Kaunokirjallisen työn esitys
Ken ties
Hiekka rahisi varpaissa,
vaikka yritin olla hiljaa.
Kuljin sinun
pientarettasi pitkin pakoon.
Unohdin oven rakoon
kesän auringon ja leijailevan pölyn.
Sinun harmaat silmäsi
tuoksuivat mummolalle,
sormesi maistuivat vaniljateelle,
kun suutelin niitä hyvästiksi.
Suljetuilla luomillasi tanssi perhosia,
auringon viimeisiä säteitä.
Päivän kehrä
sammui järveen jokainen ilta,
pihisi sinne sulaessaan. Minä en nukahtanut.
Itkin kukkalakanoihin surun ja ikävän,
ikkuna oli musta aukko
siniseen metsään.
Karkasin polun suuntaan.
Puut kaartuivat huokailemaan
hiuksiini salaisuuksia,
joita olivat kuulleet,
kaartuivat laulamaan niitä,
jotka olivat nähneet.
Minä olin elänyt ne jo.
Sinä hölmö,
ikkunasta kuiskasit
kovempaa kuin koskaan,
linnut lähtivät lentoon kiljuen,
kalat uivat syvemmälle suruun,
kissa katosi talon alle karvat pystyssä,
jänikset loikkivat metsän pimeään,
koskaan palaamatta,
suden korvat luimuun kavahtivat,
kauriit karkasivat säärineen,
sinun silmäsi poukkoilivat seinillä
ja puusta puuhun
halusit minun vain jäävän.
Sinun ranteisiisi tanssimaan,
huutoosi soljumaan,
luomiasi suutelemaan,
sormiasi imemään,
ei enää tänään,
ei enää ikinä.
Heräten kuiskasit perääni.
Vaan
linnut lähtivät lentoon kiljuen,
niin kai minäkin.
Hiekka rahisi varpaissa,
vaikka yritin olla hiljaa.
Kuljin sinun
pientarettasi pitkin pakoon.
Unohdin oven rakoon
kesän auringon ja leijailevan pölyn.
Sinun harmaat silmäsi
tuoksuivat mummolalle,
sormesi maistuivat vaniljateelle,
kun suutelin niitä hyvästiksi.
Suljetuilla luomillasi tanssi perhosia,
auringon viimeisiä säteitä.
Päivän kehrä
sammui järveen jokainen ilta,
pihisi sinne sulaessaan. Minä en nukahtanut.
Itkin kukkalakanoihin surun ja ikävän,
ikkuna oli musta aukko
siniseen metsään.
Karkasin polun suuntaan.
Puut kaartuivat huokailemaan
hiuksiini salaisuuksia,
joita olivat kuulleet,
kaartuivat laulamaan niitä,
jotka olivat nähneet.
Minä olin elänyt ne jo.
Sinä hölmö,
ikkunasta kuiskasit
kovempaa kuin koskaan,
linnut lähtivät lentoon kiljuen,
kalat uivat syvemmälle suruun,
kissa katosi talon alle karvat pystyssä,
jänikset loikkivat metsän pimeään,
koskaan palaamatta,
suden korvat luimuun kavahtivat,
kauriit karkasivat säärineen,
sinun silmäsi poukkoilivat seinillä
ja puusta puuhun
halusit minun vain jäävän.
Sinun ranteisiisi tanssimaan,
huutoosi soljumaan,
luomiasi suutelemaan,
sormiasi imemään,
ei enää tänään,
ei enää ikinä.
Heräten kuiskasit perääni.
Vaan
linnut lähtivät lentoon kiljuen,
niin kai minäkin.
Työn tiedot
Ken ties
Nymfi
» Kategoria: Kirjallisuus » Runot» Työn pituus: 108 sanaa» Työ lisätty: 09.07 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
haparoiden
thummpi suatu.
Kommentit
Ketturuukku
18:06 // 09.07 - 2008
Teet max 75*75px kokoisen kuvan, tallenat koneelle ja lataat sen sieltä, missä työkin lisätään.
Kaunis runo, vaikuttavia kuvauksia
dbgirl
14:28 // 12.07 - 2008
Kaunista ja visuaalista tekstiä, hajuaistia unohtamatta! :) Mielenkiintoinen rivien asettelu, erikoinen. Mutta toimii kyllä :)
Suosikoin.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!