Kaunokirjallisen työn esitys
Erittäin hyvä
Vaunussa haisee kusi ja vanha viina, ja toinen kahvikupillinen tuntuu kitkeränä jossain kurkunpään läheisyydessä. Takanani pertsat ja pirret nauravat niin helvetisti sitä kihisevää juoponnaurua, joka kuulostaa aina yhtä tukehtuneelta. Vittu-kun-oon-hauskalta.
Jos joku kysyy, en ikinä muista niiden nimiä. Se blondi, se insinööri, se kynsiteknikko, se tarjoilija, se automekaanikko. Kasvoja, paikkoja, latteuksia. Tiesinhän minä, ymmärräthän sinä, onhan se nyt selvää, vieläkö jaksat, vielä vähän, onko näin hyvä. Aina ne uskovat. Katsovat silmiin, vierittävät kyyneleen, koskevat kevyesti ja ovat niin myytyjä, että melkein naurattaa.
En tee sitä tahallani. Enkä edes valehtele. Se on luontaista. On vain luonnollista sanoa, mitä sylki suuhun tuo, toistella elokuvien kliseitä. Eikä kukaan koskaan epäile, koska ei kukaan olisi niin hullu, että siteeraisi nottinghilliä ja prettywomania. Ei kukaan ole niin epätoivoinen.
Aamulla kahvi maistuu yhtä pahalta kuin ennenkin ja opin taas käyttämään uutta keitintä. Oven sulkeminen äänettömästi on verissä, eikä petikaveri oikeasti nuku. Ei tässä muuten olisi järkeä.
Oven taakse kerääntyneet sanomalehdet raahautuvat kynnysmattoa pitkin kohti peiliä ja takaisin. Potkaisen muutaman pois kynnykseltä. Kämpässä haisee home, pitäisi tiskata.
Peilistä heijastuu naama, joka ei koskaan sano ei.
Vastapäisen parvekkeen kaveri löytää hämmentyneenä itsensä patjaa vasten painettuna, ja tiskit odottavat vielä huomiseen.
Voisi ryhtyä tupakoimaan. Toiset eivät pidä siitä.
Satamassa jäätelö sulaa sormilleni ja lokit parveilevat pääni yllä. Odottavat jämiä. Jätän. Nekin minut rauhaan.
Nousen vaunuun ja haju on aina vain sama. Mietin, miten kukaan voi elää siinä oksentamatta. Muistan, että sitähän ne koko aja tekevät. Oksentavat. Ironia naurattaa.
Metallisen tolpan kyljessä välähtää naama, joka näyttä hyvältä hymyillessään.
Jään aikaisemmin ja kävelen. En yritä yhtään mitään ja pääsen hissiin asti keskeytyksettä. Tiskiharja huokaa kosketuksesta ja tekee mitä tahdon.
Kattilan kyljestä heijastuu saavuttamaton.
Vaunussa haisee kusi ja vanha viina, ja toinen kahvikupillinen tuntuu kitkeränä jossain kurkunpään läheisyydessä. Takanani pertsat ja pirret nauravat niin helvetisti sitä kihisevää juoponnaurua, joka kuulostaa aina yhtä tukehtuneelta. Vittu-kun-oon-hauskalta.
Jos joku kysyy, en ikinä muista niiden nimiä. Se blondi, se insinööri, se kynsiteknikko, se tarjoilija, se automekaanikko. Kasvoja, paikkoja, latteuksia. Tiesinhän minä, ymmärräthän sinä, onhan se nyt selvää, vieläkö jaksat, vielä vähän, onko näin hyvä. Aina ne uskovat. Katsovat silmiin, vierittävät kyyneleen, koskevat kevyesti ja ovat niin myytyjä, että melkein naurattaa.
En tee sitä tahallani. Enkä edes valehtele. Se on luontaista. On vain luonnollista sanoa, mitä sylki suuhun tuo, toistella elokuvien kliseitä. Eikä kukaan koskaan epäile, koska ei kukaan olisi niin hullu, että siteeraisi nottinghilliä ja prettywomania. Ei kukaan ole niin epätoivoinen.
Aamulla kahvi maistuu yhtä pahalta kuin ennenkin ja opin taas käyttämään uutta keitintä. Oven sulkeminen äänettömästi on verissä, eikä petikaveri oikeasti nuku. Ei tässä muuten olisi järkeä.
Oven taakse kerääntyneet sanomalehdet raahautuvat kynnysmattoa pitkin kohti peiliä ja takaisin. Potkaisen muutaman pois kynnykseltä. Kämpässä haisee home, pitäisi tiskata.
Peilistä heijastuu naama, joka ei koskaan sano ei.
Vastapäisen parvekkeen kaveri löytää hämmentyneenä itsensä patjaa vasten painettuna, ja tiskit odottavat vielä huomiseen.
Voisi ryhtyä tupakoimaan. Toiset eivät pidä siitä.
Satamassa jäätelö sulaa sormilleni ja lokit parveilevat pääni yllä. Odottavat jämiä. Jätän. Nekin minut rauhaan.
Nousen vaunuun ja haju on aina vain sama. Mietin, miten kukaan voi elää siinä oksentamatta. Muistan, että sitähän ne koko aja tekevät. Oksentavat. Ironia naurattaa.
Metallisen tolpan kyljessä välähtää naama, joka näyttä hyvältä hymyillessään.
Jään aikaisemmin ja kävelen. En yritä yhtään mitään ja pääsen hissiin asti keskeytyksettä. Tiskiharja huokaa kosketuksesta ja tekee mitä tahdon.
Kattilan kyljestä heijastuu saavuttamaton.
Työn tiedot
Erittäin hyvä
ejr
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 269 sanaa» Työ lisätty: 19.05 - 2008» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
05/2008
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!