Kaunokirjallisen työn esitys
Hän inhoaa niitä päiviä
"Inhoan näitä päiviä.
Kaiverran jälleen yhden viivan seinään, niitä on jo lukuisia. Joku voisi väittää minun olevan jollain tapaa yksikertainen. Tyhmä. Käytän tukkimiehen kirjanpitoa näitä päiviä laskiessani. Tuo joku ei ymmärtäisi merkitysten päälle. Inhoan näitä päiviä.
Maailma tuottaa tekotaiteellista paskaa. Katson lyhtypylvästä, jonka kelmeä valo valaisee puun oksat. Kaunista, joku väittäisi. Minusta joku on vain yrittänyt liikaa.
Katson nuorta paria istumassa kalliolla vierekkäin, nuorukaisen käsi kietoutuu tytön ympärille auringon laskiessa. Liian kliseistä, tuo on nähty jo tuhansia kertoja. Olisivat omaperäisiä, tekisivät omat muistonsa, eivätkä lainaisi muiden omia.
Oma veljeni piteli tänään veistä kurkullani. Häneen teki vaikutuksen välinpitämättömyyteni. Välinpitämättömyyteni elämää kohtaan pitää minut hengissä - eikö se olekin ironista? Parhaat ystäväni vainoavat minua. Olen nähnyt heidät julkisissa kulkuneuvoissa, koulullani, kotipihallani... Luulevat, etten huomaa, pitävät minua narrinaan. Mutta eiväthän he tunne minua enää. Olen liian kyllästynyt siihenkin leikkiin vaihtaakseni kanavaa.
Mitä voi tehdä, kun koko elämän keskus on televisio, josta ei tule mitään miellyttävää ohjelmaa? Kanavan vaihtamisesta ei ole enää mitään hyötyä, sillä kaikkialla pyörii ostos-tv.
Sammuta se televisio, joku sanoisi. Sanoinhan, tuo joku ei ymmärrä merkitysten päälle.
Pitäisikö minun sammuttaa televisio?
Inhoan näitä päiviä."
Hän sulki päiväkirjan ja laski sen syliinsä, kääntyi sitten katsomaan alas, heilutellen jalkojaan muka uhkarohkeasti ilmassa. Hän ymmärsi istuvansa juuri niin korkealla, että putoaminen johtaisi ehdottomasti kuolemaan. Nauru karkasi epävarmana hänen huuliltaan. Kaikki tämä on nähty ennenkin, mutta silti hän takertui tikkaisiin tiukasti työntäessään päiväkirjan hyllyyn paikalleen. Kirjoittajan sanat oli helppo ymmärtää nyt, kun oli itse joutunut kokemaan kaiken tämän. Hitaasti, varovaisesti hän lähti kiipeämään kirjahyllyyn nojaavia, tukevia tikkaita alas, kohti salin lattiatasoa.
"Inhoan näitä päiviä.
Kaiverran jälleen yhden viivan seinään, niitä on jo lukuisia. Joku voisi väittää minun olevan jollain tapaa yksikertainen. Tyhmä. Käytän tukkimiehen kirjanpitoa näitä päiviä laskiessani. Tuo joku ei ymmärtäisi merkitysten päälle. Inhoan näitä päiviä.
Maailma tuottaa tekotaiteellista paskaa. Katson lyhtypylvästä, jonka kelmeä valo valaisee puun oksat. Kaunista, joku väittäisi. Minusta joku on vain yrittänyt liikaa.
Katson nuorta paria istumassa kalliolla vierekkäin, nuorukaisen käsi kietoutuu tytön ympärille auringon laskiessa. Liian kliseistä, tuo on nähty jo tuhansia kertoja. Olisivat omaperäisiä, tekisivät omat muistonsa, eivätkä lainaisi muiden omia.
Oma veljeni piteli tänään veistä kurkullani. Häneen teki vaikutuksen välinpitämättömyyteni. Välinpitämättömyyteni elämää kohtaan pitää minut hengissä - eikö se olekin ironista? Parhaat ystäväni vainoavat minua. Olen nähnyt heidät julkisissa kulkuneuvoissa, koulullani, kotipihallani... Luulevat, etten huomaa, pitävät minua narrinaan. Mutta eiväthän he tunne minua enää. Olen liian kyllästynyt siihenkin leikkiin vaihtaakseni kanavaa.
Mitä voi tehdä, kun koko elämän keskus on televisio, josta ei tule mitään miellyttävää ohjelmaa? Kanavan vaihtamisesta ei ole enää mitään hyötyä, sillä kaikkialla pyörii ostos-tv.
Sammuta se televisio, joku sanoisi. Sanoinhan, tuo joku ei ymmärrä merkitysten päälle.
Pitäisikö minun sammuttaa televisio?
Inhoan näitä päiviä."
Hän sulki päiväkirjan ja laski sen syliinsä, kääntyi sitten katsomaan alas, heilutellen jalkojaan muka uhkarohkeasti ilmassa. Hän ymmärsi istuvansa juuri niin korkealla, että putoaminen johtaisi ehdottomasti kuolemaan. Nauru karkasi epävarmana hänen huuliltaan. Kaikki tämä on nähty ennenkin, mutta silti hän takertui tikkaisiin tiukasti työntäessään päiväkirjan hyllyyn paikalleen. Kirjoittajan sanat oli helppo ymmärtää nyt, kun oli itse joutunut kokemaan kaiken tämän. Hitaasti, varovaisesti hän lähti kiipeämään kirjahyllyyn nojaavia, tukevia tikkaita alas, kohti salin lattiatasoa.
Työn tiedot
Hän inhoaa niitä päiviä
centaurea
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 251 sanaa» Työ lisätty: 17.04 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Masennuin kun hiukset lässähti. Ja näin niin paljon vaivaa niiden laittamiseen. Angst. Mutta tuo on osa pidempää tekstiä. Ei ehkä käy järkeen tällasena lyhyenä pätkänä, pahoittelen.
Kommentit
MTVDNA
20:06 // 17.04 - 2008
Tämä teksti on jotenkin minun mieleeni. Jollakin syvemmällä tasolla kosketti.
Paradigm
14:19 // 20.04 - 2008
Mitä tästä nyt sanoisi... tekotaiteellista paskaa... päiväkirjateksti ei ole realistinen... liian elokuvamaisen täydellinen... käsikirjoittaja-armeijan työstämä... mutta tietenkin, jos sillä pyritään kliseisyyteen täydellisestä välinpitämättömyydestä, niin siinä varmasti onnistut vain ajattelemalla minua...
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!