Kaunokirjallisen työn esitys
Hän kulki puiston halki joka aamu klo 7.30
Hän kulki puiston halki joka aamu klo 7.30, punaiset kumisaappaat sekä resuinen vihreä villatakki päällään, vaaleat pitkät hiukset letitettynä. Olallaan hänellä oli vanha, musta, nahkainen olkalaukku. Kävely tyylistä huomasi että hän oli arka sekä ujo, hän ei pitänyt ihmisten katseista, hän halusi olla oma itsensä, ei kukaan muu. Laukustaan hän kaivoi aina puiston yhden ja saman koivun kohdalla tupakka-askin sekä kirkkaan sinisen Coltin ja sytytti tupakkansa palamaan. Hän vetäisi ensimmäiset savut keuhkoihinsa ja huomasi miten hänen kävely tyylinsä muuttui iloisemmaksi, pirteämmäksi, kuin hän olisi herännyt eloon.
Eräänä aamuna taas tämä mystinen, kaunis ihminen käveli puiston halki sateessa, keltaisen sateenvarjonsa alla. Yleensä hänellä oli jonnekin kiire, hän yritti päästä mahdollisimman nopeasti puistosta pois. Mitä hän pelkäsi, mitä hän vihasi tuossa kuvan kauniissa puistossa? Tänä aamuna hän kuitenkin pyyhkäisi puiston valkoista penkkiä lapasellaan ja istahti siihen. Tuttuun tapaansa hän kaivoi vanhasta olkalaukustaan tupakka-askin sekä kirkkaan sinisen Coltin ja sytytti tupakkansa. Hän istui penkillä eikä hänellä ollut minnekään kiire, satoi vettä. Oli kylmä syys ilma ja aurinko pilkotti sade pilvien takaa. Puistossa oli hiljaista niin kuin joka aamu tähän aikaan, ei nuoria, ei vanhoja, ei lapsia, ei ketään. Siinä hän istui, istui ja poltti tupakkaansa, rauhallisena ja kiireettömänä. Kun sade lakkasi hän jatkoi kävelyään, aran näköisenä sekä kiireellisenä. Ihan kuin hän olisi pelännyt pouta säätä.
Vietin oman päiväni miettien mitä tuo kaunis, mystinen, arka ihminen pelkäsi. En keksinyt mitään selitystä. Ajattelin että hän rakasti sadetta, hän rakasti raikkautta, en vain keksinyt miksi hänellä oli aina yhtä kiire ja minne. Ketä tai mitä hän pelkäsi, pakeniko hän jotain, koko päivän mietin häntä, hänen punaisia kumisaappaitaan, risaa villapaitaa sekä kirkkaan sinistä Colttia. Hän oli kaunis omalla tavallaan, värikäs persoona luulisin. En saanut ajatuksiani irti hänestä, tahdoin kovasti että olisi seuraava aamu, näkisin hänet taas.
Oli jälleen aamu ja keittiössäni tuoksui kahvi. Kello oli vartin yli seitsemän ja oli niin hiljaista että kuulin kelloni viisareiden loksahdukset. Pihalla satoi taas vettä, mutta pilvien takaa paistoi pienen pieni auringon säde, se valaisi koko kauniin puiston. Istuin ikkunalle kahvikuppi kädessä ja odotin, odotin ja odotin. Tuota kaunista, mystistä, arkaa ihmistä ei kuulunut, ei näkynyt, aloin jollain kummallisella tapaa huolestua. Miksi hän ei tullut, missä hän oli, oliko hänelle sattunut jotain? Hän käveli joka aamu kello 7.30 tuon puiston läpi, missä hän nyt oli?
Kello läheni kahdeksaa eikä häntä vieläkään näkynyt, vesisade yltyi ja yltyi, satoi koko ajan kovempaa ja kovempaa. Pisarat olivat valtavan kokoisia, pieniä marmorikuulia sanoisinko, enää ei aurinko paistanut pilvien takaa, oli synkkää. Tuntui että taivas olisi tippunut ihan juuri niskaamme värit katosivat ja aivan kuin olisin ollut keskellä musta valko-elokuvaa. Oloni oli ahdistunut sekä hieman surullinen, enää päivästäni ei tulisi tavallista, enää en näkisi tuota kaunista ihmistä ja enää en miettisi häntä ja lopulta unohtaisin miltä hän näyttää.
Katsoin sitä koivua missä tuo kaunis, mystinen ja arka ihminen yleensä kaivoi vanhasta, mustasta, nahkaisesta olkalaukustaan tupakka-askin ja kirkkaan sinisen Coltin. Näin koivun alla punaiset kumisaappaat, vihreän resuisen villatakin, vaaleat pitkät hiukset aukinaisena, niitä ei oltu letitetty huolellisesti niin kuin aina ennen. Satoi lujaa, kaikki muu oli synkkää ja musta valkoista. Paitsi tuo koivu, tuo koivu oli täynnä kirkkaita värejä, tuntui että se olisi hehkunut väreistä. Katsoin tuota kaunista, kaunista ihmistä, en nähnyt hänessä enää mitään arkuutta, en kiirettä, en pelokkuutta, hän poltti tupakkaansa koivun alla vesisateessa. Hänen päänsä oli kumarassa, ihan kuin hän olisi itkenyt, ihan kuin hän olisi itkenyt onnesta. Hän nosti päänsä ja suuntasi katseensa suoraan ikkunaani, hän hymyili. Tuo kaunis, mystinen ja arka ihminen hymyili minulle ja katsoi suoraan silmiini, hymyilin takaisin hänelle, hän oli huomannut minut.
Tuo kaunis ihminen jatkoi matkaansa ja pari kertaa hän vilkaisi vielä ikkunaani samalla kun käveli ja joka kerta hän hymyili. Hän jatkoi matkaansa puiston halki, varmana sekä luottavaisena, hänellä ei ollut minnekään kiire. Hän näytti onnelliselta, ihan kuin värit olisivat palanneet maailmaan samana hetkenä kun hän hymyili minulle ja katsoi suoraan silmiini.
Oli jälleen aamu ja satoi vettä lujaa, olin varhain hereillä. Keitin aamu kahvin, luin lehden ja siirryin eteiseen. Olin rohkea, olin iloinen, katsoin peiliin ja sanoin että tänään elämäni muuttuisi. Sammutin kaikki laitteet, otin naulakosta punaisen villatakkini ja hyllyltä keltaisen sateenvarjoni, sujautin kengät jalkaani ja painoin oven visusti kiinni takanani.
Kävelin puistoon, ilma oli raikas ja kirpeä vesisateen vuoksi, hyvä niin, rakastin ilmaa sellaisenaan. Jostain tuuli lempeästi ja se sai minut hymyilemään. Istuin märälle penkille ja sytytin tupakan, jäin odottamaan. Istuin ja odotin, satoi vettä, aurinko ei paistanut mutta ei se haitannut minua. Odotin, odotin tuota kaunista ihmistä. Minun ei tarvinnut odottaa kauaa kunnes näin punaiset kumisaappaat ja vihreän resuisen villatakin. Hän pysähtyi koivun kohdalle ja kaivoi vanhasta, mustasta, nahkaisesta olkalaukustaan tupakka-askin ja kirkkaan sinisen Coltin. Hän sytytti tupakkansa ja jatkoi kävelyään pääkumarassa, niin kuin aina mutta ei aran näköisesti.
Hän tuli kohdalleni, hän pysähtyi, hymyili ja istui viereeni. Istuimme siinä hiljaa, niin hiljaa että kuulin hänen hengityksensä, kuulin hänen sydämen sykkeensä, ihailimme sadetta. Sade yltyi ja yltyi, jälleen satoi marmorikuulan kokoisia vesipisaroita, oli kylmää ja kirpeää. Yhtäkkiä taivaan peitti valkoinen pumpuli, sitä alkoi sataa maahan, se oli lunta. Talvi oli tulossa, kirkkaus ja rauhallisuus.
Tuo kaunis, mystinen, arka ihminen pelkäsi kevättä ja kesää, lämpöä ja kuivuutta. Hän rakasti talvea, rauhallisuutta, kirkkautta ja lumen tuloa. Syksyssä hän rakasti vesisadetta, asiaa joka puhdisti koko maan uudestaan.
Tuo kaunis, mystinen sekä arka ihminen oli samanlainen kuin minä, värikäs, omalaatuinen persoona. Hän rakasti sadetta ja rauhallisuutta. Hän kertoi sen tuulelle, hän kuiskasi sen hiljaa, juuri niin kuin minä tein aina, tuuli oli ystävämme. Luotettava ja piristävä.
Kävelimme yhdessä pois puistosta, satoi ensi lumi. Hän otti kädestäni kiinni eikä päästänyt irti koskaan, satoi lunta, satoi vettä, oli kuivaa ja kuumaa, hän piti kädestäni kiinni. Löysin elämäni.
Hän kulki puiston halki joka aamu klo 7.30, punaiset kumisaappaat sekä resuinen vihreä villatakki päällään, vaaleat pitkät hiukset letitettynä. Olallaan hänellä oli vanha, musta, nahkainen olkalaukku. Kävely tyylistä huomasi että hän oli arka sekä ujo, hän ei pitänyt ihmisten katseista, hän halusi olla oma itsensä, ei kukaan muu. Laukustaan hän kaivoi aina puiston yhden ja saman koivun kohdalla tupakka-askin sekä kirkkaan sinisen Coltin ja sytytti tupakkansa palamaan. Hän vetäisi ensimmäiset savut keuhkoihinsa ja huomasi miten hänen kävely tyylinsä muuttui iloisemmaksi, pirteämmäksi, kuin hän olisi herännyt eloon.
Eräänä aamuna taas tämä mystinen, kaunis ihminen käveli puiston halki sateessa, keltaisen sateenvarjonsa alla. Yleensä hänellä oli jonnekin kiire, hän yritti päästä mahdollisimman nopeasti puistosta pois. Mitä hän pelkäsi, mitä hän vihasi tuossa kuvan kauniissa puistossa? Tänä aamuna hän kuitenkin pyyhkäisi puiston valkoista penkkiä lapasellaan ja istahti siihen. Tuttuun tapaansa hän kaivoi vanhasta olkalaukustaan tupakka-askin sekä kirkkaan sinisen Coltin ja sytytti tupakkansa. Hän istui penkillä eikä hänellä ollut minnekään kiire, satoi vettä. Oli kylmä syys ilma ja aurinko pilkotti sade pilvien takaa. Puistossa oli hiljaista niin kuin joka aamu tähän aikaan, ei nuoria, ei vanhoja, ei lapsia, ei ketään. Siinä hän istui, istui ja poltti tupakkaansa, rauhallisena ja kiireettömänä. Kun sade lakkasi hän jatkoi kävelyään, aran näköisenä sekä kiireellisenä. Ihan kuin hän olisi pelännyt pouta säätä.
Vietin oman päiväni miettien mitä tuo kaunis, mystinen, arka ihminen pelkäsi. En keksinyt mitään selitystä. Ajattelin että hän rakasti sadetta, hän rakasti raikkautta, en vain keksinyt miksi hänellä oli aina yhtä kiire ja minne. Ketä tai mitä hän pelkäsi, pakeniko hän jotain, koko päivän mietin häntä, hänen punaisia kumisaappaitaan, risaa villapaitaa sekä kirkkaan sinistä Colttia. Hän oli kaunis omalla tavallaan, värikäs persoona luulisin. En saanut ajatuksiani irti hänestä, tahdoin kovasti että olisi seuraava aamu, näkisin hänet taas.
Oli jälleen aamu ja keittiössäni tuoksui kahvi. Kello oli vartin yli seitsemän ja oli niin hiljaista että kuulin kelloni viisareiden loksahdukset. Pihalla satoi taas vettä, mutta pilvien takaa paistoi pienen pieni auringon säde, se valaisi koko kauniin puiston. Istuin ikkunalle kahvikuppi kädessä ja odotin, odotin ja odotin. Tuota kaunista, mystistä, arkaa ihmistä ei kuulunut, ei näkynyt, aloin jollain kummallisella tapaa huolestua. Miksi hän ei tullut, missä hän oli, oliko hänelle sattunut jotain? Hän käveli joka aamu kello 7.30 tuon puiston läpi, missä hän nyt oli?
Kello läheni kahdeksaa eikä häntä vieläkään näkynyt, vesisade yltyi ja yltyi, satoi koko ajan kovempaa ja kovempaa. Pisarat olivat valtavan kokoisia, pieniä marmorikuulia sanoisinko, enää ei aurinko paistanut pilvien takaa, oli synkkää. Tuntui että taivas olisi tippunut ihan juuri niskaamme värit katosivat ja aivan kuin olisin ollut keskellä musta valko-elokuvaa. Oloni oli ahdistunut sekä hieman surullinen, enää päivästäni ei tulisi tavallista, enää en näkisi tuota kaunista ihmistä ja enää en miettisi häntä ja lopulta unohtaisin miltä hän näyttää.
Katsoin sitä koivua missä tuo kaunis, mystinen ja arka ihminen yleensä kaivoi vanhasta, mustasta, nahkaisesta olkalaukustaan tupakka-askin ja kirkkaan sinisen Coltin. Näin koivun alla punaiset kumisaappaat, vihreän resuisen villatakin, vaaleat pitkät hiukset aukinaisena, niitä ei oltu letitetty huolellisesti niin kuin aina ennen. Satoi lujaa, kaikki muu oli synkkää ja musta valkoista. Paitsi tuo koivu, tuo koivu oli täynnä kirkkaita värejä, tuntui että se olisi hehkunut väreistä. Katsoin tuota kaunista, kaunista ihmistä, en nähnyt hänessä enää mitään arkuutta, en kiirettä, en pelokkuutta, hän poltti tupakkaansa koivun alla vesisateessa. Hänen päänsä oli kumarassa, ihan kuin hän olisi itkenyt, ihan kuin hän olisi itkenyt onnesta. Hän nosti päänsä ja suuntasi katseensa suoraan ikkunaani, hän hymyili. Tuo kaunis, mystinen ja arka ihminen hymyili minulle ja katsoi suoraan silmiini, hymyilin takaisin hänelle, hän oli huomannut minut.
Tuo kaunis ihminen jatkoi matkaansa ja pari kertaa hän vilkaisi vielä ikkunaani samalla kun käveli ja joka kerta hän hymyili. Hän jatkoi matkaansa puiston halki, varmana sekä luottavaisena, hänellä ei ollut minnekään kiire. Hän näytti onnelliselta, ihan kuin värit olisivat palanneet maailmaan samana hetkenä kun hän hymyili minulle ja katsoi suoraan silmiini.
Oli jälleen aamu ja satoi vettä lujaa, olin varhain hereillä. Keitin aamu kahvin, luin lehden ja siirryin eteiseen. Olin rohkea, olin iloinen, katsoin peiliin ja sanoin että tänään elämäni muuttuisi. Sammutin kaikki laitteet, otin naulakosta punaisen villatakkini ja hyllyltä keltaisen sateenvarjoni, sujautin kengät jalkaani ja painoin oven visusti kiinni takanani.
Kävelin puistoon, ilma oli raikas ja kirpeä vesisateen vuoksi, hyvä niin, rakastin ilmaa sellaisenaan. Jostain tuuli lempeästi ja se sai minut hymyilemään. Istuin märälle penkille ja sytytin tupakan, jäin odottamaan. Istuin ja odotin, satoi vettä, aurinko ei paistanut mutta ei se haitannut minua. Odotin, odotin tuota kaunista ihmistä. Minun ei tarvinnut odottaa kauaa kunnes näin punaiset kumisaappaat ja vihreän resuisen villatakin. Hän pysähtyi koivun kohdalle ja kaivoi vanhasta, mustasta, nahkaisesta olkalaukustaan tupakka-askin ja kirkkaan sinisen Coltin. Hän sytytti tupakkansa ja jatkoi kävelyään pääkumarassa, niin kuin aina mutta ei aran näköisesti.
Hän tuli kohdalleni, hän pysähtyi, hymyili ja istui viereeni. Istuimme siinä hiljaa, niin hiljaa että kuulin hänen hengityksensä, kuulin hänen sydämen sykkeensä, ihailimme sadetta. Sade yltyi ja yltyi, jälleen satoi marmorikuulan kokoisia vesipisaroita, oli kylmää ja kirpeää. Yhtäkkiä taivaan peitti valkoinen pumpuli, sitä alkoi sataa maahan, se oli lunta. Talvi oli tulossa, kirkkaus ja rauhallisuus.
Tuo kaunis, mystinen, arka ihminen pelkäsi kevättä ja kesää, lämpöä ja kuivuutta. Hän rakasti talvea, rauhallisuutta, kirkkautta ja lumen tuloa. Syksyssä hän rakasti vesisadetta, asiaa joka puhdisti koko maan uudestaan.
Tuo kaunis, mystinen sekä arka ihminen oli samanlainen kuin minä, värikäs, omalaatuinen persoona. Hän rakasti sadetta ja rauhallisuutta. Hän kertoi sen tuulelle, hän kuiskasi sen hiljaa, juuri niin kuin minä tein aina, tuuli oli ystävämme. Luotettava ja piristävä.
Kävelimme yhdessä pois puistosta, satoi ensi lumi. Hän otti kädestäni kiinni eikä päästänyt irti koskaan, satoi lunta, satoi vettä, oli kuivaa ja kuumaa, hän piti kädestäni kiinni. Löysin elämäni.
Työn tiedot
Hän kulki puiston halki joka aamu klo 7.30
mimi
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 920 sanaa» Työ lisätty: 30.04 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kouluun piti kirjoittaa novelli joka alkaa: Hän kulki puiston halki joka aamu klo 7.30.
Työ myös toistaa itseään tarkoituksella, en halunnu kirjottaa siitä perus"kamaa".
Tällainen siitä sitten tuli.
Kommentit
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!