Kaunokirjallisen työn esitys
Harmaahai
Merellä käy tuuli. Taivas on harmaa, ja vesi vihreää, aallot nousevat ja laskevat ja nousevat ja laskevat, ne hakkaavat vasten Neptunian kylkiä. Tämä on isän tutkimuslaiva, hieno ja kylmä. Siinä on suuri moottori ja kiiltävä tumma ruori ja paljon numeroita ja mittareita. Neptunia on niin hieno.
Isä on meribiologi tai joku sellainen jaquescousteau kuitenkin. En oikein tiedä, mitä sellainen jaquescousteau tekee, mutta isän kaveri Wilson sanoi häntä joskus sellaiseksi. Isä on hirmu iso mies. Hän on ainakin yhden metrin ja yhdeksänkymmentäkaksi pitkä. Hänen silmänsä ovat samanväriset kuin Neptunian ruumassa olevat kontit ja tukka on harmaa niin kuin laivan kyljet tai taivas nyt. Hän katsoo aina tosi tuimasti, eikä hän koskaan hymyile minulle. Joskus kuulin, kuinka hän sanoi Harrisille, että mieleni on jotenkin vinossa tai rikki tai vajaa tai jotain. Hän ehkä ajatteli, etten ymmärrä. Mutta ymmärsin minä, olenhan sentään ainakin kohta jo 16 - tai 19- vuotias. Minusta ei haittaa, jos ei aina muista ikäänsä ihan päivälleen.
Joskus isä puhuu toisesta pojastaan, siitä joka pelaa jalkapalloa ja on reipas sukeltaja. Se toinen poika tekee kaikkea isän kanssa ja hänestä tulee sitten joskus Neptunian kapteeni. Tahtoisin nähdä hänet joskus, isä puhuu hänestä niin ylpeänä. Olisihan se hauskaa nähdä oma veljensä! En ole koskaan nähnyt häntä, ei kai hän ikinä ole sitten asunut kotona. Hassua, koska en sitten ymmärrä, miten isä tykkää hänestä niin paljon ja tekee noita kaikkia asioita. Mutta kai isä tietää, siitä toisesta pojasta hän kuitenkin aina puhuu.
Nyt me olemme merellä etsimässä harmaahaita, koska isä haluaa tutkia niitä. Luin eilen tarinan harmaahaista. Siinä kirjassa on kaunis sininen kansi, ja hopeinen laiva purjehtii aaltoilevalla merellä. Sivuja on 347, ja ne ovat vähän keltaisia ja mukavan karheita. Siinä oli köyhä poika, joka ui merelle etsimään hain ja tappeli sen kanssa ja otti siltä yhden hampaan. Sitten se poika teki hampaasta korun ja tuli onnekkaaksi ja arvostetuksi ja rikkaaksi.
Isä seisoo kaiteen äärellä ja katselee jotain mittaria.
- MIkä tuo on, tahdon tietää, mutta isä ei katso minuun, vaan Moraniin.
- Luonnon pitäisi hoitaa tuommoiset ihmisenpuolikkaat pois, eihän ne asioista mitään ymmärrä, hän sanoo ja Moran vain murahtaa. En käsitä, joten lähden pois, omiin oloihini. Se on mukavaa. Kukaan ei puhu ihmisenpuolikkaista; minusta sellaista ei voi olla, on vain kokonaisia. Eihän ihminen voi puolikkaana elää.
Emme löydä haita tänään. Tulee ilta. Pilvet ovat juosseet jonnekin, taivas selkiytynyt. Ihan kuin se olisi tullut esiin torkkupeiton alta, ihan unisena ja hassuna. Minua väsyttää jo, ja sanon isälle, että menen nukkumaan. Isä ei vastaa eikä katso.
Hytissäni otan kaapista kuluneen sinivalkoisen pyjamani. Se on ihan kylmä, joten pujahdan peiton alle kippuraan. Katselen katon puukuvioita ja tummia oksakohtia. Niitä on hauska katsoa. Näen ankan, jolla on rusetti. Tuolla on kenguru ja sen vieressä laiva. Ihan kuin Neptunia. Ne ovat kaikki minun ystäviäni.
Hytissä haisee viileys, meri ja puu. Varpaani vähän palelevat, muttei se mitään haittaa. Jossain vaiheessa minä kai nukahdan.
Yhtäkkiä olen nimittäin taas hereillä. On jo pimeää ja hiljaista, mutta minä olen hereillä. Minulle tulee mieleen se satu pojasta ja harmaahain hampaasta. Sitten se poika teki hampaasta korun ja tuli onnekkaaksi ja arvostetuksi ja rikkaaksi. Ehkä sen pojan isäkin sitten hymyili sille.
Heitän peiton sivuun ja nousen ylös. Etsin kaapista keltaisen vedenkestävän taskulamppuni, se on ihan ikiomani. Se on suuri ja siinä on musta kahva. Mietin hetken ja otan punaiset villasukat pois jaloistani, sillä äiti sanoi aina, että voi vilustua jos sukat kastuvat. Siksi ne eivät saa kastua nyt.
Hiivin hiljaa ulos. Taivas on tumma ja täynnä tähtiä, niin kuin pikkuisia sadepisaroita. Kannella palaa myrskylyhty ja keikkuu tuulessa. Kiipeän teräskaiteelle seisomaan. Ja hui, se on ihan kuin jäässä!
Sitten minä hyppään.
Vesi on tosi kylmää, se on kuin joku seinä johon törmään. Yöpuku huljuu ympärilläni ja vetää minua yksin mustiin syvyyksiin, mutta ei haittaa: minulla on taskulamppuni. Laivalla ei kukaan näe kuohuja eikä kuule, ja se on hyvä, koska haluan että tämä on yllätys. Napsautan taskulampun päälle. Sen valokeila halkoo tummaa tummaa ja usvaista vettä ja näen alapuolellani häilähtävän varjon. Hymyilen ja sekin varmaan hymyilee, löysin etsimäni.
Siellä se ui, suoraan allani.
Merellä käy tuuli. Taivas on harmaa, ja vesi vihreää, aallot nousevat ja laskevat ja nousevat ja laskevat, ne hakkaavat vasten Neptunian kylkiä. Tämä on isän tutkimuslaiva, hieno ja kylmä. Siinä on suuri moottori ja kiiltävä tumma ruori ja paljon numeroita ja mittareita. Neptunia on niin hieno.
Isä on meribiologi tai joku sellainen jaquescousteau kuitenkin. En oikein tiedä, mitä sellainen jaquescousteau tekee, mutta isän kaveri Wilson sanoi häntä joskus sellaiseksi. Isä on hirmu iso mies. Hän on ainakin yhden metrin ja yhdeksänkymmentäkaksi pitkä. Hänen silmänsä ovat samanväriset kuin Neptunian ruumassa olevat kontit ja tukka on harmaa niin kuin laivan kyljet tai taivas nyt. Hän katsoo aina tosi tuimasti, eikä hän koskaan hymyile minulle. Joskus kuulin, kuinka hän sanoi Harrisille, että mieleni on jotenkin vinossa tai rikki tai vajaa tai jotain. Hän ehkä ajatteli, etten ymmärrä. Mutta ymmärsin minä, olenhan sentään ainakin kohta jo 16 - tai 19- vuotias. Minusta ei haittaa, jos ei aina muista ikäänsä ihan päivälleen.
Joskus isä puhuu toisesta pojastaan, siitä joka pelaa jalkapalloa ja on reipas sukeltaja. Se toinen poika tekee kaikkea isän kanssa ja hänestä tulee sitten joskus Neptunian kapteeni. Tahtoisin nähdä hänet joskus, isä puhuu hänestä niin ylpeänä. Olisihan se hauskaa nähdä oma veljensä! En ole koskaan nähnyt häntä, ei kai hän ikinä ole sitten asunut kotona. Hassua, koska en sitten ymmärrä, miten isä tykkää hänestä niin paljon ja tekee noita kaikkia asioita. Mutta kai isä tietää, siitä toisesta pojasta hän kuitenkin aina puhuu.
Nyt me olemme merellä etsimässä harmaahaita, koska isä haluaa tutkia niitä. Luin eilen tarinan harmaahaista. Siinä kirjassa on kaunis sininen kansi, ja hopeinen laiva purjehtii aaltoilevalla merellä. Sivuja on 347, ja ne ovat vähän keltaisia ja mukavan karheita. Siinä oli köyhä poika, joka ui merelle etsimään hain ja tappeli sen kanssa ja otti siltä yhden hampaan. Sitten se poika teki hampaasta korun ja tuli onnekkaaksi ja arvostetuksi ja rikkaaksi.
Isä seisoo kaiteen äärellä ja katselee jotain mittaria.
- MIkä tuo on, tahdon tietää, mutta isä ei katso minuun, vaan Moraniin.
- Luonnon pitäisi hoitaa tuommoiset ihmisenpuolikkaat pois, eihän ne asioista mitään ymmärrä, hän sanoo ja Moran vain murahtaa. En käsitä, joten lähden pois, omiin oloihini. Se on mukavaa. Kukaan ei puhu ihmisenpuolikkaista; minusta sellaista ei voi olla, on vain kokonaisia. Eihän ihminen voi puolikkaana elää.
Emme löydä haita tänään. Tulee ilta. Pilvet ovat juosseet jonnekin, taivas selkiytynyt. Ihan kuin se olisi tullut esiin torkkupeiton alta, ihan unisena ja hassuna. Minua väsyttää jo, ja sanon isälle, että menen nukkumaan. Isä ei vastaa eikä katso.
Hytissäni otan kaapista kuluneen sinivalkoisen pyjamani. Se on ihan kylmä, joten pujahdan peiton alle kippuraan. Katselen katon puukuvioita ja tummia oksakohtia. Niitä on hauska katsoa. Näen ankan, jolla on rusetti. Tuolla on kenguru ja sen vieressä laiva. Ihan kuin Neptunia. Ne ovat kaikki minun ystäviäni.
Hytissä haisee viileys, meri ja puu. Varpaani vähän palelevat, muttei se mitään haittaa. Jossain vaiheessa minä kai nukahdan.
Yhtäkkiä olen nimittäin taas hereillä. On jo pimeää ja hiljaista, mutta minä olen hereillä. Minulle tulee mieleen se satu pojasta ja harmaahain hampaasta. Sitten se poika teki hampaasta korun ja tuli onnekkaaksi ja arvostetuksi ja rikkaaksi. Ehkä sen pojan isäkin sitten hymyili sille.
Heitän peiton sivuun ja nousen ylös. Etsin kaapista keltaisen vedenkestävän taskulamppuni, se on ihan ikiomani. Se on suuri ja siinä on musta kahva. Mietin hetken ja otan punaiset villasukat pois jaloistani, sillä äiti sanoi aina, että voi vilustua jos sukat kastuvat. Siksi ne eivät saa kastua nyt.
Hiivin hiljaa ulos. Taivas on tumma ja täynnä tähtiä, niin kuin pikkuisia sadepisaroita. Kannella palaa myrskylyhty ja keikkuu tuulessa. Kiipeän teräskaiteelle seisomaan. Ja hui, se on ihan kuin jäässä!
Sitten minä hyppään.
Vesi on tosi kylmää, se on kuin joku seinä johon törmään. Yöpuku huljuu ympärilläni ja vetää minua yksin mustiin syvyyksiin, mutta ei haittaa: minulla on taskulamppuni. Laivalla ei kukaan näe kuohuja eikä kuule, ja se on hyvä, koska haluan että tämä on yllätys. Napsautan taskulampun päälle. Sen valokeila halkoo tummaa tummaa ja usvaista vettä ja näen alapuolellani häilähtävän varjon. Hymyilen ja sekin varmaan hymyilee, löysin etsimäni.
Siellä se ui, suoraan allani.
Työn tiedot
Harmaahai
Comedie
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 653 sanaa» Työ lisätty: 21.05 - 2008» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tämä on kirjoitettu jo jonkin aikaa sitten ja innoitus tuli laulusta nimeltä Muuttohaukka.
Kommentit
Abaddon
08:18 // 21.05 - 2008
Hieno! O.o
Mitä muuta tästä osaa sanoa. "Tai jotain" ei kuulosta hyvältä tekstissä, jos nyt jotain rakentavaa kritiikkiä on keksittävä :D
Nuohooja
21:04 // 21.05 - 2008
Tykkäsin. Oli niin hellyyttävää, kuinka poika yritti saada isänsä huomion ja arvostuksen. Ja ihan paras kohta on tuo viimeinen lause "Siellä se ui, suoraan allani". Tuli ihan kylmät väreet, kun ajattelin sitä :D En osaa antaa tänään yhtään tämän rakentavampaa kommenttia. Sorry. Hyvä novelli joka tapauksessa :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!