Kaunokirjallisen työn esitys
Dialogi
"Joidenkin elämä on mitätöntä", sanon.
"Eikö kaikkien ole?"
"Olet oikeassa."
“Tässä mekin vain istumme. Juomme.”
“Niin se kuuluukin olla.”
"Kuinka monetta juot, Schmolck?"
"En tiedä..."
"Tiedätpäs."
"Niin, kuudetta."
"Hyvä luku."
"Tiedätkö...", sanon, "joidenkin elämä on niin merkityksetöntä."
"Onhan se."
"Joidenkin elämien kovin haaste on kävellä kaksitoista metriä jalkakäytävän kynnyksellä kaatumatta kumoon autotielle."
"Tuo kuulostaa todelta“, hän kommentoi puheitani, “mutta kuinka monetta joitkaan, Schmolck?"
"Seitsemättä."
"Etkä juo, valehtelet."
"Montako sitten olen juonut?"
"Ainakin kahdeksan."
"Hyvä."
Hiljaisuus välillämme. Sytytän tupakan.
"Schmolck..."
"Niin?" annan luvan jatkaa kysymystä.
"Pystyisitkö ampumaan vaimosi?"
Vedän sauhut.
"Ai niin kuin päähän?" täsmennän.
"No ei sillä niin väliä."
"Onko pää parempi, kuin muu kroppa?"
"Kyllä se käy."
"No hyvä."
"Niin ampuisitko?"
"Tietysti."
"Ampuisit? Oikeastiko?"
"No hemmetti."
"Eikö sillä ole väliä?"
"Ei sillä niin väliä."
"No hyvä."
Naputtelen baaritiskiä tupakka-askillani. Vilkaisen kattoa, katossa ei ole mitään mielenkiintoista. Pyörittelen loppuja oluesta lasissa.
"Hei Schmolck", hän kiinnittää huomioni itseensä, "ampuisitko vaimoasi jalkaan?"
"En varmaan."
"Jaa..."
"Tilataanko toiset?"
"Vain jos minä maksan."
"Ei käy, minä maksan."
"Hieno juttu, niin ajattelinkin."
"Eipä tuo mitään."
"Olet, Schmolck, eri kaveri."
“Lupaan - se pitää paikkansa ainoastaan, kun olen kännissä.”
“Siinä tapauksessa on ilahduttavaa, että olet kännissä.”
“Itsekin olen ihan iloinen siitä.”
“Mikään ei voita kunnon olutta.”
“En voi väittää vastaan...”
“Jep...” hän vaikenee, sitten röyhtäisee.
"Niin en ampuisi."
"Mitä et ampuisi?"
"No vaimoni jalkoja."
"Mikset?"
"No kun sen sääret on niin nätit."
"Sileät?"
"Paskat."
"Sievät?"
"Ne on nätit."
"Jaa."
"On, usko pois."
Nostan oluen huulilleni. Ystäväni avaa suunsa.
"Schmolck..."
"Kerro."
"Tai no ei mitään."
"Ei kun kerro."
"Ei kun ei mitään."
"Haluaisit panna vaimoani?"
"No onhan sillä nätit sääret."
"Totisesti on."
"Tiedätkö..." hän ei ehdi sanoa kysymystään loppuun.
"Se on hassua", totean väliin.
"Niin mikä?"
"No se, että vaikka kuinka monta litraa olet elämäsi aikana ostanut olutta, niin aina se loppuu."
"Tilataan yhdet vielä", hän ehdottaa.
"Kuulostaa hyvältä."
"Niin kuulostaa", hän on ylpeä ehdotuksestaan, “se kuulostaa suorastaan aivan nerokkaalta idealta!”
“Saanko tarjota sauhut?”
Heilutan tupakkaa hänen edessään.
“Ei kiitos”, hän sanoo painokkaasti, “vaimoni ei pidä, kun poltan.”
Otan itse yhden savukkeistani.
“Kuulostaa harmilliselta...”, pahoittelen.
“Se on.”
"Satutko tuntemaan Jonathanin?"
"En taida tuntea."
"Se on se ruotsalainen."
"En taida tuntea."
"No kuitenkin", sanon, "se on itserakas kusipää."
"Miksi? Miten?"
"Se on niin itserakas, että se katselee itseään peilistä silloinkin, kun se syö jogurttia."
"Niinkö?"
"No helvetti."
"Niin..."
"Jep..."
Hiljaisuus. Hetki vierähtää. Tyhjennän tuoppini. Pudotan viimeisiään vetelevän röökini sen pohjavaahtoihin. Ihastelen juomatonta vaahdon ja tupakan yhdistelmää. Olen aika humalassa, mietin.
"...Se on aika kusipää se sellainen", hän kertoo.
"Niin kuka?" ihmettelen.
"No se ruotsalainen, josta kerroit."
"Mikä vitun ruotsalainen?"
"No se... Jonathan."
"Ei se mikään ruotsalainen ole, sen lisäksi", totean, "Eihän 'Jonathan' edes ole ruotsalainen nimi."
"Montako ollaan juotu?"
"Ainakin tuhat."
"Se on erinomainen määrä."
"Aivan helvetisti."
“Kyllä kelpaa.”
"Kuule...", sanon ja sylkäisen tyhjään oluttuoppiin, "sä et ole ollenkaan hullumpi jätkä."
"Kiitos. Rosemary sanoi, että olen sekopää."
"Rosemary kuulostaa naiselta."
“Se on mun vaimoni.”
“No ei se sitten tiedä mitään.”
“Niin kun se on nainen ja kaikkea...”
“Erityisesti sitä kaikkea.”
“Niin. Erityisesti vaimo”
“Vaimot, vittu...”
“Naisissa on huonot puolensa”, hän lisää.
“No helvetti...”, köhin, “mitä muutakaan.”
“Niin...”
“Paitsi toki pillu.”
"En ole saanut aikoihin."
"Saat jyysätä Janicea."
“Kuka se on?”
“No mun vaimoni.”
"Eikö se sitten haittaa sua?"
“Ai että panet sitä?”
“En ole pannut sitä.”
“No niin, mutta panisit sitä.”
“Niin sitä juuri...”
“Vitut. Anna mennä.”
“Eikö se varmasti haittaa?”
“No ei.”
“Miksei?”
"No Janice ja minä...", sanon, "ollaan oltu yhdessä ainakin. Tosi kauan."
“Tuttu tunne, tuttu tunne...”
“Mut meillä meni kaikki tosi pitkään tosi hyvin”, puolustelen, “siis todella hyvin.”
“Niin...”
“Tai et sekin on hyvin, että ollaan vielä yhdessä.”
"Niin...", hän sanoo, "onhan sillä sentään nätit sääret."
"Joidenkin elämä on mitätöntä", sanon.
"Eikö kaikkien ole?"
"Olet oikeassa."
“Tässä mekin vain istumme. Juomme.”
“Niin se kuuluukin olla.”
"Kuinka monetta juot, Schmolck?"
"En tiedä..."
"Tiedätpäs."
"Niin, kuudetta."
"Hyvä luku."
"Tiedätkö...", sanon, "joidenkin elämä on niin merkityksetöntä."
"Onhan se."
"Joidenkin elämien kovin haaste on kävellä kaksitoista metriä jalkakäytävän kynnyksellä kaatumatta kumoon autotielle."
"Tuo kuulostaa todelta“, hän kommentoi puheitani, “mutta kuinka monetta joitkaan, Schmolck?"
"Seitsemättä."
"Etkä juo, valehtelet."
"Montako sitten olen juonut?"
"Ainakin kahdeksan."
"Hyvä."
Hiljaisuus välillämme. Sytytän tupakan.
"Schmolck..."
"Niin?" annan luvan jatkaa kysymystä.
"Pystyisitkö ampumaan vaimosi?"
Vedän sauhut.
"Ai niin kuin päähän?" täsmennän.
"No ei sillä niin väliä."
"Onko pää parempi, kuin muu kroppa?"
"Kyllä se käy."
"No hyvä."
"Niin ampuisitko?"
"Tietysti."
"Ampuisit? Oikeastiko?"
"No hemmetti."
"Eikö sillä ole väliä?"
"Ei sillä niin väliä."
"No hyvä."
Naputtelen baaritiskiä tupakka-askillani. Vilkaisen kattoa, katossa ei ole mitään mielenkiintoista. Pyörittelen loppuja oluesta lasissa.
"Hei Schmolck", hän kiinnittää huomioni itseensä, "ampuisitko vaimoasi jalkaan?"
"En varmaan."
"Jaa..."
"Tilataanko toiset?"
"Vain jos minä maksan."
"Ei käy, minä maksan."
"Hieno juttu, niin ajattelinkin."
"Eipä tuo mitään."
"Olet, Schmolck, eri kaveri."
“Lupaan - se pitää paikkansa ainoastaan, kun olen kännissä.”
“Siinä tapauksessa on ilahduttavaa, että olet kännissä.”
“Itsekin olen ihan iloinen siitä.”
“Mikään ei voita kunnon olutta.”
“En voi väittää vastaan...”
“Jep...” hän vaikenee, sitten röyhtäisee.
"Niin en ampuisi."
"Mitä et ampuisi?"
"No vaimoni jalkoja."
"Mikset?"
"No kun sen sääret on niin nätit."
"Sileät?"
"Paskat."
"Sievät?"
"Ne on nätit."
"Jaa."
"On, usko pois."
Nostan oluen huulilleni. Ystäväni avaa suunsa.
"Schmolck..."
"Kerro."
"Tai no ei mitään."
"Ei kun kerro."
"Ei kun ei mitään."
"Haluaisit panna vaimoani?"
"No onhan sillä nätit sääret."
"Totisesti on."
"Tiedätkö..." hän ei ehdi sanoa kysymystään loppuun.
"Se on hassua", totean väliin.
"Niin mikä?"
"No se, että vaikka kuinka monta litraa olet elämäsi aikana ostanut olutta, niin aina se loppuu."
"Tilataan yhdet vielä", hän ehdottaa.
"Kuulostaa hyvältä."
"Niin kuulostaa", hän on ylpeä ehdotuksestaan, “se kuulostaa suorastaan aivan nerokkaalta idealta!”
“Saanko tarjota sauhut?”
Heilutan tupakkaa hänen edessään.
“Ei kiitos”, hän sanoo painokkaasti, “vaimoni ei pidä, kun poltan.”
Otan itse yhden savukkeistani.
“Kuulostaa harmilliselta...”, pahoittelen.
“Se on.”
"Satutko tuntemaan Jonathanin?"
"En taida tuntea."
"Se on se ruotsalainen."
"En taida tuntea."
"No kuitenkin", sanon, "se on itserakas kusipää."
"Miksi? Miten?"
"Se on niin itserakas, että se katselee itseään peilistä silloinkin, kun se syö jogurttia."
"Niinkö?"
"No helvetti."
"Niin..."
"Jep..."
Hiljaisuus. Hetki vierähtää. Tyhjennän tuoppini. Pudotan viimeisiään vetelevän röökini sen pohjavaahtoihin. Ihastelen juomatonta vaahdon ja tupakan yhdistelmää. Olen aika humalassa, mietin.
"...Se on aika kusipää se sellainen", hän kertoo.
"Niin kuka?" ihmettelen.
"No se ruotsalainen, josta kerroit."
"Mikä vitun ruotsalainen?"
"No se... Jonathan."
"Ei se mikään ruotsalainen ole, sen lisäksi", totean, "Eihän 'Jonathan' edes ole ruotsalainen nimi."
"Montako ollaan juotu?"
"Ainakin tuhat."
"Se on erinomainen määrä."
"Aivan helvetisti."
“Kyllä kelpaa.”
"Kuule...", sanon ja sylkäisen tyhjään oluttuoppiin, "sä et ole ollenkaan hullumpi jätkä."
"Kiitos. Rosemary sanoi, että olen sekopää."
"Rosemary kuulostaa naiselta."
“Se on mun vaimoni.”
“No ei se sitten tiedä mitään.”
“Niin kun se on nainen ja kaikkea...”
“Erityisesti sitä kaikkea.”
“Niin. Erityisesti vaimo”
“Vaimot, vittu...”
“Naisissa on huonot puolensa”, hän lisää.
“No helvetti...”, köhin, “mitä muutakaan.”
“Niin...”
“Paitsi toki pillu.”
"En ole saanut aikoihin."
"Saat jyysätä Janicea."
“Kuka se on?”
“No mun vaimoni.”
"Eikö se sitten haittaa sua?"
“Ai että panet sitä?”
“En ole pannut sitä.”
“No niin, mutta panisit sitä.”
“Niin sitä juuri...”
“Vitut. Anna mennä.”
“Eikö se varmasti haittaa?”
“No ei.”
“Miksei?”
"No Janice ja minä...", sanon, "ollaan oltu yhdessä ainakin. Tosi kauan."
“Tuttu tunne, tuttu tunne...”
“Mut meillä meni kaikki tosi pitkään tosi hyvin”, puolustelen, “siis todella hyvin.”
“Niin...”
“Tai et sekin on hyvin, että ollaan vielä yhdessä.”
"Niin...", hän sanoo, "onhan sillä sentään nätit sääret."
Työn tiedot
Dialogi
AngraManyuA
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 462 sanaa» Työ lisätty: 05.04 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Keskustelu.
Kommentit
dbgirl
14:18 // 06.04 - 2008
Heh :D Upeeta, luontevaa jutustelua, vaikka hieman epämääräisiä kavereita vaikuttavatkin olevan. Tässä kulki hyvänä pienenä punaisena lankana toi "montako oot juonu?"-juttu. Mulle on aina ollu vaikeeta kirjoittaa aidonoloista jutustelua mutta sinulta se näyttää tämän perusteella onnistuvan :)
JPictor
04:44 // 14.04 - 2008
luontevaa mutta tavallista. plussaa soljakasta kielestä, on tieto, miten krijoittaa, mutta mitä kirjoittaa... se on sitten toinen juttu.
Dorn
11:39 // 17.04 - 2008
Voi, pidinpä tästä kovasti! Dialogi eteni sujuvasti ja hienosti tuo "montako oot juonut" piti sen kasassa. Kertakaikkisen hauska dialogi ja alkoi ihan naurattaa kerrat ku on pienessä humalassa maailmaa parannettu, mutta näinhän se on.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!