Kaunokirjallisen työn esitys
Nojaan käteeni ajatuksissani. Sade hakkaa ikkunaa, ilta tummenee. On taas kerran auringon vuoro astua pois näyttämöltä. Kuu valaisee maisemaa.
Kaupungin valot hehkuvat kaukaisuudessa, sade sumentaa näkyvyyden. Kadulla on autiota, autojen äänet kaikuvat hiljaisista seinistä.
Ulkona ruskeatakkinen mies taistelee tuulta ja sadetta vastaan. Hän yrittää kääntää sateenvarjoaan oikeinpäin, mutta päättää lopulta vain heittää sen läheisimpään roskikseen. Tuskastuneena mies jatkaa matkaansa. Ehkä hänellä on tärkeä tapaaminen, kiire jonnekin. Hänellä joku jonka luokse pyrkiä oli ilma millainen tahansa.
Kiedon peiton tiukemmin ympärilleni, haluaisin upota siihen. Kadota, niin ettei kukaan löytäisi minua. Hörppään teetä suuresta mukistani. Oloni paranee hiukkasen, kunnes mieleeni nousee muistot.
Miksi elämästäni tuli pelkkää kotona istumista ja yksinäisten ajatusten miettimistä? Mihin katosi hauskat asiat? Kaikki se ilo?
Avaan hermostuneena television, jospa se tarjoaisi jotakin mukavaa. Jumputus musiikkia, mainoksia. Käteni hakeutuu yhä uudelleen ja uudelleen kaukosäätimen luo. Tätä menoa kuolen tylsyyteen.
Miksi minulla ei voi olla ystävää, joka valvoisi kanssani? Tekstailisi kanssani läpi yön? Naurattaisi minua. Yökukkujan sekavat ajatukset sekoittavat taas pääni. Haluan mennä nukkumaan, uneksia kauniista asioista. Ei se onnistu, tiedän sen itsekin. Nappaan käteeni piirustuslehtiön ja pari lyijykynää. Istahdan ikkunan eteen ja alan piirtää sateista maisemaa.
Herään auringon valon paistaessa luomieni läpi. Pitkä yö on viimein ohi. Kello näyttää seitsemää. Nousen makeasti venytellen. Katsahdan piirustustani. Taas kuvaani on livahtanut kulman takana oleva musta rekka. Poika, pitkähiuksinen tyttö ja rekka. Olen taas piirtänyt omiani. Juuri näin tässä aina käy, kun päästän ajatukseni valloilleen. Ruttaan kuvan ja heitän sen roskikseen.
Tallustan väsyneenä aamupalalle. Hieron silmiäni, kyllä uni tekisi nyt hyvää.
”Äiti, tartteeks mun mennä kouluun?” kysäisen kahvia litkivältä äidiltäni.
”Kyllä”, hän vastaa edes nostamatta katsettaan sanomalehdestä.
”Mut miks? En jaksa…”
”Olet ollut kotona ainakin kolme viikkoa! Jäät jälkeen jollet nyt skarppaa”, tosikko äitini toteaa. Kuin jälkeen jääminen pelottaisi minua.
”Jaa…?” mumisen kyllästyneen kuuloisena. ”Kiinnostaa?”
”Kyllä kiinnostaa!” äiti huudahtaa ja nousee pöydän äärestä. ”Sinun on päästävä yli. Elämä jatkuu”, hän vielä toteaa lähtiessään.
”Ihan kun sä tietäisit siitä mitään!” huudan hänen peräänsä ja paiskaan keittiön oven kiinni. Lysähdän tuolille pää käsien varaan. Sanomalehti kastuu hiljalleen kyynelistäni lukukelvottomaksi.
Potkaisen kadulla lojuvaa limsatölkkiä. Se singahtaa seinää päin ja kolahtaa kuuluvasti. Kosto epäoikeudelle. Haluan kääntyä kannoillani, juosta takaisin kotiin. Askeleeni eivät vie minua koululle, vaikka sinne pitäisi mennä. Suunnistan kohti keskustaa.
Olen kulkenut niin usein näitä samoja katuja. Ennen olin aina yksin. Ennen kun sinä tulit elämääni, tunsin olevani turha. Hylätty yksinäinen koira. Sitä olen taas.
Tiesin, ettei onni jatkuisi ikuisesti. Tiesin, että jonain päivänä olisin yksin. Silti halusin uskoa satujen olemassa oloon. En tiennyt, ettei minun sadussani olisi onnellista loppua.
Kaikki asiat muistuttavat minua sinusta. Vaateliikkeet, vastaan kulkevat ihmiset, pilvilampaat taivaalla. Minulle sanotaan, että asiat ovat kuin ennen, niin he itse ajattelevat. Ei, he kaikki ovat väärässä. Minulle mikään ei ole kuin ennen. En voisi unohtaa sinua enkä sitä, mitä tapahtui.
Kiiruhdimme kouluun. Aamu oli sateinen ja meillä oli heti ensimmäisellä tunnilla matikkaa. Tiesimme, että äärimmäisen tiukka opettajamme suuttuisi meille varmasti jos myöhästyisimme.
Minun oli kylmä, olin märkä.
”Juostaan”, sanoit.
”Emmä haluu”, vastasin. Otit kädestäni kiinni, katsoit minua silmiin samalla kun kävelit takaperin.
Askel, olit autotiellä. Käänsin pääni, rekka. Tööttäys. Tönäisy, työnsit minut turvaan. Pimeys.
Herätessäni ympärilläni oli ihmisiä. Näin useita kasvoja, mutten niitä mitkä halusin nähdä. Missä olit?
Elämästä puuttuu ilo. Haluan kuulla naurusi. Onko se liikaa pyydetty?
Alkaa taas sataa. Eilinen ruskeatakkinen mies kävelee minua vastaan blondin naisen kanssa. He ovat iloisia. Käännän kasvoni kohti taivasta. Toivon, että he ovat aina iloisia.
Työn tiedot
Sade
Ran
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 540 sanaa» Työ lisätty: 12.06 - 2008» Kommentoitu: 10 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
ensimmäinen novellini täällä.(:
kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea, sillä pituutta on nyt jonkin verran.
kertokaa ihmeessä mitä mieltä olette ja mitä tunteita tarina teissä herätti.
Kommentit
ssherlock
15:52 // 12.06 - 2008
Juu-u, kyllä oli lukemisen arvoinen. Ehkä vähän öö ns. viimeistelemättömän oloinen? Siis että olisit vain kirjoittanut ja sen jälkeen heti lisännyt. Itselläni kun on tapana (pitkän) tekstin kirjoittamisen jälkeen lukea se uudelleen ja uudelleen läpi ja parannella kohtia kunnes olen täysin tyytyväinen. Äidin ja päähenkilön dialogi tuntuu vähän tönköltä, kerronta(/kuvailu)-osiot ovat selvästikin vahvempia.
Ehkä ilman piirustuskohdan vihjailua toimisi paremmin, siis että tapahtunut selviäisi vasta lopussa, minä kun ainakin arvasin mitä oli ehkä tapahtunut.
Omaksuin päähenkilön tunnetilan, mikä siis on hyvä juttu ja varmasti tarkoituksesikin. Lopussa tytön tunteita pojan kuolemasta olisi voinut esittää vieläkin selvemmin, mutta oli se hyvä noinkin. Siis, kokonaisuudessaan pidin novellista. :)
GemineWings
16:52 // 12.06 - 2008
Pidän tietystä neutraaliudesta tässä tekstissä. Ei ole mässäilty surullisilla asioilla, eikä turhia dramatisoitu - niin tuntuu käyvän usein täällä esiintyvissä, surunsävytteisissä novelleissa. :)
Hmm. ssherlock mainitsi viimeistelemättömyydestä: ehkäpä se johtuu siitä, että tekstin rakenne ei ole kovin tasapainoinen. Jotkut kappaleet, esimerkiksi toinen, ovat melko tasapainoisia, mutta joissakin kappaleissa on ehkä liikaa päälause-päälause -tekstiä. Tekee niistä kohdista vähän töksähtelevämpiä kokonaisuuteen nähden.
Mutta niin: pidän juuri aikaisemmin mainitsemastani neutraaliudesta ja tietynlaisesta "tyhjästä arkipäiväisyydestä". Tulee tunne, että tapahtumista on jo aikaa, mutta vielä eletään hiljaisen surutyön aikaa, ja elämä tuntuu minäkertojasta tyhjältä. Mikäli tarinaa olisi dramatisoitu, niin tästä olisi mielestäni paljon hyvää pois. Jotkut voivat väittää neutraalia kerrontatyyliä "tunteettomaksi", mutta minusta kerronnan tietty eleettömyys juuri korostaa tapahtumien surua ja auttaa lukijaa eläytymään, kun taas liika dramatisointi ja liioittelu tuntuisi vain teennäiseltä.
Pidän tästä, tunnelmallinen teksti. :)
zobis
17:00 // 12.06 - 2008
Sulla on hyvää kerrontaa aina välillä, mutta sitten tulee jotenkni todella tönkköjä kohtia aina välillä. Esim. "Kiiruhdimme kouluun. Aamu oli sateinen ja meillä oli heti ensimmäisellä tunnilla matikkaa. Tiesimme, että äärimmäisen tiukka opettajamme suuttuisi meille varmasti jos myöhästyisimme." ei jotenkin toiminut mielestäni ollenkaan. Ja dialogit oli vähän tönkköjä joo kenties, ne on vaikeita saada elämään, tiedän...
Sitten tohon kohtaan ku ruskeatakkinen mies tulee´blondin naisen kanssa, sopis blondin tilalle jotain sellasta muutamaan naisen ulkonäölliseen yksityiskohtaan pureutumista. Jotain kuitenkin mistä selviäis, että nainen on hyvin kaunis ja he näyttävät mahtavalta yhdessä. Toivottavasti he ovat aina iloisia...
Dramaattisia kohtauksia ja pelonomaista mielikuvaa haetaan usein just tollasilla sanan parin lauseilla, mutta tällä kertaa se ei mun mielestä toimi. Vois kertoa jollain toisella tapaa tuon tapahtuman, nopean simppelisti, mutta silti kunnollisilla lauseilla. Tai jos haluaa nimenomaan tuota tehokeinoa käyttää, niin sitten kenties miettiä sanavalintoja uusiksi.
Mutta kyllä se siitä, hyvää alku ja taitoa löytyy, vähän vaan tarkkuutta ja hiomista kehiin enempi. Suosittelen käyttämään ainakin minun itseni hyväksi havaitsemaani tapaa. Kirjoitat, luet, alleviivaat huonot kohdat, kirjoitat huonot kohdat uusiksi, luet, alleviivaat huonot kohdat, kirjoitat kohdat uusiksi. Hyvin usein löytyy pieniä hassunkuuloisia tai jollain tapaa hölmöjä ilmaisuja, jotka kirjoitushetkellä tuntuvat hyvältä. Sitten kun teksti on mielestäsi täysin valmis, kannattaa se jättää lojumaan hetkeksi ja sitten palata sen pariin vielä kertaalleen ja jos siitä löytyy(erittäin mahdollista)vielä jotain mikä kaipaisi muutosta, niin sitten muuttamaan.
HUOM! En todellakaan ole itse mikään ammattilainen kirjoituksen alalla, mutta itse koen tuon tavan hyväksi ja sillä saa ainakin itselleen täydellisesti kelpaavaa tekstiä aikaiseksi. :D Iloisia kirjoitushetkiä!
nadya
13:57 // 13.06 - 2008
mäki luin tän ny sit ^^ <3<3 (töissä kätevästi :SS) juu, en tienny et kirjotat näin hyvin ! ! (ei oo oikee sanottavaa edel. kommenttejen jälkee :S) mä pidin <3
Fairytaler
19:37 // 25.06 - 2008
Pidin tästä. Jotakin ehkä jäi kaipaamaan, mutta muuten aivan ihana. :)
Mersu
13:31 // 25.07 - 2008
Hieno työ tiesin aina, et osaat kirjoittaa. Oon kade, en ikin osaa kirjoittaa hyvi ees ainet.
Ope ei pidä mistään mitä mä kirjoitan :( Onnekas
Jepa
00:19 // 15.09 - 2008
Yllä on kommentoitu melko tyhjentävästi. Mä diggaan tästä perinteisestä rakenteesta, varsinkin ton miehen ilmestyminen lopussa oli mahtava, samoin tykkäsin piirrustus kohdasta, mutta tosiaan tiesin alusta asti mitä tapahtuu, dialogista olen samaa mieltä kuin muutkin. Aihe ehkä on niin kulutettu että siitä on vaikea kirjoittaa? Rakenteesta tosiaan plussat (:
Pupulainen
18:07 // 17.11 - 2008
Tuo lopun "Toivon, että he ovat aina iloisia" on aivan ihana. :) Siitä tulee sellainen olo, että kertoja pääsee vielä onnettomuuden yli ja että elämä jatkuu.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!