Kaunokirjallisen työn esitys
Myrskynsilmät
Pääni nojaa ikkunaan, jonka kylmyys säteilee hiusteni läpi päänahkaan. Katson taukoamatta ulos ja kuuntelen, kuinka jokin selittämätön ulvoo kaupungin kadulla. Se ei edes yritä olla piilossa katseilta, vaan minä en vain voi nähdä sitä. Ikuinen paksu sumu täyttää koko kaupungin alleen. Tuhka putoaa alas seesteisen suorana. Laiska tuuli ei siihen tartu.
En kai koskaan väsy odottamiseen. Pelkään niin paljon, että olen tottunut siihen. En ole nähnyt aurinkoa sen jälkeen kun tulin tänne ja olen siksi äärimmäisen masentunut. Vaikka odotan vain ja ainoastaan sitä hetkeä kun kuolen, en silti osaa vielä iloita tuonpuoleisesta.
Olen viimeinen kolmesta siskoksesta. He molemmat ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa. Minä tiedän olevani seuraava. Jos pakenen, kuolen todennäköisesti onnettomuudessa, kuten nuorin sisaseri. En sanoisi, että hän kuoli onnettomuudessa, hän kuoli silkkaan helvetilliseen pelkoon. Siskoni ei enää kestänyt ääniä ja mielikuvia, joita hän luuli kokeneensa tyynen reunamilla. Hän halusi paeta, vaikka minä ainoana yritin häntä estää. Kaupunkiin johtavalla mutkaisella vuoristotiellä hän jarrutti äkisti, kuin väistäen jotakin ja putosi rotkoon kuollen välittömästi.
Vanhempi siskoni kuoli ennen nuorta. Hän sulkeutui tähän samaiseen huoneeseen, sillä ei halunnut enää jatkaa tehtävässään. Päinvastoin kuin nuorin, hän ei pelännyt missään vaiheessa. Hän lakkasi pelkäämästä muutaman päivän päästä kun tulimme tänne. Hän oli kokenut jotain, mistä me muut vain uneksimme tai vastaavasti näimme painajaisia. Siskoni vei salaisuuden mukanaan.
Hän ei pelännyt lainkaan. Kun hän tiedosti sen, hän tiesi tulleensa hulluksi. Kun pelkoa ei enää tarvita, olet kaiken yläpuolella, eikä sinulla ole enää mitään saavutettavaa. Voit yhtä hyvin poistua. Kun saimme oven murrettua, löysimme hänet maasta kuolleena. Hän oli viiltänyt kurkkunsa auki. Sen piti olla mahdotonta.
Mikä on mahdotonta muualla, riehuu vapaana tässä kaupungissa. Se mitä ei pitäisi olla olemassa, vaeltaa kujilla kuin kotonaan. Siksi meidät lähetettiin tänne. Myrskynsilmiksi meitä kutsuttiin, vaan enää ei ole ketään, joka meitä siksi kutsuisi, eikä ketään, jota siksi kutsuttaisiin.
Operaatio epäonnistui täydellisesti ja vain minä olen jäljellä. Kukaan ei osannut ennustaa mielemme liikkeitä, meitä pidettiin vain koneina, jotka ratkaisevat kaiken. Minä olen yksin olemassa - minä vastaan tuhannet selittämättömän kadulla vaeltavat olennot. Satumaisista olennoista muodostuneet irvokkaat epäsikiöt.
Pääni nojaa kylmään ikkunaan ja kuuntelen, kuinka jokin ulvoo ikkunan alla vievällä kujalla. Kuulen kuinka joku raapii seinän takana niin villisti, etten tiedä seinän enää kauaa pitävän. Oveani hakataan ja joku haluaa päästä sisään. Limaiset lonkerot yrittävät tunkeutua ilmastointikanavan lävitse asuntooni.
Nousen seisomaan ja avaan oven, joka johtaa parvekkeelle. Nostan toisen jalkani kaiteen yli, sitten toisen ja jään istumaan. Samalla ilmastointikanavan ritilä putoaa maahan, ovi murtuu ja jokin ryömii seinästä läpi. Kenkäni putoaa kauas alas kadulle ja joku tarttuu siihen ja alkaa karjumaan.
Mieleni loi teidät. Kaupunki kuvastaa vain minun ja siskojeni ahdistusta. Pelkään vain itseäni, en teitä.
Ponnistan.
Pääni nojaa ikkunaan, jonka kylmyys säteilee hiusteni läpi päänahkaan. Katson taukoamatta ulos ja kuuntelen, kuinka jokin selittämätön ulvoo kaupungin kadulla. Se ei edes yritä olla piilossa katseilta, vaan minä en vain voi nähdä sitä. Ikuinen paksu sumu täyttää koko kaupungin alleen. Tuhka putoaa alas seesteisen suorana. Laiska tuuli ei siihen tartu.
En kai koskaan väsy odottamiseen. Pelkään niin paljon, että olen tottunut siihen. En ole nähnyt aurinkoa sen jälkeen kun tulin tänne ja olen siksi äärimmäisen masentunut. Vaikka odotan vain ja ainoastaan sitä hetkeä kun kuolen, en silti osaa vielä iloita tuonpuoleisesta.
Olen viimeinen kolmesta siskoksesta. He molemmat ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa. Minä tiedän olevani seuraava. Jos pakenen, kuolen todennäköisesti onnettomuudessa, kuten nuorin sisaseri. En sanoisi, että hän kuoli onnettomuudessa, hän kuoli silkkaan helvetilliseen pelkoon. Siskoni ei enää kestänyt ääniä ja mielikuvia, joita hän luuli kokeneensa tyynen reunamilla. Hän halusi paeta, vaikka minä ainoana yritin häntä estää. Kaupunkiin johtavalla mutkaisella vuoristotiellä hän jarrutti äkisti, kuin väistäen jotakin ja putosi rotkoon kuollen välittömästi.
Vanhempi siskoni kuoli ennen nuorta. Hän sulkeutui tähän samaiseen huoneeseen, sillä ei halunnut enää jatkaa tehtävässään. Päinvastoin kuin nuorin, hän ei pelännyt missään vaiheessa. Hän lakkasi pelkäämästä muutaman päivän päästä kun tulimme tänne. Hän oli kokenut jotain, mistä me muut vain uneksimme tai vastaavasti näimme painajaisia. Siskoni vei salaisuuden mukanaan.
Hän ei pelännyt lainkaan. Kun hän tiedosti sen, hän tiesi tulleensa hulluksi. Kun pelkoa ei enää tarvita, olet kaiken yläpuolella, eikä sinulla ole enää mitään saavutettavaa. Voit yhtä hyvin poistua. Kun saimme oven murrettua, löysimme hänet maasta kuolleena. Hän oli viiltänyt kurkkunsa auki. Sen piti olla mahdotonta.
Mikä on mahdotonta muualla, riehuu vapaana tässä kaupungissa. Se mitä ei pitäisi olla olemassa, vaeltaa kujilla kuin kotonaan. Siksi meidät lähetettiin tänne. Myrskynsilmiksi meitä kutsuttiin, vaan enää ei ole ketään, joka meitä siksi kutsuisi, eikä ketään, jota siksi kutsuttaisiin.
Operaatio epäonnistui täydellisesti ja vain minä olen jäljellä. Kukaan ei osannut ennustaa mielemme liikkeitä, meitä pidettiin vain koneina, jotka ratkaisevat kaiken. Minä olen yksin olemassa - minä vastaan tuhannet selittämättömän kadulla vaeltavat olennot. Satumaisista olennoista muodostuneet irvokkaat epäsikiöt.
Pääni nojaa kylmään ikkunaan ja kuuntelen, kuinka jokin ulvoo ikkunan alla vievällä kujalla. Kuulen kuinka joku raapii seinän takana niin villisti, etten tiedä seinän enää kauaa pitävän. Oveani hakataan ja joku haluaa päästä sisään. Limaiset lonkerot yrittävät tunkeutua ilmastointikanavan lävitse asuntooni.
Nousen seisomaan ja avaan oven, joka johtaa parvekkeelle. Nostan toisen jalkani kaiteen yli, sitten toisen ja jään istumaan. Samalla ilmastointikanavan ritilä putoaa maahan, ovi murtuu ja jokin ryömii seinästä läpi. Kenkäni putoaa kauas alas kadulle ja joku tarttuu siihen ja alkaa karjumaan.
Mieleni loi teidät. Kaupunki kuvastaa vain minun ja siskojeni ahdistusta. Pelkään vain itseäni, en teitä.
Ponnistan.
Työn tiedot
Myrskynsilmät
Ikhtus
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 426 sanaa» Työ lisätty: 21.04 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tämä on viikkojen ideoinnin tulos. Minua on painanut tämä tarina päässäni jo niin pitkän aikaa, että siitä on pakko päästää pois. Huh, nopeastihan tämä tuli kirjoitettua. Voi olla, että tämä hieman muuttuu vielä, sillä tämä on muuttunut melkoisesti alkuperäisestä ideasta.
Eka kommentoija varmaan arvaa, mihin kaupunkiin tämä perustuu.
Kommentit
centaurea
19:25 // 22.04 - 2008
Tunteikas. Tosin, aika haastava. Mietin luultavasti koko loppupäivän että mitä tällä oikein haettiin - lähinnä sitä mikä tässä oli totta ja mikä ei. Love it when that happens. Hyvän tekstin oot kirjoittanu, taas. Kadehdittavaa.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!