Kaunokirjallisen työn esitys
Valintaprosessi oli alkanut. Jännitys kasvoi kasvamistaan. Kohta en kestä enää. Jos pimahdan nyt, minua ei huolita armeijaan. Kaikki parhaat pääsevät armeijaan tutkimaan muita planeettoja ja räjäyttelemään niitä. Olenko minä paras? Kelpaanko edes avaruuslaivan keittiöapulaiseksi? Monia kysymyksiä vilahti mielessäni kun vastasin tympeääkin tympeämmän virkailijan kysymyksiin. Lopulta kysymykset loppuivat ja lähdin pois. Virasto oli suuri ja mutkikas kuin Minotauroksen labyrintti josta luin historian tunnilla, mutta onneksi minulla on pettämätön suuntavaisto, ja palasin samaa reittiä takaisin alukseeni jonka olin epähuomiossa parkkeerannut Armeijan ylipäällikön pysäköintiruutuun. Manasin ainaista epäonneani ja toivoin että kukaan ei olisi huomannut kyseistä seikkaa: armeijahaaveeni romutettaisiin silloin alta aikayksikön.
– Miten päiväsi meni, X?
– Ihan hyvin, isä!
Päätin olla kertomatta ”pienestä” virheestäni. Isä osaa suuttua melkoisesti pienemmistäkin asioista, eikä sitä kestä kukaan, enkä minä varsinkaan nyt.
– Koska saat muuten tietää pääsetkö sinne vai et?
– Ilmoitus tulee ensi viikolla.
– Aha, no sepä hyvä.
7 päivän, 6 tunnin, 4 minuutin ja 1 sekunnin kuluttua:
– X, sinulle on postia!
– Hurjaa! huusin ja kompastuin rappusissa makaavaan kissaan joka ei ollut moksiskaan asiasta, vaan näytti peräti siltä että odottaisi minulta aina sellaista käytöstä. Kumma katti. En minä nyt niin usein siihen kompastu.
– Pystyisitkö edes yhtä päivää olemaan ilman että kompastuisit tuohon kissaan? Pahoin pelkään että tuollainen tunari ei pääse edes keittiöapulaiseksi!
Mutisin ja avasin sähköisen viestini. Minulla kesti pitkään tajuta mitä siinä luki, olin kerta kaikkiaan tyrmistynyt.
– No, kerro nyt miten kävi?
– Minä aloitan palveluksen Y-alueella 4.3.4464, keittiöapulaisena!
– Siis ensi viikolla. Hienoa, tyttöseni, hienoa! Ja tuota… anteeksi mitä sanoin taannoin tuosta keittiö…
– Ei se mitään, isä. Kiitoksia!
Hymyilimme molemmat tuntikausia kuin mitkäkin idiootit, mutta sillä kertaa en välittänyt asiasta. Nyt hymyilyyn oli totisesti syytä.
4.3.4464, klo 00.00, Y-alue
Astuin armeijan pääportista sisään. Alue oli valtava, en voinut uskoa silmiäni. Hiekkaa, varastotaloja, ihmisiä, kaikkea oli niin paljon ettei mieleni voinut käsittää sitä.
– Hei, te siellä! Stop! Kuka te olette?
– Olen X Imosomork, Risteysalueelta.
– Jaaha. Ja mitä te teette täällä? Urkkimassa jälleen, vai?
– E-en minä mitään sellaista, herra. Aloitan tänään palvelukseni täällä, keittiöapulaisena.
– Jaaha, vai niin. No, keittiö on tuollapäin. Mutta tulkaa ensin minun mukaani, niin saadaan paperihommat pois alta.
– Selvä, herra.
Olin työskennellyt jo viikkoja ja homma alkoi tuntua varsin pitkäveteiseltä, vaikka tekemistä riittikin koko ajan. Minusta alkoi tuntua, että hukkasin aikaani koko paikassa. Sitten tapahtui jotain odottamatonta, sillä vartija, jonka olin tavannut ensimmäisenä koko paikassa, tuli eräänä päivänä luokseni ja kysyi suoraan, pidänkö tehtävästäni vai en. Vastasin, että en liiemmin, vaikka ei siinä mitään vikaakaan ole. Mieluummin tekisin jotain ihan muuta. Yllätyksekseni vartija sanoi, että voisin päästä hänen avustajakseen, mikäli vartijanhommat kiinnostaisivat. Minä suostuin ilomielin, halusin päästä kerrankin tekemään jotain vaarallista ja jännittävää. Niinpä paikalleni pestattiin uusi alokas, aivan yhtä tunari kuin minä, ja minä olin iloinen ylennyksestäni. Ilo tosin loppui melko pian, sillä vartijan homma oli perin ikävystyttävää. Ei ollut roistoja eikä huimia takaa-ajoja. Vain kävelyä paikasta toiseen, paljon kävelyä. Rakkoja tuli molempiin jalkoihin, tosin valituksiani ei otettu kuuleviin korviini, ja kärsin aina vain. Vartija kerran tokaisi, että ei ole olemassa rakotonta vartijaa, ja minä purskahdin nauruun. Hän hölmistyi eikä tuntunut tajuavan mitä rakkoa tarkoitin.
Kun olin ollut uudessa pestissäni pari-kolme kuukautta (täällä on hyvin vaikea sanoa miten paljon aikaa on kulunut, sillä päivä voi välistä tuntua kuin Maan yöltä tai toistepäin), vartija sanoi minulle että tähän pestiin kuuluu eräs koe, joka kaikkien pitää suorittaa. Koe on hyvin rankka fyysisesti ja mahdollisesti myös henkisesti, mutta minun on pakko suorittaa koe, mikäli aion päästä armeijasta pois. Hyväksyin kokeen ja lähdimme heti levättyämme kohti hiekkaerämaata, joka näytti jatkuvan loputtomiin.
Hiekkaa oli muunneltu geneettisesti kevyemmäksi, mutta siltikin hiekassa kävely tuntui erittäin raskaalta. Olimme kävelleet vain noin tunnin (siitäkään ajasta emme voineet olla varmoja), mutta olimme jo yltä päältä hiessä. Ja hien vuoksi hiekkaa tarttui meihin kiinni, joten matka oli jatkuvasti raskaampaa ja raskaampaa. Mitä enemmän etenimme, sitä märempiä ja hiekkaisempia olimme. Suuni oli rutikuiva mutta vettä emme voineet juoda, sillä hiekassa asustaa vaarallisia matoja, jotka voivat kasvaa jopa puolenkilometrin pituisiksi ja jotka juovat vain vettä ja syövät ihmisiä usein veden kyytipalana. Minun oli vain kestettävä, oli pakko.
Rämmittyämme hiekassa noin neljä päivää, minun oli pakko levätä kunnolla. Olin alkanut nähdä hallusinaatioita, joissa meidät oli sidottu johonkin tuoliin ja meitä vartioivat keltapunaiset avaruusolennot. He aikoivat kaivaa aivomme pois pääkopasta ja paistaa niistä aivoräiskäleitä, mutta he olivat niin tyhmiä, että eivät tienneet miten saisivat aivomme pois vahingoittumattomina.
Kun olin levännyt pari päivää, aloin tervehtyä ja tunsin itseni hiukan väsähtäneeksi mutta silti reippaammaksi. Samaa ei voinut sanoa vartijasta, hänen ihonsa tuntui viileältä. Hän olisi pian kuoleman oma, jollen veisi häntä pian takaisin. En tiedä mitä hänelle on tapahtunut, sillä itse olin nukkunut ja hourinut pari päivää, enkä tiennyt oikean maailman menosta mitään. Minun olisi vain vietävä hänet takaisin. Ihmettelin vain miten löytäisin takaisin lähtöpisteeseen, hiekkaerämaassa kun ei pahemmin ole mitään maamerkkejä.
Lähdin joka tapauksessa raahaamaan vartijaa, ja se osoittautui vieläkin raskaammaksi. Ei tästä voi tulla mitään, mutisin, ja jatkoin silti matkaani. Minun oli pakko levätä viiden metrin välein, ja se oli tuskastuttavaa ja aikaa vievää. Pelkäsin vartijan kuolevan, ja sekös vasta minun tuuriani olisikin. Minut teloitettaisiin oitis. Tai ainakin heitettäisiin vankityrmään loppuelämäkseni. Ajatukseni sinkoilivat villisti samalla kun raahasin häntä eteenpäin. Tunnissa (edelleenkään ajasta ei voinut olla varma) olin päässyt ehkä kilometrin eteenpäin siitä kohtaa mistä lähdimme. Ajatus lannisti minut. Minun teki mieleni vettä, kunnes muistin vartijan puheet madoista. Hetken pohdittuani asiaa minä totesin itselleni ääneen, että tulkaa sitten hiekkamadot, minä en välitä enää. Yllätyksekseni takaani kuului käheä ääni, joka sanoi:
– Mistä sinä et enää välitä, tyttöseni? Katsos kun minä olen sitä mieltä, että jos lakkaa välittämästä, niin silloin jokin on todella hullusti. Ja minä en pidä siitä että jokin on hullusti, sillä silloin minä tulen hulluksi. Joten mikä siis on hullusti, saanen kysyä?
Pelästyin valtavasti ja piilouduin vartijan mahan alle. Sieltä minä tuijotin valtavan madon silmään joka puolestaan tuijotti minua herkeämättä ja niin me molemmat tuijotimme toisiamme hievahtamatta muutaman minuutin, kunnes rohkenin kysyä:
– Anteeksi, mitä te kysyittekään?
Ja niin me molemmat nauroimme ratketaksemme, tai ainakin kuvittelin että madon äänetön vartalon hytkyminen merkitsi naurua. Naurusta selviydyttyämme selostin madolle mitä oli tapahtunut ja hän lupasi viedä meidät molemmat pikakyydityksellä takaisin armeijan leirin läheisyyteen.
– Mutta näköetäisyylle en teitä vie, sillä meillä on vain huonoja kokemuksia ihmisistä. Teidän vetenne myrkyttävät meidän solujamme ja kasvamme hurjiin mittoihin. Siksi nuoremmat madot hyökkäävät teidän kimppuun. Minä en sitä sulata, mutta minkä sitä nykykersoille mahtaa. Minusta kaikki oli ennen paljon paremmin, teidän vetennekin oli ravitsevaa vielä 2000-luvulla. Mutta puheet sikseen, minä lähden nyt teitä viemään takaisin.
Parin tunnin madollaratsastuksen jälkeen ratsumme pysähtyi ja jätti meidät siihen ja toivotti hyvää loppumatkaa. Minun oli jatkettava matkaa, joka oli raskas, mutta ei tuntunut enää niin raskaalta lepäämisen ansiosta. Ja sen, että tiesin miten lähellä jo olimme. En voinut enää pysähtyä, vartija oli jo kuolemankielissä. Onneksi hän oli ollut tajuton koko tuon ajan.
Päästyäni armeijan alueelle huusin lääkintämestaria paikalle ja kuin ihmeenkaupalla hän sai vartijan virkoamaan. Minua onniteltiin kovasti, vaikka emme olleetkaan päässeet maaliin saakka. He pitivät hengenpelastusta niin arvokkaana tekona, että palkitsivat minut sekä hengenpelastusmitalilla että sellaisella mitalilla, jonka nimeä en enää muista mutta joka kertoo armeijauran päättyneen kunniakkaasti. Minä otin mitalit ilolla vastaan ja hymyilin aavikon suuntaan. Aavikon, joka pelasti minun henkeni.
Työn tiedot
Aavikkohallusinaatioita
dbgirl
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1154 sanaa» Työ lisätty: 27.05 - 2008» Kommentoitu: 8 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Osallistuin tällä Mikseri.net-musiikkisivuston leikkimieliseen kirjoituskilpailuun (taso ei siis huimannut päätä).
Säännöt:
"Aihe:
Aihepiiriä ei sinänsä ole rajattu mutta tapahtuma-aika on. Tarinan tulee sijoittua tulevaisuuteen. Selkeästi tulevaisuuteen, ei esimerkiksi ensi syksyyn vaan aikaan, jossa on tapahtunut selkeitä muutoksia nykyiseen elämänmenoon verraten.
Pakollisia sanoja & lauseita:
- "iho tuntui viileältä"
- geneettinen
- valintaprosessi
- hallusinaatio
Erilliset sanat voidaan taivuttaa eri muotoihin mutta mainittu fraasi tulee säilyttää tuossa muodossaan, joskin sen voi halutessaan yhdistää pidempään lauseeseen, esim. "koskettaessa iho tuntui viileältä ja kuivalta" tjs."
Sijoitukseni oli viimeinen siinä "sarjassa" jotka saivat ääniä (5 p), eli en minä nyt ainakaan täysin huono ole, vaikka olenkin :)
Koittakaa olla nauramatta minun tyhmyyksilleni, minä kun en tiedä mitään teknisistä yms. asioista. Ottakaa se vain... juttuna.
Kommentit
Ketturuukku
19:31 // 27.05 - 2008
Hauska tarina, jotenkin vain hieman tylsä. Kuvailua oli niin vähän, että tarina tuntui pikemminkin selvitykseltä, kuin kertomukselta.
Virheitä en ainakaan huomannut ja tarina eteni hyvin.
GemineWings
22:25 // 27.05 - 2008
Pitempää tekstiä pitkästä aikaa. :)
Kerronta on hyvää ja elävää, siitä erityiskiitokset.
Itselläni pisti silmään sellainen piirre, että erinäiset tapahtumat tuntuivat hukkuvan hieman sanojen massaan, johtunee etenemisestä. Päivätyistä katkelmista sitä ei vielä huomaa, mutta siitä eteenpäin merkittävätkin tapahtumat hieman hukkuvat. Ehkä joihinkin merkittäviin ja jännitystä kaipaaviin tilanteisiin voisit paneutua ikään kuin "porautumalla nykyhetkeen" sen sijaan, että selostaisit neutraalisti? Samaten voisit niissä kohdin luoda tekstistä vähän värikkäämpää, se voisi myös auttaa. :)
Kun katsoin tuota tietolaatikon tekstiä, niin sen pohjalta olisin toivonut hieman enemmän nykyajan ihmeellisyyksiä. "Geneettinen hiekka" kuulosti hauskalta, sellaisia kaipaisin lisää. Mutta puhuva mato oli kyllä kiva moraalipiikki saarnoineen. :D
Päiväyksillä varustetut katkelmat näyttävät ulkoasultaan hyviltä ja tuovat mukavan keventäviä vivahteita tekstiin. Samoin minua viehättää pitkällinen eteneminen, ettei kaikki tapahdu "tässähetinyt", vaan aikaa saattaa kulua kuukausiakin.
Aihepiiriltään virkistävä novelli. :)
J-J-A
01:44 // 30.05 - 2008
Hienoa kirjoitusta.. Ite en tylsiä kohtia huomannut, mutta ehkä olen vaan helposti viihdytettävä hölmö.
Mukavia pieniä koomisia kohtia täynnä... ja mukavasti antaa eväät tarinan kuvittamiseen.
Jalkoihin jäävä kissa oli suosikki, jonka "huoh" -ilmeen näin mielessäni heti :>
Jees. Lisää hyviä kirjoituksia!
Karmiinihappo
23:45 // 01.06 - 2008
Hei tää oli tosi ihana! :D
Ihanan mielikuvituksellisesti ja pilke silmässä kirjotettu. Tuli mieleen et sul olis hyvä käsitys etiikasta ja kaikesta, ku kohdas joissa noi tyypit nauro kamalasti oli jotenki nii rehtejä ja lämminsydämmisii. Ja sit sen isän anteekspyyntö siit keittiöhommasta.
Tykkäsin tosipaljon, joten päätyi suosikkeihin :D Hyvin keksitty!
Nic
00:05 // 04.06 - 2008
Huvittavin kohta:
"Hymyilimme molemmat tuntikausia kuin mitkäkin idiootit"
Korjausehdotus:
"Hän hölmistyi eikä tuntunut tajuavan mitä rakkoa tarkoitin."
--> Hän hölmistyi eikä tuntunut tajuavan mitä rakkoa ajattelin.
Minun makuuni liikaa meni yli kappale, joka alkoi:
"Hiekkaa oli muunneltu geneettisesti kevyemmäksi..."
Liikaa takaisin-sanan toistoa (tautologiaa):
"Hän olisi pian kuoleman oma, jollen veisi häntä pian takaisin. En tiedä mitä hänelle on tapahtunut, sillä itse olin nukkunut ja hourinut pari päivää, enkä tiennyt oikean maailman menosta mitään. Minun olisi vain vietävä hänet takaisin. Ihmettelin vain miten löytäisin takaisin lähtöpisteeseen, hiekkaerämaassa kun ei pahemmin ole mitään maamerkkejä."
"– Mistä sinä et enää välitä, tyttöseni?"
Aika yllätys, että päähenkilö olikin tyttö. Se selvisi ainakin minulle vasta tässä (o:
Yleisesti ottaen kertomus eteni hyvin, vaikka sitä vaivasi ehkä, ainakin minulla, lievä mielenkiinnottomuus. En oikein tiedä miksi, mutta tarina ei imenyt ihan tarpeeksi mukaansa. Tämä siitä huolimatta, että se oli lähes poikkeuksetta hyvin kirjoitettu ja kekseliäskin. Tapahtumat jäivät ehkä hieman epätodellisiksi tai eivät olleet ihan riittävän uskottavia, vaikka toisaaltahan tyylisi kirjoittaa ja ideoida on kaikkea muuta kuin todellisuuteen sidottu.
Yksittäisinä asioina jäivät vaivaamaan, vartijan toiminta. Miten vartija voi noin vaan ensin tarjota töitä ja myöhemmin viedä päähenkilön suorittamaan noin tärkeää koetta? Toinen asia, joka tuntui vähän hassulta oli, että ensin armeijaan pyrittiin ja kun sinne kovalla yrityksellä oli päästy, siellä oltiinkin yhtäkkiä ihan vankeina ja pois pääsystä haaveiltiin ja kokeiden kautta sillä palkittiin.
Kaikesta huolimatta erittäin sinuntyylisesi kertomus. Ja kyllähän se tuli perusteellisesti taas kahlattua, joten eipä se ihan huonokaan voi olla (o:
dbgirl
00:11 // 04.06 - 2008
Kiitoksia korjausehdotuksista! Pistän ne korvieni taakse, mutta en korjaa niitä sillä kyseessä on valmis kilpailuteksti ja niihin en koske.
Porzi
22:07 // 16.07 - 2008
Tykkäsin kyllä tästäkin... Etenkin siitä kissaan kompastumisesta. Lopetuksesta minulle tuli vähän sellainen fiilis, että tarina haluttiin nopeasti päätökseen - kaikki palaset loksahtivat kerralla kohdalleen.
Mutta oli se kivaa luettavaa.
btw:
"Hiekkaa oli muunneltu geneettisesti"
heikalla ei ole dna:ta, mutta kysehän tietysti on scifistä, joten unohda koko turha kommentti. :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!