Kaunokirjallisen työn esitys
Tarinoita väkivallasta. Osa III
Olen kahdeksantoista. Poikaystäväni on puolitoista vuotta vanhempi, muttei ole vielä täyttänyt kahtakymmentä. Olen tälläkin hetkellä tuon jumalaisen kauniin pojan kanssa. Olemme kahvilassa, kaupungilla ja ulkona alkaa mukavasti hämärtää. Pian alkaa sataa lunta, sen huomaa taivaan lempeän purppuraisesta väristä. Lusikka kalahtaa valkealle kahvilautaselle ja hätkähdän katsomaan Ronnieta silmiin.
Olin vuotta nuorempi, kun näin hänet ensimmäistä kertaa, humalassa tietysti. Vaikkemme kumpikaan sittemmin ole harrastaneet humalahakuista juomista, olimme silti sinä iltana vetäneet muutaman ylimääräisen oluen. Taisi olla eräs yhteinen tuttumme, joka meidät toisillemme esitteli tuona alkukesän viileänä iltana. Neljä kuukautta myöhemmin sain ensimmäisen iskun. Vasten poskeani. Minulla on edelleen aivan pieni jälki vasemmassa poskessa, joka alkaa jo haalistua muiden myöhemmin tulleiden jälkien rinnalla.
Katselen, kuinka Ronnie pyyhkii suunsa sinisellä servietillä ja jättää taskusta kaivamansa muutaman kolikon pöydälle tyhjennettyjen kahvikuppien viereen. Nousemme ja lähdemme ulos pukemaan päällysvaatteitamme. Lunta sataa jo niin, että se tarttuu siirapin lailla hiuksiin ja vaatteisiin. Kuljemme hiljakseen katua ylös, kohti korkeita taloja, joissa asun tätini kanssa. Hänen mielestään olen terve lapsi, sen kuulemma huomaa punaisista poskistani.
Muistelen viime sunnuntaita, iltapäivää jolloin menetin ensimmäistä kertaa tajuntani Ronnien iskun voimasta. Kuten mainitsin, hän ei juo kovinkaan paljon, eikä käytä mitään muitakaan huumaavia aineita. Siksi kai ainoa hänet koukuttava asia on väkivalta minua kohtaan. Silmäripseni painuvat niiden päälle kasautuvan lumen voimasta. Hoikka käsi tarttuu omaani.
Seisomme nyt korkean kerrostalon ulko-ovella. Käännyn ja annan Ronnien suudella kevyesti viileitä huuliani ja sipaista sormellaan araksi turtunutta vasenta poskeani. Heilutan vielä hyvästiksi ja käännän avainta lukossa. Olen yltä päältä lumessa. Tuo kylmä massa on kuorruttanut minut kauniin valkeaksi ja puhtaaksi, päällisin puolin onnelliseksi. Kyyneleni puskevat tietään läpi lumesta kosteiden luomieni. Rakastan häntä liikaa jättääkseni hänet. Mitä hänelle sitten jäisi, jos veisin hänen ainoan toivonsa, hänen ainoan vapaaehtoisen poskensa, jota vasten iskeä kämmen? Lujaa ja vauhdilla.
Olen kahdeksantoista. Poikaystäväni on puolitoista vuotta vanhempi, muttei ole vielä täyttänyt kahtakymmentä. Olen tälläkin hetkellä tuon jumalaisen kauniin pojan kanssa. Olemme kahvilassa, kaupungilla ja ulkona alkaa mukavasti hämärtää. Pian alkaa sataa lunta, sen huomaa taivaan lempeän purppuraisesta väristä. Lusikka kalahtaa valkealle kahvilautaselle ja hätkähdän katsomaan Ronnieta silmiin.
Olin vuotta nuorempi, kun näin hänet ensimmäistä kertaa, humalassa tietysti. Vaikkemme kumpikaan sittemmin ole harrastaneet humalahakuista juomista, olimme silti sinä iltana vetäneet muutaman ylimääräisen oluen. Taisi olla eräs yhteinen tuttumme, joka meidät toisillemme esitteli tuona alkukesän viileänä iltana. Neljä kuukautta myöhemmin sain ensimmäisen iskun. Vasten poskeani. Minulla on edelleen aivan pieni jälki vasemmassa poskessa, joka alkaa jo haalistua muiden myöhemmin tulleiden jälkien rinnalla.
Katselen, kuinka Ronnie pyyhkii suunsa sinisellä servietillä ja jättää taskusta kaivamansa muutaman kolikon pöydälle tyhjennettyjen kahvikuppien viereen. Nousemme ja lähdemme ulos pukemaan päällysvaatteitamme. Lunta sataa jo niin, että se tarttuu siirapin lailla hiuksiin ja vaatteisiin. Kuljemme hiljakseen katua ylös, kohti korkeita taloja, joissa asun tätini kanssa. Hänen mielestään olen terve lapsi, sen kuulemma huomaa punaisista poskistani.
Muistelen viime sunnuntaita, iltapäivää jolloin menetin ensimmäistä kertaa tajuntani Ronnien iskun voimasta. Kuten mainitsin, hän ei juo kovinkaan paljon, eikä käytä mitään muitakaan huumaavia aineita. Siksi kai ainoa hänet koukuttava asia on väkivalta minua kohtaan. Silmäripseni painuvat niiden päälle kasautuvan lumen voimasta. Hoikka käsi tarttuu omaani.
Seisomme nyt korkean kerrostalon ulko-ovella. Käännyn ja annan Ronnien suudella kevyesti viileitä huuliani ja sipaista sormellaan araksi turtunutta vasenta poskeani. Heilutan vielä hyvästiksi ja käännän avainta lukossa. Olen yltä päältä lumessa. Tuo kylmä massa on kuorruttanut minut kauniin valkeaksi ja puhtaaksi, päällisin puolin onnelliseksi. Kyyneleni puskevat tietään läpi lumesta kosteiden luomieni. Rakastan häntä liikaa jättääkseni hänet. Mitä hänelle sitten jäisi, jos veisin hänen ainoan toivonsa, hänen ainoan vapaaehtoisen poskensa, jota vasten iskeä kämmen? Lujaa ja vauhdilla.
Työn tiedot
Tarinoita väkivallasta. Osa III
AntoineDeSaint-Exupery
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 286 sanaa» Työ lisätty: 06.04 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kolmas osa poikkeaa muista minä-kertojansa takia.
Kommentit
Annananna
20:16 // 06.04 - 2008
Ooh. Vetää kyllä hiljaiseksi.
Loistavasti olet osannut kuvata tunnelman ja tunteet.
Ei pahaa sanottavaa.
Mahtavaa.
Ran
20:47 // 06.04 - 2008
samaa kuin annananna, veti hiljaiseksi.
hyvin kirjoitettu ja ihanasti olet kuvaillut tunteet.
kaunis, mutta surullinen.
mapa
12:47 // 01.10 - 2008
Vaikka aihe on kamala, olet pukenut sen yllättävän kauniiksi.
En kyllä tajua tuota alkua. "Olen kahdeksantoista. Poikaystäväni on puolitoista vuotta vanhempi, muttei ole vielä täyttänyt yhdeksäätoista". Kuinka voi olla 1,5v vanhempi, mutta ei sitten kuitenkaan edes vuotta?
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!