Kaunokirjallisen työn esitys
Tulevaisuuden toisinajattelija
Ote päiväkirjastani:
”Keskiviikko 9.10.2007
Tänään on viimeinen päiväni.
Eilen sekoitin viimeisen kerran iltakaakaooni kaakaojauheen ja maidon, kaadoin makean juoman huulieni välitse ja nielaisin. Pian tämän jälkeen sammutin viimeistä kertaa keittiössä hellan yläpuolella olevan himmeän lampun. Suljin oman huoneeni oven ja peittelin itseni lämpimään vuoteeseen tietäen, ettei viimeinen kerta jolloin vaivun uneen, uneksin ja herään uuteen aamuun ole mitenkään poikkeava kaikista sitä edeltäneitä kerroista. Mikään ei koskaan muuttuisi, vaikka odottaisin ja toivoisin niin paljon, että vihdoin vaipuisin epätoivoon. Kaakao maistuisi joka ilta samalta – kaksi kolmasosaa maitoa ja kaksi lusikallista tummaa kaakaojauhetta, hellan lamppu palaisi edelleen yhtä himmeästi ja nukahtaminen olisi yhtä vaikeaa.
Olen syönyt univaikeuksiini unilääkkeitä, mutta lopetin ne vainoharhaisen ystäväni pyynnöstä, joka pelkäsi minun lopulta hermostuksissani ottavan yliannoksen noita raukaisevia ihmelääkkeitä. Ironista sinänsä, että hän pelkäsi minun vahingossa haihtuvan pois tästä maailmasta. Tai ehkei sentään ironista, mistäpä minä edes tietäisin tuon sanan määritelmän, koulunkäyntini ei nimittäin ole koskaan ollut mitenkään mainittavan aktiivista. Lintsasin ensimmäisen kerran koulusta peruskoulun toisiksi viimeisellä eli kahdeksannella luokalla. Olin jo matkalla koululle, mutta käännyin ja oppitunnilla ikävystymisen sijasta ikävystyin kävellessäni monen tunnin lenkin sateisessa syyssäässä. Tästä vapaudentunteesta innostuneena ja hurmioituneena otin ”kävelylenkit” tavakseni yhä useammin ja useammin. Lukion alkaessa lyhensin kouluviikkoni usein neljään tai jopa kolmeen päivään viikossa.
En lintsannut siksi, että olisin ollut huono koulussa. Olen aina pitänyt opiskelusta ja eritoten oppimisesta, mutta olin vain niin tympääntynyt kävelemään aina samaa reittiä koululle ja katsomaan samojen ihmisten kasvoja. Lukion alussa olin siis jo tympääntynyt lähes kaikkeen ja olotilani paheni entisestään. En ensin itse huomannut erkaantumistani arjesta, lempipuuhistani ja todellisuudesta. Viimein oma tilani iski tajuntaani ja suunnitelmani alkoi muodostua, ensin hiljalleen ja varovaisen odottavasti.
Kukaan ei varmasti osaisi arvata kuinka kauan olen tätä päivää odottanut ja suunnitellut. Olen kehitellyt suunnitelmaani lähes kahden vuoden ajan. Olen jatkuvasti muokannut, uusinut ja tarkistanut asioita, joita tänään tulen tekemään. Nyt suunnitelmani on täydellinen, aukoton ja niin selvä, ettei sen noudattamisessa voi sattua yhtäkään epäröivää askelta. Olen tehnyt asian itselleni helpoksi, olen tehnyt valintani jo kauan sitten ja viilannut jokaisen yksityiskohdan itselleni sopivaksi. Tämä on elämäni täydellisin ja tarkoimmin suunnitelluin päivä, päivä, jota olen odottanut.
Monet minut tunteneet tulevat sanomaan, että tämä oli suuri menetys ja tragedia. Monet minua rakastaneet eivät osaa sanoa hetkeen mitään. Monet tulevat itkemään vain puhdistautuakseen syyllisyydentunnosta ja ikävästä. Mutta edelleen monet tulevat iloitsemaan, kokemaan, elämään, rakastamaan, vanhenemaan, huutamaan tuskissaan, ottamaan viimeisen henkäyksen ja viimeisen askelen, kuolemaan, sairastumaan ja sairastamaan, köyhtymään, ansaitsemaan ja nauttimaan elämän iloista. Minäkin nautin monista asioista, perinteisistä ja oudohkoista. Nautin kylmästä vedestä kuumana päivänä ja siitä, kun saan paljastaa kirjan tai elokuvan juonen etukäteen toisille. Riemastun myös asioista, jotka ovat osallaan arkisiakin. Muistan päivän viime viikolla, kun kävelin kouluun väsyneenä ja turhautuneena. Kävellessäni mäkeä ylös kuulin ääntä ja katsahdin sen suuntaan. Näin viisi japanilaista nuorta, jotka luisuivat alas huurteisen liukasta mäkeä, nauroivat ja puhuivat innoissaan kielellä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Kaikilla heillä oli tismalleen samanlainen valtava toppatakki, tytöillä punainen ja pojilla sininen. Vastasin heidän hymyynsä jossain syvällä sisuksissani.
Vaikka saankin riemua monista asioista olen silti tuskissani. Maailma jatkuu. Sota, tuska ja epätietoisuus jatkuu joka hetki, nytkin. Ihmiset tiedostavat sen ja keksivät hetkeksi uuden villityksen siitä, kuinka onkaan mukava pelastaa ihmisiä nälänhädästä ja saada itse osakseen ihailua. Toisten auttaminen ja hyvän ihmiselämän takaamisen kuuluisi olla itsessään hienoa tai vähintäänkin itsestäänselvyys.
Tiedän monia, jotka ovat luovuttaneen oman taakkansa alla. Tiedän myös monia, jotka päättivät taistella ja luovuttamisen sijasta antoivat henkensä jonkun itselleen hyvän ja oman uskomuksensa tähden. Tiedän kansanliikkeen, joka kohosi ja iloitsi 70-luvulla ja jonka toiminnan kyseenalaistamisen ja uhkaamisen seurauksena 909 liikkeen jäsentä sai surmansa. Heillä oli unelma vapaudesta ja rauhasta. Heidät yhdisti ihminen, jonka avulla he kaikki yhdessä loivat itselleen tuon rauhan ja vapauden yhteisön, jonka keskellä he lopulta riistivät oman henkensä tavoittaakseen unelmansa edes kuolemassa.
Tiedän myös muutaman nuoren, jotka saadakseen ihmiset tajuamaan ja heräämään tekivät jotain peruuttamattoman radikaalia. Hekin jäivät historiaan järkyttävinä ennakkotapauksina ja ääripäinä, joiden ihailu, seuraaminen tai edes mielenkiinto heitä kohtaan tuomitaan.
Tulevaisuus koostuu pienistä asioista kuten tämä hetki ja menneisyyskin. Mutta muuttaakseen tulevaisuutta, on tehtävä jotain muuta, suuri asia joka erottuisi noista pienistä hetkistä, joita meille on luvassa loputtomiin asti. Tai oikeastaan teille on luvassa, minähän en aio enää olla täällä siihen asti, kun seuraava pieni hetki koittaa. Olen vain sivustakatsoja, yleisö, joka tekee havaintoja ja arvostelee. Olen havainnut, että yhteiskuntaan vaikuttaminen vaatii mahdottomuuksia. Jokin järkyttävä isku tai tempaus kykenee kyllä murtamaan sen vahvan panssarin hetkeksi, mutta tuo sanoma kitketään ja unohdetaan yllättävän nopeasti. Näin on tapahtunut ennen ja näin tulee tapahtumaan uudestaankin. Kaikki noudattaa tiettyä kaavaa, joten uskon nähneeni jo tarpeeksi. Ilmoittakaahan jos joku joskus jossain muuttaa tulevaisuuden suuntaa merkittävissä määrin, niin huonossa kuin hyvässäkin.”
Kello on varttia vaille viiden ja istun huoneessani. Olen tänään pitänyt vapaata koulusta ja kirjoittanut päiväkirjani viimeisen merkinnän. Olen seitsemäntoista ja lähes aikuisen mitoissa. Hiukseni ovat vaaleat, silmäni ruskeat ja ääneni on muuttunut miehiseksi. Voin sieluni silmin kuvitella ilmoituksen, joka käsittelee tänään tapahtuvaa poismenoani:
"Tulevaisuuden toisinajattelija 13.1.1990 – 9.10.2007
Rakas poika, veli ja ystävä. Rakasti musiikkia, tennistä ja päiväkirjan kirjoittamista. Päätti päivänsä ja nukahti omaan vuoteeseensa ikuiseen uneen. Ei koskaan pystynyt muuttamaan maailmaa, jota niin syvästi rakasti ja vaali.
Lämmöllä kaipaamaan jäävät äiti, isoveli, ystävät ja sukulaiset."
Haron hiuksiani pitkillä sormillani ja kurotan yöpöydältäni 22-kaliiberisen pistoolin. Istun sijatulla vuoteellani ja sormeilen aseen pintaa. Kohotan aseen piipun lähemmäs kasvojani ja lasken sen jälleen alas. Otan sängyltä vierestäni lippaan ja laitan sen paikoilleen. Kaikki on valmista, ennenkaikkea minä olen valmis. Valmis räjäyttämään tajuntani siniraitaiselle päiväpeitolle. Suljen silmäni..avaan aseen lippaan ja pudotan kämmenelleni yhden ainokaisen luodin ja punnitsen sitä kädessäni katsellen sen kiiltelevää pintaa. Mieleeni tulee muinaisten egyptiläisten kuolemanjälkeiset uskomukset siitä, kuinka kuolleen sielun sydän punnitaan vaa'assa, jonka toisessa kupissa on sydän ja toisessa Maatin totuuden sulka. Sydämen oli oltava sulkaa kevyempi, jotta se saisi ikuisen elämän. Muussa tapauksessa sielulla ei ollut asiaa autuaitten asuinpaikkaan.
Ajattelen luodin raskaan lyijysydämen olevan oma sydämeni, jonka avulla minun on vakuutettava synnittömyyteni. Ajatukseni saa minut kuitenkin epäilemään, etten läpäisisi tuota kuolemanjälkeistä punnitusta. Suljen jälleen silmäni, enkä näe enää mitään. Hetken päästä on täysin tyhjää.
Ote päiväkirjastani:
”Keskiviikko 9.10.2007
Tänään on viimeinen päiväni.
Eilen sekoitin viimeisen kerran iltakaakaooni kaakaojauheen ja maidon, kaadoin makean juoman huulieni välitse ja nielaisin. Pian tämän jälkeen sammutin viimeistä kertaa keittiössä hellan yläpuolella olevan himmeän lampun. Suljin oman huoneeni oven ja peittelin itseni lämpimään vuoteeseen tietäen, ettei viimeinen kerta jolloin vaivun uneen, uneksin ja herään uuteen aamuun ole mitenkään poikkeava kaikista sitä edeltäneitä kerroista. Mikään ei koskaan muuttuisi, vaikka odottaisin ja toivoisin niin paljon, että vihdoin vaipuisin epätoivoon. Kaakao maistuisi joka ilta samalta – kaksi kolmasosaa maitoa ja kaksi lusikallista tummaa kaakaojauhetta, hellan lamppu palaisi edelleen yhtä himmeästi ja nukahtaminen olisi yhtä vaikeaa.
Olen syönyt univaikeuksiini unilääkkeitä, mutta lopetin ne vainoharhaisen ystäväni pyynnöstä, joka pelkäsi minun lopulta hermostuksissani ottavan yliannoksen noita raukaisevia ihmelääkkeitä. Ironista sinänsä, että hän pelkäsi minun vahingossa haihtuvan pois tästä maailmasta. Tai ehkei sentään ironista, mistäpä minä edes tietäisin tuon sanan määritelmän, koulunkäyntini ei nimittäin ole koskaan ollut mitenkään mainittavan aktiivista. Lintsasin ensimmäisen kerran koulusta peruskoulun toisiksi viimeisellä eli kahdeksannella luokalla. Olin jo matkalla koululle, mutta käännyin ja oppitunnilla ikävystymisen sijasta ikävystyin kävellessäni monen tunnin lenkin sateisessa syyssäässä. Tästä vapaudentunteesta innostuneena ja hurmioituneena otin ”kävelylenkit” tavakseni yhä useammin ja useammin. Lukion alkaessa lyhensin kouluviikkoni usein neljään tai jopa kolmeen päivään viikossa.
En lintsannut siksi, että olisin ollut huono koulussa. Olen aina pitänyt opiskelusta ja eritoten oppimisesta, mutta olin vain niin tympääntynyt kävelemään aina samaa reittiä koululle ja katsomaan samojen ihmisten kasvoja. Lukion alussa olin siis jo tympääntynyt lähes kaikkeen ja olotilani paheni entisestään. En ensin itse huomannut erkaantumistani arjesta, lempipuuhistani ja todellisuudesta. Viimein oma tilani iski tajuntaani ja suunnitelmani alkoi muodostua, ensin hiljalleen ja varovaisen odottavasti.
Kukaan ei varmasti osaisi arvata kuinka kauan olen tätä päivää odottanut ja suunnitellut. Olen kehitellyt suunnitelmaani lähes kahden vuoden ajan. Olen jatkuvasti muokannut, uusinut ja tarkistanut asioita, joita tänään tulen tekemään. Nyt suunnitelmani on täydellinen, aukoton ja niin selvä, ettei sen noudattamisessa voi sattua yhtäkään epäröivää askelta. Olen tehnyt asian itselleni helpoksi, olen tehnyt valintani jo kauan sitten ja viilannut jokaisen yksityiskohdan itselleni sopivaksi. Tämä on elämäni täydellisin ja tarkoimmin suunnitelluin päivä, päivä, jota olen odottanut.
Monet minut tunteneet tulevat sanomaan, että tämä oli suuri menetys ja tragedia. Monet minua rakastaneet eivät osaa sanoa hetkeen mitään. Monet tulevat itkemään vain puhdistautuakseen syyllisyydentunnosta ja ikävästä. Mutta edelleen monet tulevat iloitsemaan, kokemaan, elämään, rakastamaan, vanhenemaan, huutamaan tuskissaan, ottamaan viimeisen henkäyksen ja viimeisen askelen, kuolemaan, sairastumaan ja sairastamaan, köyhtymään, ansaitsemaan ja nauttimaan elämän iloista. Minäkin nautin monista asioista, perinteisistä ja oudohkoista. Nautin kylmästä vedestä kuumana päivänä ja siitä, kun saan paljastaa kirjan tai elokuvan juonen etukäteen toisille. Riemastun myös asioista, jotka ovat osallaan arkisiakin. Muistan päivän viime viikolla, kun kävelin kouluun väsyneenä ja turhautuneena. Kävellessäni mäkeä ylös kuulin ääntä ja katsahdin sen suuntaan. Näin viisi japanilaista nuorta, jotka luisuivat alas huurteisen liukasta mäkeä, nauroivat ja puhuivat innoissaan kielellä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Kaikilla heillä oli tismalleen samanlainen valtava toppatakki, tytöillä punainen ja pojilla sininen. Vastasin heidän hymyynsä jossain syvällä sisuksissani.
Vaikka saankin riemua monista asioista olen silti tuskissani. Maailma jatkuu. Sota, tuska ja epätietoisuus jatkuu joka hetki, nytkin. Ihmiset tiedostavat sen ja keksivät hetkeksi uuden villityksen siitä, kuinka onkaan mukava pelastaa ihmisiä nälänhädästä ja saada itse osakseen ihailua. Toisten auttaminen ja hyvän ihmiselämän takaamisen kuuluisi olla itsessään hienoa tai vähintäänkin itsestäänselvyys.
Tiedän monia, jotka ovat luovuttaneen oman taakkansa alla. Tiedän myös monia, jotka päättivät taistella ja luovuttamisen sijasta antoivat henkensä jonkun itselleen hyvän ja oman uskomuksensa tähden. Tiedän kansanliikkeen, joka kohosi ja iloitsi 70-luvulla ja jonka toiminnan kyseenalaistamisen ja uhkaamisen seurauksena 909 liikkeen jäsentä sai surmansa. Heillä oli unelma vapaudesta ja rauhasta. Heidät yhdisti ihminen, jonka avulla he kaikki yhdessä loivat itselleen tuon rauhan ja vapauden yhteisön, jonka keskellä he lopulta riistivät oman henkensä tavoittaakseen unelmansa edes kuolemassa.
Tiedän myös muutaman nuoren, jotka saadakseen ihmiset tajuamaan ja heräämään tekivät jotain peruuttamattoman radikaalia. Hekin jäivät historiaan järkyttävinä ennakkotapauksina ja ääripäinä, joiden ihailu, seuraaminen tai edes mielenkiinto heitä kohtaan tuomitaan.
Tulevaisuus koostuu pienistä asioista kuten tämä hetki ja menneisyyskin. Mutta muuttaakseen tulevaisuutta, on tehtävä jotain muuta, suuri asia joka erottuisi noista pienistä hetkistä, joita meille on luvassa loputtomiin asti. Tai oikeastaan teille on luvassa, minähän en aio enää olla täällä siihen asti, kun seuraava pieni hetki koittaa. Olen vain sivustakatsoja, yleisö, joka tekee havaintoja ja arvostelee. Olen havainnut, että yhteiskuntaan vaikuttaminen vaatii mahdottomuuksia. Jokin järkyttävä isku tai tempaus kykenee kyllä murtamaan sen vahvan panssarin hetkeksi, mutta tuo sanoma kitketään ja unohdetaan yllättävän nopeasti. Näin on tapahtunut ennen ja näin tulee tapahtumaan uudestaankin. Kaikki noudattaa tiettyä kaavaa, joten uskon nähneeni jo tarpeeksi. Ilmoittakaahan jos joku joskus jossain muuttaa tulevaisuuden suuntaa merkittävissä määrin, niin huonossa kuin hyvässäkin.”
Kello on varttia vaille viiden ja istun huoneessani. Olen tänään pitänyt vapaata koulusta ja kirjoittanut päiväkirjani viimeisen merkinnän. Olen seitsemäntoista ja lähes aikuisen mitoissa. Hiukseni ovat vaaleat, silmäni ruskeat ja ääneni on muuttunut miehiseksi. Voin sieluni silmin kuvitella ilmoituksen, joka käsittelee tänään tapahtuvaa poismenoani:
"Tulevaisuuden toisinajattelija 13.1.1990 – 9.10.2007
Rakas poika, veli ja ystävä. Rakasti musiikkia, tennistä ja päiväkirjan kirjoittamista. Päätti päivänsä ja nukahti omaan vuoteeseensa ikuiseen uneen. Ei koskaan pystynyt muuttamaan maailmaa, jota niin syvästi rakasti ja vaali.
Lämmöllä kaipaamaan jäävät äiti, isoveli, ystävät ja sukulaiset."
Haron hiuksiani pitkillä sormillani ja kurotan yöpöydältäni 22-kaliiberisen pistoolin. Istun sijatulla vuoteellani ja sormeilen aseen pintaa. Kohotan aseen piipun lähemmäs kasvojani ja lasken sen jälleen alas. Otan sängyltä vierestäni lippaan ja laitan sen paikoilleen. Kaikki on valmista, ennenkaikkea minä olen valmis. Valmis räjäyttämään tajuntani siniraitaiselle päiväpeitolle. Suljen silmäni..avaan aseen lippaan ja pudotan kämmenelleni yhden ainokaisen luodin ja punnitsen sitä kädessäni katsellen sen kiiltelevää pintaa. Mieleeni tulee muinaisten egyptiläisten kuolemanjälkeiset uskomukset siitä, kuinka kuolleen sielun sydän punnitaan vaa'assa, jonka toisessa kupissa on sydän ja toisessa Maatin totuuden sulka. Sydämen oli oltava sulkaa kevyempi, jotta se saisi ikuisen elämän. Muussa tapauksessa sielulla ei ollut asiaa autuaitten asuinpaikkaan.
Ajattelen luodin raskaan lyijysydämen olevan oma sydämeni, jonka avulla minun on vakuutettava synnittömyyteni. Ajatukseni saa minut kuitenkin epäilemään, etten läpäisisi tuota kuolemanjälkeistä punnitusta. Suljen jälleen silmäni, enkä näe enää mitään. Hetken päästä on täysin tyhjää.
Työn tiedot
Tulevaisuuden toisinajattelija
AntoineDeSaint-Exupery
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 972 sanaa» Työ lisätty: 29.04 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kirjoitin tämän alunperin erääseen kirjoituskilpailuun, jossa teoksen valmistumiseen annettiin aikaa vähän yli tunti. En voittanut mitään, mutta ainakin sain työstettyäni kirjoitustaitojani.
Kommentit
Louis
20:01 // 29.04 - 2008
Joitakin kirjoitusvirheitä, kuten ihaulu (ihailu) ja nää (näe), sekä aika paljon pilkkuvirheitä joita en nyt ala korjaamaan. Ne eivät ole olennaisia itse tekstin kannalta, mutta kannattaa silti olla huolellinen. Samaa vikaa löytyy myös muista teksteistäsi.
Pituudesta huolimatta tämän jaksoi lukea helposti, teksti on sujuvaa ja pääosin luontevaa. Hyviä mielipiteitä tuot samalla julki.
Kokonaisuudessaan toimiva ja hyvä teksti. :>
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!