Kaunokirjallisen työn esitys
Hiljaisuudessa huomisen tuolla puolen
En tiedä, missä olen. En tiedä, miksi olen täällä. En tiedä edes, kuka minä olen.
On vain hiljainen hiekkalaakso, jota ympäroi tummien puiden muuri ja yläpuolella on sininen, hukuttavan syvä taivas ja valkeita, liekkien kaltaisia pilviä. Laaksossa on kyllä elämää: pieniä, kitukasvuisia puita, hahtuvaisia kukkia, vähän ruohoa. Muuta siellä ei kasvakaan. Välillä kasvit huojuvat hiljaa tuulessa, mutta niiden lisäksi ainoa liikkuva, minkä näen, on oma varjoni kuumalla hiekalla.
Kuljen eteenpäin loputonta matkaa pienessä laaksossa. Ei ole muita kuin minä; en kuule lintujen laulua enkä edes hyönteisten surinaa. En tiedä, mitä etsiä, mutta etsin kuitenkin. Riisun kengät, sukat ja takin, ja jätän lojumaan ruohomättäiden viereen, sillä aurinko paahtaa niin, etten tarvitse niitä. Jatkan matkaani, askeleeni painuvat hiekkaan ja jalkapohjia kipristelee kuumuudesta. Näin on hyvä.
Kävellessäni katson toisinaan taakseni ja näen jalanjälkieni pitkän vanan. Se ei ole suora, vaan mutkittelee vähän, niin kuin en jaksaisi pitää askeleitani suorassa. Hengitän syvään kerran, toisen ja kolmannen. Ilma on pölyistä, hiukan polttavaa ja maistuu auringolta. Äkkiä huomaan edessäni hopeista välkettä, aivan kuin joku peilaisi aurinkoa vasten. Ehkä siellä on joku, joku sellainen, joka voi kertoa missä olen, mitä pitää tehdä ja miksi olen täällä. Miksi olen täällä?
Hopeinen valo välkkyy pienten kyyryssä olevien havupuiden suojasta, ja suuntaan matkani sinne. Kävelen yli pienten mäkien ja koko ajan katson suoraan mäntytiheikköön. Katson niin tiukasti, että silmiäni alkaa kirveltää. Siltikään en irrota katsettani välkkeestä, sillä varmasti kadotan sen, jos katson muualle.
Viimein pääsen perille, mutten löydä peiliä, enkä sitä joka peilasi. En löydä mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa välkkeen, en löydä kertakaikkiaan mitään. Havupuut eivät näytä mukavilta, vaan pisteliäiltä ja luotaantyöntäviltä. Niinpä käännyn pois ja jatkan matkaa. En tiedä mihin, mutta jatkan kuitenkin.
Katselen taas kaukaisuuteen, jollaista ei luulisi niin pienessä laaksossa olevankaan. Näen hiekalla jotain, joka rikkoo maiseman ja vaikken erota, mikä se on, niin tiedän, että se ei kuulu tänne. Matkallani on jälleen suunta, sillä mielestäni minun on ehdottomasti selvitettävä, mikä tuo tänne kuulumaton asia on.
Vaatteita. Hiekalla on vaatteita ruohomättäiden vieressä, ne näyttävät siltä kuin joku olisi ne vain siihen viskannut ja unohtanut. Siinä on vihreä takki, kirkkaan vihreät polvisukat ja pölyiset, ruskeat solkikengät. Ehkä aurinko on paahtanut niin, ettei takille ja kengille ole ollut tarvetta.
Minun on kuuma, ja etsiydyn pienen pensaan viileään, siniseen varjoon niin kuin leijonat savannilla. Auringon säteet yrittävät löytää tien kimppuuni, mutta pensaan lehdet estävät sen; auringon valo luo outoa vihreää hehkua lehtiverhon läpi ja hiekanjyvät maassa kimaltavat.
Kauan en voi istua toimettomana, vaan on jatkettava tarkoituksetonta matkaa, jolla ei ole määränpäätä. Näen matalan hiekkadyynin kaartuvan edessäni, ja se näyttää paikalta, jolle voi asettua lepäämään. Selkäni taittuu samalle kaarelle dyynin kanssa, ja suljen silmäni. Auringon paahde painuu kasvoilleni, ja näen sen valon suljettujen silmäluomieni läpi. Ihollani hohtaa hiekka, ja vähitellen muutun itsekin hiekaksi, osaksi tätä hiljaista laaksoa, joka on ajan ulkopuolella, kaukana huomisen tuolla puolen.
Tyhjässä laaksossa kimaltaa hiekka. On vain syvä henkäys, sinisellä taivaalla loimuava aurinko, ja tuuli, joka liikkuu hiljaa kaiken yllä.
En tiedä, missä olen. En tiedä, miksi olen täällä. En tiedä edes, kuka minä olen.
On vain hiljainen hiekkalaakso, jota ympäroi tummien puiden muuri ja yläpuolella on sininen, hukuttavan syvä taivas ja valkeita, liekkien kaltaisia pilviä. Laaksossa on kyllä elämää: pieniä, kitukasvuisia puita, hahtuvaisia kukkia, vähän ruohoa. Muuta siellä ei kasvakaan. Välillä kasvit huojuvat hiljaa tuulessa, mutta niiden lisäksi ainoa liikkuva, minkä näen, on oma varjoni kuumalla hiekalla.
Kuljen eteenpäin loputonta matkaa pienessä laaksossa. Ei ole muita kuin minä; en kuule lintujen laulua enkä edes hyönteisten surinaa. En tiedä, mitä etsiä, mutta etsin kuitenkin. Riisun kengät, sukat ja takin, ja jätän lojumaan ruohomättäiden viereen, sillä aurinko paahtaa niin, etten tarvitse niitä. Jatkan matkaani, askeleeni painuvat hiekkaan ja jalkapohjia kipristelee kuumuudesta. Näin on hyvä.
Kävellessäni katson toisinaan taakseni ja näen jalanjälkieni pitkän vanan. Se ei ole suora, vaan mutkittelee vähän, niin kuin en jaksaisi pitää askeleitani suorassa. Hengitän syvään kerran, toisen ja kolmannen. Ilma on pölyistä, hiukan polttavaa ja maistuu auringolta. Äkkiä huomaan edessäni hopeista välkettä, aivan kuin joku peilaisi aurinkoa vasten. Ehkä siellä on joku, joku sellainen, joka voi kertoa missä olen, mitä pitää tehdä ja miksi olen täällä. Miksi olen täällä?
Hopeinen valo välkkyy pienten kyyryssä olevien havupuiden suojasta, ja suuntaan matkani sinne. Kävelen yli pienten mäkien ja koko ajan katson suoraan mäntytiheikköön. Katson niin tiukasti, että silmiäni alkaa kirveltää. Siltikään en irrota katsettani välkkeestä, sillä varmasti kadotan sen, jos katson muualle.
Viimein pääsen perille, mutten löydä peiliä, enkä sitä joka peilasi. En löydä mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa välkkeen, en löydä kertakaikkiaan mitään. Havupuut eivät näytä mukavilta, vaan pisteliäiltä ja luotaantyöntäviltä. Niinpä käännyn pois ja jatkan matkaa. En tiedä mihin, mutta jatkan kuitenkin.
Katselen taas kaukaisuuteen, jollaista ei luulisi niin pienessä laaksossa olevankaan. Näen hiekalla jotain, joka rikkoo maiseman ja vaikken erota, mikä se on, niin tiedän, että se ei kuulu tänne. Matkallani on jälleen suunta, sillä mielestäni minun on ehdottomasti selvitettävä, mikä tuo tänne kuulumaton asia on.
Vaatteita. Hiekalla on vaatteita ruohomättäiden vieressä, ne näyttävät siltä kuin joku olisi ne vain siihen viskannut ja unohtanut. Siinä on vihreä takki, kirkkaan vihreät polvisukat ja pölyiset, ruskeat solkikengät. Ehkä aurinko on paahtanut niin, ettei takille ja kengille ole ollut tarvetta.
Minun on kuuma, ja etsiydyn pienen pensaan viileään, siniseen varjoon niin kuin leijonat savannilla. Auringon säteet yrittävät löytää tien kimppuuni, mutta pensaan lehdet estävät sen; auringon valo luo outoa vihreää hehkua lehtiverhon läpi ja hiekanjyvät maassa kimaltavat.
Kauan en voi istua toimettomana, vaan on jatkettava tarkoituksetonta matkaa, jolla ei ole määränpäätä. Näen matalan hiekkadyynin kaartuvan edessäni, ja se näyttää paikalta, jolle voi asettua lepäämään. Selkäni taittuu samalle kaarelle dyynin kanssa, ja suljen silmäni. Auringon paahde painuu kasvoilleni, ja näen sen valon suljettujen silmäluomieni läpi. Ihollani hohtaa hiekka, ja vähitellen muutun itsekin hiekaksi, osaksi tätä hiljaista laaksoa, joka on ajan ulkopuolella, kaukana huomisen tuolla puolen.
Tyhjässä laaksossa kimaltaa hiekka. On vain syvä henkäys, sinisellä taivaalla loimuava aurinko, ja tuuli, joka liikkuu hiljaa kaiken yllä.
Työn tiedot
Hiljaisuudessa huomisen tuolla puolen
Comedie
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 474 sanaa» Työ lisätty: 02.06 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kävin tässä päiväänä eräänä hiekkamontulla ja tuli oikeasti tosi hassu fiilis siinä kuumassa, hiljaisessa hiekkamaisemassa. Ihan kuin olisi tosissaan ollut ulkona ajasta.
Kirjotin siis tuosta kuvauksen, tarkoitus oli saada siihen outo ja pysähtynyt tunnelma.
Kommentit
Abaddon
14:54 // 07.06 - 2008
Tämä toimii! Saa tosiaan aikaan oudon ja pysähtyneen tunnelman.
Pisin tästä kyllä todella :) pieniä virheitä tekstissä, esim. sanan "kimaltaa" toistuminen ja muuta pientä. Mutta sellaiset virheet saa harjoittelemalla pois. Tätä kun ihan vähän parantelisi, niin oli täydellinen :D
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!