Kaunokirjallisen työn esitys
Pimeän koti
Talo seisoi järven rannalla. Se oli vanha eukko, ahne ja häijy, nähnyt jo vuosikymmenien perhenäytelmät, onnen ja onnettomuudet. Se odotti uskollisena omistajilleen, lyyhistymättä vinksalleen, paikallaan. Räystäs kekotti terhakasti pystyssä, valkoiseksi maalattu parveke ei ollut vajonnut kasaan.
Joskus, kun Minja seisoi toisella puolelle tietä, talo ikään kuin irvisteli hänelle ikkunoillaan, etuovi aukesi itsestään ja talon alakerta aaltoili, niin kuin talo olisi ilvehtinyt hänelle. Se tiesi mitä hän ajatteli: hän halusi lähteä pois, juosta junanradan viertä kylän rajalle asti. Eikä hän ollut humalassa, pilvessä tai impannut liimaa. Se oli kuin unta. Talolla oli pimeä sielu. Talossa oli tapahtunut sellaisia asioita, joista kylällä vielä kuiskittiin vuosien jälkeen. Pappi sanoi, että talo oli ollut synnin ja pahuuden pesä, silloin kauan sitten. Nyt siellä sikisi uutta verta, mutta millaista; mihin se koira karvoistaan pääsisi. Ei kukaan halunnut muuttaa sinne, paitsi heidän perhe. Etupiha oli karu ja autio, nurmikkoa ja pensaita lukuun ottamatta. Takapihalla avautui pieni nurmikenttä ja hoitamaton, villiintynyt puutarha, joka ulottui rantaan asti. Äidillä ei ollut viherpeukaloa sitten yhtään. Isä oli aina hoitanut puutarhaa syvällä antaumuksella ja rakkaudella. Sitä Minja oli aina kadehtinut. Laituri oli korjattu toissa kesänä talkoovoimin.
Talo ei halunnut, että sieltä lähdettiin. Se piti kiinni asukkaistaan kynsin ja hampain.
Äiti oli hakkaamassa halkoja kirveellä rannassa puuliiterin vieressä.
”Minja, käy laittamassa saunan uuniin tuli”, äiti huusi.
Minja kuunteli lintujen haikeaa viserrystä. Oltiin jo kulkemassa kohti kevättä, ja villi virta virtasi Minjan suonissa. Hän aisti ilmassa tuulen jo lämminneen. Kohta saisi vaihtaa talvitakin farkkutakkiin, talvisaappaat tennistossuihin.
Ei heitä ollut enää kuin hän ja äiti jäljellä. Ja pikkuveli. Hän näki pienen, punatukkaisen pojan kävelevän usein puutarhassa. Pieni musta Luna-koira veti valjaissa kärryjä, joissa istui teddy-karhu. Pikkuveli juoksi koiran perässä nauraen riehakkaasti. Niin kuin ennen, kesällä, kun aurinko paistoi ja oli lämmintä. Päivä maistui mansikkajäätelöltä ja sitruunamehulta, kumiveneen haju tunkeutui rannassa sieraimiin. He olivat lähteneet järvelle ja hän oli katsonut pikkuveljen perään. Äiti ei ehtinyt silloin, äiti oli leipomassa. Avattu pontikka-pullo seisoi keittiön pöydällä pullataikinan astian vieressä. Äidin hengitys haisi jo lounaan jälkeen pistävältä, silmäpussit roikkuivat verestävien silmien alla. Se oli taas naukkaillut viinojaan jo eilisiltana. Se tarvitsi rohkaisuryypyn, jotta jaksoi siivota, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, leipoa.
”Minja, ala tulla jo!”
Äiti kuulosti kärsimättömältä. Se oli aina sellainen, halusi asioiden tapahtuvan sormien napsautuksella. Minja löntysteli saappaissaan puusaunalle. Verannan korissa oli puita. Hän kahmaisi käteensä sylillisen halkoja ja nappasi tulitikut ikkunalaudalta. Sauna oli tummanruskeaa puuta, rakennus oli maalattu toissa kesänä. Isä sen oli maalannut enon kanssa. Silloin kun isä vielä oli kotona. Sillä isä oli ollut ovela, se oli karannut talon suusta ulos, se oli raahannut vanhaa urheilukassia perässään, kaulassa lintukiikarit ja päässä halvat aurinkolasit.
Talo nukkui silloin, tai ummisti silmänsä hetkeksi. Isä oli ollut nopea. Isä haisi pahalle, sen hengitys haisi, sen ulsterit lemusivat kalalle ja turpeelle. Isä käänsi kompostia aina vanha maiharitakki yllään. Se kaivoi kuokalla turvekasasta kastematoja ja kävi ongella yksin vanhalla soutuveneellä, sateellakin vihreässä sadetakissaan mustat Rapalan kumisaappaat jalassaan. Se bongaili lintujaan rantapusikoissa keväästä syksyyn, ja kylän lapset nauroivat sille. Minjaa oli aina hävettänyt. Isällä oli hassut rillit päässä ja pieni muistikirja, johon se kirjoitti havaintojaan. Tukkasotka. Laulujouten. Naurulokki. Tiira. Sitten se kirjoitti muistelmiaan johonkin lintubongaajien lehteen, lähetti kuviaan ja sai niitä julkaistuakin. Isällä oli haaveita. Äidin haaveet olivat yhtä kuolleita kuin lakastuneet kukat puutarhassa syksyisin.
Isä tahtoi elää jonkin aikaa yksin. Aika oli suhteellinen käsite, sen Minja tiesi. Isää ei ollut näkynyt takaisin kahteen vuoteen. Talon seinien maali oli hilseillyt syyssateessa ja talven viimassa. Se oli outoa, sillä talon seinät maalattiin kesäisin, mutta jo seuraavana keväänä seinät hilseilivät; puutalo näytti yhtä vanhalta ja raihnaiselta. Edelliset asukkaat asuivat talossa kymmenen vuotta. Sitten sen perheen isä oli tullut hulluksi, eräänä talviyönä se oli ampunut äidin ja kaksi pientä lasta, sen jälkeen se oli ampunut itseltään aivot pihalle. Ihan kahjo ukko, ja sen talo oli nähnyt. Kun veri oli räiskynyt seinille, valkoiselle tapetille, tauluille ja lattialle. Ei pitänyt ajatella sitä, käski äiti. Se oli tapahtunut, ja menneet oli menneitä, mitä niitä märehtimään mielessään.
Minja tiesi, ettei talo unohtanut. Hän tiesi, että talo oli syyllinen veritekoon. Hän sanoi sen äidille, ja äiti käski häntä lopettamaan moiset lapselliset höpinät. Minja oli pikku tyttö, ja pienten tyttöjen tuli vain lukea heppakirjoja ja leikkiä nukeilla. Minja hautasi kymmenvuotiaana kultakiharaisen Cindy-barbin puusaunan taakse, raparperipensaan viereen rantaan, sinne rauduskoivujen alle. Minja vihasi barbeja. Äiti kysyi, missä uusi Cindy oli, teekutsuilla vai? Minja pudisti päätään. Hän piti hautajaiset, ja kutsui sinne pikkuveljen ja Luna-koiran. Hän keräsi puutarhasta kimpun valkoisia leikkokukkia ja laski ne Cindyn haudalle puuristin juurelle. Luna oli kaivanut nuken esiin haudastaan yhtenä päivänä. Sen jälkeen äiti ei enää koskaan ostanut barbeja.
Minja asetteli puut saunan uuniin ristikoksi ja sinne halkojen väliin hän työnsi tuohta ja vanhaa sanomalehteä. Sitten hän sytytti tulitikun ja tuohen. Tuli nieli tuohta varoen, kunnes liekki kahmaisi kitaansa hitaasti koivun halot. Hän laittoi saunan luukun raolleen, jotta tuli saisi happea, ettei se tukehtuisi ja alkaisi savuttamaan. Hornit nielivät savun.
Hän laittoi tulen myös vesipadan alle. Äiti oli täyttänyt jo vesipadan vedellä. Hän käveli ulos ja asteli saunan portaat alas. Piipusta tuprutti harmaata savua. Nurmella juoksi punatukkainen poika. Minja pysähtyi niille sijoilleen. Poika hymyili iloisesti ja näytti onnelliselta. Luna juoksi pihamaalla äidin perässä. Sitten se sai vainun ja alkoi nuuskia pensaiden juuria. Miksi Luna ei seurannut pikkuveljeä, niin kuin äiti aina komensi?
Minja hymyili. Pikkuveli juoksenteli perhosen perässä ihastuneena ruskeassa kurapuvussaan. Äiti ei tuntunut huomaavaan poikaa. Hän vain pilkkoi kirveellä halkoja ja pinosi klappeja siistiin pinoon. Välillä sen askel horjahti ja kirves heilahti uhkaavasti kohti säärtä. Äiti kirosi ja mutisi itsekseen. Joissain asioissa äiti oli pikkutarkka, kuten halkopinoissa ja korvapuustien symmetriassa. Kun isä lähti, äiti oli alkanut juoda enemmän ja useammin, aamullakin. Silloin äiti saattoi vetäytyä olohuoneen kauhtuneelle sohvalle selaamaan perhealbumia ja itkeskelemään. Piirongin päällä seisoi isän kuva lasikehyksissä, hiirenharmaatukkainen mies kiikarit kaulassa ja vihreä maiharitakki päällä, hymyillen iloisesti. Toisessa kuvassa istui pikkuveli suu naurussa rannassa kädet hautautuneina Luna-koiran mustaan turkkiin. Koira istui sen vieressä läähättäen. Kuvat oli otettu intiaanikesänä. Minjasta oli yksi iso koulukuva, missä hänellä oli hammasraudat ja hymyttömät kasvot.
Isä oli aavistanut talon synkän salaisuuden. Talon ilkeä mieli janosi verta. Siksi isä oli lähtenyt niin äkkiä pois, vielä kun oli tilaisuus paeta. Iltaisin ennen nukkumaan menoa tuuli ulvoi ikkunan pielissä ja Minjaa pelotti. Talo ei nukkunut koskaan, ei edes öisin. Hän veti peiton korviinsa asti ja toivoi, etteivät painajaiset vainoaisi yöllä. Ja siellä he olivat sen vankeina, kuin jossain amerikkalaisen kauhuelokuvan paholaistalossa. Äiti kielsi kauhuelokuvien katsomisen, mutta Minja katsoi niitä salaa iltaisin, sen jälkeen kun äiti oli sammunut sänkyynsä tyhjä pullo yöpöydällä. Äiti teki hidasta kuolemaa. Mummo oli sanonut, että viina tappaisi hitaasti, kun ihmisen maksa poksahtaisi. Pikkuveli leikki kevätmyrskyssä ulkona kurapuvussaan kaiket illat, eikä äiti välittänyt. Satoi räntää ja vettä ja tuuli hyytävästi. Minja meni ulos hakemaan veljeä, mutta aina pikkuveli ehti juosta seinän taa, poika katosi kuin tuhka tuuleen. Se oli kummallista, mutta poika juoksi takapihalle aina häntä karkuun.
Talolla oli pitkä muisti.
Oli kulunut hetki, ja Minja kävi katsomassa oliko tulet syttyneet saunan uuniin ja vesipadan alle. Olivat ne, ja hän lisäsi puita pesään. Hän tuli ulos pesuhuoneesta, jossa vesipata sijaitsi. Pikkuveli seisoi laiturilla ja tuijotti järvelle. Rannassa oli jo sulaa, mutta selällä oli vielä mustaa jäätä. Kevätjäille ei saanut mennä leikkimään. Puutarhassa ja rannalla lumessa häämötti jo sulaneita, kellastuneita pälviä. Minja meni pikkuveljen luo.
”Topias!”hän huusi hymyillen leveästi.
Pikkuveli käänsi päänsä ja vilkutti innokkaasti. Minja polvistui laiturin päähän ja levitti kädet levälleen. Pikkuveli juoksi hänen syliinsä. He halasivat, niin kuin veli ja sisko. Minja niin kovasti välitti Topiaksesta ja halusi pitää tästä huolta, kun äiti ei enää jaksanut. Sitten Topias riistäytyi irti hänen otteestaan.
”Minja!” huusi äiti.
Minja käänsi katseensa halkopinolle, missä äiti seisoi selin häneen. Sitten hän hän katsoi takaisin eteensä: ja pikkuveli oli taas kadonnut, hänen huomaamattaan. Hän oli taas ollut huolimaton.
Silloin intiaanikesänä pikkuveli oli halunnut uimaan. Ja äiti oli käskenyt Minjan viedä Topias kumiveneellä järvelle. Pikkuveli ei osannut vielä uida eikä äiti ehtinyt sinä päivänä häntä opettaa. Hän oli nostanut pikkuveljen ilman pelastusliivejä kumiveneeseen, hellehatut molemmilla päässään, ja lähtenyt soutamaan järvelle. Sitten Topias oli alkanut hyppiä kumiveneessä ja samassa poika oli sukeltanut yli reunan järveen. Minja hyppäsi perään veteen, mutta pikkuveli oli kadonnut. Virta oli vienyt Topiaksen. Hän sukelsi veneen alla ja ympäriinsä, mutta lapsesta ei näkynyt vilaustakaan. Hän lähti uimaan rantaa kohden kauhuissaan raahaten kumivettä perässään. Hiekkarannalla matalikossa makasi pikkuveli vatsallaan uimahousuissaan. Silloin hän tiesi, että talo oli halunnut näin tapahtuvan, talolla oli ilkeä mieli. Topias oli halunnut hukuttautua, koska talo oli häntä piinannut.
”Minja, mitä sinä siellä halailet, tyhjää vain”, äiti huusi.
”Näkee olemattomia.. onko se tyttö päästään seonnut.. vai mikä.. lie perkele”, mutisi äiti punainen huivi päässään. Sitten se alkoi hikotella. Klak. Kalahti kirves halkopuun pehmeään sydämeen.
Sitten äiti kaivoi tupakka-askin takkinsa taskusta ja sytytti savukkeen. Se oli alkanut polttaa vasta viime aikoina taas, kun se oli ollut kuivilla isän ollessa kotona ja melkein kaksi vuotta isän lähdön jälkeen. Äiti oli syyttänyt häntä pikkuveljen kuolemasta. Isä oli ollut hiljaa, katsonut tyhjin silmin Minjan lävitse ja hautautunut suruunsa. Pikkuveli oli haudattu perhehautaan ukin viereen. Äiti oli itkenyt silmänsä turvoksiin ja hakenut lohtua jaloviinapullosta. Sitten isä oli lähtenyt.
Minja nousi seisomaan ja räpsytteli silmiään. Kummallista, talo sai hänet näkemään harhoja. Hän tiesi, että talo oli myös ovela, sillä se yritti johtaa hänet harhapoluille, pimeyteen ja hulluuteen. Mutta hän ei voisi jättää pikkuveljeä yksin, sillä Topias tarvitsi yhä häntä. Hän kävi monta kertaa viikossa koulun jälkeen hautausmaalla Topiaksen haudalla ja puhui hiljaa.
”Minä en koskaan jätä sinua Topias, niin kuin isä.”
Talo otti kenet tahtoi, jauhoi näkymättömissä torahampaissaan ihmisen sielun muussiksi ja sylkäisi tyhjän, tahdottoman kuoren ulos, kuolemaan. Talo oli päättänyt tuhota myös äidin. Minjalla oli vahva tahto, hänessä asui pimeys toisella puolen ja toisella valo. Eräänä päivänä hän juoksisi vapauteen ja pääsisi ulos talosta. Hän voittaisi talon.
Talo seisoi järven rannalla. Se oli vanha eukko, ahne ja häijy, nähnyt jo vuosikymmenien perhenäytelmät, onnen ja onnettomuudet. Se odotti uskollisena omistajilleen, lyyhistymättä vinksalleen, paikallaan. Räystäs kekotti terhakasti pystyssä, valkoiseksi maalattu parveke ei ollut vajonnut kasaan.
Joskus, kun Minja seisoi toisella puolelle tietä, talo ikään kuin irvisteli hänelle ikkunoillaan, etuovi aukesi itsestään ja talon alakerta aaltoili, niin kuin talo olisi ilvehtinyt hänelle. Se tiesi mitä hän ajatteli: hän halusi lähteä pois, juosta junanradan viertä kylän rajalle asti. Eikä hän ollut humalassa, pilvessä tai impannut liimaa. Se oli kuin unta. Talolla oli pimeä sielu. Talossa oli tapahtunut sellaisia asioita, joista kylällä vielä kuiskittiin vuosien jälkeen. Pappi sanoi, että talo oli ollut synnin ja pahuuden pesä, silloin kauan sitten. Nyt siellä sikisi uutta verta, mutta millaista; mihin se koira karvoistaan pääsisi. Ei kukaan halunnut muuttaa sinne, paitsi heidän perhe. Etupiha oli karu ja autio, nurmikkoa ja pensaita lukuun ottamatta. Takapihalla avautui pieni nurmikenttä ja hoitamaton, villiintynyt puutarha, joka ulottui rantaan asti. Äidillä ei ollut viherpeukaloa sitten yhtään. Isä oli aina hoitanut puutarhaa syvällä antaumuksella ja rakkaudella. Sitä Minja oli aina kadehtinut. Laituri oli korjattu toissa kesänä talkoovoimin.
Talo ei halunnut, että sieltä lähdettiin. Se piti kiinni asukkaistaan kynsin ja hampain.
Äiti oli hakkaamassa halkoja kirveellä rannassa puuliiterin vieressä.
”Minja, käy laittamassa saunan uuniin tuli”, äiti huusi.
Minja kuunteli lintujen haikeaa viserrystä. Oltiin jo kulkemassa kohti kevättä, ja villi virta virtasi Minjan suonissa. Hän aisti ilmassa tuulen jo lämminneen. Kohta saisi vaihtaa talvitakin farkkutakkiin, talvisaappaat tennistossuihin.
Ei heitä ollut enää kuin hän ja äiti jäljellä. Ja pikkuveli. Hän näki pienen, punatukkaisen pojan kävelevän usein puutarhassa. Pieni musta Luna-koira veti valjaissa kärryjä, joissa istui teddy-karhu. Pikkuveli juoksi koiran perässä nauraen riehakkaasti. Niin kuin ennen, kesällä, kun aurinko paistoi ja oli lämmintä. Päivä maistui mansikkajäätelöltä ja sitruunamehulta, kumiveneen haju tunkeutui rannassa sieraimiin. He olivat lähteneet järvelle ja hän oli katsonut pikkuveljen perään. Äiti ei ehtinyt silloin, äiti oli leipomassa. Avattu pontikka-pullo seisoi keittiön pöydällä pullataikinan astian vieressä. Äidin hengitys haisi jo lounaan jälkeen pistävältä, silmäpussit roikkuivat verestävien silmien alla. Se oli taas naukkaillut viinojaan jo eilisiltana. Se tarvitsi rohkaisuryypyn, jotta jaksoi siivota, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa, leipoa.
”Minja, ala tulla jo!”
Äiti kuulosti kärsimättömältä. Se oli aina sellainen, halusi asioiden tapahtuvan sormien napsautuksella. Minja löntysteli saappaissaan puusaunalle. Verannan korissa oli puita. Hän kahmaisi käteensä sylillisen halkoja ja nappasi tulitikut ikkunalaudalta. Sauna oli tummanruskeaa puuta, rakennus oli maalattu toissa kesänä. Isä sen oli maalannut enon kanssa. Silloin kun isä vielä oli kotona. Sillä isä oli ollut ovela, se oli karannut talon suusta ulos, se oli raahannut vanhaa urheilukassia perässään, kaulassa lintukiikarit ja päässä halvat aurinkolasit.
Talo nukkui silloin, tai ummisti silmänsä hetkeksi. Isä oli ollut nopea. Isä haisi pahalle, sen hengitys haisi, sen ulsterit lemusivat kalalle ja turpeelle. Isä käänsi kompostia aina vanha maiharitakki yllään. Se kaivoi kuokalla turvekasasta kastematoja ja kävi ongella yksin vanhalla soutuveneellä, sateellakin vihreässä sadetakissaan mustat Rapalan kumisaappaat jalassaan. Se bongaili lintujaan rantapusikoissa keväästä syksyyn, ja kylän lapset nauroivat sille. Minjaa oli aina hävettänyt. Isällä oli hassut rillit päässä ja pieni muistikirja, johon se kirjoitti havaintojaan. Tukkasotka. Laulujouten. Naurulokki. Tiira. Sitten se kirjoitti muistelmiaan johonkin lintubongaajien lehteen, lähetti kuviaan ja sai niitä julkaistuakin. Isällä oli haaveita. Äidin haaveet olivat yhtä kuolleita kuin lakastuneet kukat puutarhassa syksyisin.
Isä tahtoi elää jonkin aikaa yksin. Aika oli suhteellinen käsite, sen Minja tiesi. Isää ei ollut näkynyt takaisin kahteen vuoteen. Talon seinien maali oli hilseillyt syyssateessa ja talven viimassa. Se oli outoa, sillä talon seinät maalattiin kesäisin, mutta jo seuraavana keväänä seinät hilseilivät; puutalo näytti yhtä vanhalta ja raihnaiselta. Edelliset asukkaat asuivat talossa kymmenen vuotta. Sitten sen perheen isä oli tullut hulluksi, eräänä talviyönä se oli ampunut äidin ja kaksi pientä lasta, sen jälkeen se oli ampunut itseltään aivot pihalle. Ihan kahjo ukko, ja sen talo oli nähnyt. Kun veri oli räiskynyt seinille, valkoiselle tapetille, tauluille ja lattialle. Ei pitänyt ajatella sitä, käski äiti. Se oli tapahtunut, ja menneet oli menneitä, mitä niitä märehtimään mielessään.
Minja tiesi, ettei talo unohtanut. Hän tiesi, että talo oli syyllinen veritekoon. Hän sanoi sen äidille, ja äiti käski häntä lopettamaan moiset lapselliset höpinät. Minja oli pikku tyttö, ja pienten tyttöjen tuli vain lukea heppakirjoja ja leikkiä nukeilla. Minja hautasi kymmenvuotiaana kultakiharaisen Cindy-barbin puusaunan taakse, raparperipensaan viereen rantaan, sinne rauduskoivujen alle. Minja vihasi barbeja. Äiti kysyi, missä uusi Cindy oli, teekutsuilla vai? Minja pudisti päätään. Hän piti hautajaiset, ja kutsui sinne pikkuveljen ja Luna-koiran. Hän keräsi puutarhasta kimpun valkoisia leikkokukkia ja laski ne Cindyn haudalle puuristin juurelle. Luna oli kaivanut nuken esiin haudastaan yhtenä päivänä. Sen jälkeen äiti ei enää koskaan ostanut barbeja.
Minja asetteli puut saunan uuniin ristikoksi ja sinne halkojen väliin hän työnsi tuohta ja vanhaa sanomalehteä. Sitten hän sytytti tulitikun ja tuohen. Tuli nieli tuohta varoen, kunnes liekki kahmaisi kitaansa hitaasti koivun halot. Hän laittoi saunan luukun raolleen, jotta tuli saisi happea, ettei se tukehtuisi ja alkaisi savuttamaan. Hornit nielivät savun.
Hän laittoi tulen myös vesipadan alle. Äiti oli täyttänyt jo vesipadan vedellä. Hän käveli ulos ja asteli saunan portaat alas. Piipusta tuprutti harmaata savua. Nurmella juoksi punatukkainen poika. Minja pysähtyi niille sijoilleen. Poika hymyili iloisesti ja näytti onnelliselta. Luna juoksi pihamaalla äidin perässä. Sitten se sai vainun ja alkoi nuuskia pensaiden juuria. Miksi Luna ei seurannut pikkuveljeä, niin kuin äiti aina komensi?
Minja hymyili. Pikkuveli juoksenteli perhosen perässä ihastuneena ruskeassa kurapuvussaan. Äiti ei tuntunut huomaavaan poikaa. Hän vain pilkkoi kirveellä halkoja ja pinosi klappeja siistiin pinoon. Välillä sen askel horjahti ja kirves heilahti uhkaavasti kohti säärtä. Äiti kirosi ja mutisi itsekseen. Joissain asioissa äiti oli pikkutarkka, kuten halkopinoissa ja korvapuustien symmetriassa. Kun isä lähti, äiti oli alkanut juoda enemmän ja useammin, aamullakin. Silloin äiti saattoi vetäytyä olohuoneen kauhtuneelle sohvalle selaamaan perhealbumia ja itkeskelemään. Piirongin päällä seisoi isän kuva lasikehyksissä, hiirenharmaatukkainen mies kiikarit kaulassa ja vihreä maiharitakki päällä, hymyillen iloisesti. Toisessa kuvassa istui pikkuveli suu naurussa rannassa kädet hautautuneina Luna-koiran mustaan turkkiin. Koira istui sen vieressä läähättäen. Kuvat oli otettu intiaanikesänä. Minjasta oli yksi iso koulukuva, missä hänellä oli hammasraudat ja hymyttömät kasvot.
Isä oli aavistanut talon synkän salaisuuden. Talon ilkeä mieli janosi verta. Siksi isä oli lähtenyt niin äkkiä pois, vielä kun oli tilaisuus paeta. Iltaisin ennen nukkumaan menoa tuuli ulvoi ikkunan pielissä ja Minjaa pelotti. Talo ei nukkunut koskaan, ei edes öisin. Hän veti peiton korviinsa asti ja toivoi, etteivät painajaiset vainoaisi yöllä. Ja siellä he olivat sen vankeina, kuin jossain amerikkalaisen kauhuelokuvan paholaistalossa. Äiti kielsi kauhuelokuvien katsomisen, mutta Minja katsoi niitä salaa iltaisin, sen jälkeen kun äiti oli sammunut sänkyynsä tyhjä pullo yöpöydällä. Äiti teki hidasta kuolemaa. Mummo oli sanonut, että viina tappaisi hitaasti, kun ihmisen maksa poksahtaisi. Pikkuveli leikki kevätmyrskyssä ulkona kurapuvussaan kaiket illat, eikä äiti välittänyt. Satoi räntää ja vettä ja tuuli hyytävästi. Minja meni ulos hakemaan veljeä, mutta aina pikkuveli ehti juosta seinän taa, poika katosi kuin tuhka tuuleen. Se oli kummallista, mutta poika juoksi takapihalle aina häntä karkuun.
Talolla oli pitkä muisti.
Oli kulunut hetki, ja Minja kävi katsomassa oliko tulet syttyneet saunan uuniin ja vesipadan alle. Olivat ne, ja hän lisäsi puita pesään. Hän tuli ulos pesuhuoneesta, jossa vesipata sijaitsi. Pikkuveli seisoi laiturilla ja tuijotti järvelle. Rannassa oli jo sulaa, mutta selällä oli vielä mustaa jäätä. Kevätjäille ei saanut mennä leikkimään. Puutarhassa ja rannalla lumessa häämötti jo sulaneita, kellastuneita pälviä. Minja meni pikkuveljen luo.
”Topias!”hän huusi hymyillen leveästi.
Pikkuveli käänsi päänsä ja vilkutti innokkaasti. Minja polvistui laiturin päähän ja levitti kädet levälleen. Pikkuveli juoksi hänen syliinsä. He halasivat, niin kuin veli ja sisko. Minja niin kovasti välitti Topiaksesta ja halusi pitää tästä huolta, kun äiti ei enää jaksanut. Sitten Topias riistäytyi irti hänen otteestaan.
”Minja!” huusi äiti.
Minja käänsi katseensa halkopinolle, missä äiti seisoi selin häneen. Sitten hän hän katsoi takaisin eteensä: ja pikkuveli oli taas kadonnut, hänen huomaamattaan. Hän oli taas ollut huolimaton.
Silloin intiaanikesänä pikkuveli oli halunnut uimaan. Ja äiti oli käskenyt Minjan viedä Topias kumiveneellä järvelle. Pikkuveli ei osannut vielä uida eikä äiti ehtinyt sinä päivänä häntä opettaa. Hän oli nostanut pikkuveljen ilman pelastusliivejä kumiveneeseen, hellehatut molemmilla päässään, ja lähtenyt soutamaan järvelle. Sitten Topias oli alkanut hyppiä kumiveneessä ja samassa poika oli sukeltanut yli reunan järveen. Minja hyppäsi perään veteen, mutta pikkuveli oli kadonnut. Virta oli vienyt Topiaksen. Hän sukelsi veneen alla ja ympäriinsä, mutta lapsesta ei näkynyt vilaustakaan. Hän lähti uimaan rantaa kohden kauhuissaan raahaten kumivettä perässään. Hiekkarannalla matalikossa makasi pikkuveli vatsallaan uimahousuissaan. Silloin hän tiesi, että talo oli halunnut näin tapahtuvan, talolla oli ilkeä mieli. Topias oli halunnut hukuttautua, koska talo oli häntä piinannut.
”Minja, mitä sinä siellä halailet, tyhjää vain”, äiti huusi.
”Näkee olemattomia.. onko se tyttö päästään seonnut.. vai mikä.. lie perkele”, mutisi äiti punainen huivi päässään. Sitten se alkoi hikotella. Klak. Kalahti kirves halkopuun pehmeään sydämeen.
Sitten äiti kaivoi tupakka-askin takkinsa taskusta ja sytytti savukkeen. Se oli alkanut polttaa vasta viime aikoina taas, kun se oli ollut kuivilla isän ollessa kotona ja melkein kaksi vuotta isän lähdön jälkeen. Äiti oli syyttänyt häntä pikkuveljen kuolemasta. Isä oli ollut hiljaa, katsonut tyhjin silmin Minjan lävitse ja hautautunut suruunsa. Pikkuveli oli haudattu perhehautaan ukin viereen. Äiti oli itkenyt silmänsä turvoksiin ja hakenut lohtua jaloviinapullosta. Sitten isä oli lähtenyt.
Minja nousi seisomaan ja räpsytteli silmiään. Kummallista, talo sai hänet näkemään harhoja. Hän tiesi, että talo oli myös ovela, sillä se yritti johtaa hänet harhapoluille, pimeyteen ja hulluuteen. Mutta hän ei voisi jättää pikkuveljeä yksin, sillä Topias tarvitsi yhä häntä. Hän kävi monta kertaa viikossa koulun jälkeen hautausmaalla Topiaksen haudalla ja puhui hiljaa.
”Minä en koskaan jätä sinua Topias, niin kuin isä.”
Talo otti kenet tahtoi, jauhoi näkymättömissä torahampaissaan ihmisen sielun muussiksi ja sylkäisi tyhjän, tahdottoman kuoren ulos, kuolemaan. Talo oli päättänyt tuhota myös äidin. Minjalla oli vahva tahto, hänessä asui pimeys toisella puolen ja toisella valo. Eräänä päivänä hän juoksisi vapauteen ja pääsisi ulos talosta. Hän voittaisi talon.
Työn tiedot
Pimeän koti
Vela
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1574 sanaa» Työ lisätty: 10.04 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Pieni kolkko tarina kirotusta talosta.
Kommentit
Rock
16:41 // 11.04 - 2008
Lisäsin suosikkeihini. Tosi koskettava teksti synkkine sisältöineen. Olet onnistunut punomaan arkipäivisillä asioilla todentuntuisen, uskottavan ja surullisen tarinan. Lopussa häämöttää kuitenkin valoa, ainakin kertojan mielessä, vaikkei sitä välttämättä siinä tilanteessa vielä olekaan.
Jos tuosta tekstistä vielä, siinä oli kirjoitusvirheitä jonkin verran. Ihan kirjainvirheitä ja sitten kielioppivirheitäkin. Kannattaisi tarkistaa vielä. Ja yksi asia, joka minua jäi häiritsemään, on tuo "pullataikinan astia" ja "koivun halot". Itse kirjoittaisin "pullataikina-astia" ja "koivuhalot". Mitä sitä yhdyssanoja karttelemaan. Ne lisäisivät minun korvani mielestäni sujuvuutta.
Kuitenkin kokonaisuutena tämä on mielestäni onnistunut novelli!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!