Kaunokirjallisen työn esitys
Katselimme tuossa eräs viikonloppu ystävieni kanssa muutaman luontodokumentin ja ihmettelinpä siinä jälleen kerran sitä, kuinka ihmeellinen maapallon luonto onkaan. Elämää toden totta on suurkaupunkienkin ulkopuolella ja lähes jokainen kyseisissä dokumenteissa esiintyneistä eläinystävistämme oli sellainen, josta emme olleet ennen kuulleetkaan. Tässä vaiheessa todettakoon, että minun puolestani peruskoulussa voisi opettaa biologiassa enemmän tietoa eläimistä ja kasveista monen muun vähemmän mielenkiintoisen ja yhdentekevämmän tuntuisen aihealueen sijaan. Etenkin tulevaisuutta ajatellen en näkisi ollenkaan huonona, jos ihmiset hahmottaisivat entistä paremmin luonnon ja sen ilmiöiden suunnattoman monimuotoisuuden.
Eräs laji, ihminen nimeltään, on puolestaan niin käsittämätön kaveri, että on nimittänyt itsensä määräämään kaikesta maan päällä tapahtuvasta ja tuhoamaan siinä sivussa muita elämänmuotoja sen minkä muulta ahneudeltaan kerkeää. Ihminen piti oletettavasti itseänsä jonkun sortin kuninkaana jo esihistoriassa ennen kuin kukaan meni uskontoja keksimään. Niitä kuitenkin alkoi syntyä kuin sieniä sateella tätä uskomusta entisestään pönkittämään. Raamatun jaloista tarkoitusperistä huolimatta ihminen on ottanut sen opetusten mukaisesti asiakseen pistää muu luonto polvilleen, vieläpä melko reilusti pelkkää valvontaa ja johtamista suuremmassa mittakaavassa. Tuhoaapahan vain itsensä siinä sivussa ja tämä jos joku todistaa sen, että me olemme aivan samalla tavalla tasavertainen osa koko mahtavaa biodiversiteettiä – emme sen enempää.
Ymmärrettävää tai ei, on surullista, kuinka verrattain suuri osa ihmisistä ei pidä itseään eläimenä, vaikkei meissä ole oletetun älyllisen ylivertaisuutemme lisäksi mitään sen kummempaa kuin suurimmassa osassa muistakaan eläimistä. Meillä on keuhkot, rystyset, munuaiset, raajat, verisuonet, silmät ja leuka siinä missä karhulla, ahmalla, hillerillä tai opossumillakin. Me olemme eläviä organismeja siinä missä flamingo, nauris, harpyija, päivänkakkara, makrilli, mammuttipetäjä tai kaskelotti. Meillä on päivänselviä sukulaiseläimiä muissa kädellisten heimoon kuuluvissa nisäkkäissä. Naiset imettävät jälkikasvuansa siinä missä kissa, dingokoira, lehmä tai vesinokkaeläin. Korjatkaa toki, jos olen jonkun esimerkkieläimen kohdalla väärässä.
Minä melkein toivon, että joku kaunis päivä kaikki maailman karhut tekevät pandoja sekä jääkarhuja unohtamatta elefanttien, ahmojen, leijonien ja hirvien kanssa pyhän allianssin ja alkavat masinoida päivittäisiä invaasioita ihmisten asutuskeskuksiin. Mesikämmenet, villisiat, gepardit ja monenkirjavat sorkkaeläimet potkivat ovet ja ikkunat kumoon sekä tunkeutuvat asumuksiimme persraiskaamaan ihmisiä niin kuin viimeistä päivää. Joka asuntokin laitetaan viimeistä leipäkonetta ja teevatia myöten pirstaleiksi näiden täsmäiskujen yhteydessä ikään kuin kermana kakun päälle. Kyllä se nimittäin koalaa, peltopyytä ja rusakkoakin vituttaa, kun ihminen tulee jyräämään heidän asumuksensa metsäkoneilla ja ties millä vekottimilla. Jotkut eläimistä voisivat kernaasti ottaa asiakseen pyydystää ihmisiä esiteltäväksi lajitovereillensa temppuja tekemään tai muutoin naurun alaisiksi. Raipan tai suoraan helvetin kuumimmista liekeistä kumpuavalla raivolla suoritettavan persraiskauksen uhalla tietenkin.
Osa muista eläimistä voisi pitää ihmisiä lemmikkeinään ja keksiä meidän seuraan tympäännyttyään toinen toistaan mielikuvituksellisempia kidutuskeinoja. Pari tuntia alasti lumihangessa voisi olla lystiä, samoin kuin korvista roikottaminen, kuristaminen ja muunlainen riepottaminen. Mielenkiintoiset etniset risteytykset, geenimanipulaatio ja mutaatiot, kuten kolmisilmäinen ja –hampainen ihminen, jolla roikkuu leuassa pallit ja jalat ovat kasvaneet polvilumpioiden kohdalta yhteen, voisivat olla omiaan piristämään eläinten tylsää arkea hupaisalla ilmestyksellään. Kukapa tietää, vaikka monet petoeläimet pitäisivät marinoidusta tai pariloidusta pakarasta rapsakasti paneroituna, osalle taas voimakkaasti suolattu ja korppujauhoissa pyöräytetty hauis voisi olla hyvinkin mieleinen. En ole kylläkään kasvisyöjäksi ryhtymässä tai koskaan sitä harkinnutkaan, mutta melko lystiä olisi, mikäli osat luomakunnassa tällä tavoin vaihtuisivat. Syömäpuoli on tunnetusti vain yksi osa, kuinka ihmisillä on tapana muita maan asukkeja tarpeisiinsa hyödyntää. Tapiiri tai kenguru voisi varmasti mielellään värkätä otsanahastamme tai kallonpalasistamme monenlaisia käteviä tarve-esineitä tai vaatekappaleita.
Ihmisen vallan lysti erityispiirre on tunnetusti se, että heti, kun he saisivat tällä tavoin maistaa omaa lääkettänsä, alkaisi veriset kostoiskut ”häiriintyneiden eläimien aiheuttaman uhan lamaannuttamiseksi” ja siihen loppuisi monen lajin elon tie. Äärimmäisesti ylikansoittunut ja lähes jokaista mahdollista eläinlajia päivittäin terrorisoiva ihminen sen sijaan on toimissaan puhdas kuin pulmunen. Karhut ja antiloopit jos alkaisivat sikiämään eksponentiaalisesti ihmisen ruhtinaallisia elinalueita supistaen myönnettäisiin samaan tahtiin lisää metsätyslupia ja sademetsiin kylvettäisiin napalmia, jos ei muuta keksitä. Minusta ihminen ei kuitenkaan ole sen tärkeämpi tai kummempi veitikka kuin mauriainen, tapiiri, valkoselkätikka, meduusa tai nelisormimangusti. Sanoisin, että tappaisivat ennemmin toisiansa, mutta sitäkin me harrastamme ja vieläpä sangen lahjakkaasti vuosituhansien kokemuksella. Niinpä. Homo sapiens sapiens - viisas, viisas ihminen.
Työn tiedot
Ihminen vastaan loput
Chimera
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 630 sanaa» Työ lisätty: 31.03 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Valitettavan harvalukuiset julkaisut ovat kääntyneet aika paljon tekstien puolelle. Tällaisia ajatuksia on ollut mielessä jo jonkun aikaa ja tässäpä niistä kooste. Pahoittelen mahdollisesti rivoa kielenkäyttöä ja sen takia en suosittelekaan tekstiä perheen pienimmille.
Kommentit
Zacke
23:28 // 31.03 - 2008
Ihminenkö eläin?
Ihminen on eläin, vain laji lajien joukossa. Eläinkunnan jäsen, kehittynyt apinasta, mutta vieläkin luokiteltu samaan ryhmään esimuotojensa – apinoiden kanssa. Ihminen on vain eläin, ei enempää, eikä vähempää. Näin sanoo tiede, mutta onko se kuitenkaan totuus?
Tieteen määritelmä ”ihminen” on vain ihmisen kielellistieteellinen määritelmä sille, mitä me olemme. Se ei suinkaan ole mikään totuus siitä, mitä ihminen on, se on vain yksi lukemattomasti määritelmistä. Näen kuitenkin paremmaksi lähteä määrittelemään ihmistä hieman toisenlaisesta lähtökohdasta. En näe, että ihmistä voi edes määritellä tieteen näkökulmasta, ainakaan kokonaan. Tiede voi toki määritellä sen, mitä ihminen fyysisesti on, mutta ei sitä, mitä ihminen on henkisesti. Henkinen puoli on juuri se, mikä tekee ihmisestä ihmisen, erilaisen kuin kivi, kasvi ja eläin. Tiede on vain aikaan ja paikkaan sidottu ajattelumalli, ja näin ollen haavoittuva ja altis muutokselle. Tarkastelkaamme siis ihmistä hieman erilaisesta näkökulmasta.
Mitä on ihminen ja mikä puolestaan on eläin? Mitkä ovat näiden kahden erottavat tekijät? Lähden havainnollistamaan ajattelumalliani määrittelemällä olevuuden eri tasoihin:
Taso 1: Kivi, fyysinen olemus.
Taso 2: Kasvi, fyysinen ja tunteva olemus.
Taso 3: Eläin, fyysinen, tunteva ja ajatteleva olemus.
Taso 4: Ihminen, fyysinen, tunteva, ajatteleva ja itsetietoinen olemus.
Taso 5: Täydellisyys, jokin ihmismielelle vielä käsittämätön olento tai asia. Sitä voitaisiin nimittää esimerkiksi totuudeksi tai vaihtoehtoisesti jumalaksi.
Se mikä ihmisen siis erottaa eläimestä on henkinen, itsetietoinen ja moraaliseettinen olemus, jotka ovat ihmislajin erikoisalueita. Ihminen ajattelee ajattelua. Eläin ei siihen taasen kykene. ”Miksei?” voisi joku terveen kriittinen, ajatteleva, ihminen kysyä. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan ytimekäs ja varsin looginen: Koska eläin on niin kovin kehittymätön. Jos eläin kykenisi ajattelemaan ajattelua ja itseään, olisi se kykenevä muodostamaan kehittyneemmän järjestelmän, vapautumaan vieteistään. Eläimet ovat spesialisoituneita enemmän fyysisiin ominaisuuksiin, kun taas ihminen on evoluution myötä erikoistunut ajatteluun, järkeen, jotta voisi löytää olennaisimman asian; totuuden. Ihmisen pitää liikkeellä loputon tiedonjano, eläimen pitää liikkeellä vietit ja tahto selviytyä.
Ajattelun ajattelu on se, jonka pohjalle koko ihmiskunnan järkiperäinen ajattelu pohjautuu. Ihminen on kriittinen olento, ei kritiikkiin kykenemätön kivi, kasvi taikka eläin, mutta ei myöskään kaikkivoipa. Ajattelun ajattelua ajatteleva ja tutkiva tiede – filosofiakin – on nimetty ”tieteiden äidiksi” juuri tästä syystä; kaikki muu on rakentunut sen päälle. Koko ihmiskunta ja käsite ”ihminen” rakentuu juuri ajattelun pohjalle.
Vielä tätäkin olennaisemmaksi eroksi ihmisten ja eläinten välillä näen sen, että ihminen on päässyt irti perustavanlaatuisista vieteistään, jotka ovat olennaisin osa eläimellisyyttä. Ihminen on hyljännyt eläimille olennaisimman vietin; lisääntymisen. Eläinten tärkein tehtävä on varmistaa suvun ja lajin jatkuminen, ihmisille asiasta on tullut tahdonalainen asia. Ihminen on voittanut rajoittavat viettinsä ja siirtynyt korkeammalle olevaisuuden tasolle. Ihminen ei ole enää eläin. On ehkä joskus ollut, mutta ei enää.
Moraaliseettinen luonne on myös erottava tekijä ihmisen ja eläimen välillä. Ihminen kykenee auttamaan, vaikka siitä ei olisi tälle itselleen hyötyä. Eläin taas ei toimi seuraavasti. Eläin tekee vain asioita, joista on tälle itselleen, joko välillisesti tai välittömästi, hyötyä. Eläin huolehtii jälkeläisistään, koska ne ovat lauman tulevaisuus ja menestymisen elinehto, ja näin ollen emo itse saa pentujensa hoitamisesta hyötyä.
Oletetaan asian havainnollistamiseksi, että vanhus on jäämässä auton alle ja nuori raavas ihminen näkee tämän. Ihminen oletettavasti pelastaa vanhuksen auton alta, vaikka syntyy mahdollisuus, että pelastaja kuolee itse. Pahimmassa tapauksessa molemmat kuolevat.
Voitaisiin ehkä pikaisen tuumiskelun jälkeen sanoa, että ihminen suojelee laumaa pelastamalla vanhuksen ja sitä kautta itseään. Onko vanhuksesta kuitenkaan hyötyä terveelle nuorelle pelastajalle? Ei, vanhus on itse asiassa haitaksi pelastajalleen. Vanhus on lauman – yhteiskunnan – heikko lenkki, rahareikä, ja laumahan on tunnetusti yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki. Pelastaja ei siis toimi itsekkäistä motiiveista käsin. Mitkä ovat siis motiivina tälle urhealle, mutta sinänsä turhalle pelastusyrityksille ja aikeelle? Näkisin vastauksena ihmisen moraaliseettisen olemuksen – epäitsekkyyden. Sen, joka erottaa ihmisen eläimestä.
Nyt olisi ehkä aika kysyä, että mikä ylipäätään yhdistää ihmistä ja eläintä? Ainakin fyysisyys on molemmille yhteinen ominaisuus. Onko se kuitenkaan riittävän yhdistävä tekijä? En usko, sillä tuolla periaatteella voitaisiin sanoa, että eläimet – joihin myös ihmiset kuuluisivat – ja kasvit olisivat kiviä, koska ne kaikki ovat fyysisiä asioita. Vaihtoehtoisesti voitaisiin vastakohtaisesti sanoa, että kivet ja kasvit ovat eläimiä. En näe logiikkaa loogisena, tai ylipäätään käypänä.
Mitä muita yhdistäviä tekijöitä ihmisellä ja eläimellä sitten on? Yhteinen menneisyys, ihminenhän on kehittynyt alkuoliosta. Mistä ne alkueliöt ovat sitten kehittyneet? Kyllä, universumin pölystä ja tomusta. Voidaanko siis sanoa, että ihminen eikä eläin ole eläimiä vaan universumin pölyä ja tomua? Toki ihminen on sitä eläimen kanssa alkuperäisesti, mutta näkisin, että ihminen on kehittynyt sen alkuperää korkeammaksi olemukseksi.
Hätäisesti ajatellen saatettaisiin voida sanoa, että ihmistä ja eläintä yhdistävät ajattelu. Onko eläimen ajattelu kuitenkaan mitään muuta kuin vaistojen orjuuttamaan ajattelua? Onko se millään tasolla verrattavissa ihmisen kehittyneeseen ajatteluun? Muut huomioonottavaan ajatteluun, epäitsekkääseen, luovaan ja moraaliseen ajatteluun.
Eläimen funktio on säilyä hengissä ja turvata lajin sekä suvun jatkuminen. Ihmisen funktio on olla hyvä, luova ja pyrkiä kohti täydellisyyttä; totuutta. Ihminen kykenee olemaan epäitsekäs ja ottamaan muut huomioon. Ihminen pyrkii kohti täydellisyyttä, kun eläin taas tyytyy siihen mitä sillä on, edes kyseenalaistamatta sitä.
Voidaanko siis millään älyllisellä argumentilla väittää, että ihminen on eläin, ilman auktoriteetteihin vetoamista?
Teksti on peruskauraa, vetoaa arvelluttaviin argumentteihin ja on kaikin puolin asenteellinen (lue: ei asiateksti).
surkk
22:55 // 20.06 - 2008
Asiateksti ei ole kyllä tälle missään nimessä oikea kategoria, vaikka asian hippunen tässä kyllä onkin. Esitystapa on vaan aika lailla toista maata. Idea on toki makoisa ja olen herkutellut sillä usein itsekin. Zacken jutusta ajattelen, että me emme voi tietää, mitä "eläinten" (lainausmerkeissä, koska en laske ihmistä mukaan) mielessä liikkuu. En ole sitä mieltä, että niillä ei esim. voisi olla itsetietoisuutta tai vastaavaa, koska nykytieteen keinoin sitä ei voi käsittääkseni millään lailla osoittaa. Ja voihan olla, että niillä ei olisi vastaavaa kuin ihmisillä, mutta jotain aivan omanlaistaan. Ja kyllähän monet eläimet auttavat toisiaan, esimerkiksi varisten on havaittu toimivan näin.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!