Kaunokirjallisen työn esitys
Eikö olisi jo aika sopia?
Vuosi 1918: Suomalainen käy sotaan suomalaista vastaan. Kansa jakautuu kahtia, vanhat ystävyyssuhteet rikkoutuvat, suvut hajoavat ja perheet pirstoutuvat. Seuraa Suomen historian suurin tragedia, jonka seurauksena arvioilta 35 000 suomalaista kuolee. Kansalaissota, vapaussota, kapina, vallankumous, sisällissota – oli nimi mikä tahansa, ei se tee sodan kauhuista tekemättömiä.
Elämme vuotta 2008, mutta silti 90 vuotta vanhat tapahtumat jakavat edelleen kansamme kolmeen osaan: niihin, jotka jaksavat uskoa vapaussotaan, niihin, jotka jaksavat meuhkata sosialismin autuudesta ja niihin, jotka ovat kurkkuaan myöten täynnä edellä mainittujen ryhmien kinastelua.
Itseäni ihmetyttää suuresti mistä ihmeestä kaksi ensiksi mainittua ryhmää jaksavat tapella. On ilmiselvää, että valkoisten terrori oli brutaalia eikä millään tavalla hyväksyttävää. Leireillä kuoli virallisten tietojen mukaan ainakin 13 446, joista vain neljä oli valkoisia. Miksi osa valkoisista edes viitsii vähätellä tällaista kiistatonta tosiasiaa?
Eivätkä punaisten puolustajat sen parempia. Ei punainen terrorikaan ollut yhtään sen hyväksyttävämpää kuin valkoinen. Punaisten voitettua olisi Suomi liitetty osaksi Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa ja elintasomme olisi nykypäivänä Viron luokkaa. Punaisten voitettua, olisi valkoisia lahdattu samaan tahtiin kuin punaisia valkoisten voitettua.
Itse kuulun kuitenkin viimeiseen ryhmään ja onnekseni yhä useampi suomalainen on samaa mieltä kanssani. Vaikka haavat alkavatkin hiljalleen parantua, on kehitys hidasta.
Nyt ollaan vasta vaiheessa, jossa vuoden 1918 tapahtumista saa alkaa puhumaan ja tähän vaiheeseen pääseminen kesti lähes 90 vuotta. Kuinka monta vuotta vielä tarvitaan, että asiat saadaan sovituksi lopullisesti?
Ymmärrän, että monella viha toista osapuolta kohtaan, on periytynyt sukupolvelta sukupolvelle. Ymmärrän, että lesket ja kuolleiden sukulaiset olivat katkeria sodan jälkeen, mutta ihmetyttää suuresti, miten vielä tänäkin päivänä aihe jaksaa herättää niin suurta vihaa nuorissakin.
Isoisoisäni pikkuveli kuoli sisällissodan jälkimainingeissa. Perimätiedon mukaan hän ei palannut palvelukseen lomalta, jonka seurauksena kaksi yli-innokasta suojeluskuntalaista etsi hänet käsiinsä ja ampui hänet. Pitäisikö minun vielä 90 vuoden jälkeen, vihata valkoisten perillisiä, joiden isoisoisät tappoivat 90 vuotta sitten isoisoisäni pikkuveljen? Vastaus on lyhyt ja yksinkertainen: Ei.
Nyt on aika antaa anteeksi – ei lietsoa lisää vihaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vainajat ovat vainajia, eivätkä muuksi muutu. Väkivalta ei oikeuta väkivaltaa, eikä sorto sortoa. Tosiasioiden kiistäminen ei muuta mennyttä, joten eikö olisi jo aika unohtaa vanhat luokkajaot? Ei porvari ole työläisen vihollinen, eikä työläinen porvarin. Kaikki me olemme suomalaisia ja ensisijainen tarkoituksemme on tehdä Suomesta parempi paikka asua. Hyvinvointia ei kuitenkaan saavuteta kinastelemalla 90 vuotta vanhoista tapahtumista, vaan tekemällä työtä käsi kädessä.
Minä en ole punainen, enkä minä ole valkoinen – minä olen suomalainen!
Vuosi 1918: Suomalainen käy sotaan suomalaista vastaan. Kansa jakautuu kahtia, vanhat ystävyyssuhteet rikkoutuvat, suvut hajoavat ja perheet pirstoutuvat. Seuraa Suomen historian suurin tragedia, jonka seurauksena arvioilta 35 000 suomalaista kuolee. Kansalaissota, vapaussota, kapina, vallankumous, sisällissota – oli nimi mikä tahansa, ei se tee sodan kauhuista tekemättömiä.
Elämme vuotta 2008, mutta silti 90 vuotta vanhat tapahtumat jakavat edelleen kansamme kolmeen osaan: niihin, jotka jaksavat uskoa vapaussotaan, niihin, jotka jaksavat meuhkata sosialismin autuudesta ja niihin, jotka ovat kurkkuaan myöten täynnä edellä mainittujen ryhmien kinastelua.
Itseäni ihmetyttää suuresti mistä ihmeestä kaksi ensiksi mainittua ryhmää jaksavat tapella. On ilmiselvää, että valkoisten terrori oli brutaalia eikä millään tavalla hyväksyttävää. Leireillä kuoli virallisten tietojen mukaan ainakin 13 446, joista vain neljä oli valkoisia. Miksi osa valkoisista edes viitsii vähätellä tällaista kiistatonta tosiasiaa?
Eivätkä punaisten puolustajat sen parempia. Ei punainen terrorikaan ollut yhtään sen hyväksyttävämpää kuin valkoinen. Punaisten voitettua olisi Suomi liitetty osaksi Sosialististen neuvostotasavaltojen liittoa ja elintasomme olisi nykypäivänä Viron luokkaa. Punaisten voitettua, olisi valkoisia lahdattu samaan tahtiin kuin punaisia valkoisten voitettua.
Itse kuulun kuitenkin viimeiseen ryhmään ja onnekseni yhä useampi suomalainen on samaa mieltä kanssani. Vaikka haavat alkavatkin hiljalleen parantua, on kehitys hidasta.
Nyt ollaan vasta vaiheessa, jossa vuoden 1918 tapahtumista saa alkaa puhumaan ja tähän vaiheeseen pääseminen kesti lähes 90 vuotta. Kuinka monta vuotta vielä tarvitaan, että asiat saadaan sovituksi lopullisesti?
Ymmärrän, että monella viha toista osapuolta kohtaan, on periytynyt sukupolvelta sukupolvelle. Ymmärrän, että lesket ja kuolleiden sukulaiset olivat katkeria sodan jälkeen, mutta ihmetyttää suuresti, miten vielä tänäkin päivänä aihe jaksaa herättää niin suurta vihaa nuorissakin.
Isoisoisäni pikkuveli kuoli sisällissodan jälkimainingeissa. Perimätiedon mukaan hän ei palannut palvelukseen lomalta, jonka seurauksena kaksi yli-innokasta suojeluskuntalaista etsi hänet käsiinsä ja ampui hänet. Pitäisikö minun vielä 90 vuoden jälkeen, vihata valkoisten perillisiä, joiden isoisoisät tappoivat 90 vuotta sitten isoisoisäni pikkuveljen? Vastaus on lyhyt ja yksinkertainen: Ei.
Nyt on aika antaa anteeksi – ei lietsoa lisää vihaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vainajat ovat vainajia, eivätkä muuksi muutu. Väkivalta ei oikeuta väkivaltaa, eikä sorto sortoa. Tosiasioiden kiistäminen ei muuta mennyttä, joten eikö olisi jo aika unohtaa vanhat luokkajaot? Ei porvari ole työläisen vihollinen, eikä työläinen porvarin. Kaikki me olemme suomalaisia ja ensisijainen tarkoituksemme on tehdä Suomesta parempi paikka asua. Hyvinvointia ei kuitenkaan saavuteta kinastelemalla 90 vuotta vanhoista tapahtumista, vaan tekemällä työtä käsi kädessä.
Minä en ole punainen, enkä minä ole valkoinen – minä olen suomalainen!
Työn tiedot
Eikö olisi jo aika sopia?
Zacke
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 380 sanaa» Työ lisätty: 30.04 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Turha kenenkään yrittää repiä vanhoja haavoja auki.
Kommentit
Evv
20:48 // 24.06 - 2008
Yksinkertaisesti sanottuna tämä on hyvä ja pidin tästä vaikka yleensä en sodasta kertovia tekstejä luekaan. Tavallaan tämä oli koskettava kirjoitus ja mielestäni ehkä hieman surullinenkin, mutta kuitenkin myös hyvin kantaa ottava. Lopetus oli mielestäni ehkä se tämän tekstin paras kohta, todellinen loppuhuipennus.
skeema
18:59 // 05.07 - 2008
Toiseksiviimeinen kappale oli asiaa. Omat ajatukseni pähkinänkuoressa.
Lueskelin näitä sinun kirjoituksiasi, ja tämä oli paras tähän mennessä.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!