Kaunokirjallisen työn esitys
Eevi
Maailmassa on yllättävän vähän asioita, joihin voi oikeasti luottaa, sellaisia asioita, jotka pysyvät ja tulevat aina pysymään. Sellaisia asioita kuin suuret Gizan pyramidit (nekin ovat hautoja jo unohdetuille kuninkaille, miten ironista) tai mahtavat valtameret. Tai Eevi.
Eevi on kuningas ja herttua, kreivi ja paroni omassa mahtavassa maailmassaan, omien askeleidensa valtakunnassa, omien langanlaihojen käsiensä kantaman päässä.
Kaikki tietävät Eevin, hän on koulun kuningas, kaikkien teiden ja ostoskeskuksien ja torien hallitsija, jonka nimen surullisenkuuluisan kaiun alta ei voi paeta kuin ehkä muuttamalla toiseen kaupunkiin. Eikä sittenkään! Aina on joku, joka tietää Eevin, joka epämiellyttävän hiljaisuuden hetkinä kaivaa tuon nimen esiin ja jatkaa kaikkien kertomaa ilosanomaa koulumme kuninkaasta.
Hänestä kerrotaan tuhansia tarinoita, juoruja ja valheita, totuuksia ja kuulopuheita, suusta suuhun, tekstiviestistä toiseen.
Minun tarinani Eevistä on hyvin toisenlainen kuin muut. Hän ei ollut minulle lapsellinen ensirakkaus, ei joku, jonka kuvia olisin liimaillut päiväkirjaan. Hän ei hajottanut silmälasejani tai pudottanut takkiani naulakosta, hän ei ollut kiusaaja, joka olisi tehnyt koulupäivistäni helvettiä. En hautonut naurettavia koston ajatuksia häntä kohtaan levottomina öinä, enkä kertonut kikattavalle tyttölaumalle siitä, miten hän oli varastanut ensisuudelmani. Minä en ollut yksi niistä, jotka saivat kärsiä hänen kovista nyrkeistään, enkä minä ollut joku niistä onnekkaista, jotka saivat suudella hänen kalpeita huuliaan.
Eevi oli minulle paljon enemmän, hän oli suurempi kuin yksikään niistä valheista tai totuuksista mitä hänestä leviteltiin. Hän tuskin itse piti rooliani elämässään kovinkaan suurena, olin pelkkä vähäpätöinen sivuosan esittäjä tai kuiskaaja kopissaan. Minun elämässäni Eevi näytteli pääosaa.
Eevi oli tullut kouluun (kaikki muistivat tämän päivän, olivat he olleet paikalla tai eivät) elokuun helteisenä aamuna, kaikkien tuntemattomien joukkoon muukalaisena muualta, laihana kuin ruoko ja hiukset keltaisina kuin tuore olki ja hänen silmissään paloi mustaa tulta, kiehuvaa pikeä.
Eevi oli ääriään myöten täynnä ikivanhaa halveksuntaa, maailmaa vastaan syöksyvää ylenkatseellisuutta ja käsittämättömän temperamenttista ihmisvihaa ja ne kaikki tunteet paloivat hänestä kuin liekit auringosta. Hän hohti, hän hehkui, hän sieppasi joka ikisen katseen itseensä ja poltti ne tuhkaksi suomatta itse edes yhtä ainoaa vilkaisua ympärilleen.
Niin laihana ja hentona ja kuitenkin niin hirmuisen vahvana hän asteli sisään pääovista, laukku keinuen kapean lantion luisia uurteita vasten. Hänen jokainen askeleensa oli terävä ja painava, kuin hän olisi murskannut vihollisensa kylkiluita rautasaappain ja hänen hiuksensa, pitkät ja kultaa täynnään, roikkuivat hänen kalpeiden kasvojensa molemmin puolin kuin märän leijonan harja.
Kukaan ei uskaltanut sanoa Eeville sanaakaan, eivät edes opettajat. Muut toisluokkalaiset väistyivät varoen sisäänmarssivan olennon tieltä, asettuivat varovaiseen riviin kuin sotilaat kapteenin saapuessa paikalle.
Katselin opettajanpöydän takaa, miten tuo pieni hapan toisluokkalainen asteli sisään, kalpeat kasvot ylös kohotettuina, tummat silmät hehkuen. Hän oli sisäänrakennetusta raivostaan huolimatta miltei yliluonnollisen tyyni, halveksivan utelias kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Eevin pysähtyessä terävästi pöytäni eteen, kysyin mahdollisimman lempeästi, oliko hän odottamani uusi oppilas. Kuin siitä olisi voinut olla epäilystäkään! Eevi ei koskaan tehnyt virheitä, hän ei koskaan olisi voinut astua väärään luokkaan ja pitää pientä päätään niin pystyssä.
Hän nyökkäsi hiukan ja ynähti vastaukseksi. Huolimatta kaikista pöydälläni lojuvista, häntä koskevista paperilapuista ja arkistoista, kysyin kohteliaasti uuden oppilaani nimeä.
Eevi kohotti pikimustat silmänsä minua kohti ja hänen suunsa aukesi juuri sen verran, että tympeä, hapan ääni pääsi livahtamaan ulos. – Eevi. Hänen äänensä oli kylmä ja kitkerä, pystyin maistamaan sapen ilmassa, kun Eevi hengitti ulospäin.
– Eevi, sanoin tyynesti. Nimi oli liian pehmeä ja hellyydellä tehty sopiakseen pienelle, mutta niin hyvin vihaiselle olennolle, joka puri pienin ketunhampain alahuultaan seistessään edessäni, silmät tuijottaen kellertävien kulmien alta.
– Se on kaunis nimi, kehuin pehmeällä äänellä ja näin, miten Eevin silmät kaventuivat. Hän ei pitänyt sanoistani, halveksui niitä mahtavalla äänettömyydellään, terävällä leualla, joka oli työnnetty ylös niin ylpeästi. Kun näytin Eeville hänen paikkansa, tuo hentoinen ihmisvihaaja vei laukkunsa ja kitkerän itsekkyytensä pulpetilleen, istuen siihen kuin susi saaliinsa ääreen. Hän mulkoili vihamielisesti muita oppilaita, jotka kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen paremmin uuden luokkalaisensa, joka oli lapsenomaisella halveksunnallaan tehnyt heihin lähtemättömän vaikutuksen. Supina kulki lasten läpi kuin tuuli kulkee puiden latvustoissa, levoton kuiskailu kuohui Eevin happaman hahmon ympärillä uteliaina aaltoina. Hän ei näyttänyt välittävän siitä, laski katseensa pulpetin tasaiseen pintaan ja tuijotti omaa mustasilmäistä heijastustaan suu tiukasti kiinni nipistettynä, pieni laiha rinta kiivaasti kohoillen kiihkeän hengityksen tahdissa.
Pidin katseeni Eevissä vielä silloinkin, kun napautin liidulla taulua ja aloitin oppitunnin.
Eevi sopeutui uuteen kouluunsa nopeasti – tai oikeastaan muut vain sopeutuivat häneen. Eevi saneli säännöt, joita muut noudattivat, hän jakoi koulun kahtia ja miinoitti rajan tummien silmiensä kiehuvalla katseella, happaman äänensä jokaisella sanalla. Hän keräsi taakseen vahvan kannattajajoukon, tiiviin ryhmän kaikenikäisiä lapsia, joiden mieltä kiihotti Eevin tympeä vallanhimo ja hänestä huokuva laskelmoiva kylmyys, joka muilta lapsilta puuttui. Eevi, kuten kaikki suuret sotapäällikötkin, oli taitava strategi ja vielä taitavampi puhuja, hän kietoi katkeran äänensä poimuihin jokaisen, joka pysähtyi kuuntelemaan, hän valehteli etevästi, onnistui luikertelemaan mistä tahansa ongelmasta vain vihaa tihkuvalla katseellaan ja viileillä, halveksuvilla sanoillaan.
Hän oli varas ja valehtelija, ilkeä mieleltään ja täysin kykenemätön katumaan tekojaan. Opettajat astuivat tuota hirviölasta vastaan yhtenä rintamana, he kohtelivat hentoista Eeviä kuin hyvin pahatapaista koiraa, puhuivat hänelle tuskin tavuakaan jos ei ollut pakko, sylkivät sanansa oppilaansa viileille kasvoille kuin myrkyn, huomaten pian vihansa tehottomaksi Eevin alkukantaista raivoa kohtaan, joka sai heidätkin hiljenemään ja laskemaan katseensa.
Pahatapaisuudestaan huolimatta Eevi oli hyvin älykäs ja nopea ajatuksissaan, eikä hän useinkaan jättänyt tekemättä tehtäviään, teki ne hetkessä sekavalla tummalla käsialallaan ja jäi sitten tuijottamaan kirjan sivuja huultaan purren. Hän ei puhunut opettajille paljonkaan, ei osallistunut keskusteluihin, istui pulpetissaan ja murjotti välituntia odottaessaan.
Välitunneilla hän taas oli elementissään; korskea, määräilevä päällikkö, nopea ja liukas kuin kärppä, uskollisten alamaistensa keskellä, vastustajinaan ne kaikki, jotka eivät kyenneet ihailemaan tuota tummasilmäistä, ketunhampaista olentoa, vaan käänsivät uteliaisuutensa vihaksi ja katkeruudeksi Eevin omaa, nälkäistä inhoa vastaan.
Hän ajoi koulun vahvimmat kuudesluokkalaiset tappelemaan keskenään, kunnes jonkun luut katkesivat pihan mustaa asvalttia vasten, kiristi vaivoin säästetyt taskurahat kultakiharaisilta ensiluokkalaisilta, sabotoi leikit ja pelit hirvittävää voitonriemua tuntien, varasti keräilykortit ja marmorikuulat takkien taskuista eikä kukaan mahtanut hänelle mitään.
Hän oli kuningas, hirviömäinen tyranni ja me olimme alistuneet hänen tahtoonsa.
Oppilaat väistivät kiltisti syrjään, opettajat hiljenivät ja talonmies vaihtoi suuntaa Eevin kävellessä pihan poikki kopeana kuin nuori kukko, pää pystyssä, oljenkeltainen tukka uhmakkaasti tuulen sekoittamana.
Huomasin pian tuntevani omituista hellyyttä tuota vihaista pientä koulukiusaajaa kohtaan, hänen raivonsa ja katkeruutensa saavuttivat sympatiani ja hänen kylmä äänensä kuulosti hämmentävällä tavalla hyvin suloiselta, kuvittelin kuulevani siinä yksinäisen lapsen lukittua surua, hellyydenkipeää kaipuuta vielä tuntematonta rakkautta kohtaan.
Eevi vastasi kehuihini hiljaisuudella, keskustelunyrityksiini töykeillä ynähdyksillä ja pakeni nopeasti luotani yhä kasvavan tukijoukkonsa suojiin. Ja kuitenkin, kaikesta hänen mielipuolisesta katkeruudestaan huolimatta rakastin syvästi pikkuista oppilastani, lapsihirviötäni. Puolustin hänen rikkeitään järjettömillä vastalauseilla, yritin saada muut vakuuttumaan siitä, miten Eevi oli oikeasti vain hyvin viisas, hyvin yksinäinen ja hyvin väärinymmärretty lapsi. Yhtä hyvin olisin voinut puhua koulun kivisille seinille, niin turhiksi ja tehottomiksi tiesin kaikki sanani, kenelle tahansa ne osoitinkaan. Eevi pysyi Eevinä, olkitukkaisena pahantekijänä, tummasilmäisenä kauhuna muille oppilaille, painajaisena kaikille niille, joita hän ei hyväksynyt laskelmoivan vallanhimonsa suojiin.
Hänessä oli kuitenkin jotakin, mitä muut eivät huomanneet. Jotakin, mikä katosi Eevin hirviömäisen luonteen ja palavien silmien peittoon. Jotakin, mikä sai hänet halveksimaan lempeitä sanoja ja muiden lasten viatonta maailmankuvaa. Eevi oli minulle suloinen salaisuus selvitettäväksi, hän oli arvoitus mielelleni, nautinnollinen ratkaista.
– Eevi, jää pyyhkimään taulu.
Eevi pysähtyi ovelle hämmentyneen ja kiireisen näköisenä, jalat kutisten halusta juosta ulos muiden lapsien hallitsijaksi. Hän oli työntänyt kätensä taskuihin ja tuijotti minuun pikimustin silmin, kuin etsien sanoistani syvempää merkitystä. Harkittuaan pikkuisen päänsä sisällä muutaman sekunnin, hän viittasi odottamaan jääneet alamaisensa ulos kepeällä kädenheilautuksella ja asteli jäykin jaloin luokseni, hengitys puhisten takin kaulusta vasten.
Kiittäessäni häntä, Eevi vain tuhahti katkerasti ja otti sienen kalpeaan käteensä, pyyhkien liitupölyä taululta pitkin, kiireisin vedoin, mutta tehden niin huolellista työtä, etten olisi koskaan voinut uskoa toisluokkalaisen kykenevän siihen. Mutta Eevi ei ollutkaan kuka tahansa.
Eevin pyyhkiessä taulua kuljin luokassa pulpettien sotkuisen labyrintin poikki, keräten lasten täyteen väritettyjä piirustuksia käteeni ja nostellen lattialle tipahdelleita väriliituja takaisin niiden omistajien pulpeteille. Eevin pulpetti oli siisti, hän oli järjestänyt liitunsa pituusjärjestykseen ja paperinsa pinoon niiden viereen sydäntäriipaisevalla huolellisuudella. Hymyillen hellästi suojattini kasvavalle perfektionismille, nostin hänen piirustuksensa käteeni ja järkytyin.
Jos Eevi olisi piirtänyt vain mustaa ja punaista raivoaan paperille, olisin ymmärtänyt, olisin saanut taas yhden syyn rakastaa häntä vielä enemmän. Mutta paperilla hehkuivatkin keltainen ja vihreä räikeinä kuin aurinko ja vastakasvanut ruoho, tuijotin hämmästyneenä suurta keltavihreän linnun kuvaa, joka oli piirretty niin suurella hellyydellä, etten voinut uskoa sitä Eevin tekemäksi. Ei kai minun hirviölapseni, pieni ketunhampainen koulukiusaajani piirtäisi lintuja ja vielä näin kirkkain, hehkuvin värein?
– Onko tämä sinun? Kysyin taulua pyyhkivältä Eeviltä, joka käänsi vihaisen katseensa minuun pienet kulmat kurtussa mustien silmien yllä. Hänen nähdessään piirustuksensa kädessäni halveksuva ilme noilla teräväpiirteisillä kasvoilla suli neuvottomaan hämmennykseen ja ääntäkään päästämättä Eevi nyökkäsi. Mustat silmät tuijottivat kiivaasti minuun kuin odottaen, että sanoisin jotakin häntä vastaan, jotakin, jonka hän voisi kääntää voitokseen, nostaa taas uuden kiven vihan ja katkeruuden muurilleen.
– Se on upea, sanoin rehellisesti ja nautin nähdessäni, miten Eevin sientä pitelevä käsi painui toista laihaa kylkeä vasten ja hänen kulmansa kohosivat aavistuksen verran, pyyhkien kitkerän inhon hetkeksi pois hänen kasvoiltaan. Hän imi alahuultaan hampaitaan vasten ja sanoi aivan hiljaa kuvan esittävän undulaatteja.
Undulaatteja! Minun pieni, vihainen Eevini piirsi arkoja, värikkäitä lintuja, kalterien taakse lukittuja lemmikkejä ja niin kiihkein, elämää tulvivin värein!
Eevi ei näyttänyt suoranaisen ujolta, mutta hänen silmänsä tuijottivat lattiaan ja hän puri huultaan, kuten aina aikuisten puhuessa hänelle. – Minulla on… hän aloitti, taukosi pitkäksi aikaa, nosti sitten tutkimattoman katseensa jaloistaan ja tuijotti suoraan minuun. – Undulaatteja. Kaksi. Hän avasi kaksi sormea kiinnipuristetusta nyrkistään ja näytti niitä minulle, kuin pikkulapsi kertoessaan ikäänsä. Tuo lapsenomainen ele näytti Eevin tekemänä omituisen teennäiseltä ja kömpelöltä.
Ilahduin ajatuksesta, että hirviölapsellani oli jotakin, mitä hän ei voisi käyttää hyväkseen yhtä sairaalloisen julmasti kuin ihmisiä ympärillään, vaikka ne olisivatkin vain arkoja värikkäitä lemmikkilintuja häkissään.
Eevi oli laskenut katseensa taas lattiaan ja hänen äänensä ei ollut mutinaa kuuluvampaa. – Toinen on keltavihreä, hän sanoi ja varmisti vilkaisulla minun varmasti kuuntelevan. – Ja toinen… hän näytti miettivän hetken sanoja, millä kuvata lintuaan. – Sinivalkoinen. Turkoosi oikeastaan, hän korjasi nopeasti ja jatkoi sanat toisiinsa takellellen; - Ne ovat poika ja … tyttö.
Miten suloinen hän olikaan! Minun susilapseni, kettulapseni, äkisti edessäni niin paljaana ja ujona, puhumassa enemmän kuin oli koskaan puhunutkaan! Sydämeni oli pakahtua äkillisestä raivokkaan rakkauden aallosta tuota hämmentävää pientä olentoa kohtaan.
– Sinä taidat pitää linnuista kovasti, sanoin ja kävelin tarpeeksi lähelle häntä ollakseni kosketusetäisyydellä, jos vaikka olisin kerännyt rohkeutta laskea käteni hänen keltatukkaiselle päälaelleen ja taputtaa sitä hellästi, tai ehkä halata häntä, puristaa hänen hentoinen ruumiinsa vatsaani ja jalkojani vasten ja halata häntä, kunnes hän pyristelisi nolona ja hengästyneenä otteestani, hento puna peittäen noita ylpeitä, kalpeita kasvoja.
Laitoin lasten piirustukset pöydälleni ja käännyin hymyillen Eeviin päin. Hän seisoi puhtaan taulun edessä sieni kädessään, kasvot ilmeettöminä, silmät liikkeitäni seuraten.
– Menehän siitä, kehotin. – Välitunti on pian ohitse.
Kaduin sanojani jo ennen, kuin ne tulivat suustani. Olisinhan voinut jollakin verukkeella pitää hentoisen kettulapseni luonani välitunnin loppuun asti, olisimme voineet keskustella hänen keltavihreistä ja sinivalkoisista linnuistaan, ehkä hän olisi nauranut jollekin, mitä sanoin, ehkä hän olisi ollut tarpeeksi lähellä, että olisin voinut haistaa hänen hennon lapsenihonsa tuoksun ja ehkä hän olisi tuoksunut linnuiltaan, keltaiselta vihreydeltä ja siipisulilta.
Kun kohotin käteni ottaakseni sienen Eeviltä, hänen tummat silmänsä laajenivat ja hän sähähti raivokkaasti kuin kissa, livahtaen kärppänä ulos luokasta, yhtenä keltaisten hiusten ja kalpean ihon viiruna. Eivätkä mitkään sanat kykene ikinä kuvaamaan sitä kauhua, joka hänen silmissään hehkui sen yhden ainoan sekunnin verran, kun nousevan kämmeneni varjo lankesi hänen kasvoilleen.
Vaikka Eevin kauhistunut ilme ja raivokas sähisevä ääni yhä kummittelivat mielessäni, Eevi itse ei vaikuttanut välittävän. Hän ei antanut yhden kauhun sekunnin vavisuttaa hapanta luonnettaan, ei antanut mielensä syövereihin painuneen heikkouden hetken muuttaa ilkeämielisyyttään mihinkään suuntaan. Kettulapseni pysyi joukkojensa johtajana, suurena kuninkaana, koulun ja ympäröivien asuinalueiden kitkeränä tyrannina kolmannenkin luokan alkaessa.
Uudet ensiluokkalaiset saivat katkerasti kokea Eevin hirmuvallan jo syyslukukauden ensimmäisenä päivänä ja minä olin taas se, joka yritti selvittää tilanteen, kääntää mustelmat ja veriset nenät Eevin eduksi. Hän vain istui opettajanhuoneen tuolissa huuliaan imien ja kopea katse kasvoillaan kuin keisari valtaistuimellaan. Suuri keltainen mustelma peitti hänen poskeaan ja hänen huulensa vuosi verta terävälle leualle, mutta hänen ilmeensä oli voitonriemuinen.
Näin tuon taistelussa haavoittuneen, mutta voitokkaana selvinneen hirmuvaltiaan tilalla hellästi lemmikkilinnuistaan puhuvan lapsen ja sen kauhun täyttämän katseen hänen mustissa silmissään.
Ja ensimmäistä kertaa sinä helteisenä elokuun päivänä (samanlainen päivä kuin hänen saapuessaan elämääni) näin hänen kasvoillaan luottamusta, aitoa tai teeskenneltyä, hänen kohottaessa pikkuiset kasvonsa minuun päin. Hän luotti minuun. Hän luotti että minä selvittäisin hänen ongelmansa, kuten aina selvitin.
Se yksi ainoa katse sykähdytti minua vielä syvemmältä kuin kuukausia sitten näkemäni pelko hänen silmissään, tuo hento, tyyni ilme porautui suoraan sydämeeni ja teki kipeää tavalla, jota en olisi voinut koskaan kuvitellakaan.
Eeviä puolustavat sanat löytyivät helposti, kerroin tuhannen kerran kirjoittamaani tarinaa siitä, miten erikoinen Eevi oli, miten ihmeellisen älykäs, miten hämmästyttävän yksinäinen omassa maailmassaan. Olisin voinut antaa anteeksi mitä tahansa Eevin takia ja halusin epätoivoisesti muidenkin antavan. Opettajat pudistelivat päitään ja ensiluokkalaiset, joita peitti kirjava kokoelma haavoja ja naarmuja, vilkuilivat minua pettyneenä. Tunsin syvää turhautumista tavasta, jolla he väärinymmärsivät rakasta Eeviäni, omaa hirviölastani.
Eevi vaikutti omalla kylmällä tavallaan tyytyväiseltä päästyään näin helpolla, hän liukui alas tuolista suu tiukkana viivana ja katsahti minuun ilmeettömin kasvoin. Näin noissa mustissa silmissä heijastuksen niistä kymmenestä minuutista, kun ensi kerran sain minkäänlaisen yhteyden häneen. Kokonainen vuosi oli ehtinyt kulua, ennen kuin sain nähdä tuon viattoman häivähdyksen luottamusta hänen silmissään. Mutta Eevin vuoksi olisin odottanut vuosisatoja.
Kävellessämme takaisin luokkaan, laskin käteni kevyesti Eevin laihalle olkapäälle. Hän vilkaisi sitä selvästi häiriintyneenä ja nosti sen pois pienellä kostealla kädellään kuin suuren roskan, huolellisesti ja tyyni ilme kasvoillaan. Nähdessään huvittuneen ilmeeni pieni kettulapseni väläytti minulle ilkikurisen irvistyksen harvalla, terävällä hammasrivistöllään.
Se oli ehdottomasti kaunein hymy, jonka olen koskaan nähnyt.
Eevi jäi yhä useammin vetelehtimään luokkaan välitunnin alkaessa vain saadakseen keskustella kanssani ja tietämättään imarteli minua suuresti. Hän istui rentona pulpetissaan minua katsellen, puhuen tympääntyneen kuuloisena linnuista, omista undulaateistaan ja kaikista lintulajeista mitä hän tiesi. Hän toi nähtäväkseni miltei itsensä kokoisen lintukirjan ja näytti vakavan huolellisesti sormillaan kaikki linnut joita oli eläessään nähnyt, kuvia kuvan perään. Lintuja oli hämmästyttävän paljon ja sanoessani sen ääneen, Eevin pienet kasvot loistivat ylpeydestä.
Hän näytti minulle valtaisan kotkan ja kertoi sen siipivälin olevan leveämpi kuin pisinkään mies on pitkä, hän kasasi eteeni kuvia valtavanokkaisista tukaaneista ja pienistä, punaisista käpylinnuista, surullisennäköisistä lunneista ja iloisenvärisistä peipposista, puhuen vakavalla, happamalla äänellään vain juuri ne sanat, joita tarvitsi, ei koskaan enempää. Hän näytti minulle valokuvia undulaateistaan, sanoi niiden olevan tarpeeksi kesyjä, että niitä uskalsi pitää vapaana huoneessa.
Ne lentelivät päivät pitkät vapaina ja tulivat kutsusta istumaan olkapäälle tai kädelle, kujertelemaan rakastuneesti korvaan, nokkimaan hellästi hiuksia.
Eevin istuessa jalat ristissä luokan pölyisellä lattialla valokuvat käsissään, puhuessaan linnuistaan, hänen äänensä oli täynnä tuota hämmentävää, kaikkivoipaa tunnetta, josta oli tullut minulle liiankin tuttu, liian läheinen.
Ja kuinka monta kertaa päivässä halusinkaan sanoa sen hänelle, kertoa, kuinka rakastaisin häntä maailman loppuun asti koko sydämestäni, kuinka hän voisi olla minulle kaikki, kuinka minä voisin tehdä hänen maailmastaan täydellisen!
Enkä koskaan tullut sanoneeksi sitä, aina sanat takertuivat kurkkuuni ja silmäni jäivät seuraamaan hänen kalpeiden kasvojensa jokaista värähdystä, hänen ohuiden huuliensa tapaa muodostaa kirjaimia, jotka kaikessa happamuudessaankin olivat hentoja kuin linnunpoikasen ensilento.
Eevi oli niin taivaallisen kaunis auringon istuessa hänen laihoilla olkapäillään hiljaisina iltapäivinä, hänen kerätessään kirjansa ja tavaransa, luodessaan vielä yhden raukean, tutkivan katseen minuun, ennen kuin astui ulos luokasta ja jätti minut yksin särkevän sydämeni kanssa.
Huomasin päivä päivältä rakastavani kummallista lintupoikaani vain enemmän ja enemmän, hän oli silmäteräni, rakastettuni, pieni terävähampainen suojattini, joka vihasi koko maailmaa.
Lukukaudet ja lomat seurasivat toisiaan rytmikkäästi, uusia oppilaita tuli kouluun vain jäädäkseen Eevin hirmuvallan alle, vastaavasti taas kuudesluokkalaiset jakaantuivat hitaasti uusiin kouluihin, levittämään kertomusta yhdestä ainoasta lapsesta, yhdestä ainoasta nimestä, joka levisi pian kuin hapan syöpä suusta suuhun.
Omat oppilaani venähtivät pituutta huolestuttavissa määrin kesän aikana, heidän hiuksissaan oli auringonkajoa vielä lokakuussakin, heidän puheensa muuttui ja askeleensa pidentyivät. Eevin kasvoja peitti pisamien sileä verkko, hänen äänessään on yhä vahvempia sävyjä, hänen ruumiissaan enemmän voimaa, mutta kaunis hän oli silti.
Kasvavien tyttöjen ja poikien keskellä huolestuttavat mietteet valtasivat mieleni. En kestänyt ajatusta, että pian pienet viidesluokkalaiseni olisivat koulun vanhimpia ja häviäisivät sitten näköpiiristäni. Ajatuskin Eevin menettämisestä sai silmäni kostumaan.
Nautin kasvavalla epätoivolla hänen jokaisesta liikkeestään, jokaisesta sanastaan, hänen hiustensa keltaisuudesta tulevaa talvea vasten, hänen tavastaan vilkuttaa huoneensa ikkunasta, jos kävelin koulusta hänen talonsa ohi.
Oli pimeä ja pitkäveteinen lokakuun ilta, kun Eevi tahattomasti avasi minulle ikkunan omaan synkeään pieneen mieleensä, vain koputtamalla oveeni.
Istuin pöytäni äärellä tarkistamassa kokeita, piirtämässä punaisia korjauksia lauseisiin ja piirroksiin, naurahtelemassa toisinaan vastauksille, joihin pienet viidesluokkalaiseni olivat selvästikin tuhlanneet kaiken mielikuvituksensa. Eevin avokätisesti lahjoittamat kirkkaanväriset sulat riippuivat pöytälampussani, heittäen pitkiä, mustia varjoja papereilleni. Kuulin sateen aavemaisen rapinan katon poikki ja värähdin ajatellessani ulkona vallitsevaa kylmyyttä. Huomenna koulun pihaa koristaisi taas kymmenittäin lammikoita, johon Eevi joukkoineen voisi kaataa huono-onnisempia oppilaita.
Hymyilin ajatukselle Eevin voitonriemuisesta virneestä, joka hyvinä päivinä koristi hänen aatelisia kasvojaan ja jatkoin punaisten numeroiden kirjaamista ylös. Vilkaisin kelloa ja laskin tunteja huomiseen, jolloin voisin palauttaa kokeen Eeville ja nähdä, miten hänen kasvonsa hohtaisivat ylpeydestä. Ajatuskin sai sydämeni kääntymään ympäri.
Muutaman yksinäisen minuutin kuluttua kuulin jonkun koputtavan oveen, tavalla, joka oli herkkä ja kärsimätön, eikä halunnut odottaa. Niskakarvani nousivat pystyyn, kun koputusta seurasi kiivas, miltei pakokauhuinen ovikellon soitto.
Tuo joku oveni takana oli päättäväisellä tavalla tosissaan ja se hermostutti minua. Kuka soitti noin kiihkeästi ovikelloani ja vielä kymmenen aikaan illalla?
Eevi. Olisihan minun pitänyt tietää. Kuka muu olisi voinut olla niin kiivas, niin tosissaan?
Hän seisoi pimeässä rappukäytävässä märkänä kuin hukutettu kissanpoikanen, hiukset päätä myöten liimaantuneina, vaatteet ihoon tarttuneita, silmät minuun tuijottaen. Hänen kätensä oli yhä ovikellolla ja koko hänen hentoinen ruumiinsa vapisi, päästä varpaisiin.
Mitään niin sydäntäsärkevää en ollut koskaan nähnyt.
Kirkas veri vuoti hänen nenästään läpimärälle takille, orvokinvärinen mustelma oli kohonnut hänen poskipäälleen kuin ruma tahra ja hänen vaatteensa olivat veriroiskeiden tahrimat.
– Eevi. Ääneni ei ollut juuri kuiskausta ihmeellisempi, mutta hämmennyin itsekin sen vapinaa. Se ei ollut aikuisen ääni, ei opettajan ääni, se oli pelästyneen lapsen ääni, eikä se kuulunut minulle.
Eevi tuijotti minua pohjattomin mustin silmin ja kyyneleet sekoittuivat sadeveteen hänen kasvoillaan. Minun kettulapseni, lintulapseni, itkemässä edessäni! Mihin oli kadonnut se vahva, nokkela, kiero Eevi, joka selviytyi aina?
– Rauhoitu, kuiskasin, itselleni tai Eeville, kenelle tahansa. – Mitä nyt, Eevi? Mitä on tapahtunut?
Ääneni vapisi yhä, mutta aloin kuulostaa jo itseltäni. Vastuuntuntoiselta, välittävältä aikuiselta. Sellaiselta, joka ei kysy, mistä Eevi edes tiesi missä asuin. Sellaiselta, joka pystyy järjestämään asiat parhain päin.
Eevi pudisti päätään ja vesipisaroita roiskahti kasvoilleni. Hän peitti silmänsä kädellään ja vingahti kuin satutettu eläin, huulet yrittäen saada sanoiksi tapahtunutta. Ja vapisi koko ajan.
Minun susilapseni! Kuka saattoi tehdä hänelle tällaista, kuka oli tarpeeksi julma vahingoittaakseen kaunista lintupoikaani, kenellä oli voimaa saada hänen mustat silmänsä vuotamaan kyynelistä?
Väristen itsekin hartioista varpaisiin, ohjasin Eevin eteisen tervetulleeseen lämpöön, käsi suojelevasti hänen laihalla olallaan. Hän riisui sydäntäsärkevän huolellisesti vettävaluvat kenkänsä ja laittoi verisen takkinsa naulaan, aivan kuin noilla seikoilla olisi ollut jotain merkitystä.
Veri juoksi puroina hänen nenästään ja pisarat tippuivat punaisiksi kukiksi lattialaudoille, kun yritin kömpelösti pyyhkiä tuota arvokasta nestettä hänen kasvoiltaan, pysäyttää verenvuodon, saada hänen kipunsa lakkaamaan. Hän vain seisoi märkänä ja lannistettuna edessäni, silmät maahan luotuina, mutta liian ylpeänä päästämään ääntäkään.
Katsellessani häntä tunsin palan kasvavan kurkussani, olisin voinut purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, mutta purin huultani ja näyttelin sitä aikuista, jonka varaan hän oli pannut luottamuksensa.
Verenvuoto asettui hieman ja se rauhoitti mieltäni tarpeeksi, että ruumiini suostui lopettamaan kuumeisen vapinan ja hengitykseni asettui.
Pudotin punatahraiset nenäliinat lattialle ja painoin hellästi käteni Eevin mustelmaista poskea vasten. Hän vapisi, kylmästä ja kivusta ja kauhusta, kyynelten juostessa puroina hänen poskillaan.
Niin hentona ja avuttomana en ollut koskaan nähnyt omaa suojattiani, hänen avuton kauhunsa kylmäsi selkäpiitäni, mutta pakotin pelon huolen taakse ja vedin Eevin lähemmäs itseäni.
– Kerro nyt mitä on tapahtunut, kuiskasin hänen keltaiseen tukkaansa ja lisäsin hellästi; - Ole kiltti.
Eevin linnunluinen vartalo painui rintaani vasten ja hänen käsivartensa kiertyivät niskaani, hänen puristaessaan pääni kaulansa taipeeseen ja itkiessään kuin koiranpentu. Korkeat, pitkät nyyhkäisyt karkasivat hänen kurkustaan ja tekivät hänestä kammottavalla tavalla niin inhimillisen, muistuttivat meitä kumpaakin siitä, että hän oli vasta lapsi. Pelästynyt, haavoitettu lapsi, jolla oli vain yksi, johon luottaa.
– Äiti, hän onnistui mumisemaan hiuksiini ja nyyhkäisi taas. Hänen märät vaatteensa tuntuivat kylmiltä kasvojani vasten. En liikahtanutkaan.
Se tapa, millä hän puhui äidistään. Hänen äänensä oli täynnä kauhua, kuin joku olisi kirjoittanut musiikiksi sen katseen, jonka olin nähnyt hänen silmissään muutama vuosi sitten. Tämä ei ollut äitiään kaipaavan lapsen itkua, ei sydäntäraastavaa kaipuuta, ei hellyydenkipeyttä.
Tämä oli silkkaa pelkoa ja puhdasta vihaa, Eevin täyteen mittaan kasvanutta raivoa, jota hän soi tuhlaillen koulutovereilleen.
– Eevi, aloitin, mutta ääneni tukahtui hänen tuskaisen itkunsa alle. Hänen sormensa takertuivat hiuksiini ja hänen kasvonsa painuivat minua vasten pieninä ja itkusta märkinä, hänen sydämensä kiivaat lyönnit kumisivat kalloni sisällä. Minä vain pitelin häntä itseäni vasten ja hengitin hänen ohuen ihonsa kosteaa tuoksua, enkä voinut tehdä mitään.
Lopulta Eevi rauhoittui, tyynnytti itkunsa ja irrotti kosteat kätensä kaulastani, kasvot vakavina ja ylhäisinä kuin taistelun hävinneellä kuninkaalla. Hän piti kämmentään poskellani samalla tapaa, kuin olin pitänyt omaa kättäni hänen kasvoillaan vain hetki sitten ja tuijotti pikimustin silmin suoraan minuun.
Päästämättä ääntäkään hän astui kauemmas ja veti litimärän paitansa keltatukkaisen päänsä yli, pudotti sen lattialle ja jäi seisomaan eteeni kapea rinta kohoillen, leuka ylpeästi pystyssä, mutta lannistunut katse silmissään.
Nieleskelin turhaan kyyneleitä tuijottaessani häntä. Hänen laihaa ruumistaan, jonka kauneus oli tärvelty niin sydämettömästi. Isot keltaiset ja violetit mustelmat peittivät hänen matalaa vatsaansa ja esiin pistäviä lonkkaluita, pyöreät palojäljet kulkivat jonona kapeilla olkavarsilla ja hänen kääntyessään jäykästi selin minuun, näin punaisten arpijuovien verkon hänen selkänsä kullanvärisessä ihossa. Kaikki ne haavat, kaikki ruhjeet ja mustelmat tuijottivat minuun syyttävästi, ne kysyivät, kuinka naiivi minä saatoinkaan olla, kuinka sokea?
– Älä kerro kenellekään. Eevi kääntyi takaisin minuun päin ja etsi katsettani otsa syvissä rypyissä. – Se on salaisuus.
Miten suuri ja ruma hänen salaisuutensa olikaan! Miten raskas kantaa, miten vaikea piilottaa! Ja miten hyvin hän oli kätkenyt arpensa ja haavansa, jaksanut pitää pienen päänsä pystyssä niin ylpeästi, halveksuen muita, rakastaen vain omaa mustelmaista itseään.
– Minä lupaan, etten kerro, kuiskasin kiihkeästi. – Sinun salaisuutesi…
Eevi tuijotti lattiaan ja kohautti laihoja harteitaan. – Äiti vihaa minua, hän tokaisi kylmästi ja hänen sanansa riipivät sydäntäni. – Hän sanoo että olen hullu. Mustat silmät hiipivät irti lattiasta, kulkivat nopeasti ylitseni ja jäivät tuijottamaan seinää takanani.
– Et sinä ole hullu, sain sanottua ja Eevi vilkaisi minua kulmiensa alta. Suuri mustelma sykki hänen sydämensä kohdalla mustana ja punaisena ja hänen hartiansa painuivat lysyyn. Laittaen käden housujensa taskuun, hän veti esiin jotakin kirkasväristä, hentoa, helposti särkyvää.
Nyrkillisen keltavihreitä sulkia, hentoja kellertäviä untuvia. Veren tahrimia.
Eevin hentoinen ruumis vapisi rajusti, kun hän pudotti sulat lattialle, ne leijailivat hitaasti matolle, ääneti ja kevyinä kuin ilma. Eevin mustat silmät seurasivat niitä vakavina ja kyyneleet puskivat itsensä taas hänen poskilleen. – Hän vihaa lintujakin, kettulapseni jatkoi ääni murtuen, eikä jaksanut enää pitää päätään pystyssä. Hän putosi polvilleen matolle, sulkien ja untuvien sekaan, ulvoen kuin haavoitettu eläin, ääni täynnä raivoa ja surua, tunteita, jotka olivat aivan liian suuria niin hennolle olennolle kuin hän.
Ilta tummeni yöksi ja tuuli työnsi sadepilvet kiinni olohuoneeni ikkunaan.
Eevi istui sohvannurkassa tuulta kuunnellen ja polvet rintaa vasten vedettyinä. Hänen mustelmansa ja arpensa liikahtelivat kuin elävät olennot hänen paljaalla ihollaan hengityksen tahdissa, väsyneet mustat silmät tuijottivat lattialautoja himmeinä ja kiillottomina.
Olin keittänyt hänelle monta kupillista kuumaa teetä lämmittääkseni hänen laihaa, onttoluista ruumistaan, kun hän oli jääräpäisesti kieltäytynyt ehdotuksistani vaihtaa litimärät, kylmät vaatteensa kuiviin. Eevi piteli mukiaan kädessään kuin aarretta, kastoi alahuultaan teehen ja irvisteli hiukan vahvalle maulle. Hän vaikutti rauhoittuneen itkettyään pitkään olkapäätäni vasten, nyt hänen katseensa oli tyyni, mutta eloton, kuin kuolemaantuomitun katse. Hän oli kovin, kovin väsyneen näköinen, kuin pitkän matkan juossut saaliseläin, joka ei uskalla rauhoittua, saalistajan vielä ollessa sen jäljillä, silmät tarkkaillen väsyneesti jokaista liikahdustani, pää nuokkuen teekupin yllä.
Join oman teemukini tyhjäksi ja laskin sen puolihuolimattomasti tiskipöydälle, pitäen jatkuvasti silmäni Eevin linnunluisessa hahmossa, tuijotimme molemmat toisiamme lakkaamatta kuin pelästyneet eläimet. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään.
Lopulta taistelin oman järjettömän rakkauteni ja pelkoni herraksi, ravistin kiusaavat ajatukset harteiltani ja kävelin takaisin olohuoneeseen, Eevin mustien silmien katse itsessäni. Minä olin meistä se aikuinen, en pahoinpidelty lapsi. Minä olin se, johon kettulapseni oli pannut luottamuksensa, enkä voinut pettää sitä karttelemalla hänen hakattua ruumistaan, piilotella keittiössä hänen hiilisilmiään paossa. Minä rakastin häntä, enemmän kuin omaa elämääni. Minun oli pakko tehdä jotain.
Eevi veti jalkansa tiukemmin alleen istuessani hänen viereensä sohvalle, tarpeeksi lähelle tunteakseni hänen pienen kehonsa viileyden, hänen kiihkeän, värisevän hengityksensä. Hän kohotti keltatukkaista päätään ja katsoi suoraan minuun kulmiaan rypistäen.
– Ethän sinä kerro kenellekään? Eevi varmisti huolestuneen oloisena ja kiersi yhtä keltaista hiussuortuvaa laihan etusormensa ympärille.
Pudistin rauhoittavasti päätäni. – En tietenkään. Sehän on sinun salaisuutesi, sanoin pehmeästi ja hymyilin hänen helpottuneelle ilmeelleen. Tietenkään en voisi pettää hänen haurasta luottamustaan, en koskaan, en ikinä. Hän oli aivan liian rakas siihen.
Eevi hymyili haljusti ja liikahti levottomana, kunnes sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta hivuttautuakseen minua kohti, niin lähelle, että kylkemme koskettivat. Hänen keltatukkainen päänsä painui varovasti olkapäätäni vasten ja syvä huokaus karkasi hänen kurkustaan.
Istuin aloillani kuin kivettyneenä, uskaltamatta edes hengittää. Lintupoikani oli tullut luokseni, hän oli kaivannut läheisyyttäni samalla tavoin kuin minä kaipasin häntä, hän oli minun omasta tahdostaan.
Varovasti, niin kovin varovasti, kiersin käsivarteni Eevin harteille ja hän antoi sen olla, painautui mukavammin kiinni minuun ja tuijotti lattian läpi tyhjyyteen. Hänen selkärankansa sahalaitainen viiva kohoili hengityksen tahdissa, kylmä, kostea iho kohtasi omani ja sai vereni kiehumaan kuumana ja polttavana suonissani.
Pelkkä lapsi, pakotin itseni ajattelemaan. Hän on pelkkä lapsi, hän ei aio kohottaa noita kasvojaan ja suudella sinua, hän on niin pieni ja pelästynyt ja kaipaa vain lämpöäsi, että voisi unohtaa kaikki haavansa ja mustelmansa, ei, hän ei aio kiertää käsiään kaulaasi ja vetää kasvojasi omiaan vasten... Ajatukseni hävettivät minua, käänsin katseeni Eevistä ja lepuutin hellästi kättäni hänen päälaellaan. Minulla ei ollut lupaa ajatella näin, ei Eevistä, hän oli liian hellyttävä, liian kaunis tahrautuakseen tämänkaltaisista mietteistä. Purin huultani ja pakotin itseni keskittymään pieneen susilapseen vieressäni, en niihin järjettömiin kuvitelmiin, joita aivoni kehtasivat kehittää.
Hetken kuluttua uskalsin jo varovasti silittää Eevin kosteita, keltaisia suortuvia ja rentoutua tarpeeksi tunteakseni hänen hennon vartalonsa jokaisen nousun ja laskun omaa ruumistani vasten.
Eevi laski teemukinsa lattialle ja asettautui vielä paremmin syliini, hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja silmäluomet tippumaisillaan mustien silmien peitoksi. Pitelin häntä hellästi itseäni vasten ja mietin, olikohan kukaan minua ennen pitänyt häntä sylissään, koskettanut niin lempeästi kuin minä tein? Ehkä hänen isänsä, se kasvoton, tyhjä mies Eevin puheista, joka oli lähtenyt jo kauan sitten, jättänyt hänet yksin äidin ja lintujen kanssa. Ei, tuskin hänkään.
Tavallaan toivoin järjettömän mustasukkaisena, että olisin ollut ainoa, joka olisi koskaan saanut koskettaa Eeviä, pitää häntä sylissä ja nauttia hänen surullisesta luottamuksestaan. Minä halusin olla ainut, joka häntä rakasti.
Eevin hengitys tuhisi lämpimänä ja väsyneenä solisluutani vasten, hyväilin hellästi hänen päätään ja nautin hänen luisen ruumiinsa lämmöstä. Olimme kumpikin ääneti, Eevi hieroi sormiaan yhteen pienellä, unisella eleellä ja aina toisinaan hänen päänsä nuokahti olkapäätäni vasten. Hän ei uskaltanut vielä nukahtaa, hänen suonissaan oli yhä sitä vihaa ja pelkoa, joka teki Eevistä Eevin, sitä järjettömän alkukantaista raivoa, joka oli hän. Mutta pian hänen kylmä ihonsa lämpeni käsieni alla, hän ei enää säpsähtänyt koskettaessani sormenpäillään hänen niskaansa, hänen pehmeät pienet lihaksensa rentoutuivat ja hänen silmänsä painuivat kiinni yhä useammin.
Vain pienen hetken kuluttua hän jo nukkui syvää, surullista unta ruumistani vasten painautuneena, keltaiset hiukset suljettujen silmien päällä, laihat sormet hihaani puristaen. Odotin vielä muutaman minuutin, suutelin hellästi Eevin otsaa ja nousin sohvalta soittamaan poliisit.
Kaikki se viha ja raivo, mitkä olin Eevissä nähnyt kolmen kuluneen vuoden aikana, eivät olleet mitään verrattuna siihen katkeruuden ja inhon hyökyyn, kun hän huomasi minun pettäneen luottamuksensa. Poliisien tullessa sisään, hän nukkui lapsenuntaan sohvalla, keräksi käpertyneenä, vielä rauhallisena, vielä tietämättä sitä, että minä olen maailman huonoin ihminen säilyttämään salaisuudet.
Kun lastensuojeluviranomainen (tai joku sen kaltainen, en millään jaksanut muistaa enkä kuunnella) herätti hänet olkapäästä ravistamalla, hän näki heti, että olin pettänyt hänet. Että minä olin rikkonut lupaukseni, kaikki kauniit sanani hänelle.
Hän ei aluksi saanut edes sanoja suustaan, hän vain istui paikallaan, paidatta ja onnettomana, liian ylpeänä huutamaan tai itkemään, mustat silmät minuun tuijottaen, polttaen katseellaan sydäntäni. Mutta kun avasin suuni pyytääkseni anteeksi, hän hyppäsi pystyyn ja oli käydä kiinni kurkkuuni, pienet, terävät hampaat irvessä ja silmät vihaa hehkuen. Jos poliisit olisivat päästäneet hänet irti, luulen, että Eevi olisi pystynyt kuristamaan minut siihen paikkaan, ilman katumusta, ilman pienintäkään epäröintiä.
Hän kirosi minut alimpaan helvettiin viranomaisten kantaessa hänet pois, hän antoi kaiken järjettömän raivonsa näkyä ja kuulua tavalla, joka repi minua kappaleiksi sisältäpäin. Minun kaunis kettulapseni ryöpytti sapenkarvaita sanoja päälleni, lysähtäneille olkapäilleni ja kirveleville silmilleni, hän kertoi minulle kasvot kauheassa irveessä, miten hän vihasi minua, vihasi, vihasi, vihasi ja jos hän vain saisi tilaisuuden, hän tappaisi minut, tappaisi varmasti, ei jättäisi jäljelle luutakaan. Lopulta hänen katkera äänensä vaimeni kuulumattomiin, raskas hiljaisuus putosi rappukäytävään ja painoi sydämeni kasaan.
Yksi poliiseista laski kätensä olalleni ja puhui jotakin siitä, miten olin tehnyt oikein ja miten asiat järjestyisivät nyt parhain päin. Tuijotin häntä pitkään tajuamatta lainkaan, mitä hän tarkoitti. Kuinka asiat voisivat enää kääntyä hyviksi, sen jälkeen, mitä olin tehnyt? Ei ollut enää mitään hyvää, mitään oikeaa. Oli vain Eevi, eikä pian enää häntäkään.
– Hän kiittää teitä vielä, poliisi sanoi hyväntuulisesti.
– Eevi tappaisi itsensä mieluummin, vastasin katkerasti ja purskahdin itkuun.
Sen jälkeen en tavannut häntä enää. Hän meni toiseen kouluun, muutti toiseen perheeseen, niin kovin nopeasti hän häipyi luotani, kuin häkistään karkaava lintu. Yksi ainoa puhelinsoitto oli murskannut kaiken, mitä olin yrittänyt rakentaa, yhden ainoan hetken takia Eevi oli viety pois luotani. Ja kuinka kirosinkaan typeryyttäni, kuinka kaduinkaan tekojani! Enkä siltikään voinut muuttaa mitään, kaikki mitä olin rakastanut, kaikkosi ympäriltäni kuin aallot vedestä.
Kaikkein pahinta surussa oli se, miten muu maailma jatkoi elämäänsä. Oppilaat tulivat kouluun, kuulivat Eevin olevan poissa, hyväksyivät sen, toiset helpottuneina, toiset ymmällään, opettajat huokaisivat helpotuksesta ja palasivat takaisin liitutaulun ääreen, aurinko nousi ja laski samalla tavoin kuin aina ennenkin. Linnut lauloivat ilman, että kukaan oli niitä kuuntelemassa, luokkaan jäi yksi tyhjä paikka ja kaikki oli ennallaan. Syksy kääntyi talveksi ilman Eeviä, ilman häivähdystäkään hänen keltaisista hiuksistaan ja kaikki käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minunkin oli pakko syödä, juoda ja hengittää, mennä koululle opettamaan lapsia, jotka eivät muistuttaneet kettulastani millään tavoin. Nämä täysin arkiset toimet jäytivät tyhjyyttä sisälläni entisestään, elämän eläminen näin tavallisesti sai minut tuntemaan itseni petturiksi, kuin en olisi lainkaan välittänyt Eevistä, kuin rakkauteni häneen olisi ollut petollista ja tyhjänpäiväistä.
Vaikka maailma pyöri yhä radallaan ja minä seurasin avuttomana vuodenaikojen liikettä, olin sisältä tyhjempi kuin koskaan olisin voinut olla. Yritin totutella elämään tyhjyyden ja raastavan halun kanssa, pakottaa itseni aamuisin ylös, elää normaalisti.
Yöt olivat tuskallisimmat. Kierin tuntitolkulla vuodevaatteissani ja pääni oli hukkua ajatuksiin. Miksi minun oli pakko elää jokainen tuskan ja nälän täyttämä sekunti, jokainen päivä, jokainen tunti, miksi en voinut vain nukahtaa ja herätä päivänä, jolloin himo ja palava kaipuu sisälläni olisivat sammuneet ja jättäneet jälkeensä tuhkan, mistä voisin alkaa uudestaan?
Sekunnit kulkivat niin hitaasti, päivät hiersivät olkapäilläni ja jalkani väsyivät kävelemään aamusta iltaan viikko toisen perään. Ensilumen sataessa maahan seisoin koulun pihalla tyhjää tuijottaen ja hengitin talven ensimmäistä kylmyyttä. En ollut edes huomannut talven tulleen. Lapset juoksivat satavien hiutaleiden alla ja nostivat viattomat kasvonsa harmaata taivasta kohden, heidän kirkaisunsa ja naurunsa olivat kuin lintujen laulua oman atmosfäärini raskaassa hiljaisuudessa. Lopulta pudistin päätäni ja avasin ulko-oven. Jonkun nauru puuttui joukosta.
Monen pitkän päivän ja hitaasti vaeltaneen viikon jälkeen Eevi alkoi tulla takaisin. Sana kerrallaan, kaikuna ja kuulopuheena, juoruna, joka kulki koulun läpi ja törmäsi väistämättömästi minuunkin.
Tuttu nimi osui korviini ja sydämeni hitaat lyönnit kiihtyivät.
Paikalleni jähmettyneenä, uskomatta korviani, nojasin silmät auki rävähtäneinä käytävän viileään seinään ja kuuntelin naulakon alle juttelemaan jääneitä tyttöjä, jotka selvästikin puhuivat siitä, miten Eevin uusi koulu oli jäänyt rakkaan lintupoikani tyrannian alle.
Hän on samanlainen pieni kylmäsydäminen hapannaama kuin aina ennenkin, he kuiskuttelivat ja sydämeni läpätti kiivaasti kylkiluitani vasten. Yhä suloinen kuin vihainen villikissan pentu, yhä raivokas ja hapan, yhä niin omapäinen, yhä niin kiivas.
Suljin silmäni veren kiehuessa suonissani, puristin papereitani rintaani vasten ja kuuntelin.
Pian Eevin nimi kulki koulussa huulilta huulille yhtä usein kuin hänen vielä ollessaan oppilaanani. Aina joku tiesi uuden juorun, uuden sanan, uuden kertomuksen lintupojastani ja kuiskasi sen jollekulle, joka kuiskasi sen eteenpäin, pihan poikki, luokasta toiseen, opettajien hiljaisuutta vaativien korvien ohi ja lopulta minun tietooni. Pikku hiljaa, tavu tavulta, keräsin Eevin taas itselleni, juoru juorulta seurasin, miten kettulapseni kasvoi, eli, toipui mustelmistaan ja yritti selviytyä sijaisperheessään päivä päivältä, samalla kun minä yritin opetella elämään ilman häntä.
Tiesin nopeasti hänestä kaiken. Koenumerot, ystävät, vihamiehet, kaikki nuo pienet informaation katkelmat kerääntyivät turvaverkoksi alleni, huikaisevan tyhjyyden peitoksi. Seurasin etäältä, pelkkänä piileskelevänä sivustakatsojana, miten Eevi kasvoi, varttui ja eli omaa, vihaista elämäänsä ilman minua.
Ympärilläni kiehuvien sanojen ja huhujen turvin jaksoin jatkaa talven yli, äkkiä olikin jo kevät ja tuhannet linnut saapuivat takaisin vihertyviin puihin ja lauloivat pakahtuvin sydämin kirkastuvista taivaista ja nupullaan olevista kukkasista.
Kaikki oli pitkän talven jälkeen liian kirkasta, liian valoisaa ja liian kaunista, puut humisivat smaragdinvihreässä lehtiverhossa, tulppaanit opettajanhuoneen ikkunan alla avasivat täyteläiset kukkansa ja äkisti ilma oli tulvillaan tuhansia värejä ja ääniä. Seurasin raukean kevätväsymyksen vallassa lintujen leikkiä syreenipensaassa, kuuntelin lasten vapautunutta kikatusta ja tunnustelin varovaisesti auringon kosketusta silmäluomillani. Pian kuudesluokkalaiseni lähtisivät kukin omille teilleen, he olivat jo kasvaneet murrosikäisten mittoihin, eivätkä enää leikkineet nuorempien lasten kanssa kuten ennen, seurasivat heitä sivussa seisten niin kovin aikuiset ilmeet kasvoillaan. Pyörittelin kynää sormieni välissä ja huokaisin järjestellessäni papereitani pinoihin. Tuntui mahdottomalta elää yhden kesäloman ylitse, niin monta pitkää päivää ilman työtä, mihin hukuttaa hämmennys ja kaiho, väsyneitä viikkoja, jotka viettäisin yksin ajatusteni kanssa. Kuumia, tukahduttavia kuukausia, jotka muistuttaisivat lämmöllään ja kiehuvalla kesäisellä kiihkollaan minua Eevistä yhä tuskallisemmin, kuin suola, joka kirvelee haavassa. Jos pääsisin kesän yli, olisi jo syksy, uusi elokuu täynnä yritystä unohtaa. Pian saisin uuden luokan opetettavakseni, uuden luokan täynnä suuria persoonallisuuksia, muttei ketään, kuten Eevi.
Pudistin päätäni karkottaakseni hänen nimensä mielestäni ja huokaisin uudelleen.
Oppilaideni juoruilevien suiden takia sain nopeasti tietooni, minne kouluun Eevi oli suuntaamassa ala-asteen päättyessä. Se ei muuttanut kaipuutani tai suruani millään muotoa, mutta oli lohdullista pysyä rakkaan lintupoikani elämän syrjässä kiinni, vaikka vain huhujen ja juorujen avulla.
Ensimmäisten ahomansikoiden alkaessa kukkia hyvästelin lapset, jotka olin tuntenut kuusi vuotta ja vuodatin muutaman haikean kyyneleen pääskysten kierrellessä koulunpihan yllä. He olivat kaikki niin nuoren ja kuitenkin niin vanhan näköisiä, muutamilla silmät kosteina, kaikki niin kovin ylpeinä itsestään. Puristin käsiä ja taputin päitä, vastaanotin kiitoksia ja jakelin kehuja, kunnes entiset oppilaani kävelivät luotani vanhempiensa ja ystäviensä luo. He olivat kasvaneet niin pitkiksi näiden vuosien aikana, heidän askeleensa olivat pidentyneet samoin varjot heidän takanaan.
Enkä voinut olla ajattelematta Eeviä, seistessäni tyhjenevällä pihalla, katsellen haikeana katoavien oppilaideni perään. Pystyin näkemään lintupoikani ylpeät kasvot silmieni edessä, hänen omahyväisen happamuutensa, hänen ylpeytensä ja itsevarmuutensa, sen, miten hän nolostuneena kuiskaisi jäävänsä kaipaamaan minua.
Mutta Eevi ei ollut täällä. Eikä hän tulisi olemaan.
Lapset olivat jo lähteneet, koulun piha oli autio ja tuuli kasasi mustelmansinisiä pilviä taivaanrantaan. Kävellessäni pihan yli tielle päin, kesän ensimmäiset sadepisarat lankesivat vihreään maahan.
Kesän pitkinä, rauhattomina päivinä otin tavakseni kävellä Eevin tulevan yläasteen ohi koulupäivän jälkeen, mutta lopetin pian, kun tajusin, etten ollut lainkaan valmis näkemään häntä. En edes hänen kouluaan. Ajatuskin Eevistä teki yhtä aikaa hyvää ja kipeää kuin lempeä kosketus vereslihaiseen haavaan. Hän vihasi minua, tiesin sen, eikä Eevin vihaa lannistanut mikään. Tunsin hänen alkukantaisen raivonsa ja kammosin hänen halveksivaa inhoaan ja siltikin janosin häntä, samalla tavoin kuin janoon kuoleva aavikonylittäjä juo vaikka myrkyllisestä lähteestä, saadakseen helpotuksen kärsimykseensä.
Vaikka tuskin poistuin kotoani koko kesän aikana, Eevin nimi kantautui korviini aika ajoin. Bussipysäkillä joku puhui hänestä ystävälleen, kaupassa eräs äiti mumisi toiselle siitä, miten huonoa seuraa oma kettulapseni oli hänen pojalleen, eräs tyttö kikatti puhelimeensa jotakin, mitä Eevi oli hänelle sanonut.
Keltatukkaisen lintupojan nimi kierteli ympärilläni tuulessa ja puheessa, sanoissa ja ajatuksissa, ilma oli niin täynnä hänen nimeään ja kuvaansa, että se oli tukahduttaa minut nautintoon ja kaipuuseen. Kuuntelin päivät toisensa jälkeen ihmisten puheita, sieppasin sanan sieltä, toisen täältä, kirjoitin keräämäni tiedon iltamyöhällä päiväkirjaani, joka kertoi nykyään enemmän Eevistä kuin minusta. Saatoin valvoa monta yötä vain häntä ajatellen, tuijotin ikkunasta valkoiseen kesäyöhön ja hengitin kitkerää pakokaasua kadulta, suurten yöperhosten kierrellessä lamppuni ympärillä. En saanut unta kuin vasta aamutunneilla, ajatukset täynnä höyheniä ja kesän keltaisuutta.
Aamupäivällä herätessäni aurinko oli täyttänyt huoneen valollaan ja kirkkaudellaan, linnut sirkuttivat ruusupensaissa ja seinälle ripustettu kalenteri kertoi, että oli elokuun ensimmäinen päivä.
Silloin tiesin selviäväni.
Kesä vaihtui syksyksi ja syksy uudeksi talveksi. Uudet ensiluokkalaiseni, joukko rakastettavia, innokkaita pikku oppilaita, pitivät minut kiireisenä ja ajatukseni poissa Eevistä. Joka puolella oli monisteita, kokeita ja naarmuisia polvia, unohtuneita tehtäviä ja levottomia lapsia, jotka useammin kuin kerran päivässä saivat minut virnistelemään ja vielä useammin purskahtamaan nauruun, joka ei ollut jäykkää eikä valheellista. Minä olin liian kiireinen miettiäkseni, olinko onnellinen ja liian uppoutunut työhöni, että olisin jaksanut olla surullinen. Päivät vyöryivät ohitseni omalla painollaan ja olin onnellinen siitä. Ne saivatkin mennä, minulla olisi taas kuusi vuotta täysipäiväistä työtä kasvattaessani oppilaistani kunnon kansalaisia.
Uudetkin oppilaat tiesivät nopeasti, kuka oli Eevi ja moni heistä oli törmännyt rakkaaseen lintulapseeni, joten hänen nimensä ei karannut hetkeksikään mielestäni. Seurasin hänen elämäänsä sivusta, uteliaana ja toiveikkaana, mutta kykenemättömänä tekemään mitään. Olin kuin häkkiinsä suljettu lintu ja seurasin maailman kulkua turvallisten kaltereiden takaa.
Talven lumet sulivat ja vaihtuivat reheväksi kevääksi. Eevistä tuli kahdeksasluokkalainen.
Hän oli kuulemma särkenyt hävettävän määrän sydämiä yhden ainoan lukukauden aikana, eikä luultavasti lopettaisi sitä nytkään. Hymyilin kuullessani tämän eräältä kolmasluokkalaiselta tytöltä, jonka sisko oli samalla luokalla kuin Eevi. Pystyin hyvin kuvittelemaan Eevin vaivaantuneen itsetyytyväisyyden ihailevien ja ihastuneiden katseiden alla, samanlaisten katseiden, mitä häneen oli satanut täälläkin. Hänen kaunis ulkonäkönsä kertoi niin kovin vähän läpimädästä luonteesta.
Rakas kahdeksasluokkalaiseni oli kovaa vauhtia kasvamassa aikuiseksi. Mietin, olikohan hän menettänyt lainkaan sitä lapsenomaista kauneuttaan, joka oli pehmentänyt hänen ruumiinsa kulmikasta laihuutta monta vuotta sitten. Ehkäpä hänen lihastensa kehittymätön pehmeys olisi jo saanut aikuistuvan ruumiin jäntevää sitkeyttä, ehkäpä hänen hiuksensa eivät enää leiskuneetkaan niin sitruunankeltaisina ja pitkinä, ehkä hän oli värjännyt ne, tai kenties leikannutkin, tai ties mitä ikinä murrosikäisen päähän nyt koskaan pälkähtääkään. Toivoin kipeästi, että hän ei turmelisi kauneuttaan, mutta aloin viimein tajuta, että hän ei ollut enää minun, enkä voinut käännellä hänen elämäänsä miten halusin.
Hän ei ollut enää minun. Sanat tekivät yllättävän kipeää.
Kesäloma kulki ylitseni huikentelevaisen kuumana ja kepeänä, aurinko kypsytti hiekkarannat ja täyteläiset kukat, tuuli suuteli hellästi poskeani istuessani auringonpaahtamassa ruohossa ja tuijottaessani safiirinsiniselle taivaalle. Oloni oli kevyt ja ruumiini tuntui raukealta, kuulin koirien ja ihmisten äänet kuin jostakin kaukaa, sumun takaa. Nautin kesän sokerisesta tuoksusta ja päivien saamattomuudesta, siitä, etten viitsinyt tehdä mitään, en jaksanut, enkä halunnut. Tuntui hyvältä olla ajattelematta mitään ja vain unelmoida poutapilvien varjon alla, puiston puiden humistessa kesäisessä viimassa.
Eevi ei ollut enää yhtä kiusaava ajatus kuin kuukausia takaperin, nyt muisto hänestä tuntui lämpimänä ja nautinnollisena lihaksissani, kiusoittelevalta ruohonkorrelta, joka hyväili lehdellään kaulani sivussa sykkivää suonta. Hän oli vaipumassa helläksi muistoksi, usvaiseksi haavekuvaksi, joka nousi päähäni unettomina öinä, suloiseksi kaipuun kohteeksi, josta oli nautinnollista unelmoida.
Sellaisena hän saisi pysyäkin. Minä olisin tarpeeksi kiireinen unohtaakseni turhat ajatukset päätäni vaivaamasta ja Eevi tuskin edes muisti minua. Hän saikin vaipua kaikkien suloisten, sokeristen muistojen joukkoon ja jättää mielelleni tilaa keskittyä oppilaisiini ja tulevaan syksyyn.
Lehdet kellastuivat puissa ja linnut muuttivat suurina mustina parvina etelän lämpöön, talvi saapui raudanharmaana ja jäätävänä ja nopeammin kuin uskoinkaan, taas yksi vuosi ehti vaihtua ja talvi lipua kevääseen. Kaipuu jätti minut kuin jää, joka sulaa takaisin mereen. Se oli poissa ja siltikin läsnä, osana minua. Elämäni oli muuttunut helpommaksi, keveäksi kulkea ja kuitenkin niin sydäntäriipaisevan syväksi, että nautin jokaisesta sekunnista täysin siemauksin.
Kesä on ohitse, syksy on ohitse, pian on taas kevät.
Ja äkkiä hän oli siinä. Luokan ovella, hoikkana ja kalpeana, silmät pikimustina kuin yö, terävä leuka ylpeästi pystyssä, omistava ilme kasvoillaan.
Monistenippu putosi käsistäni ja paperit levisivät lattialle kuin lumivyöry, ikkunasta käyvän kevättuulen heitellessä niitä edestakaisin.
– Eevi?
Kuka muukaan hän olisi voinut olla? Niin pitkänä ja hiljaisena ja kauniina ja vakavana hän seisoi oviaukossa, kalpeat huulet tiukkana viivana, pikimustat silmät minuun tuijottaen.
Seisoimme pitkän aikaa toisiamme tuijottaen, eikä kumpikaan rikkonut jäistä hiljaisuutta välillämme, ainoastaan tuuli vihelsi kevytmielisesti ja leyhytteli verhoja ikkunoissa.
– Minä. Eevin ääni oli hapan ja hiljainen, se ei ollut muuttunut lainkaan ja sai sydämeni kouristumaan. Ruumiini ei ollut unohtanut Eeviä, yksi ainoa sana hänen huuliltaan sai vereni muuttumaan kuumaksi ja ihoni läpi kävi lempeä puistatus, kuin aalto.
– Tulin… Eevi vaikeni ja hänen mustat silmänsä eivät katsoneet oikein mihinkään. Hän tuskin tiesi itsekään, miksi oli tullut. Enkä minäkään tiennyt. Miksi? Halusin kysyä. Miksi sinä tulit takaisin, juuri kun olin oppinut unohtamaan? Mitä minä olen sinulle vielä velkaa?
Eevin laihat hartiat vapisivat ja hän otti varovaisen kauriinaskelen eteenpäin, kädet syvällä taskuissaan ja oljenkeltaiset hiukset heijastaen auringonvaloa takaisin taivaalle. – Halusin nähdä sinut. Hänen äänensä oli niin nautinnollista kuulla, kirjainten kissamainen kehräys hänen kitalaellaan, tavujen sitruunainen happamuus hänen kielellään, huulien pehmeät liikkeet kalpeissa kasvoissa. Eevin kävellessä lähemmäs näin oman heijastukseni kuvastuvan hänen mustista silmistään.
Sydämeni jyskytti kuin vasara alasimeen, iski kipinää ja sytytti sisukseni liekkeihin. Eevin askelten narahdukset lattialla rikkoivat sydämenlyöntien rytmin hänen astuessaan eteeni ja pysähtyessään neuvottoman näköisenä paikoilleen.
– Siitä on jo vuosia, onnistuin kuiskaamaan. Ääneni oli käheä ja hämmentynyt. Etkö enää vihaakaan minua? Tahdoin kysyä. Onko aika sittenkin parantanut arvet, ovatko vuodet tasoittaneet raivoasi?
Eevi puri huultaan ja vältteli katsettani. – Ainakin neljä vuotta. Tai enemmänkin. Hän naurahti alakuloisesti ja hieroi kengänkärkeään lattiaan.
Mitä sinä haluat? Halusin kysyä. Tulitko vain katsomaan, vihaatko minua yhä? Kertomaan, että olen kaivannut sinua neljä pitkää vuotta, enkä vieläkään saa rauhaa itselleni?
Pitkä hiljaisuus laskeutui taas väliimme. Seurasin kalpean auringonsäteen leikkiä hänen hiuksissaan ja käteni vapisi himosta koskettaa. Kun Eevi puhui taas, sydämeni jätti lyöntejä väliin.
– Minulla on ollut ikävä sinua.
Hän henkäisi lauseen ilmaan kuin linnun pudottaman höyhenen, hellästi ja vitkailematta, pikimusta katse lopultakin omani kohdaten. – Tiedätkö… minä oikeasti vihasin sinua pitkään. Hän hieroi sormenpäitään yhteen kiireettömästi ja hymyili omahyväistä pikkulapsen hymyään. – En enää. Taisin kasvaa aikuiseksi. Hänen naurahduksensa kuulosti aivan kissan kehräykseltä sen siepattua linnun kynsiinsä.
Aikuiseksi? Oliko minun kaunis lintulapseni muka kasvanut aikuiseksi? Hänhän oli yhä niin hentoinen, niin lapsellisen vakava ja hapan, enkä millään uskonut hänen sanojaan todeksi.
– Minäkin olen ikävöinyt sinua, vastasin, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Hänen puheensa tuntui hellältä ihollani. – Enemmän kuin osaat kuvitellakaan.
Eevi siristi silmiään ja hänen katseensa lävisti ajatukseni kuin neula. Odotin hänen tuhahtavan halveksuen tai pudistavan päätään, mutta hän vain kohautti olkiaan ja hymyili pienet, terävät hampaat välkähtäen. – Voisin olla kiitollinen siitä, mitä teit.
Hymähdin hiljaa ja siirsin kättäni, kunnes olin vain yhden ainoan kosketuksen päässä kauniista kettulapsestani. – Mutta sitten et olisi Eevi.
Hän naurahti kuivasti, työnsi pitkän sitruunankeltaisen hiussuortuvan korvansa taakse ja näytti harvinaisen epävarmalta, kuin ei olisi lainkaan tiennyt, missä oli ja mitä tekemässä. Epäröityään hetken hänen katkera rohkeutensa otti vallan ja hän astui suoraan syliini, kietoi pitkät, langanlaihat käsivartensa kaulaani ja päästi nautinnollisen huokauksen painautuessaan rintaani ja olkapäätäni vasten.
Hetkeäkään epäröimättä vastasin hänen ujoon halaukseensa, kiedoin käteni hänen luisille lanteilleen ja nautin elävän ihmisen lämmöstä. – Eevi…
– Älä sano mitään. Ei nyt. Eevi hengitti raskaasti ja nojasi koko painollaan minuun, hänen kätensä tutkivat paitaani ja jännittynyttä selkääni. Hän oli kevyt kuin untuva ja kevätauringon lämpöinen, hengitin hänen tuoksuaan kuin olisin ollut hukkumaisillani.
Se hetki saattoi kestää tunteja tai ehkä vain muutaman sekunnin. Suukottelin Eevin keltatukkaista päälakea ja hänen kätensä puristivat tiukasti paitaani, tunsin jokaisen hänen sydämenlyöntinsä, ruumiin jokaisen kiihkeän liikkeen. Kuiskailin hänen hiuksiinsa lempeitä sanoja ja lempinimiä, jotka vain minä tiesin.
Kun Eevi lopulta työnsi itsensä lempeästi irti otteestani ja jäi tuijottamaan pikimustin silmin kasvojani, käteni tuntuivat tyhjiltä ilman hänen kuumaa ruumistaan ja ohuita, valkeita luita, jotka pistivät esiin kalpean ihon alta, näin oman hengästyneen kuvani hänen silmiensä mustasta peilistä.
Eevi työnsi kätensä omieni pideltäviksi ja hitaasti vino virnistys levisi hänen kalpeille kasvoilleen. Se ei näyttänyt luonnolliselta hänen happamilla huulillaan, mutta jossakin hänen korkeiden poskipäidensä ja yönmustan katseensa lähellä viipyi häivähdys aitoa hymyä.
Oliko lintulapseni oppinut jo hymyilemään? Hän oli todella kasvanut.
– Sinä todella taisit rakastaa minua, Eevi kehräsi omahyväisesti ja näin hoikkien, sinisten suonien sykkivän hänen aatelisessa ihossaan.
– Tietenkin minä rakastin sinua, sanoin hämilläni ja ajatukseni täyttyivät lauseista, joita en koskaan voisi sanoa. Rakastan sinua yhä, halusin sanoa. En voisi koskaan rakastaa ketään muuta niin paljon!
Enkä edes tiennyt, rakastinko häntä. Vai rakastinko enemmän kaipuuta ja haikeutta, joiden kanssa olin oppinut elämään? En edes tunnistanut tätä hymyilevää, kiusoittelevaa keltatukkaista tiikeripoikaa omakseni, minä kaipasin itselleni pientä, hapanta ja vihaista Eeviä, joka tarvitsi minua ja huolenpitoani ja riipivää rakkauttani.
Eevi siristi mustia silmiään ja paljasti poskessaan hymykuopan, josta en ollut tiennytkään. – Sinä taisitkin olla ainoa, joka teki niin, hän mutisi ja näytti taas sekunnin verran siltä katkeralta ja vihaiselta lapselta, jota rakastin. – Mutta et enää, hän jatkoi vilpittömästi ja sydämeni tuntui kouristuvan kokoon kuin jäisen käden puristamana. – Nykyään minulla on… sijaisperhe ja… hän veti toisen kätensä otteestani raapiakseen hämmentyneenä laihaa niskaansa. – Ihan oikeita ystäviäkin. Sellaisia, jotka eivät pelkää minua, hän sanoi naurahtaen.
Eevi kai oletti, että helpottuisin, että hänen sanansa olisivat helpottavia ja keveitä minulle, mutta tajusin olevani vain katkera. Järjetön mustasukkaisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni ja sydämeni näivettyi kuin sairas omena. Miksi en saanut pitää häntä itselläni? Mitä minun olisi pitänyt tehdä?
Keltatukkainen lintulapseni otti käteni uudelleen omaansa ja hymyili ujosti. – Mutta sinä olit ensimmäinen, jota minä koskaan rakastin, hän kuiskasi ja aurinko heitti ikkunasta häivähdyksen kultaa hänen iholleen.
Ne hiljaiset sanat ja se ujo, pieni hymy hänen ohuilla huulillaan rauhoittivat sydäntäni kuin rukoukset kuolevaa. Tunsin huulieni vastaavan hänen hymyynsä ja käsieni vetävän hänet takaisin syliini, käsivarsille, jotka olivat joskus rakastaneet häntä, pettäneet hänet, janonneet koskettaa.
Kaikki kysymykset, joihin olin niin palavasti halunnut repiä vastauksen hänen kieleltään, tuntuivat äkkiä turhilta, hänhän oli tässä, ei missään muualla. Hän, minun oma kettulapseni, oli sylissäni niin kuin joskus sinä iltana monta vuotta sitten, hänen hiuksensa tuoksuivat yhä auringolta ja hänen ihonsa asvaltilta ja ruoholta, hänen katseensa oli kiduttavan hellä ihollani.
Tajusin jäljelle jääneen vain yhden kysymyksen. Yhden ainoan kysymyksen, jolla voisi tällä hetkellä olla mitään merkitystä.
– Eevi… onko sinulla yhä lintuja?
– On, Eevi vastasi rauhallisesti kaulasuoniani vasten ja hänen hymynsä ulottui yönmustiin silmiin asti.
– Tuletko katsomaan niitä joskus?
– Varmasti, lupasin, suutelin hänen päälakeaan ja vedin keuhkoni täyteen oman lintulapseni humalluttavaa tuoksua, kevätaurinkoa ja luokan pölyistä hiljaisuutta.
Ulkona lapset jatkoivat leikkejään ja syreenipensaassa yksi linnuista lauloi toisia kauniimmin.
Maailmassa on yllättävän vähän asioita, joihin voi oikeasti luottaa, sellaisia asioita, jotka pysyvät ja tulevat aina pysymään. Sellaisia asioita kuin suuret Gizan pyramidit (nekin ovat hautoja jo unohdetuille kuninkaille, miten ironista) tai mahtavat valtameret. Tai Eevi.
Eevi on kuningas ja herttua, kreivi ja paroni omassa mahtavassa maailmassaan, omien askeleidensa valtakunnassa, omien langanlaihojen käsiensä kantaman päässä.
Kaikki tietävät Eevin, hän on koulun kuningas, kaikkien teiden ja ostoskeskuksien ja torien hallitsija, jonka nimen surullisenkuuluisan kaiun alta ei voi paeta kuin ehkä muuttamalla toiseen kaupunkiin. Eikä sittenkään! Aina on joku, joka tietää Eevin, joka epämiellyttävän hiljaisuuden hetkinä kaivaa tuon nimen esiin ja jatkaa kaikkien kertomaa ilosanomaa koulumme kuninkaasta.
Hänestä kerrotaan tuhansia tarinoita, juoruja ja valheita, totuuksia ja kuulopuheita, suusta suuhun, tekstiviestistä toiseen.
Minun tarinani Eevistä on hyvin toisenlainen kuin muut. Hän ei ollut minulle lapsellinen ensirakkaus, ei joku, jonka kuvia olisin liimaillut päiväkirjaan. Hän ei hajottanut silmälasejani tai pudottanut takkiani naulakosta, hän ei ollut kiusaaja, joka olisi tehnyt koulupäivistäni helvettiä. En hautonut naurettavia koston ajatuksia häntä kohtaan levottomina öinä, enkä kertonut kikattavalle tyttölaumalle siitä, miten hän oli varastanut ensisuudelmani. Minä en ollut yksi niistä, jotka saivat kärsiä hänen kovista nyrkeistään, enkä minä ollut joku niistä onnekkaista, jotka saivat suudella hänen kalpeita huuliaan.
Eevi oli minulle paljon enemmän, hän oli suurempi kuin yksikään niistä valheista tai totuuksista mitä hänestä leviteltiin. Hän tuskin itse piti rooliani elämässään kovinkaan suurena, olin pelkkä vähäpätöinen sivuosan esittäjä tai kuiskaaja kopissaan. Minun elämässäni Eevi näytteli pääosaa.
Eevi oli tullut kouluun (kaikki muistivat tämän päivän, olivat he olleet paikalla tai eivät) elokuun helteisenä aamuna, kaikkien tuntemattomien joukkoon muukalaisena muualta, laihana kuin ruoko ja hiukset keltaisina kuin tuore olki ja hänen silmissään paloi mustaa tulta, kiehuvaa pikeä.
Eevi oli ääriään myöten täynnä ikivanhaa halveksuntaa, maailmaa vastaan syöksyvää ylenkatseellisuutta ja käsittämättömän temperamenttista ihmisvihaa ja ne kaikki tunteet paloivat hänestä kuin liekit auringosta. Hän hohti, hän hehkui, hän sieppasi joka ikisen katseen itseensä ja poltti ne tuhkaksi suomatta itse edes yhtä ainoaa vilkaisua ympärilleen.
Niin laihana ja hentona ja kuitenkin niin hirmuisen vahvana hän asteli sisään pääovista, laukku keinuen kapean lantion luisia uurteita vasten. Hänen jokainen askeleensa oli terävä ja painava, kuin hän olisi murskannut vihollisensa kylkiluita rautasaappain ja hänen hiuksensa, pitkät ja kultaa täynnään, roikkuivat hänen kalpeiden kasvojensa molemmin puolin kuin märän leijonan harja.
Kukaan ei uskaltanut sanoa Eeville sanaakaan, eivät edes opettajat. Muut toisluokkalaiset väistyivät varoen sisäänmarssivan olennon tieltä, asettuivat varovaiseen riviin kuin sotilaat kapteenin saapuessa paikalle.
Katselin opettajanpöydän takaa, miten tuo pieni hapan toisluokkalainen asteli sisään, kalpeat kasvot ylös kohotettuina, tummat silmät hehkuen. Hän oli sisäänrakennetusta raivostaan huolimatta miltei yliluonnollisen tyyni, halveksivan utelias kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Eevin pysähtyessä terävästi pöytäni eteen, kysyin mahdollisimman lempeästi, oliko hän odottamani uusi oppilas. Kuin siitä olisi voinut olla epäilystäkään! Eevi ei koskaan tehnyt virheitä, hän ei koskaan olisi voinut astua väärään luokkaan ja pitää pientä päätään niin pystyssä.
Hän nyökkäsi hiukan ja ynähti vastaukseksi. Huolimatta kaikista pöydälläni lojuvista, häntä koskevista paperilapuista ja arkistoista, kysyin kohteliaasti uuden oppilaani nimeä.
Eevi kohotti pikimustat silmänsä minua kohti ja hänen suunsa aukesi juuri sen verran, että tympeä, hapan ääni pääsi livahtamaan ulos. – Eevi. Hänen äänensä oli kylmä ja kitkerä, pystyin maistamaan sapen ilmassa, kun Eevi hengitti ulospäin.
– Eevi, sanoin tyynesti. Nimi oli liian pehmeä ja hellyydellä tehty sopiakseen pienelle, mutta niin hyvin vihaiselle olennolle, joka puri pienin ketunhampain alahuultaan seistessään edessäni, silmät tuijottaen kellertävien kulmien alta.
– Se on kaunis nimi, kehuin pehmeällä äänellä ja näin, miten Eevin silmät kaventuivat. Hän ei pitänyt sanoistani, halveksui niitä mahtavalla äänettömyydellään, terävällä leualla, joka oli työnnetty ylös niin ylpeästi. Kun näytin Eeville hänen paikkansa, tuo hentoinen ihmisvihaaja vei laukkunsa ja kitkerän itsekkyytensä pulpetilleen, istuen siihen kuin susi saaliinsa ääreen. Hän mulkoili vihamielisesti muita oppilaita, jotka kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen paremmin uuden luokkalaisensa, joka oli lapsenomaisella halveksunnallaan tehnyt heihin lähtemättömän vaikutuksen. Supina kulki lasten läpi kuin tuuli kulkee puiden latvustoissa, levoton kuiskailu kuohui Eevin happaman hahmon ympärillä uteliaina aaltoina. Hän ei näyttänyt välittävän siitä, laski katseensa pulpetin tasaiseen pintaan ja tuijotti omaa mustasilmäistä heijastustaan suu tiukasti kiinni nipistettynä, pieni laiha rinta kiivaasti kohoillen kiihkeän hengityksen tahdissa.
Pidin katseeni Eevissä vielä silloinkin, kun napautin liidulla taulua ja aloitin oppitunnin.
Eevi sopeutui uuteen kouluunsa nopeasti – tai oikeastaan muut vain sopeutuivat häneen. Eevi saneli säännöt, joita muut noudattivat, hän jakoi koulun kahtia ja miinoitti rajan tummien silmiensä kiehuvalla katseella, happaman äänensä jokaisella sanalla. Hän keräsi taakseen vahvan kannattajajoukon, tiiviin ryhmän kaikenikäisiä lapsia, joiden mieltä kiihotti Eevin tympeä vallanhimo ja hänestä huokuva laskelmoiva kylmyys, joka muilta lapsilta puuttui. Eevi, kuten kaikki suuret sotapäällikötkin, oli taitava strategi ja vielä taitavampi puhuja, hän kietoi katkeran äänensä poimuihin jokaisen, joka pysähtyi kuuntelemaan, hän valehteli etevästi, onnistui luikertelemaan mistä tahansa ongelmasta vain vihaa tihkuvalla katseellaan ja viileillä, halveksuvilla sanoillaan.
Hän oli varas ja valehtelija, ilkeä mieleltään ja täysin kykenemätön katumaan tekojaan. Opettajat astuivat tuota hirviölasta vastaan yhtenä rintamana, he kohtelivat hentoista Eeviä kuin hyvin pahatapaista koiraa, puhuivat hänelle tuskin tavuakaan jos ei ollut pakko, sylkivät sanansa oppilaansa viileille kasvoille kuin myrkyn, huomaten pian vihansa tehottomaksi Eevin alkukantaista raivoa kohtaan, joka sai heidätkin hiljenemään ja laskemaan katseensa.
Pahatapaisuudestaan huolimatta Eevi oli hyvin älykäs ja nopea ajatuksissaan, eikä hän useinkaan jättänyt tekemättä tehtäviään, teki ne hetkessä sekavalla tummalla käsialallaan ja jäi sitten tuijottamaan kirjan sivuja huultaan purren. Hän ei puhunut opettajille paljonkaan, ei osallistunut keskusteluihin, istui pulpetissaan ja murjotti välituntia odottaessaan.
Välitunneilla hän taas oli elementissään; korskea, määräilevä päällikkö, nopea ja liukas kuin kärppä, uskollisten alamaistensa keskellä, vastustajinaan ne kaikki, jotka eivät kyenneet ihailemaan tuota tummasilmäistä, ketunhampaista olentoa, vaan käänsivät uteliaisuutensa vihaksi ja katkeruudeksi Eevin omaa, nälkäistä inhoa vastaan.
Hän ajoi koulun vahvimmat kuudesluokkalaiset tappelemaan keskenään, kunnes jonkun luut katkesivat pihan mustaa asvalttia vasten, kiristi vaivoin säästetyt taskurahat kultakiharaisilta ensiluokkalaisilta, sabotoi leikit ja pelit hirvittävää voitonriemua tuntien, varasti keräilykortit ja marmorikuulat takkien taskuista eikä kukaan mahtanut hänelle mitään.
Hän oli kuningas, hirviömäinen tyranni ja me olimme alistuneet hänen tahtoonsa.
Oppilaat väistivät kiltisti syrjään, opettajat hiljenivät ja talonmies vaihtoi suuntaa Eevin kävellessä pihan poikki kopeana kuin nuori kukko, pää pystyssä, oljenkeltainen tukka uhmakkaasti tuulen sekoittamana.
Huomasin pian tuntevani omituista hellyyttä tuota vihaista pientä koulukiusaajaa kohtaan, hänen raivonsa ja katkeruutensa saavuttivat sympatiani ja hänen kylmä äänensä kuulosti hämmentävällä tavalla hyvin suloiselta, kuvittelin kuulevani siinä yksinäisen lapsen lukittua surua, hellyydenkipeää kaipuuta vielä tuntematonta rakkautta kohtaan.
Eevi vastasi kehuihini hiljaisuudella, keskustelunyrityksiini töykeillä ynähdyksillä ja pakeni nopeasti luotani yhä kasvavan tukijoukkonsa suojiin. Ja kuitenkin, kaikesta hänen mielipuolisesta katkeruudestaan huolimatta rakastin syvästi pikkuista oppilastani, lapsihirviötäni. Puolustin hänen rikkeitään järjettömillä vastalauseilla, yritin saada muut vakuuttumaan siitä, miten Eevi oli oikeasti vain hyvin viisas, hyvin yksinäinen ja hyvin väärinymmärretty lapsi. Yhtä hyvin olisin voinut puhua koulun kivisille seinille, niin turhiksi ja tehottomiksi tiesin kaikki sanani, kenelle tahansa ne osoitinkaan. Eevi pysyi Eevinä, olkitukkaisena pahantekijänä, tummasilmäisenä kauhuna muille oppilaille, painajaisena kaikille niille, joita hän ei hyväksynyt laskelmoivan vallanhimonsa suojiin.
Hänessä oli kuitenkin jotakin, mitä muut eivät huomanneet. Jotakin, mikä katosi Eevin hirviömäisen luonteen ja palavien silmien peittoon. Jotakin, mikä sai hänet halveksimaan lempeitä sanoja ja muiden lasten viatonta maailmankuvaa. Eevi oli minulle suloinen salaisuus selvitettäväksi, hän oli arvoitus mielelleni, nautinnollinen ratkaista.
– Eevi, jää pyyhkimään taulu.
Eevi pysähtyi ovelle hämmentyneen ja kiireisen näköisenä, jalat kutisten halusta juosta ulos muiden lapsien hallitsijaksi. Hän oli työntänyt kätensä taskuihin ja tuijotti minuun pikimustin silmin, kuin etsien sanoistani syvempää merkitystä. Harkittuaan pikkuisen päänsä sisällä muutaman sekunnin, hän viittasi odottamaan jääneet alamaisensa ulos kepeällä kädenheilautuksella ja asteli jäykin jaloin luokseni, hengitys puhisten takin kaulusta vasten.
Kiittäessäni häntä, Eevi vain tuhahti katkerasti ja otti sienen kalpeaan käteensä, pyyhkien liitupölyä taululta pitkin, kiireisin vedoin, mutta tehden niin huolellista työtä, etten olisi koskaan voinut uskoa toisluokkalaisen kykenevän siihen. Mutta Eevi ei ollutkaan kuka tahansa.
Eevin pyyhkiessä taulua kuljin luokassa pulpettien sotkuisen labyrintin poikki, keräten lasten täyteen väritettyjä piirustuksia käteeni ja nostellen lattialle tipahdelleita väriliituja takaisin niiden omistajien pulpeteille. Eevin pulpetti oli siisti, hän oli järjestänyt liitunsa pituusjärjestykseen ja paperinsa pinoon niiden viereen sydäntäriipaisevalla huolellisuudella. Hymyillen hellästi suojattini kasvavalle perfektionismille, nostin hänen piirustuksensa käteeni ja järkytyin.
Jos Eevi olisi piirtänyt vain mustaa ja punaista raivoaan paperille, olisin ymmärtänyt, olisin saanut taas yhden syyn rakastaa häntä vielä enemmän. Mutta paperilla hehkuivatkin keltainen ja vihreä räikeinä kuin aurinko ja vastakasvanut ruoho, tuijotin hämmästyneenä suurta keltavihreän linnun kuvaa, joka oli piirretty niin suurella hellyydellä, etten voinut uskoa sitä Eevin tekemäksi. Ei kai minun hirviölapseni, pieni ketunhampainen koulukiusaajani piirtäisi lintuja ja vielä näin kirkkain, hehkuvin värein?
– Onko tämä sinun? Kysyin taulua pyyhkivältä Eeviltä, joka käänsi vihaisen katseensa minuun pienet kulmat kurtussa mustien silmien yllä. Hänen nähdessään piirustuksensa kädessäni halveksuva ilme noilla teräväpiirteisillä kasvoilla suli neuvottomaan hämmennykseen ja ääntäkään päästämättä Eevi nyökkäsi. Mustat silmät tuijottivat kiivaasti minuun kuin odottaen, että sanoisin jotakin häntä vastaan, jotakin, jonka hän voisi kääntää voitokseen, nostaa taas uuden kiven vihan ja katkeruuden muurilleen.
– Se on upea, sanoin rehellisesti ja nautin nähdessäni, miten Eevin sientä pitelevä käsi painui toista laihaa kylkeä vasten ja hänen kulmansa kohosivat aavistuksen verran, pyyhkien kitkerän inhon hetkeksi pois hänen kasvoiltaan. Hän imi alahuultaan hampaitaan vasten ja sanoi aivan hiljaa kuvan esittävän undulaatteja.
Undulaatteja! Minun pieni, vihainen Eevini piirsi arkoja, värikkäitä lintuja, kalterien taakse lukittuja lemmikkejä ja niin kiihkein, elämää tulvivin värein!
Eevi ei näyttänyt suoranaisen ujolta, mutta hänen silmänsä tuijottivat lattiaan ja hän puri huultaan, kuten aina aikuisten puhuessa hänelle. – Minulla on… hän aloitti, taukosi pitkäksi aikaa, nosti sitten tutkimattoman katseensa jaloistaan ja tuijotti suoraan minuun. – Undulaatteja. Kaksi. Hän avasi kaksi sormea kiinnipuristetusta nyrkistään ja näytti niitä minulle, kuin pikkulapsi kertoessaan ikäänsä. Tuo lapsenomainen ele näytti Eevin tekemänä omituisen teennäiseltä ja kömpelöltä.
Ilahduin ajatuksesta, että hirviölapsellani oli jotakin, mitä hän ei voisi käyttää hyväkseen yhtä sairaalloisen julmasti kuin ihmisiä ympärillään, vaikka ne olisivatkin vain arkoja värikkäitä lemmikkilintuja häkissään.
Eevi oli laskenut katseensa taas lattiaan ja hänen äänensä ei ollut mutinaa kuuluvampaa. – Toinen on keltavihreä, hän sanoi ja varmisti vilkaisulla minun varmasti kuuntelevan. – Ja toinen… hän näytti miettivän hetken sanoja, millä kuvata lintuaan. – Sinivalkoinen. Turkoosi oikeastaan, hän korjasi nopeasti ja jatkoi sanat toisiinsa takellellen; - Ne ovat poika ja … tyttö.
Miten suloinen hän olikaan! Minun susilapseni, kettulapseni, äkisti edessäni niin paljaana ja ujona, puhumassa enemmän kuin oli koskaan puhunutkaan! Sydämeni oli pakahtua äkillisestä raivokkaan rakkauden aallosta tuota hämmentävää pientä olentoa kohtaan.
– Sinä taidat pitää linnuista kovasti, sanoin ja kävelin tarpeeksi lähelle häntä ollakseni kosketusetäisyydellä, jos vaikka olisin kerännyt rohkeutta laskea käteni hänen keltatukkaiselle päälaelleen ja taputtaa sitä hellästi, tai ehkä halata häntä, puristaa hänen hentoinen ruumiinsa vatsaani ja jalkojani vasten ja halata häntä, kunnes hän pyristelisi nolona ja hengästyneenä otteestani, hento puna peittäen noita ylpeitä, kalpeita kasvoja.
Laitoin lasten piirustukset pöydälleni ja käännyin hymyillen Eeviin päin. Hän seisoi puhtaan taulun edessä sieni kädessään, kasvot ilmeettöminä, silmät liikkeitäni seuraten.
– Menehän siitä, kehotin. – Välitunti on pian ohitse.
Kaduin sanojani jo ennen, kuin ne tulivat suustani. Olisinhan voinut jollakin verukkeella pitää hentoisen kettulapseni luonani välitunnin loppuun asti, olisimme voineet keskustella hänen keltavihreistä ja sinivalkoisista linnuistaan, ehkä hän olisi nauranut jollekin, mitä sanoin, ehkä hän olisi ollut tarpeeksi lähellä, että olisin voinut haistaa hänen hennon lapsenihonsa tuoksun ja ehkä hän olisi tuoksunut linnuiltaan, keltaiselta vihreydeltä ja siipisulilta.
Kun kohotin käteni ottaakseni sienen Eeviltä, hänen tummat silmänsä laajenivat ja hän sähähti raivokkaasti kuin kissa, livahtaen kärppänä ulos luokasta, yhtenä keltaisten hiusten ja kalpean ihon viiruna. Eivätkä mitkään sanat kykene ikinä kuvaamaan sitä kauhua, joka hänen silmissään hehkui sen yhden ainoan sekunnin verran, kun nousevan kämmeneni varjo lankesi hänen kasvoilleen.
Vaikka Eevin kauhistunut ilme ja raivokas sähisevä ääni yhä kummittelivat mielessäni, Eevi itse ei vaikuttanut välittävän. Hän ei antanut yhden kauhun sekunnin vavisuttaa hapanta luonnettaan, ei antanut mielensä syövereihin painuneen heikkouden hetken muuttaa ilkeämielisyyttään mihinkään suuntaan. Kettulapseni pysyi joukkojensa johtajana, suurena kuninkaana, koulun ja ympäröivien asuinalueiden kitkeränä tyrannina kolmannenkin luokan alkaessa.
Uudet ensiluokkalaiset saivat katkerasti kokea Eevin hirmuvallan jo syyslukukauden ensimmäisenä päivänä ja minä olin taas se, joka yritti selvittää tilanteen, kääntää mustelmat ja veriset nenät Eevin eduksi. Hän vain istui opettajanhuoneen tuolissa huuliaan imien ja kopea katse kasvoillaan kuin keisari valtaistuimellaan. Suuri keltainen mustelma peitti hänen poskeaan ja hänen huulensa vuosi verta terävälle leualle, mutta hänen ilmeensä oli voitonriemuinen.
Näin tuon taistelussa haavoittuneen, mutta voitokkaana selvinneen hirmuvaltiaan tilalla hellästi lemmikkilinnuistaan puhuvan lapsen ja sen kauhun täyttämän katseen hänen mustissa silmissään.
Ja ensimmäistä kertaa sinä helteisenä elokuun päivänä (samanlainen päivä kuin hänen saapuessaan elämääni) näin hänen kasvoillaan luottamusta, aitoa tai teeskenneltyä, hänen kohottaessa pikkuiset kasvonsa minuun päin. Hän luotti minuun. Hän luotti että minä selvittäisin hänen ongelmansa, kuten aina selvitin.
Se yksi ainoa katse sykähdytti minua vielä syvemmältä kuin kuukausia sitten näkemäni pelko hänen silmissään, tuo hento, tyyni ilme porautui suoraan sydämeeni ja teki kipeää tavalla, jota en olisi voinut koskaan kuvitellakaan.
Eeviä puolustavat sanat löytyivät helposti, kerroin tuhannen kerran kirjoittamaani tarinaa siitä, miten erikoinen Eevi oli, miten ihmeellisen älykäs, miten hämmästyttävän yksinäinen omassa maailmassaan. Olisin voinut antaa anteeksi mitä tahansa Eevin takia ja halusin epätoivoisesti muidenkin antavan. Opettajat pudistelivat päitään ja ensiluokkalaiset, joita peitti kirjava kokoelma haavoja ja naarmuja, vilkuilivat minua pettyneenä. Tunsin syvää turhautumista tavasta, jolla he väärinymmärsivät rakasta Eeviäni, omaa hirviölastani.
Eevi vaikutti omalla kylmällä tavallaan tyytyväiseltä päästyään näin helpolla, hän liukui alas tuolista suu tiukkana viivana ja katsahti minuun ilmeettömin kasvoin. Näin noissa mustissa silmissä heijastuksen niistä kymmenestä minuutista, kun ensi kerran sain minkäänlaisen yhteyden häneen. Kokonainen vuosi oli ehtinyt kulua, ennen kuin sain nähdä tuon viattoman häivähdyksen luottamusta hänen silmissään. Mutta Eevin vuoksi olisin odottanut vuosisatoja.
Kävellessämme takaisin luokkaan, laskin käteni kevyesti Eevin laihalle olkapäälle. Hän vilkaisi sitä selvästi häiriintyneenä ja nosti sen pois pienellä kostealla kädellään kuin suuren roskan, huolellisesti ja tyyni ilme kasvoillaan. Nähdessään huvittuneen ilmeeni pieni kettulapseni väläytti minulle ilkikurisen irvistyksen harvalla, terävällä hammasrivistöllään.
Se oli ehdottomasti kaunein hymy, jonka olen koskaan nähnyt.
Eevi jäi yhä useammin vetelehtimään luokkaan välitunnin alkaessa vain saadakseen keskustella kanssani ja tietämättään imarteli minua suuresti. Hän istui rentona pulpetissaan minua katsellen, puhuen tympääntyneen kuuloisena linnuista, omista undulaateistaan ja kaikista lintulajeista mitä hän tiesi. Hän toi nähtäväkseni miltei itsensä kokoisen lintukirjan ja näytti vakavan huolellisesti sormillaan kaikki linnut joita oli eläessään nähnyt, kuvia kuvan perään. Lintuja oli hämmästyttävän paljon ja sanoessani sen ääneen, Eevin pienet kasvot loistivat ylpeydestä.
Hän näytti minulle valtaisan kotkan ja kertoi sen siipivälin olevan leveämpi kuin pisinkään mies on pitkä, hän kasasi eteeni kuvia valtavanokkaisista tukaaneista ja pienistä, punaisista käpylinnuista, surullisennäköisistä lunneista ja iloisenvärisistä peipposista, puhuen vakavalla, happamalla äänellään vain juuri ne sanat, joita tarvitsi, ei koskaan enempää. Hän näytti minulle valokuvia undulaateistaan, sanoi niiden olevan tarpeeksi kesyjä, että niitä uskalsi pitää vapaana huoneessa.
Ne lentelivät päivät pitkät vapaina ja tulivat kutsusta istumaan olkapäälle tai kädelle, kujertelemaan rakastuneesti korvaan, nokkimaan hellästi hiuksia.
Eevin istuessa jalat ristissä luokan pölyisellä lattialla valokuvat käsissään, puhuessaan linnuistaan, hänen äänensä oli täynnä tuota hämmentävää, kaikkivoipaa tunnetta, josta oli tullut minulle liiankin tuttu, liian läheinen.
Ja kuinka monta kertaa päivässä halusinkaan sanoa sen hänelle, kertoa, kuinka rakastaisin häntä maailman loppuun asti koko sydämestäni, kuinka hän voisi olla minulle kaikki, kuinka minä voisin tehdä hänen maailmastaan täydellisen!
Enkä koskaan tullut sanoneeksi sitä, aina sanat takertuivat kurkkuuni ja silmäni jäivät seuraamaan hänen kalpeiden kasvojensa jokaista värähdystä, hänen ohuiden huuliensa tapaa muodostaa kirjaimia, jotka kaikessa happamuudessaankin olivat hentoja kuin linnunpoikasen ensilento.
Eevi oli niin taivaallisen kaunis auringon istuessa hänen laihoilla olkapäillään hiljaisina iltapäivinä, hänen kerätessään kirjansa ja tavaransa, luodessaan vielä yhden raukean, tutkivan katseen minuun, ennen kuin astui ulos luokasta ja jätti minut yksin särkevän sydämeni kanssa.
Huomasin päivä päivältä rakastavani kummallista lintupoikaani vain enemmän ja enemmän, hän oli silmäteräni, rakastettuni, pieni terävähampainen suojattini, joka vihasi koko maailmaa.
Lukukaudet ja lomat seurasivat toisiaan rytmikkäästi, uusia oppilaita tuli kouluun vain jäädäkseen Eevin hirmuvallan alle, vastaavasti taas kuudesluokkalaiset jakaantuivat hitaasti uusiin kouluihin, levittämään kertomusta yhdestä ainoasta lapsesta, yhdestä ainoasta nimestä, joka levisi pian kuin hapan syöpä suusta suuhun.
Omat oppilaani venähtivät pituutta huolestuttavissa määrin kesän aikana, heidän hiuksissaan oli auringonkajoa vielä lokakuussakin, heidän puheensa muuttui ja askeleensa pidentyivät. Eevin kasvoja peitti pisamien sileä verkko, hänen äänessään on yhä vahvempia sävyjä, hänen ruumiissaan enemmän voimaa, mutta kaunis hän oli silti.
Kasvavien tyttöjen ja poikien keskellä huolestuttavat mietteet valtasivat mieleni. En kestänyt ajatusta, että pian pienet viidesluokkalaiseni olisivat koulun vanhimpia ja häviäisivät sitten näköpiiristäni. Ajatuskin Eevin menettämisestä sai silmäni kostumaan.
Nautin kasvavalla epätoivolla hänen jokaisesta liikkeestään, jokaisesta sanastaan, hänen hiustensa keltaisuudesta tulevaa talvea vasten, hänen tavastaan vilkuttaa huoneensa ikkunasta, jos kävelin koulusta hänen talonsa ohi.
Oli pimeä ja pitkäveteinen lokakuun ilta, kun Eevi tahattomasti avasi minulle ikkunan omaan synkeään pieneen mieleensä, vain koputtamalla oveeni.
Istuin pöytäni äärellä tarkistamassa kokeita, piirtämässä punaisia korjauksia lauseisiin ja piirroksiin, naurahtelemassa toisinaan vastauksille, joihin pienet viidesluokkalaiseni olivat selvästikin tuhlanneet kaiken mielikuvituksensa. Eevin avokätisesti lahjoittamat kirkkaanväriset sulat riippuivat pöytälampussani, heittäen pitkiä, mustia varjoja papereilleni. Kuulin sateen aavemaisen rapinan katon poikki ja värähdin ajatellessani ulkona vallitsevaa kylmyyttä. Huomenna koulun pihaa koristaisi taas kymmenittäin lammikoita, johon Eevi joukkoineen voisi kaataa huono-onnisempia oppilaita.
Hymyilin ajatukselle Eevin voitonriemuisesta virneestä, joka hyvinä päivinä koristi hänen aatelisia kasvojaan ja jatkoin punaisten numeroiden kirjaamista ylös. Vilkaisin kelloa ja laskin tunteja huomiseen, jolloin voisin palauttaa kokeen Eeville ja nähdä, miten hänen kasvonsa hohtaisivat ylpeydestä. Ajatuskin sai sydämeni kääntymään ympäri.
Muutaman yksinäisen minuutin kuluttua kuulin jonkun koputtavan oveen, tavalla, joka oli herkkä ja kärsimätön, eikä halunnut odottaa. Niskakarvani nousivat pystyyn, kun koputusta seurasi kiivas, miltei pakokauhuinen ovikellon soitto.
Tuo joku oveni takana oli päättäväisellä tavalla tosissaan ja se hermostutti minua. Kuka soitti noin kiihkeästi ovikelloani ja vielä kymmenen aikaan illalla?
Eevi. Olisihan minun pitänyt tietää. Kuka muu olisi voinut olla niin kiivas, niin tosissaan?
Hän seisoi pimeässä rappukäytävässä märkänä kuin hukutettu kissanpoikanen, hiukset päätä myöten liimaantuneina, vaatteet ihoon tarttuneita, silmät minuun tuijottaen. Hänen kätensä oli yhä ovikellolla ja koko hänen hentoinen ruumiinsa vapisi, päästä varpaisiin.
Mitään niin sydäntäsärkevää en ollut koskaan nähnyt.
Kirkas veri vuoti hänen nenästään läpimärälle takille, orvokinvärinen mustelma oli kohonnut hänen poskipäälleen kuin ruma tahra ja hänen vaatteensa olivat veriroiskeiden tahrimat.
– Eevi. Ääneni ei ollut juuri kuiskausta ihmeellisempi, mutta hämmennyin itsekin sen vapinaa. Se ei ollut aikuisen ääni, ei opettajan ääni, se oli pelästyneen lapsen ääni, eikä se kuulunut minulle.
Eevi tuijotti minua pohjattomin mustin silmin ja kyyneleet sekoittuivat sadeveteen hänen kasvoillaan. Minun kettulapseni, lintulapseni, itkemässä edessäni! Mihin oli kadonnut se vahva, nokkela, kiero Eevi, joka selviytyi aina?
– Rauhoitu, kuiskasin, itselleni tai Eeville, kenelle tahansa. – Mitä nyt, Eevi? Mitä on tapahtunut?
Ääneni vapisi yhä, mutta aloin kuulostaa jo itseltäni. Vastuuntuntoiselta, välittävältä aikuiselta. Sellaiselta, joka ei kysy, mistä Eevi edes tiesi missä asuin. Sellaiselta, joka pystyy järjestämään asiat parhain päin.
Eevi pudisti päätään ja vesipisaroita roiskahti kasvoilleni. Hän peitti silmänsä kädellään ja vingahti kuin satutettu eläin, huulet yrittäen saada sanoiksi tapahtunutta. Ja vapisi koko ajan.
Minun susilapseni! Kuka saattoi tehdä hänelle tällaista, kuka oli tarpeeksi julma vahingoittaakseen kaunista lintupoikaani, kenellä oli voimaa saada hänen mustat silmänsä vuotamaan kyynelistä?
Väristen itsekin hartioista varpaisiin, ohjasin Eevin eteisen tervetulleeseen lämpöön, käsi suojelevasti hänen laihalla olallaan. Hän riisui sydäntäsärkevän huolellisesti vettävaluvat kenkänsä ja laittoi verisen takkinsa naulaan, aivan kuin noilla seikoilla olisi ollut jotain merkitystä.
Veri juoksi puroina hänen nenästään ja pisarat tippuivat punaisiksi kukiksi lattialaudoille, kun yritin kömpelösti pyyhkiä tuota arvokasta nestettä hänen kasvoiltaan, pysäyttää verenvuodon, saada hänen kipunsa lakkaamaan. Hän vain seisoi märkänä ja lannistettuna edessäni, silmät maahan luotuina, mutta liian ylpeänä päästämään ääntäkään.
Katsellessani häntä tunsin palan kasvavan kurkussani, olisin voinut purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä, mutta purin huultani ja näyttelin sitä aikuista, jonka varaan hän oli pannut luottamuksensa.
Verenvuoto asettui hieman ja se rauhoitti mieltäni tarpeeksi, että ruumiini suostui lopettamaan kuumeisen vapinan ja hengitykseni asettui.
Pudotin punatahraiset nenäliinat lattialle ja painoin hellästi käteni Eevin mustelmaista poskea vasten. Hän vapisi, kylmästä ja kivusta ja kauhusta, kyynelten juostessa puroina hänen poskillaan.
Niin hentona ja avuttomana en ollut koskaan nähnyt omaa suojattiani, hänen avuton kauhunsa kylmäsi selkäpiitäni, mutta pakotin pelon huolen taakse ja vedin Eevin lähemmäs itseäni.
– Kerro nyt mitä on tapahtunut, kuiskasin hänen keltaiseen tukkaansa ja lisäsin hellästi; - Ole kiltti.
Eevin linnunluinen vartalo painui rintaani vasten ja hänen käsivartensa kiertyivät niskaani, hänen puristaessaan pääni kaulansa taipeeseen ja itkiessään kuin koiranpentu. Korkeat, pitkät nyyhkäisyt karkasivat hänen kurkustaan ja tekivät hänestä kammottavalla tavalla niin inhimillisen, muistuttivat meitä kumpaakin siitä, että hän oli vasta lapsi. Pelästynyt, haavoitettu lapsi, jolla oli vain yksi, johon luottaa.
– Äiti, hän onnistui mumisemaan hiuksiini ja nyyhkäisi taas. Hänen märät vaatteensa tuntuivat kylmiltä kasvojani vasten. En liikahtanutkaan.
Se tapa, millä hän puhui äidistään. Hänen äänensä oli täynnä kauhua, kuin joku olisi kirjoittanut musiikiksi sen katseen, jonka olin nähnyt hänen silmissään muutama vuosi sitten. Tämä ei ollut äitiään kaipaavan lapsen itkua, ei sydäntäraastavaa kaipuuta, ei hellyydenkipeyttä.
Tämä oli silkkaa pelkoa ja puhdasta vihaa, Eevin täyteen mittaan kasvanutta raivoa, jota hän soi tuhlaillen koulutovereilleen.
– Eevi, aloitin, mutta ääneni tukahtui hänen tuskaisen itkunsa alle. Hänen sormensa takertuivat hiuksiini ja hänen kasvonsa painuivat minua vasten pieninä ja itkusta märkinä, hänen sydämensä kiivaat lyönnit kumisivat kalloni sisällä. Minä vain pitelin häntä itseäni vasten ja hengitin hänen ohuen ihonsa kosteaa tuoksua, enkä voinut tehdä mitään.
Lopulta Eevi rauhoittui, tyynnytti itkunsa ja irrotti kosteat kätensä kaulastani, kasvot vakavina ja ylhäisinä kuin taistelun hävinneellä kuninkaalla. Hän piti kämmentään poskellani samalla tapaa, kuin olin pitänyt omaa kättäni hänen kasvoillaan vain hetki sitten ja tuijotti pikimustin silmin suoraan minuun.
Päästämättä ääntäkään hän astui kauemmas ja veti litimärän paitansa keltatukkaisen päänsä yli, pudotti sen lattialle ja jäi seisomaan eteeni kapea rinta kohoillen, leuka ylpeästi pystyssä, mutta lannistunut katse silmissään.
Nieleskelin turhaan kyyneleitä tuijottaessani häntä. Hänen laihaa ruumistaan, jonka kauneus oli tärvelty niin sydämettömästi. Isot keltaiset ja violetit mustelmat peittivät hänen matalaa vatsaansa ja esiin pistäviä lonkkaluita, pyöreät palojäljet kulkivat jonona kapeilla olkavarsilla ja hänen kääntyessään jäykästi selin minuun, näin punaisten arpijuovien verkon hänen selkänsä kullanvärisessä ihossa. Kaikki ne haavat, kaikki ruhjeet ja mustelmat tuijottivat minuun syyttävästi, ne kysyivät, kuinka naiivi minä saatoinkaan olla, kuinka sokea?
– Älä kerro kenellekään. Eevi kääntyi takaisin minuun päin ja etsi katsettani otsa syvissä rypyissä. – Se on salaisuus.
Miten suuri ja ruma hänen salaisuutensa olikaan! Miten raskas kantaa, miten vaikea piilottaa! Ja miten hyvin hän oli kätkenyt arpensa ja haavansa, jaksanut pitää pienen päänsä pystyssä niin ylpeästi, halveksuen muita, rakastaen vain omaa mustelmaista itseään.
– Minä lupaan, etten kerro, kuiskasin kiihkeästi. – Sinun salaisuutesi…
Eevi tuijotti lattiaan ja kohautti laihoja harteitaan. – Äiti vihaa minua, hän tokaisi kylmästi ja hänen sanansa riipivät sydäntäni. – Hän sanoo että olen hullu. Mustat silmät hiipivät irti lattiasta, kulkivat nopeasti ylitseni ja jäivät tuijottamaan seinää takanani.
– Et sinä ole hullu, sain sanottua ja Eevi vilkaisi minua kulmiensa alta. Suuri mustelma sykki hänen sydämensä kohdalla mustana ja punaisena ja hänen hartiansa painuivat lysyyn. Laittaen käden housujensa taskuun, hän veti esiin jotakin kirkasväristä, hentoa, helposti särkyvää.
Nyrkillisen keltavihreitä sulkia, hentoja kellertäviä untuvia. Veren tahrimia.
Eevin hentoinen ruumis vapisi rajusti, kun hän pudotti sulat lattialle, ne leijailivat hitaasti matolle, ääneti ja kevyinä kuin ilma. Eevin mustat silmät seurasivat niitä vakavina ja kyyneleet puskivat itsensä taas hänen poskilleen. – Hän vihaa lintujakin, kettulapseni jatkoi ääni murtuen, eikä jaksanut enää pitää päätään pystyssä. Hän putosi polvilleen matolle, sulkien ja untuvien sekaan, ulvoen kuin haavoitettu eläin, ääni täynnä raivoa ja surua, tunteita, jotka olivat aivan liian suuria niin hennolle olennolle kuin hän.
Ilta tummeni yöksi ja tuuli työnsi sadepilvet kiinni olohuoneeni ikkunaan.
Eevi istui sohvannurkassa tuulta kuunnellen ja polvet rintaa vasten vedettyinä. Hänen mustelmansa ja arpensa liikahtelivat kuin elävät olennot hänen paljaalla ihollaan hengityksen tahdissa, väsyneet mustat silmät tuijottivat lattialautoja himmeinä ja kiillottomina.
Olin keittänyt hänelle monta kupillista kuumaa teetä lämmittääkseni hänen laihaa, onttoluista ruumistaan, kun hän oli jääräpäisesti kieltäytynyt ehdotuksistani vaihtaa litimärät, kylmät vaatteensa kuiviin. Eevi piteli mukiaan kädessään kuin aarretta, kastoi alahuultaan teehen ja irvisteli hiukan vahvalle maulle. Hän vaikutti rauhoittuneen itkettyään pitkään olkapäätäni vasten, nyt hänen katseensa oli tyyni, mutta eloton, kuin kuolemaantuomitun katse. Hän oli kovin, kovin väsyneen näköinen, kuin pitkän matkan juossut saaliseläin, joka ei uskalla rauhoittua, saalistajan vielä ollessa sen jäljillä, silmät tarkkaillen väsyneesti jokaista liikahdustani, pää nuokkuen teekupin yllä.
Join oman teemukini tyhjäksi ja laskin sen puolihuolimattomasti tiskipöydälle, pitäen jatkuvasti silmäni Eevin linnunluisessa hahmossa, tuijotimme molemmat toisiamme lakkaamatta kuin pelästyneet eläimet. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään.
Lopulta taistelin oman järjettömän rakkauteni ja pelkoni herraksi, ravistin kiusaavat ajatukset harteiltani ja kävelin takaisin olohuoneeseen, Eevin mustien silmien katse itsessäni. Minä olin meistä se aikuinen, en pahoinpidelty lapsi. Minä olin se, johon kettulapseni oli pannut luottamuksensa, enkä voinut pettää sitä karttelemalla hänen hakattua ruumistaan, piilotella keittiössä hänen hiilisilmiään paossa. Minä rakastin häntä, enemmän kuin omaa elämääni. Minun oli pakko tehdä jotain.
Eevi veti jalkansa tiukemmin alleen istuessani hänen viereensä sohvalle, tarpeeksi lähelle tunteakseni hänen pienen kehonsa viileyden, hänen kiihkeän, värisevän hengityksensä. Hän kohotti keltatukkaista päätään ja katsoi suoraan minuun kulmiaan rypistäen.
– Ethän sinä kerro kenellekään? Eevi varmisti huolestuneen oloisena ja kiersi yhtä keltaista hiussuortuvaa laihan etusormensa ympärille.
Pudistin rauhoittavasti päätäni. – En tietenkään. Sehän on sinun salaisuutesi, sanoin pehmeästi ja hymyilin hänen helpottuneelle ilmeelleen. Tietenkään en voisi pettää hänen haurasta luottamustaan, en koskaan, en ikinä. Hän oli aivan liian rakas siihen.
Eevi hymyili haljusti ja liikahti levottomana, kunnes sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta hivuttautuakseen minua kohti, niin lähelle, että kylkemme koskettivat. Hänen keltatukkainen päänsä painui varovasti olkapäätäni vasten ja syvä huokaus karkasi hänen kurkustaan.
Istuin aloillani kuin kivettyneenä, uskaltamatta edes hengittää. Lintupoikani oli tullut luokseni, hän oli kaivannut läheisyyttäni samalla tavoin kuin minä kaipasin häntä, hän oli minun omasta tahdostaan.
Varovasti, niin kovin varovasti, kiersin käsivarteni Eevin harteille ja hän antoi sen olla, painautui mukavammin kiinni minuun ja tuijotti lattian läpi tyhjyyteen. Hänen selkärankansa sahalaitainen viiva kohoili hengityksen tahdissa, kylmä, kostea iho kohtasi omani ja sai vereni kiehumaan kuumana ja polttavana suonissani.
Pelkkä lapsi, pakotin itseni ajattelemaan. Hän on pelkkä lapsi, hän ei aio kohottaa noita kasvojaan ja suudella sinua, hän on niin pieni ja pelästynyt ja kaipaa vain lämpöäsi, että voisi unohtaa kaikki haavansa ja mustelmansa, ei, hän ei aio kiertää käsiään kaulaasi ja vetää kasvojasi omiaan vasten... Ajatukseni hävettivät minua, käänsin katseeni Eevistä ja lepuutin hellästi kättäni hänen päälaellaan. Minulla ei ollut lupaa ajatella näin, ei Eevistä, hän oli liian hellyttävä, liian kaunis tahrautuakseen tämänkaltaisista mietteistä. Purin huultani ja pakotin itseni keskittymään pieneen susilapseen vieressäni, en niihin järjettömiin kuvitelmiin, joita aivoni kehtasivat kehittää.
Hetken kuluttua uskalsin jo varovasti silittää Eevin kosteita, keltaisia suortuvia ja rentoutua tarpeeksi tunteakseni hänen hennon vartalonsa jokaisen nousun ja laskun omaa ruumistani vasten.
Eevi laski teemukinsa lattialle ja asettautui vielä paremmin syliini, hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja silmäluomet tippumaisillaan mustien silmien peitoksi. Pitelin häntä hellästi itseäni vasten ja mietin, olikohan kukaan minua ennen pitänyt häntä sylissään, koskettanut niin lempeästi kuin minä tein? Ehkä hänen isänsä, se kasvoton, tyhjä mies Eevin puheista, joka oli lähtenyt jo kauan sitten, jättänyt hänet yksin äidin ja lintujen kanssa. Ei, tuskin hänkään.
Tavallaan toivoin järjettömän mustasukkaisena, että olisin ollut ainoa, joka olisi koskaan saanut koskettaa Eeviä, pitää häntä sylissä ja nauttia hänen surullisesta luottamuksestaan. Minä halusin olla ainut, joka häntä rakasti.
Eevin hengitys tuhisi lämpimänä ja väsyneenä solisluutani vasten, hyväilin hellästi hänen päätään ja nautin hänen luisen ruumiinsa lämmöstä. Olimme kumpikin ääneti, Eevi hieroi sormiaan yhteen pienellä, unisella eleellä ja aina toisinaan hänen päänsä nuokahti olkapäätäni vasten. Hän ei uskaltanut vielä nukahtaa, hänen suonissaan oli yhä sitä vihaa ja pelkoa, joka teki Eevistä Eevin, sitä järjettömän alkukantaista raivoa, joka oli hän. Mutta pian hänen kylmä ihonsa lämpeni käsieni alla, hän ei enää säpsähtänyt koskettaessani sormenpäillään hänen niskaansa, hänen pehmeät pienet lihaksensa rentoutuivat ja hänen silmänsä painuivat kiinni yhä useammin.
Vain pienen hetken kuluttua hän jo nukkui syvää, surullista unta ruumistani vasten painautuneena, keltaiset hiukset suljettujen silmien päällä, laihat sormet hihaani puristaen. Odotin vielä muutaman minuutin, suutelin hellästi Eevin otsaa ja nousin sohvalta soittamaan poliisit.
Kaikki se viha ja raivo, mitkä olin Eevissä nähnyt kolmen kuluneen vuoden aikana, eivät olleet mitään verrattuna siihen katkeruuden ja inhon hyökyyn, kun hän huomasi minun pettäneen luottamuksensa. Poliisien tullessa sisään, hän nukkui lapsenuntaan sohvalla, keräksi käpertyneenä, vielä rauhallisena, vielä tietämättä sitä, että minä olen maailman huonoin ihminen säilyttämään salaisuudet.
Kun lastensuojeluviranomainen (tai joku sen kaltainen, en millään jaksanut muistaa enkä kuunnella) herätti hänet olkapäästä ravistamalla, hän näki heti, että olin pettänyt hänet. Että minä olin rikkonut lupaukseni, kaikki kauniit sanani hänelle.
Hän ei aluksi saanut edes sanoja suustaan, hän vain istui paikallaan, paidatta ja onnettomana, liian ylpeänä huutamaan tai itkemään, mustat silmät minuun tuijottaen, polttaen katseellaan sydäntäni. Mutta kun avasin suuni pyytääkseni anteeksi, hän hyppäsi pystyyn ja oli käydä kiinni kurkkuuni, pienet, terävät hampaat irvessä ja silmät vihaa hehkuen. Jos poliisit olisivat päästäneet hänet irti, luulen, että Eevi olisi pystynyt kuristamaan minut siihen paikkaan, ilman katumusta, ilman pienintäkään epäröintiä.
Hän kirosi minut alimpaan helvettiin viranomaisten kantaessa hänet pois, hän antoi kaiken järjettömän raivonsa näkyä ja kuulua tavalla, joka repi minua kappaleiksi sisältäpäin. Minun kaunis kettulapseni ryöpytti sapenkarvaita sanoja päälleni, lysähtäneille olkapäilleni ja kirveleville silmilleni, hän kertoi minulle kasvot kauheassa irveessä, miten hän vihasi minua, vihasi, vihasi, vihasi ja jos hän vain saisi tilaisuuden, hän tappaisi minut, tappaisi varmasti, ei jättäisi jäljelle luutakaan. Lopulta hänen katkera äänensä vaimeni kuulumattomiin, raskas hiljaisuus putosi rappukäytävään ja painoi sydämeni kasaan.
Yksi poliiseista laski kätensä olalleni ja puhui jotakin siitä, miten olin tehnyt oikein ja miten asiat järjestyisivät nyt parhain päin. Tuijotin häntä pitkään tajuamatta lainkaan, mitä hän tarkoitti. Kuinka asiat voisivat enää kääntyä hyviksi, sen jälkeen, mitä olin tehnyt? Ei ollut enää mitään hyvää, mitään oikeaa. Oli vain Eevi, eikä pian enää häntäkään.
– Hän kiittää teitä vielä, poliisi sanoi hyväntuulisesti.
– Eevi tappaisi itsensä mieluummin, vastasin katkerasti ja purskahdin itkuun.
Sen jälkeen en tavannut häntä enää. Hän meni toiseen kouluun, muutti toiseen perheeseen, niin kovin nopeasti hän häipyi luotani, kuin häkistään karkaava lintu. Yksi ainoa puhelinsoitto oli murskannut kaiken, mitä olin yrittänyt rakentaa, yhden ainoan hetken takia Eevi oli viety pois luotani. Ja kuinka kirosinkaan typeryyttäni, kuinka kaduinkaan tekojani! Enkä siltikään voinut muuttaa mitään, kaikki mitä olin rakastanut, kaikkosi ympäriltäni kuin aallot vedestä.
Kaikkein pahinta surussa oli se, miten muu maailma jatkoi elämäänsä. Oppilaat tulivat kouluun, kuulivat Eevin olevan poissa, hyväksyivät sen, toiset helpottuneina, toiset ymmällään, opettajat huokaisivat helpotuksesta ja palasivat takaisin liitutaulun ääreen, aurinko nousi ja laski samalla tavoin kuin aina ennenkin. Linnut lauloivat ilman, että kukaan oli niitä kuuntelemassa, luokkaan jäi yksi tyhjä paikka ja kaikki oli ennallaan. Syksy kääntyi talveksi ilman Eeviä, ilman häivähdystäkään hänen keltaisista hiuksistaan ja kaikki käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minunkin oli pakko syödä, juoda ja hengittää, mennä koululle opettamaan lapsia, jotka eivät muistuttaneet kettulastani millään tavoin. Nämä täysin arkiset toimet jäytivät tyhjyyttä sisälläni entisestään, elämän eläminen näin tavallisesti sai minut tuntemaan itseni petturiksi, kuin en olisi lainkaan välittänyt Eevistä, kuin rakkauteni häneen olisi ollut petollista ja tyhjänpäiväistä.
Vaikka maailma pyöri yhä radallaan ja minä seurasin avuttomana vuodenaikojen liikettä, olin sisältä tyhjempi kuin koskaan olisin voinut olla. Yritin totutella elämään tyhjyyden ja raastavan halun kanssa, pakottaa itseni aamuisin ylös, elää normaalisti.
Yöt olivat tuskallisimmat. Kierin tuntitolkulla vuodevaatteissani ja pääni oli hukkua ajatuksiin. Miksi minun oli pakko elää jokainen tuskan ja nälän täyttämä sekunti, jokainen päivä, jokainen tunti, miksi en voinut vain nukahtaa ja herätä päivänä, jolloin himo ja palava kaipuu sisälläni olisivat sammuneet ja jättäneet jälkeensä tuhkan, mistä voisin alkaa uudestaan?
Sekunnit kulkivat niin hitaasti, päivät hiersivät olkapäilläni ja jalkani väsyivät kävelemään aamusta iltaan viikko toisen perään. Ensilumen sataessa maahan seisoin koulun pihalla tyhjää tuijottaen ja hengitin talven ensimmäistä kylmyyttä. En ollut edes huomannut talven tulleen. Lapset juoksivat satavien hiutaleiden alla ja nostivat viattomat kasvonsa harmaata taivasta kohden, heidän kirkaisunsa ja naurunsa olivat kuin lintujen laulua oman atmosfäärini raskaassa hiljaisuudessa. Lopulta pudistin päätäni ja avasin ulko-oven. Jonkun nauru puuttui joukosta.
Monen pitkän päivän ja hitaasti vaeltaneen viikon jälkeen Eevi alkoi tulla takaisin. Sana kerrallaan, kaikuna ja kuulopuheena, juoruna, joka kulki koulun läpi ja törmäsi väistämättömästi minuunkin.
Tuttu nimi osui korviini ja sydämeni hitaat lyönnit kiihtyivät.
Paikalleni jähmettyneenä, uskomatta korviani, nojasin silmät auki rävähtäneinä käytävän viileään seinään ja kuuntelin naulakon alle juttelemaan jääneitä tyttöjä, jotka selvästikin puhuivat siitä, miten Eevin uusi koulu oli jäänyt rakkaan lintupoikani tyrannian alle.
Hän on samanlainen pieni kylmäsydäminen hapannaama kuin aina ennenkin, he kuiskuttelivat ja sydämeni läpätti kiivaasti kylkiluitani vasten. Yhä suloinen kuin vihainen villikissan pentu, yhä raivokas ja hapan, yhä niin omapäinen, yhä niin kiivas.
Suljin silmäni veren kiehuessa suonissani, puristin papereitani rintaani vasten ja kuuntelin.
Pian Eevin nimi kulki koulussa huulilta huulille yhtä usein kuin hänen vielä ollessaan oppilaanani. Aina joku tiesi uuden juorun, uuden sanan, uuden kertomuksen lintupojastani ja kuiskasi sen jollekulle, joka kuiskasi sen eteenpäin, pihan poikki, luokasta toiseen, opettajien hiljaisuutta vaativien korvien ohi ja lopulta minun tietooni. Pikku hiljaa, tavu tavulta, keräsin Eevin taas itselleni, juoru juorulta seurasin, miten kettulapseni kasvoi, eli, toipui mustelmistaan ja yritti selviytyä sijaisperheessään päivä päivältä, samalla kun minä yritin opetella elämään ilman häntä.
Tiesin nopeasti hänestä kaiken. Koenumerot, ystävät, vihamiehet, kaikki nuo pienet informaation katkelmat kerääntyivät turvaverkoksi alleni, huikaisevan tyhjyyden peitoksi. Seurasin etäältä, pelkkänä piileskelevänä sivustakatsojana, miten Eevi kasvoi, varttui ja eli omaa, vihaista elämäänsä ilman minua.
Ympärilläni kiehuvien sanojen ja huhujen turvin jaksoin jatkaa talven yli, äkkiä olikin jo kevät ja tuhannet linnut saapuivat takaisin vihertyviin puihin ja lauloivat pakahtuvin sydämin kirkastuvista taivaista ja nupullaan olevista kukkasista.
Kaikki oli pitkän talven jälkeen liian kirkasta, liian valoisaa ja liian kaunista, puut humisivat smaragdinvihreässä lehtiverhossa, tulppaanit opettajanhuoneen ikkunan alla avasivat täyteläiset kukkansa ja äkisti ilma oli tulvillaan tuhansia värejä ja ääniä. Seurasin raukean kevätväsymyksen vallassa lintujen leikkiä syreenipensaassa, kuuntelin lasten vapautunutta kikatusta ja tunnustelin varovaisesti auringon kosketusta silmäluomillani. Pian kuudesluokkalaiseni lähtisivät kukin omille teilleen, he olivat jo kasvaneet murrosikäisten mittoihin, eivätkä enää leikkineet nuorempien lasten kanssa kuten ennen, seurasivat heitä sivussa seisten niin kovin aikuiset ilmeet kasvoillaan. Pyörittelin kynää sormieni välissä ja huokaisin järjestellessäni papereitani pinoihin. Tuntui mahdottomalta elää yhden kesäloman ylitse, niin monta pitkää päivää ilman työtä, mihin hukuttaa hämmennys ja kaiho, väsyneitä viikkoja, jotka viettäisin yksin ajatusteni kanssa. Kuumia, tukahduttavia kuukausia, jotka muistuttaisivat lämmöllään ja kiehuvalla kesäisellä kiihkollaan minua Eevistä yhä tuskallisemmin, kuin suola, joka kirvelee haavassa. Jos pääsisin kesän yli, olisi jo syksy, uusi elokuu täynnä yritystä unohtaa. Pian saisin uuden luokan opetettavakseni, uuden luokan täynnä suuria persoonallisuuksia, muttei ketään, kuten Eevi.
Pudistin päätäni karkottaakseni hänen nimensä mielestäni ja huokaisin uudelleen.
Oppilaideni juoruilevien suiden takia sain nopeasti tietooni, minne kouluun Eevi oli suuntaamassa ala-asteen päättyessä. Se ei muuttanut kaipuutani tai suruani millään muotoa, mutta oli lohdullista pysyä rakkaan lintupoikani elämän syrjässä kiinni, vaikka vain huhujen ja juorujen avulla.
Ensimmäisten ahomansikoiden alkaessa kukkia hyvästelin lapset, jotka olin tuntenut kuusi vuotta ja vuodatin muutaman haikean kyyneleen pääskysten kierrellessä koulunpihan yllä. He olivat kaikki niin nuoren ja kuitenkin niin vanhan näköisiä, muutamilla silmät kosteina, kaikki niin kovin ylpeinä itsestään. Puristin käsiä ja taputin päitä, vastaanotin kiitoksia ja jakelin kehuja, kunnes entiset oppilaani kävelivät luotani vanhempiensa ja ystäviensä luo. He olivat kasvaneet niin pitkiksi näiden vuosien aikana, heidän askeleensa olivat pidentyneet samoin varjot heidän takanaan.
Enkä voinut olla ajattelematta Eeviä, seistessäni tyhjenevällä pihalla, katsellen haikeana katoavien oppilaideni perään. Pystyin näkemään lintupoikani ylpeät kasvot silmieni edessä, hänen omahyväisen happamuutensa, hänen ylpeytensä ja itsevarmuutensa, sen, miten hän nolostuneena kuiskaisi jäävänsä kaipaamaan minua.
Mutta Eevi ei ollut täällä. Eikä hän tulisi olemaan.
Lapset olivat jo lähteneet, koulun piha oli autio ja tuuli kasasi mustelmansinisiä pilviä taivaanrantaan. Kävellessäni pihan yli tielle päin, kesän ensimmäiset sadepisarat lankesivat vihreään maahan.
Kesän pitkinä, rauhattomina päivinä otin tavakseni kävellä Eevin tulevan yläasteen ohi koulupäivän jälkeen, mutta lopetin pian, kun tajusin, etten ollut lainkaan valmis näkemään häntä. En edes hänen kouluaan. Ajatuskin Eevistä teki yhtä aikaa hyvää ja kipeää kuin lempeä kosketus vereslihaiseen haavaan. Hän vihasi minua, tiesin sen, eikä Eevin vihaa lannistanut mikään. Tunsin hänen alkukantaisen raivonsa ja kammosin hänen halveksivaa inhoaan ja siltikin janosin häntä, samalla tavoin kuin janoon kuoleva aavikonylittäjä juo vaikka myrkyllisestä lähteestä, saadakseen helpotuksen kärsimykseensä.
Vaikka tuskin poistuin kotoani koko kesän aikana, Eevin nimi kantautui korviini aika ajoin. Bussipysäkillä joku puhui hänestä ystävälleen, kaupassa eräs äiti mumisi toiselle siitä, miten huonoa seuraa oma kettulapseni oli hänen pojalleen, eräs tyttö kikatti puhelimeensa jotakin, mitä Eevi oli hänelle sanonut.
Keltatukkaisen lintupojan nimi kierteli ympärilläni tuulessa ja puheessa, sanoissa ja ajatuksissa, ilma oli niin täynnä hänen nimeään ja kuvaansa, että se oli tukahduttaa minut nautintoon ja kaipuuseen. Kuuntelin päivät toisensa jälkeen ihmisten puheita, sieppasin sanan sieltä, toisen täältä, kirjoitin keräämäni tiedon iltamyöhällä päiväkirjaani, joka kertoi nykyään enemmän Eevistä kuin minusta. Saatoin valvoa monta yötä vain häntä ajatellen, tuijotin ikkunasta valkoiseen kesäyöhön ja hengitin kitkerää pakokaasua kadulta, suurten yöperhosten kierrellessä lamppuni ympärillä. En saanut unta kuin vasta aamutunneilla, ajatukset täynnä höyheniä ja kesän keltaisuutta.
Aamupäivällä herätessäni aurinko oli täyttänyt huoneen valollaan ja kirkkaudellaan, linnut sirkuttivat ruusupensaissa ja seinälle ripustettu kalenteri kertoi, että oli elokuun ensimmäinen päivä.
Silloin tiesin selviäväni.
Kesä vaihtui syksyksi ja syksy uudeksi talveksi. Uudet ensiluokkalaiseni, joukko rakastettavia, innokkaita pikku oppilaita, pitivät minut kiireisenä ja ajatukseni poissa Eevistä. Joka puolella oli monisteita, kokeita ja naarmuisia polvia, unohtuneita tehtäviä ja levottomia lapsia, jotka useammin kuin kerran päivässä saivat minut virnistelemään ja vielä useammin purskahtamaan nauruun, joka ei ollut jäykkää eikä valheellista. Minä olin liian kiireinen miettiäkseni, olinko onnellinen ja liian uppoutunut työhöni, että olisin jaksanut olla surullinen. Päivät vyöryivät ohitseni omalla painollaan ja olin onnellinen siitä. Ne saivatkin mennä, minulla olisi taas kuusi vuotta täysipäiväistä työtä kasvattaessani oppilaistani kunnon kansalaisia.
Uudetkin oppilaat tiesivät nopeasti, kuka oli Eevi ja moni heistä oli törmännyt rakkaaseen lintulapseeni, joten hänen nimensä ei karannut hetkeksikään mielestäni. Seurasin hänen elämäänsä sivusta, uteliaana ja toiveikkaana, mutta kykenemättömänä tekemään mitään. Olin kuin häkkiinsä suljettu lintu ja seurasin maailman kulkua turvallisten kaltereiden takaa.
Talven lumet sulivat ja vaihtuivat reheväksi kevääksi. Eevistä tuli kahdeksasluokkalainen.
Hän oli kuulemma särkenyt hävettävän määrän sydämiä yhden ainoan lukukauden aikana, eikä luultavasti lopettaisi sitä nytkään. Hymyilin kuullessani tämän eräältä kolmasluokkalaiselta tytöltä, jonka sisko oli samalla luokalla kuin Eevi. Pystyin hyvin kuvittelemaan Eevin vaivaantuneen itsetyytyväisyyden ihailevien ja ihastuneiden katseiden alla, samanlaisten katseiden, mitä häneen oli satanut täälläkin. Hänen kaunis ulkonäkönsä kertoi niin kovin vähän läpimädästä luonteesta.
Rakas kahdeksasluokkalaiseni oli kovaa vauhtia kasvamassa aikuiseksi. Mietin, olikohan hän menettänyt lainkaan sitä lapsenomaista kauneuttaan, joka oli pehmentänyt hänen ruumiinsa kulmikasta laihuutta monta vuotta sitten. Ehkäpä hänen lihastensa kehittymätön pehmeys olisi jo saanut aikuistuvan ruumiin jäntevää sitkeyttä, ehkäpä hänen hiuksensa eivät enää leiskuneetkaan niin sitruunankeltaisina ja pitkinä, ehkä hän oli värjännyt ne, tai kenties leikannutkin, tai ties mitä ikinä murrosikäisen päähän nyt koskaan pälkähtääkään. Toivoin kipeästi, että hän ei turmelisi kauneuttaan, mutta aloin viimein tajuta, että hän ei ollut enää minun, enkä voinut käännellä hänen elämäänsä miten halusin.
Hän ei ollut enää minun. Sanat tekivät yllättävän kipeää.
Kesäloma kulki ylitseni huikentelevaisen kuumana ja kepeänä, aurinko kypsytti hiekkarannat ja täyteläiset kukat, tuuli suuteli hellästi poskeani istuessani auringonpaahtamassa ruohossa ja tuijottaessani safiirinsiniselle taivaalle. Oloni oli kevyt ja ruumiini tuntui raukealta, kuulin koirien ja ihmisten äänet kuin jostakin kaukaa, sumun takaa. Nautin kesän sokerisesta tuoksusta ja päivien saamattomuudesta, siitä, etten viitsinyt tehdä mitään, en jaksanut, enkä halunnut. Tuntui hyvältä olla ajattelematta mitään ja vain unelmoida poutapilvien varjon alla, puiston puiden humistessa kesäisessä viimassa.
Eevi ei ollut enää yhtä kiusaava ajatus kuin kuukausia takaperin, nyt muisto hänestä tuntui lämpimänä ja nautinnollisena lihaksissani, kiusoittelevalta ruohonkorrelta, joka hyväili lehdellään kaulani sivussa sykkivää suonta. Hän oli vaipumassa helläksi muistoksi, usvaiseksi haavekuvaksi, joka nousi päähäni unettomina öinä, suloiseksi kaipuun kohteeksi, josta oli nautinnollista unelmoida.
Sellaisena hän saisi pysyäkin. Minä olisin tarpeeksi kiireinen unohtaakseni turhat ajatukset päätäni vaivaamasta ja Eevi tuskin edes muisti minua. Hän saikin vaipua kaikkien suloisten, sokeristen muistojen joukkoon ja jättää mielelleni tilaa keskittyä oppilaisiini ja tulevaan syksyyn.
Lehdet kellastuivat puissa ja linnut muuttivat suurina mustina parvina etelän lämpöön, talvi saapui raudanharmaana ja jäätävänä ja nopeammin kuin uskoinkaan, taas yksi vuosi ehti vaihtua ja talvi lipua kevääseen. Kaipuu jätti minut kuin jää, joka sulaa takaisin mereen. Se oli poissa ja siltikin läsnä, osana minua. Elämäni oli muuttunut helpommaksi, keveäksi kulkea ja kuitenkin niin sydäntäriipaisevan syväksi, että nautin jokaisesta sekunnista täysin siemauksin.
Kesä on ohitse, syksy on ohitse, pian on taas kevät.
Ja äkkiä hän oli siinä. Luokan ovella, hoikkana ja kalpeana, silmät pikimustina kuin yö, terävä leuka ylpeästi pystyssä, omistava ilme kasvoillaan.
Monistenippu putosi käsistäni ja paperit levisivät lattialle kuin lumivyöry, ikkunasta käyvän kevättuulen heitellessä niitä edestakaisin.
– Eevi?
Kuka muukaan hän olisi voinut olla? Niin pitkänä ja hiljaisena ja kauniina ja vakavana hän seisoi oviaukossa, kalpeat huulet tiukkana viivana, pikimustat silmät minuun tuijottaen.
Seisoimme pitkän aikaa toisiamme tuijottaen, eikä kumpikaan rikkonut jäistä hiljaisuutta välillämme, ainoastaan tuuli vihelsi kevytmielisesti ja leyhytteli verhoja ikkunoissa.
– Minä. Eevin ääni oli hapan ja hiljainen, se ei ollut muuttunut lainkaan ja sai sydämeni kouristumaan. Ruumiini ei ollut unohtanut Eeviä, yksi ainoa sana hänen huuliltaan sai vereni muuttumaan kuumaksi ja ihoni läpi kävi lempeä puistatus, kuin aalto.
– Tulin… Eevi vaikeni ja hänen mustat silmänsä eivät katsoneet oikein mihinkään. Hän tuskin tiesi itsekään, miksi oli tullut. Enkä minäkään tiennyt. Miksi? Halusin kysyä. Miksi sinä tulit takaisin, juuri kun olin oppinut unohtamaan? Mitä minä olen sinulle vielä velkaa?
Eevin laihat hartiat vapisivat ja hän otti varovaisen kauriinaskelen eteenpäin, kädet syvällä taskuissaan ja oljenkeltaiset hiukset heijastaen auringonvaloa takaisin taivaalle. – Halusin nähdä sinut. Hänen äänensä oli niin nautinnollista kuulla, kirjainten kissamainen kehräys hänen kitalaellaan, tavujen sitruunainen happamuus hänen kielellään, huulien pehmeät liikkeet kalpeissa kasvoissa. Eevin kävellessä lähemmäs näin oman heijastukseni kuvastuvan hänen mustista silmistään.
Sydämeni jyskytti kuin vasara alasimeen, iski kipinää ja sytytti sisukseni liekkeihin. Eevin askelten narahdukset lattialla rikkoivat sydämenlyöntien rytmin hänen astuessaan eteeni ja pysähtyessään neuvottoman näköisenä paikoilleen.
– Siitä on jo vuosia, onnistuin kuiskaamaan. Ääneni oli käheä ja hämmentynyt. Etkö enää vihaakaan minua? Tahdoin kysyä. Onko aika sittenkin parantanut arvet, ovatko vuodet tasoittaneet raivoasi?
Eevi puri huultaan ja vältteli katsettani. – Ainakin neljä vuotta. Tai enemmänkin. Hän naurahti alakuloisesti ja hieroi kengänkärkeään lattiaan.
Mitä sinä haluat? Halusin kysyä. Tulitko vain katsomaan, vihaatko minua yhä? Kertomaan, että olen kaivannut sinua neljä pitkää vuotta, enkä vieläkään saa rauhaa itselleni?
Pitkä hiljaisuus laskeutui taas väliimme. Seurasin kalpean auringonsäteen leikkiä hänen hiuksissaan ja käteni vapisi himosta koskettaa. Kun Eevi puhui taas, sydämeni jätti lyöntejä väliin.
– Minulla on ollut ikävä sinua.
Hän henkäisi lauseen ilmaan kuin linnun pudottaman höyhenen, hellästi ja vitkailematta, pikimusta katse lopultakin omani kohdaten. – Tiedätkö… minä oikeasti vihasin sinua pitkään. Hän hieroi sormenpäitään yhteen kiireettömästi ja hymyili omahyväistä pikkulapsen hymyään. – En enää. Taisin kasvaa aikuiseksi. Hänen naurahduksensa kuulosti aivan kissan kehräykseltä sen siepattua linnun kynsiinsä.
Aikuiseksi? Oliko minun kaunis lintulapseni muka kasvanut aikuiseksi? Hänhän oli yhä niin hentoinen, niin lapsellisen vakava ja hapan, enkä millään uskonut hänen sanojaan todeksi.
– Minäkin olen ikävöinyt sinua, vastasin, enkä uskaltanut liikahtaakaan. Hänen puheensa tuntui hellältä ihollani. – Enemmän kuin osaat kuvitellakaan.
Eevi siristi silmiään ja hänen katseensa lävisti ajatukseni kuin neula. Odotin hänen tuhahtavan halveksuen tai pudistavan päätään, mutta hän vain kohautti olkiaan ja hymyili pienet, terävät hampaat välkähtäen. – Voisin olla kiitollinen siitä, mitä teit.
Hymähdin hiljaa ja siirsin kättäni, kunnes olin vain yhden ainoan kosketuksen päässä kauniista kettulapsestani. – Mutta sitten et olisi Eevi.
Hän naurahti kuivasti, työnsi pitkän sitruunankeltaisen hiussuortuvan korvansa taakse ja näytti harvinaisen epävarmalta, kuin ei olisi lainkaan tiennyt, missä oli ja mitä tekemässä. Epäröityään hetken hänen katkera rohkeutensa otti vallan ja hän astui suoraan syliini, kietoi pitkät, langanlaihat käsivartensa kaulaani ja päästi nautinnollisen huokauksen painautuessaan rintaani ja olkapäätäni vasten.
Hetkeäkään epäröimättä vastasin hänen ujoon halaukseensa, kiedoin käteni hänen luisille lanteilleen ja nautin elävän ihmisen lämmöstä. – Eevi…
– Älä sano mitään. Ei nyt. Eevi hengitti raskaasti ja nojasi koko painollaan minuun, hänen kätensä tutkivat paitaani ja jännittynyttä selkääni. Hän oli kevyt kuin untuva ja kevätauringon lämpöinen, hengitin hänen tuoksuaan kuin olisin ollut hukkumaisillani.
Se hetki saattoi kestää tunteja tai ehkä vain muutaman sekunnin. Suukottelin Eevin keltatukkaista päälakea ja hänen kätensä puristivat tiukasti paitaani, tunsin jokaisen hänen sydämenlyöntinsä, ruumiin jokaisen kiihkeän liikkeen. Kuiskailin hänen hiuksiinsa lempeitä sanoja ja lempinimiä, jotka vain minä tiesin.
Kun Eevi lopulta työnsi itsensä lempeästi irti otteestani ja jäi tuijottamaan pikimustin silmin kasvojani, käteni tuntuivat tyhjiltä ilman hänen kuumaa ruumistaan ja ohuita, valkeita luita, jotka pistivät esiin kalpean ihon alta, näin oman hengästyneen kuvani hänen silmiensä mustasta peilistä.
Eevi työnsi kätensä omieni pideltäviksi ja hitaasti vino virnistys levisi hänen kalpeille kasvoilleen. Se ei näyttänyt luonnolliselta hänen happamilla huulillaan, mutta jossakin hänen korkeiden poskipäidensä ja yönmustan katseensa lähellä viipyi häivähdys aitoa hymyä.
Oliko lintulapseni oppinut jo hymyilemään? Hän oli todella kasvanut.
– Sinä todella taisit rakastaa minua, Eevi kehräsi omahyväisesti ja näin hoikkien, sinisten suonien sykkivän hänen aatelisessa ihossaan.
– Tietenkin minä rakastin sinua, sanoin hämilläni ja ajatukseni täyttyivät lauseista, joita en koskaan voisi sanoa. Rakastan sinua yhä, halusin sanoa. En voisi koskaan rakastaa ketään muuta niin paljon!
Enkä edes tiennyt, rakastinko häntä. Vai rakastinko enemmän kaipuuta ja haikeutta, joiden kanssa olin oppinut elämään? En edes tunnistanut tätä hymyilevää, kiusoittelevaa keltatukkaista tiikeripoikaa omakseni, minä kaipasin itselleni pientä, hapanta ja vihaista Eeviä, joka tarvitsi minua ja huolenpitoani ja riipivää rakkauttani.
Eevi siristi mustia silmiään ja paljasti poskessaan hymykuopan, josta en ollut tiennytkään. – Sinä taisitkin olla ainoa, joka teki niin, hän mutisi ja näytti taas sekunnin verran siltä katkeralta ja vihaiselta lapselta, jota rakastin. – Mutta et enää, hän jatkoi vilpittömästi ja sydämeni tuntui kouristuvan kokoon kuin jäisen käden puristamana. – Nykyään minulla on… sijaisperhe ja… hän veti toisen kätensä otteestani raapiakseen hämmentyneenä laihaa niskaansa. – Ihan oikeita ystäviäkin. Sellaisia, jotka eivät pelkää minua, hän sanoi naurahtaen.
Eevi kai oletti, että helpottuisin, että hänen sanansa olisivat helpottavia ja keveitä minulle, mutta tajusin olevani vain katkera. Järjetön mustasukkaisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni ja sydämeni näivettyi kuin sairas omena. Miksi en saanut pitää häntä itselläni? Mitä minun olisi pitänyt tehdä?
Keltatukkainen lintulapseni otti käteni uudelleen omaansa ja hymyili ujosti. – Mutta sinä olit ensimmäinen, jota minä koskaan rakastin, hän kuiskasi ja aurinko heitti ikkunasta häivähdyksen kultaa hänen iholleen.
Ne hiljaiset sanat ja se ujo, pieni hymy hänen ohuilla huulillaan rauhoittivat sydäntäni kuin rukoukset kuolevaa. Tunsin huulieni vastaavan hänen hymyynsä ja käsieni vetävän hänet takaisin syliini, käsivarsille, jotka olivat joskus rakastaneet häntä, pettäneet hänet, janonneet koskettaa.
Kaikki kysymykset, joihin olin niin palavasti halunnut repiä vastauksen hänen kieleltään, tuntuivat äkkiä turhilta, hänhän oli tässä, ei missään muualla. Hän, minun oma kettulapseni, oli sylissäni niin kuin joskus sinä iltana monta vuotta sitten, hänen hiuksensa tuoksuivat yhä auringolta ja hänen ihonsa asvaltilta ja ruoholta, hänen katseensa oli kiduttavan hellä ihollani.
Tajusin jäljelle jääneen vain yhden kysymyksen. Yhden ainoan kysymyksen, jolla voisi tällä hetkellä olla mitään merkitystä.
– Eevi… onko sinulla yhä lintuja?
– On, Eevi vastasi rauhallisesti kaulasuoniani vasten ja hänen hymynsä ulottui yönmustiin silmiin asti.
– Tuletko katsomaan niitä joskus?
– Varmasti, lupasin, suutelin hänen päälakeaan ja vedin keuhkoni täyteen oman lintulapseni humalluttavaa tuoksua, kevätaurinkoa ja luokan pölyistä hiljaisuutta.
Ulkona lapset jatkoivat leikkejään ja syreenipensaassa yksi linnuista lauloi toisia kauniimmin.
Työn tiedot
Eevi
Peacemaker
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 7615 sanaa» Työ lisätty: 10.04 - 2008» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Työ, joka oli vain pakko tehdä valmiiksi. Luultavasti tähän jäi paljon 'turhia' kohtia, jotka voisi pyyhkiä yli kokonaan, mutta tällä hetkellä näyttää tältä. En osaa sanoa, olenko tyytyväinen, sen verran aikaa ja ajatustyötä novelli vei. Olen aika onnellinen, että sain sen tehtyä.
Kommentit
eniale
18:23 // 10.04 - 2008
Nabokov. Samaa fiilistä.
Pidin Eeviä nimen perusteella ensin tyttönä, mutta rupesin epäilemään itseäni, kun aloit nimittää häntä kuninkaaksi. Väestörekisterikeskuksen tilaston mukaan miespuolisia Eevejäkin on näemmä ollut. Pidin siitä, ettei opettajan sukupuolta paljastettu (ainakaan en huomannut). Ajattelin hänet mieheksi, mutta kun tyttö-Eevistä tulikin lintupoika, tajusin, että ihan hyvin opettajakin voi olla nainen. Tai mies.
Teksti on kypsää ja erittäin mukaansatempaavaa. Heikohkoja kohtia tulee muutama vastaan siinä vaiheessa kun opettaja lopussa pääsee halaamaan Eeviä. Niissä syvällisyydestä tulee mielestäni vähän koomista paatoksellisuutta (kuten "Tajusin jäljelle jääneen vain yhden kysymyksen. Yhden ainoan kysymyksen, jolla voisi tällä hetkellä olla mitään merkitystä. "), mutta ne eivät onnistu himmentämään tämän novellin loistoa.
Mmm. Tämä on kaunokirjallisuutta, kiitos. Luen takuulla loputkin työsi.
Nuohooja
14:19 // 12.04 - 2008
Huh, miten mahtava. Osaat todella kirjoittaa. Minäkin kuvittelin aluksi Eevin tytöksi, mutta tuli nopeasti selville, että hän poika. Aluksi se tuntui oudolta, mutta lopulta se tuntuikin ihan luonnolliselta. Teksti oli niin mahtavaa, etten oikein osaa kommentoida mitään järkevää. Tunteita ja oikeastaan kaikkea, kuten ulkonäköä ja ilmeitä kuvattiin upeasti ja osasin kuvitella mielessäni tämän pienen, happaman pojan. Todella hyvä novelli.
December
02:40 // 30.08 - 2008
Loistavaa tekstiä, joka on pakko ahmia yhdeltä istumalta. Jotkin kohdat saavat melkein unohtamaan hengittämisen tärkeyden...
December
02:46 // 30.08 - 2008
... ja aivan pakko kysyä, kumpaa sukupuolta olet itse ajatellut tuon Opettajan olevan?
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!