Kaunokirjallisen työn esitys
Villa De La Anquita
"Vain tarpeellisimmat esineet saa ottaa mukaan kierroksille," totesi etupenkin viisileukainen matkaopas, joka olisi saattanut geologisissa, pakkelikerrokset läpäisevissä kaivauksissa osoittautua kauniimman sukupuolen edustajaksi. Nyt nainen toi mieleeni lähinnä narkoottisen sammakon. Hänen neonvihreät hiuslaitteensa ja sinisankaiset aurinkolasinsa vain lisäsivät vaikutelmaa.
"Ja muistakaa: Mens sana in corpore sano!"
Katsoin tympääntyneesti sammakkoa tämän purskautellessa suustaan väärinäännettyä latinaansa.
Bussi pomppi ja tärisi sen kulkiessa luoja ties kuinka vanhaa tietä ohi niiden nähtävyyksien, joissa meidän oli matkaoppaan mielestä ehdottomasti käytävä.
Katsoin Sirpaa, jonka kullankeltaiset hiukset aaltoilivat turistibussin ilmastoinnin vaikutuksesta. Sirpa kääntyi katsomaan minua hymyillen.
"Mitä nyt?"
"Ei mitään. Mietin vain juuri sitä, kuinka kaunis olet."
"Älä viitsi lässyttää," Sirpa naurahti ja kumartui puoleeni, mutta vaihtoikin odottamani suudelman pikaiseksi nuolaisuksi, joka kulki ylähuuleni kautta vasemman silmän alle ja sieltä aina otsalle asti.
"Kerrassaan siveetöntä," kuului kuiskaus jostain takapenkiltä, enkä viitsinyt vilkaista niihin eteerisesti tuoksuviin turkismuumioihin, joiden varakkaat ja rakastetut aviomiehet olivat kuolleet jo aikoja sitten.
Kautta linjan matkaseurueemme tympi ja ärsytti minua, eikä takanani istuva paksunahkainen savolaismies eronnut määritelmistäni. Hän oli kuorsannut koko matkan kuin sarvikuono.
"Olemme kohta perillä Villa De La Anquitassa hyvät naiset ja herrat! Muistattehan kiittää kuljettajaamme Enrique kyydistä poistuessanne autosta," sammakko lepersi, ja käänsi himoitsevat mulkosilmänsä kauttaaltaan karvaiseen kuljettajaan, joka piti katseensa tiukasti kiinni kallionjyrkännettä mukailevassa tiessä.
"Kuinka paljon tälle alueelle tuotiinkaan aikoinaan hiekkakiveä," Sirpa kysyi yllättäen.
"Muistaakseni matkaesitteessä puhuttiin monista sadoista tuhansista tonneista," Minä vastasin, ja jatkoin monen vuoden arkkitehtikoulutus äänessäni: "Se oli kova voimainponnistus tuon ajan ihmisiltä, mutta heidän uhrauksensa ansiosta jälkipolvet saavat nauttia nykypäivänä näistä hienoista maisemista."
Sirpa katseli ikkunasta avautuvaa, ohivilistävää kalliomaisemaa ja nyökkäsi hajamielisesti.
"Historia jättää jälkensä rakennuksiin…" hän sanoi hiljaa, ja yhtäkkiä kylmät väreet ryömivät selkäpiitäni pitkin. Pistin ne niitä sen enempää ajattelematta bussin huonon ilmastoinnin syyksi.
Linja-auto pysähtyi nytkähtäen ja nosti ilmaan paksun pilven valkoista hiekkaa .
Ahtauduimme Sirpan kanssa muiden turistien tapaan auton keskikäytävälle. Takanani istunut sarvikuono otti tuossa yleisessä änkeämisessä antaumuksellisesti ynähdellen lähikontaktia minuun, ikään kuin ei olisi ollut muutenkin jo tarpeeksi tukalaa. Edessämme istunut luihu italiaano kuitenkin antoi auliisti hymyillen tietä vaimolleni.
Kun pääsin viimein ulos bussista, ja olin sitä ennen matkaoppaanamme toimivan sammakon painostuksesta todellakin sanonut kiitokset Enriquelle, sain viimein hengittää vapaammin.
"Mitä pidät," Sirpa kysyi, ja katseli hurmaantuneesti hymyillen valtavaa huvilahotellia, joka kylpi elokuisessa auringonvalossa.
"Ei hassumpi paikka," myönsin, eivätkä lomaan kulutetut rahat enää tuntuneet kovin merkittäviltä. Kerrankos sitä nyt oltiin häämatkalla.
Etäisesti mursun ja rotan romanttisesta suhteesta siinnyttä olentoa muistuttava huonepalvelija kantoi ähisten ja puhisten laukkujamme kohti varaamaamme sviittiä. Miehen raskaat kädet muistuttivat banaaniterttuja, ja sieltä täältä hänen vaatteidensa poimuista pilkottavat "pelastusrenkaat" kertoivat selvää tarinaa tämän elintavoista.
"Eikö olekin kulta ihania seinämaalauksia," Sirpa kujerteli ja kirmasi pitkin käytävää kuin gaselli. Tunsin itseni yhtäkkiä taas vanhaksi, akateemiseksi ja raihnaiseksi, mutta onneksi vierelläni hikoileva huonepalvelija soi minulle jotain helpotusta. Huonomminkin voisi mennä.
Viimein saavuimme moninumeroisen sviittimme ovelle, ja huonepalvelija pudotti laukut ilkeänkuuloisesti sadatellen ja vähemmän hellävaraisesti käytävän lattialle. En osannut paljoakaan paikallista kieltä, mutta tajusin silti, ettei hänen äitinsä olisi pitänyt kuulemastaan.
Mursu avasi oven, kantoi laukut sisään ja katsoi sitten jyrsijän silmillään minua, yrittäen hakea kasvoilleen velikullan ilmettä. Hän sai suullaan kuitenkin aikaan vain irveen, joka hukkui tehokkaasti miehen viiksien alle.
Annoin miehelle pari kolikkoa paikallista rahaa taskuni pohjalta, ja hän hävisi käytävään kiitoksia hokien mielestäni yllättävän nopeasti niin isokokoiseksi mieheksi.
Sirpa tuli luokseni ja kertoi jo tarkastaneensa ja hyväksyneensä huoneiston.
"Mikä oli lempihuoneesi," minä kysyin.
Sirpa veti kasvoilleen leikkisän ilmeen ja puri hellästi alahuultaan.
"Makuuhuone," hän sanoi, ja hyökkäsi kimppuuni sellaisella nopeudella, että ehdin hädin tuskin sulkea oven takanani.
"Sinulla kaunis vaimo."
"Anteeksi?"
"Sinulla kaunis vaimo. Uhkea nainen. Kannattelee kauniisti itseään."
Miten kenelläkään ihmisellä voi olla tuollaiset kulmakarvat, mietin, ja yritin ratkaista miten suhtautua tähän honottavaan ja sairaalloisen laihaan mieheen, joka oli välttämättä halunnut tuppautua seuraani tässä meluisassa ravintolassa. Sirpa oli aiemmin lähtenyt käymään naistenhuoneessa ja jättänyt minut täysin paikallisväestön armoille.
"Te varmaan paljon... Useasti te varmaan yhdessä olette?"
"Anteeksi?"
"Jakhny! Te varmasti jakhny usein, monesti päivässä?"
Katselin epätoivoisesti naistenhuoneeseen päin. Missä Sirpa viipyi?!
"Ei. Emme me "jakhny" usein ja monta kertaa päivässä," sanoin ja punastuin välittömästi.
Oivallus, josta minulla ei ollut mitään käsitystä syttyi nopeasti piinaajani kasvoille, ja tämä tökki minua veljellisesti olkapäähän luisevalla etusormellaan.
"Aaah! Sinä kaveri olet kuule hurja! Melko veikko! Oikea Bahirramies!"
Sitten tunkeilija hyppäsi pystyyn ja huusi oletettavasti samat sanat paikalliskielellä sähäkästi soljuvan musiikin yli koko ravintolalle.
Kaikki miehen kieltä ymmärtävät asiakkaat käänsivät kasvonsa minuun päin. He nauroivat, taputtivat käsiään ja tekivät muita hyväksyviä eleitä, ennen kuin keskittyivät jälleen runsaisiin ruoka-, ja juoma-annoksiinsa.
Minä olisin halunnut kuolla siihen paikkaan, mutta tilanne muuttui entistäkin mielenkiintoisemmaksi ihastuttavan matkaoppaamme saapuessa paikalle.
Sammakko havaitsi minut, ja loikki epämuodostuneet rinnat rytmikkäästi pomppien viereeni ja alkoi selostamaan minulle humalaisen pirteästi ja epäselvästi, mitä "bahirra" oikeastaan tarkoittaa.
Juuri silloin Sirpa tuli takaisin pöytään, ja minä tunsin oloni kaikkea muuta kuin "bahirraksi", mitä se nyt sitten ikinä onkaan.
"Nunc est bibendum!" Sammakko hihkaisi iloisesti, ja mehän joimme.
Seuraavana aamuna heräsin pää jomottaen Villa De La Anquitan hotellihuoneesta, ja etsin verkkokalvot turvonneina vihjeitä eilisestä. En ollut mielestäni ottanut montakaan lasillista, mutta piruako tämän maan myrkyistä tiesi.
Huone näytti sumealta ja lattialla oli siellä täällä vaatteita: osa Sirpan, osa minun ja osa minulle täysin tuntemattomia.
Nousin istumaan ja hautasin pääni käsiini. Vartaloni kehotti minua kuitenkin heti liikkeen suoritettuani miettimään kahdesti haluaisinko todellakin nousta seisomaan, ja päätin kerrankin kuunnella sitä. Laskeuduin takaisin siunattuun vaaka-asentoon ja käänsin huokaisten kylkeä.
Sitä virhettä minun ei olisi pitänyt tehdä.
Siinä missä olisi mielestäni kuulunut sijaita Sirpan kauniisti kaareutuva ja uhkea vartalo, makasikin nyt itseoikeutetusti tuo eilinen hontelo mies, joka oli niin innokkaasti halunnut tehdä minuun tuttavuutta ravintolassa.
Mies avasi raukeasti silmänsä ja katsoi minua lempeästi.
"Bahirramies…" hän huokaisi hymyillen ja lähestyi sänkiset huulet supussa kasvojani.
Olin ulkona huoneesta niin nopeasti, etten ehtinyt pukea mitään ylleni. Sydämeni takoi villisti rinnassani ja suussa maistui kitkerältä.
Juoksin paniikissa käytävän päähän minun ja Sirpan huoneen ovelle, ja aloin jyskyttää sitä epätoivoisella vimmalla.
"Sirpa! Sirpa! Voi jumalauta Sirpa, avaa nyt se helvetin ovi!"
Ja ovi avautui.
Jos miehelle olisi ylipäätään mahdollista kokea niin suunnattomia tunnekuohuja, että ne vaikuttaisivat tiettyihin kriittisiin alueisiin niin kutsutulla "katkarapu-efektillä", niin nyt olisin todistanut väittämän empiirisesti todeksi.
Edessäni aamuauringon täyttämässä huoneessa seisoi sen oviaukossa matkaoppaamme, ilkialastomana ja onnentäyteyttä huokuen.
"Onko Sirpa täällä," kysyin, enkä voinut uskoa kuinka jokapäiväiseltä kuulostin.
"Ai Sirpa vai," sammakko kurnutti ja hyväili hellästi vasemman rintansa nänniä.
Liikkeen oli kai tarkoitus olla eroottinen.
"Kyllä hän on täällä," sammakko jatkoi, ja silmäili minua päästä varpaisiin jääden hetkeksi tarkkailemaan eritoten niiden välimaastoa.
"Haluaisitko liittyä minun, Sirpan ja Enriquen seuraan," hän kysyi, nosti katseensa silmiini ja hymyili maireasti.
"Aamua on vielä jäljellä."
Minä pyörryin, ja viimeinen muistikuva ennen pimeyttä oli lähestyvien paljaiden jalkojen läpsytys kivilattiaa vasten, sekä huolestunut, honottava miesääni.
Bussin kaartaessa kohti lentoasemaa vallitsi sen tiloissa hämmentävän syvä hiljaisuus.
Sirpa katseli lasittunein silmin ohi kiitävää maisemaa, ja pureskeli hermostuneesti kynsinauhojaan.
Takanani istuva savolainen sarvikuono mutusteli antaumuksella suolapähkinöitä, ja takapenkin turkismuumiot joko nukkuivat tai ratkoivat ristisanatehtäviä.
Oppaamme oli luojan kiitos kerrankin hiljaa, sillä hän katseli unelmoiden pää käsivarsiinsa nojaten Enrigqueta.
Hiekkakivestä rakennetut kylät saivat kadota horisonttiin ilman kerrottua historiaa.
Pääsimme tunnin kuluttua vihdoin ulos autosta ja suuntasimme kulkumme kohti lentokentän lähtöselvitystä. Matkaoppaamme ehti kuitenkin vielä toivottaa kaikki tervetulleiksi jälleen ensi vuonna, jolloin meno olisi kuulemma vieläkin hauskempaa.
"Veni, vidi, vici," sammakko hyräili hiljaa, ja sipaisi sormellaan hellästi hermostuneen kuljettajan korvalehteä, iskien samalla silmää Sirpalle.
Vaimoni veti isolierisen hatun syvemmälle päähänsä ja punastui kauttaaltaan.
"Kerrassaan pöyristyttävää," päivitteli eräs turkismuumioista tuohtuneesti ystävättärelleen, tutkiessaan lomaesitettä.
"Tässä sanotaan, että Villa De La Anquitassa on toiminut aikoinaan ilotalo, siis oikea porttola!"
Minua kylmäsi, eikä tieto yllättänyt minua laisinkaan.
"Vain tarpeellisimmat esineet saa ottaa mukaan kierroksille," totesi etupenkin viisileukainen matkaopas, joka olisi saattanut geologisissa, pakkelikerrokset läpäisevissä kaivauksissa osoittautua kauniimman sukupuolen edustajaksi. Nyt nainen toi mieleeni lähinnä narkoottisen sammakon. Hänen neonvihreät hiuslaitteensa ja sinisankaiset aurinkolasinsa vain lisäsivät vaikutelmaa.
"Ja muistakaa: Mens sana in corpore sano!"
Katsoin tympääntyneesti sammakkoa tämän purskautellessa suustaan väärinäännettyä latinaansa.
Bussi pomppi ja tärisi sen kulkiessa luoja ties kuinka vanhaa tietä ohi niiden nähtävyyksien, joissa meidän oli matkaoppaan mielestä ehdottomasti käytävä.
Katsoin Sirpaa, jonka kullankeltaiset hiukset aaltoilivat turistibussin ilmastoinnin vaikutuksesta. Sirpa kääntyi katsomaan minua hymyillen.
"Mitä nyt?"
"Ei mitään. Mietin vain juuri sitä, kuinka kaunis olet."
"Älä viitsi lässyttää," Sirpa naurahti ja kumartui puoleeni, mutta vaihtoikin odottamani suudelman pikaiseksi nuolaisuksi, joka kulki ylähuuleni kautta vasemman silmän alle ja sieltä aina otsalle asti.
"Kerrassaan siveetöntä," kuului kuiskaus jostain takapenkiltä, enkä viitsinyt vilkaista niihin eteerisesti tuoksuviin turkismuumioihin, joiden varakkaat ja rakastetut aviomiehet olivat kuolleet jo aikoja sitten.
Kautta linjan matkaseurueemme tympi ja ärsytti minua, eikä takanani istuva paksunahkainen savolaismies eronnut määritelmistäni. Hän oli kuorsannut koko matkan kuin sarvikuono.
"Olemme kohta perillä Villa De La Anquitassa hyvät naiset ja herrat! Muistattehan kiittää kuljettajaamme Enrique kyydistä poistuessanne autosta," sammakko lepersi, ja käänsi himoitsevat mulkosilmänsä kauttaaltaan karvaiseen kuljettajaan, joka piti katseensa tiukasti kiinni kallionjyrkännettä mukailevassa tiessä.
"Kuinka paljon tälle alueelle tuotiinkaan aikoinaan hiekkakiveä," Sirpa kysyi yllättäen.
"Muistaakseni matkaesitteessä puhuttiin monista sadoista tuhansista tonneista," Minä vastasin, ja jatkoin monen vuoden arkkitehtikoulutus äänessäni: "Se oli kova voimainponnistus tuon ajan ihmisiltä, mutta heidän uhrauksensa ansiosta jälkipolvet saavat nauttia nykypäivänä näistä hienoista maisemista."
Sirpa katseli ikkunasta avautuvaa, ohivilistävää kalliomaisemaa ja nyökkäsi hajamielisesti.
"Historia jättää jälkensä rakennuksiin…" hän sanoi hiljaa, ja yhtäkkiä kylmät väreet ryömivät selkäpiitäni pitkin. Pistin ne niitä sen enempää ajattelematta bussin huonon ilmastoinnin syyksi.
Linja-auto pysähtyi nytkähtäen ja nosti ilmaan paksun pilven valkoista hiekkaa .
Ahtauduimme Sirpan kanssa muiden turistien tapaan auton keskikäytävälle. Takanani istunut sarvikuono otti tuossa yleisessä änkeämisessä antaumuksellisesti ynähdellen lähikontaktia minuun, ikään kuin ei olisi ollut muutenkin jo tarpeeksi tukalaa. Edessämme istunut luihu italiaano kuitenkin antoi auliisti hymyillen tietä vaimolleni.
Kun pääsin viimein ulos bussista, ja olin sitä ennen matkaoppaanamme toimivan sammakon painostuksesta todellakin sanonut kiitokset Enriquelle, sain viimein hengittää vapaammin.
"Mitä pidät," Sirpa kysyi, ja katseli hurmaantuneesti hymyillen valtavaa huvilahotellia, joka kylpi elokuisessa auringonvalossa.
"Ei hassumpi paikka," myönsin, eivätkä lomaan kulutetut rahat enää tuntuneet kovin merkittäviltä. Kerrankos sitä nyt oltiin häämatkalla.
Etäisesti mursun ja rotan romanttisesta suhteesta siinnyttä olentoa muistuttava huonepalvelija kantoi ähisten ja puhisten laukkujamme kohti varaamaamme sviittiä. Miehen raskaat kädet muistuttivat banaaniterttuja, ja sieltä täältä hänen vaatteidensa poimuista pilkottavat "pelastusrenkaat" kertoivat selvää tarinaa tämän elintavoista.
"Eikö olekin kulta ihania seinämaalauksia," Sirpa kujerteli ja kirmasi pitkin käytävää kuin gaselli. Tunsin itseni yhtäkkiä taas vanhaksi, akateemiseksi ja raihnaiseksi, mutta onneksi vierelläni hikoileva huonepalvelija soi minulle jotain helpotusta. Huonomminkin voisi mennä.
Viimein saavuimme moninumeroisen sviittimme ovelle, ja huonepalvelija pudotti laukut ilkeänkuuloisesti sadatellen ja vähemmän hellävaraisesti käytävän lattialle. En osannut paljoakaan paikallista kieltä, mutta tajusin silti, ettei hänen äitinsä olisi pitänyt kuulemastaan.
Mursu avasi oven, kantoi laukut sisään ja katsoi sitten jyrsijän silmillään minua, yrittäen hakea kasvoilleen velikullan ilmettä. Hän sai suullaan kuitenkin aikaan vain irveen, joka hukkui tehokkaasti miehen viiksien alle.
Annoin miehelle pari kolikkoa paikallista rahaa taskuni pohjalta, ja hän hävisi käytävään kiitoksia hokien mielestäni yllättävän nopeasti niin isokokoiseksi mieheksi.
Sirpa tuli luokseni ja kertoi jo tarkastaneensa ja hyväksyneensä huoneiston.
"Mikä oli lempihuoneesi," minä kysyin.
Sirpa veti kasvoilleen leikkisän ilmeen ja puri hellästi alahuultaan.
"Makuuhuone," hän sanoi, ja hyökkäsi kimppuuni sellaisella nopeudella, että ehdin hädin tuskin sulkea oven takanani.
"Sinulla kaunis vaimo."
"Anteeksi?"
"Sinulla kaunis vaimo. Uhkea nainen. Kannattelee kauniisti itseään."
Miten kenelläkään ihmisellä voi olla tuollaiset kulmakarvat, mietin, ja yritin ratkaista miten suhtautua tähän honottavaan ja sairaalloisen laihaan mieheen, joka oli välttämättä halunnut tuppautua seuraani tässä meluisassa ravintolassa. Sirpa oli aiemmin lähtenyt käymään naistenhuoneessa ja jättänyt minut täysin paikallisväestön armoille.
"Te varmaan paljon... Useasti te varmaan yhdessä olette?"
"Anteeksi?"
"Jakhny! Te varmasti jakhny usein, monesti päivässä?"
Katselin epätoivoisesti naistenhuoneeseen päin. Missä Sirpa viipyi?!
"Ei. Emme me "jakhny" usein ja monta kertaa päivässä," sanoin ja punastuin välittömästi.
Oivallus, josta minulla ei ollut mitään käsitystä syttyi nopeasti piinaajani kasvoille, ja tämä tökki minua veljellisesti olkapäähän luisevalla etusormellaan.
"Aaah! Sinä kaveri olet kuule hurja! Melko veikko! Oikea Bahirramies!"
Sitten tunkeilija hyppäsi pystyyn ja huusi oletettavasti samat sanat paikalliskielellä sähäkästi soljuvan musiikin yli koko ravintolalle.
Kaikki miehen kieltä ymmärtävät asiakkaat käänsivät kasvonsa minuun päin. He nauroivat, taputtivat käsiään ja tekivät muita hyväksyviä eleitä, ennen kuin keskittyivät jälleen runsaisiin ruoka-, ja juoma-annoksiinsa.
Minä olisin halunnut kuolla siihen paikkaan, mutta tilanne muuttui entistäkin mielenkiintoisemmaksi ihastuttavan matkaoppaamme saapuessa paikalle.
Sammakko havaitsi minut, ja loikki epämuodostuneet rinnat rytmikkäästi pomppien viereeni ja alkoi selostamaan minulle humalaisen pirteästi ja epäselvästi, mitä "bahirra" oikeastaan tarkoittaa.
Juuri silloin Sirpa tuli takaisin pöytään, ja minä tunsin oloni kaikkea muuta kuin "bahirraksi", mitä se nyt sitten ikinä onkaan.
"Nunc est bibendum!" Sammakko hihkaisi iloisesti, ja mehän joimme.
Seuraavana aamuna heräsin pää jomottaen Villa De La Anquitan hotellihuoneesta, ja etsin verkkokalvot turvonneina vihjeitä eilisestä. En ollut mielestäni ottanut montakaan lasillista, mutta piruako tämän maan myrkyistä tiesi.
Huone näytti sumealta ja lattialla oli siellä täällä vaatteita: osa Sirpan, osa minun ja osa minulle täysin tuntemattomia.
Nousin istumaan ja hautasin pääni käsiini. Vartaloni kehotti minua kuitenkin heti liikkeen suoritettuani miettimään kahdesti haluaisinko todellakin nousta seisomaan, ja päätin kerrankin kuunnella sitä. Laskeuduin takaisin siunattuun vaaka-asentoon ja käänsin huokaisten kylkeä.
Sitä virhettä minun ei olisi pitänyt tehdä.
Siinä missä olisi mielestäni kuulunut sijaita Sirpan kauniisti kaareutuva ja uhkea vartalo, makasikin nyt itseoikeutetusti tuo eilinen hontelo mies, joka oli niin innokkaasti halunnut tehdä minuun tuttavuutta ravintolassa.
Mies avasi raukeasti silmänsä ja katsoi minua lempeästi.
"Bahirramies…" hän huokaisi hymyillen ja lähestyi sänkiset huulet supussa kasvojani.
Olin ulkona huoneesta niin nopeasti, etten ehtinyt pukea mitään ylleni. Sydämeni takoi villisti rinnassani ja suussa maistui kitkerältä.
Juoksin paniikissa käytävän päähän minun ja Sirpan huoneen ovelle, ja aloin jyskyttää sitä epätoivoisella vimmalla.
"Sirpa! Sirpa! Voi jumalauta Sirpa, avaa nyt se helvetin ovi!"
Ja ovi avautui.
Jos miehelle olisi ylipäätään mahdollista kokea niin suunnattomia tunnekuohuja, että ne vaikuttaisivat tiettyihin kriittisiin alueisiin niin kutsutulla "katkarapu-efektillä", niin nyt olisin todistanut väittämän empiirisesti todeksi.
Edessäni aamuauringon täyttämässä huoneessa seisoi sen oviaukossa matkaoppaamme, ilkialastomana ja onnentäyteyttä huokuen.
"Onko Sirpa täällä," kysyin, enkä voinut uskoa kuinka jokapäiväiseltä kuulostin.
"Ai Sirpa vai," sammakko kurnutti ja hyväili hellästi vasemman rintansa nänniä.
Liikkeen oli kai tarkoitus olla eroottinen.
"Kyllä hän on täällä," sammakko jatkoi, ja silmäili minua päästä varpaisiin jääden hetkeksi tarkkailemaan eritoten niiden välimaastoa.
"Haluaisitko liittyä minun, Sirpan ja Enriquen seuraan," hän kysyi, nosti katseensa silmiini ja hymyili maireasti.
"Aamua on vielä jäljellä."
Minä pyörryin, ja viimeinen muistikuva ennen pimeyttä oli lähestyvien paljaiden jalkojen läpsytys kivilattiaa vasten, sekä huolestunut, honottava miesääni.
Bussin kaartaessa kohti lentoasemaa vallitsi sen tiloissa hämmentävän syvä hiljaisuus.
Sirpa katseli lasittunein silmin ohi kiitävää maisemaa, ja pureskeli hermostuneesti kynsinauhojaan.
Takanani istuva savolainen sarvikuono mutusteli antaumuksella suolapähkinöitä, ja takapenkin turkismuumiot joko nukkuivat tai ratkoivat ristisanatehtäviä.
Oppaamme oli luojan kiitos kerrankin hiljaa, sillä hän katseli unelmoiden pää käsivarsiinsa nojaten Enrigqueta.
Hiekkakivestä rakennetut kylät saivat kadota horisonttiin ilman kerrottua historiaa.
Pääsimme tunnin kuluttua vihdoin ulos autosta ja suuntasimme kulkumme kohti lentokentän lähtöselvitystä. Matkaoppaamme ehti kuitenkin vielä toivottaa kaikki tervetulleiksi jälleen ensi vuonna, jolloin meno olisi kuulemma vieläkin hauskempaa.
"Veni, vidi, vici," sammakko hyräili hiljaa, ja sipaisi sormellaan hellästi hermostuneen kuljettajan korvalehteä, iskien samalla silmää Sirpalle.
Vaimoni veti isolierisen hatun syvemmälle päähänsä ja punastui kauttaaltaan.
"Kerrassaan pöyristyttävää," päivitteli eräs turkismuumioista tuohtuneesti ystävättärelleen, tutkiessaan lomaesitettä.
"Tässä sanotaan, että Villa De La Anquitassa on toiminut aikoinaan ilotalo, siis oikea porttola!"
Minua kylmäsi, eikä tieto yllättänyt minua laisinkaan.
Työn tiedot
Villa De La Anquita
Apostolinkyyti
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1180 sanaa» Työ lisätty: 28.04 - 2008» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
J. H. Erkon kirjoituskilpailuun lähtenyt novelli. Hope you like. :)
En nyt oikei osaa kertoa tästä novellista mitään ihmeellistä.
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!