Kaunokirjallisen työn esitys
Yksinäisyys
Tuijotan koulun pihaa. Katseeni mittailee oppilaita, etsii paikkaa muiden luota johon olisi hyvä sujahtaa. Kohtaa jossa voisi sulautua joukkoon, olla yksi ryhmästä.
Oppilaat ovat tiiviissä muodostelmassa, kukin omassa porukassaan. Kyljet toisiaan vasten he muodostavat ringin johon ei enää mahdu mukaan, johon ketään ei enää haluta mukaan.
Puristan lähes huomaamattani puukaidetta jolla istun; tuska sumentaa silmät, kaikki hämärtyy.
Vierelläni istuu epäselvä hahmo; sillä ei ole varsinaista muotoa mutta saatan nähdä kuinka täysikuun kalpeat silmät hehkuvat, niissä on ilkkuva sävy.
Sen nimi on yksinäisyys, ainut olento joka on ollut seurassani näiden kahden vuoden aikana välitunneilla. Tiedän että muutkin ovat saaneet kokea sen vastenmielisen läsnäolon. Heille se on harmiton, ohimenevä ilmiö. Minulle yksinäisyydestä on tullut demoni, hirviö joka ei jätä rauhaan, pahanilkinen olento joka satuttaa sydäntäni terävillä kynsillään. Se ei pidä siitä että haen muiden oppilaiden huomiota katseellani. Rujo suu avautuu, yksinäisyys henkäisee korvaani:
”Eivät ne sinua mukaansa halua, miksi oikein haluaisivat? Ei tuollaisesta mitättömyydestä kukaan välitä”
Tunnen jäykistyväni; olen kuullut nuo sanat monta, monta kertaa. Silti ne tekevät aina yhtä kipeää, ne ovat sanoja joilla on terävät, punahohtoiset reunat. Ne viiltelevät minua hajalle, tunnen kuinka hartiani valahtavat alas, ryhtini lyyhistyy. Maantienruskeat hiukset valahtavat kasvojeni suojaksi. Voin tuntea opettajien katseet, ne ovat sääliä täynnä ja saavat mieleni yhä mustemmaksi.
Yksinäisyys hymyilee, kuulen sen kehräävän kuin kissa. Sen omahyväinen virne oksettaa minua, tahtoisin siirtyä pois sen epämääräisen hahmon luota. En kuitenkaan pysty, minulla ei ole voimia tehdä sitä.
Koulun kello aloittaa tutun melodiansa. Se on kutsu, kehotus jota noudatan helpottuneena. Nousen ylös ja lähden laahustamaan kohti ovea. Yksinäisyys jää istumaan penkille, tiedän että se on odottamassa minua seuraavalla välitunnilla.
Valmisteruoan tuoksu tervehtii minua saapuessani kotiin. Äiti pyyhältää kassinsa kanssa eteiseen ja poistuu samalla oven aukaisulla; kuulen hänen huikkaavan mennessään:
”Syö ruoka ennen kuin se jäähtyy, minä tulen sitten joskus”
Ovi pamahtaa kiinni ennen kuin ehdin vastata, äidin hajuveden tuoksu jää sakeana pilvenä huoneistoon.
Lusikoin ajatuksissani päivän ateriaa; kokkareista hernekeittoa. En tunne sen kylmää makua suussani, ajatukseni kiertyvät hitaasti jonnekin menneisyyteen, aikaan jolloin ei ollut olemassa hirviötä nimeltä yksinäisyys.
Minä ja Tuuli olimme olleet erottamattomat, mikään ei voinut tulla väliimme. Tiesimme toistemme salaisuudet, toiveet, pelot.. kaiken. Olin itkenyt monta kertaa hänen olkaansa vasten äidin ollessa oikein erityisen pitkään poissa, ja hän taas oli kertonut minulle silmät kyynelissä uusimman ihastuksensa kamalasta tyttöystävästä.
On käsittämätöntä, kuinka vuosia kestänyt ystävyys voi aivan hennosta hipaisusta pirstoutua tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, siruiksi joita ei enää koskaan voi koota takaisin ehjäksi kokonaisuudeksi.
Se kaikki tapahtui joskus aivan kahdeksannen luokan alussa. Tuuli oli houkutellut minut mukaansa yksiin bileisiin, hän tarvitsi minut tuekseen jotta voisi vallata uusimman rakkautensa Tomin sydämen. Minä olin tuntenut oloni vaivautuneeksi jo heti astuttuani sisään, en koskaan ollut viihtynyt jumputtavan musiikin ja tönivien ihmisten keskellä. Tuuli oli sopeutunut porukkaan heti, hänellä ei näyttänyt olevan olleen minkäänlaisia vaikeuksia.
Jossakin vaiheessa Tomi oli ilmestynyt luoksemme, sormissaan hän piteli etovanhajuista tupakkaa. Tuuli ei näyttänyt huomaavan unelmiensa prinssin silmissä välkehtivää liiallista alkoholin määrää, ei tämän haisevaa hengitystä. Vetäydyin taka-alalle, katselin hitaasti nousevan huolen vallassa kuinka Tuuli teki Tomiin lähempää tuttavuutta. Säikähdin viimeistään silloin, kun Tomi vilkaisi minuun ja harppoi luokseni, Tuuli perässään onnesta sädehtien.
He tarjosivat minulle lasia jossa oli kiiltävän kuulasta nestettä, huomasin parhaan ystävänikin kädessä mukin.
Se oli koe, tajusin. Minua testattiin, haluttiin tietää olisinko sopiva heidän porukkaansa.
Tuijotin lasia edessäni, saatoin haistaa väkevän alkoholin kitkeränsekaisen tuoksun. Minusta ei ollut siihen, vaan jänistin. Käännyin ja pakenin, lasi herposi kädestäni. Kuulin kuinka se räsähti tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi takanani.
Tuulin mielestä se oli valtaisa loukkaus häntä kohtaan; en lainkaan ottanut huomioon hänen tunteitaan, olin tehnyt hänet naurunalaiseksi kaikkien edessä. Nyt kaikki liittäisivät Tuulit minunlaiseeni luuseriin.
Ennen en ollut ollut hänelle luuseri. Olin ollut luotettava ystävä, melko tavanomaisen näköinen ja aika hiljainen, mutta paras ystävä yhtä kaikki.
Se etäännytti meidät, vei ystävykset kauas toisistaan. Tuuli hylkäsi minut, jätti yksin. Kukaan mukaan ei osoittanut huomaavansa minua, ei kiinnittänyt huomiota anoviin katseisiini. Rikkoessani lasin olin rikkonut samalla minulle tärkeimmän ihmisen ystävyyden.
’Ja kaikki vain niiden bileiden tähden’, ajattelen. En lainkaan huomaa kirveleviä kyyneleitä jotka naarmuttavat poskiani, en tunne mitään. Kaikki on tyhjää, merkityksetöntä. Nousen pöydästä, jätän lähes koskemattoman hernekeiton lojumaan lautaselle. Ikkunasta huomaan taivaan miltei pimentyneen, en ollut tajunnut kuinka kauan istuin paikallani.
Askeleeni tuntuvat raskailta raahustaessani huoneeseeni. Rojahdan sängylle, kasvoni peittyvät päiväpeitteen kangasta vasten. Hengitän huoneeni tuoksua, mieleni on edelleen turtunut. En tunne mitään, kyyneleeni uurtavat kasvojani mutta edes niiden kirvelevä kipu ei saa minua takaisin todellisuuteen.
Kohotan pääni, käteni ojentautuu hapuillen, se tavoittelee jotakin pimeässä huoneessa. Pian huomaan piteleväni vapisevissa sormissani puukkoa joka on piileskellyt sänkyni alla. Aseen pinta hehkuu terävänä.
Minua pelottaa, pelottaa se etten saa tunteistani otetta. Tahdon tuntea jotain. Edes jotain.
Huuleni puristuvat huomaamattani tiukaksi viivaksi, puukko viiltää lähes lempeän oloisesti kättäni. Hengähdän hiljaa kivun iskeytyessä tajuntaani polttavana, repivänä.
Lisää, lisää. Tahdon tuntea, tuntea jotain vielä kerran. Puukon terä tanssahtelee ihollani, se availee kivun melodian tahdissa vanhoja arpiani. Veri erottuu hehkuvan punaisina juovina pimeyttä vasten. Kaulani kaartuu, suustani pääsee tukahtunut, kivulias hengähdys. Vavahtelen, suolaiset pisarat tipahtelevat punaisen peittämälle kädelleni. Hiljalleen kyyneleeni sekoittuvat vereen.
Otteeni puukosta kirpoaa, se tipahtaa kalahtaen lattialle. Aivan kuin eräs juomalasi kauan, kauan sitten. Kaadun takaisin sänkyni viileyteen. Itken, itken niin kauan ettei ole enää itkua jota itkeä, ei enää kyyneleitä joita vuodattaa.
Nukahdan mustuuden peittämään, raskaaseen uneen.
Istun jälleen tutulla paikallani koulun pihalla, yritän epätoivoisesti tavoittaa Tuulin katsetta. Hän on kuin olisin pelkkää ilmaa. Yksinäisyys vierelläni hykertelee itsekseen, näen silmäkulmastani kuinka sen hampaat välkähtelevät. Ne ovat kuin puukon terät.
Vaistomaisesti piilotan käteni paksun villapuseroni suojaan. Se piilottaa arvet, kaiken. Oloni on kuin hukkuvalla, vajoan, vajoan. Kukaan ei välitä vaikka huudan apua, he vain toivovat että uppoan kylmän veden syvyyksiin.
Olen jo luovuttaa, mielikuvitukseni on alkamassa kutomaan suojaverkkoa ympärilleni, kun yhtäkkiä huomaan uudet kasvot muiden oppilaiden joukosta. Hän on tyttö, varmaankin minua vuoden nuorempi. Hiukset ovat lyhyet ja mustat, silmät suuret ja siniset. Huulilla on lempeä hymy, koko uuden oppilaan olemus tuo mieleeni kauniin ja lempeän keijun. Katselen häntä, tunnen mieleni tyyntyvän. Uuden tytön suosiosta kilpaillaan, Tuuli on mennyt hänen luokseen ja vannoo varmaankin juuri ikuista ystävyyttä.
Silloin uuden tytön katse löytää minut, siniset silmät tarkkailevat harmaita, hämmästyksestä laajentuneita silmiä. Tyttö mittailee hetken muita koululaisia katseellaan, kunnes hän lähtee liikkeelle. En ole uskoa asiaa todeksi tajutessani, että keijukaismaiset askeleet ovat tulossa suoraan luokseni. Kukaan muukaan välitunnilla oleva ei näytä uskovan sitä; huomaan Tuulin silmissä hämmästyksen sekaisen pettymyksen.
”Hei. Minä olen Naomi, uusi oppilas”, tyttö esittelee itsensä päästessään luokseni ja istahtaa vierelleni, pakottaen yksinäisyyden siirtymään hiukan kauemmaksi. Se tuijottaa Naomia raivoissaan, suu on avautunut paljastaen puukonterä hampaat.
Avaan suuni, suljen, avaan jälleen. Olen ollut liian kauan syvyyksissä, en enää osaa tarrautua pelastajan käteen.
Naomi hymyilee keijunhymyään, pää on hitusen kallellaan. Ja sitten hän sanoo sanat, jotka muuttavat kaiken:
”Vaikutit yksinäiseltä, ajattelin että voisin liittyä seuraasi”
Vaikutit yksinäiseltä. Voisin liittyä seuraasi.
Yksinäisyys kohottaa päänsä, se näyttää kauhistuneelta. Sen hirviömäinen olemus huuhtoutuu pois, ensimäistä kertaa näen yksinäisyyden todellisen muodon. Se olen minä itse, heiveröisen ja hauraan näköisenä. Yksinäisen näköisenä, silmissään surusta tyhjä katse.
Syvyyksissä huomaan käden joka ojentautuu minua kohti. Käden, joka ei tahdo minun hukkuvan, käden joka haluaa minut pois kylmästä pimeydestä.
Tartun siihen.
Hymyilen Naomille. En ole hymyillyt pitkään aikaan.
”Minä olen Sara. Tahdotko että näytän sinulle koulua..? Voisimme aloittaa matikan luokasta, minulla on siellä seuraavaksi tunti..”
Lähdemme kävelemään kohti koulun ovea. Ensimmäistä kertaa jalkani kantavat, kykenen jättämään Yksinäisyyden vaikka kello ei ole vielä soinut.
Yksinäisyys jää katselemaan perääni, sen huulilla karehtii surumielinen hymy.
Seuraavassa hetkessä se on hävinnyt, aivan kuin yksinäisyyttä ei olisi koskaan ollut olemassakaan
Tuijotan koulun pihaa. Katseeni mittailee oppilaita, etsii paikkaa muiden luota johon olisi hyvä sujahtaa. Kohtaa jossa voisi sulautua joukkoon, olla yksi ryhmästä.
Oppilaat ovat tiiviissä muodostelmassa, kukin omassa porukassaan. Kyljet toisiaan vasten he muodostavat ringin johon ei enää mahdu mukaan, johon ketään ei enää haluta mukaan.
Puristan lähes huomaamattani puukaidetta jolla istun; tuska sumentaa silmät, kaikki hämärtyy.
Vierelläni istuu epäselvä hahmo; sillä ei ole varsinaista muotoa mutta saatan nähdä kuinka täysikuun kalpeat silmät hehkuvat, niissä on ilkkuva sävy.
Sen nimi on yksinäisyys, ainut olento joka on ollut seurassani näiden kahden vuoden aikana välitunneilla. Tiedän että muutkin ovat saaneet kokea sen vastenmielisen läsnäolon. Heille se on harmiton, ohimenevä ilmiö. Minulle yksinäisyydestä on tullut demoni, hirviö joka ei jätä rauhaan, pahanilkinen olento joka satuttaa sydäntäni terävillä kynsillään. Se ei pidä siitä että haen muiden oppilaiden huomiota katseellani. Rujo suu avautuu, yksinäisyys henkäisee korvaani:
”Eivät ne sinua mukaansa halua, miksi oikein haluaisivat? Ei tuollaisesta mitättömyydestä kukaan välitä”
Tunnen jäykistyväni; olen kuullut nuo sanat monta, monta kertaa. Silti ne tekevät aina yhtä kipeää, ne ovat sanoja joilla on terävät, punahohtoiset reunat. Ne viiltelevät minua hajalle, tunnen kuinka hartiani valahtavat alas, ryhtini lyyhistyy. Maantienruskeat hiukset valahtavat kasvojeni suojaksi. Voin tuntea opettajien katseet, ne ovat sääliä täynnä ja saavat mieleni yhä mustemmaksi.
Yksinäisyys hymyilee, kuulen sen kehräävän kuin kissa. Sen omahyväinen virne oksettaa minua, tahtoisin siirtyä pois sen epämääräisen hahmon luota. En kuitenkaan pysty, minulla ei ole voimia tehdä sitä.
Koulun kello aloittaa tutun melodiansa. Se on kutsu, kehotus jota noudatan helpottuneena. Nousen ylös ja lähden laahustamaan kohti ovea. Yksinäisyys jää istumaan penkille, tiedän että se on odottamassa minua seuraavalla välitunnilla.
Valmisteruoan tuoksu tervehtii minua saapuessani kotiin. Äiti pyyhältää kassinsa kanssa eteiseen ja poistuu samalla oven aukaisulla; kuulen hänen huikkaavan mennessään:
”Syö ruoka ennen kuin se jäähtyy, minä tulen sitten joskus”
Ovi pamahtaa kiinni ennen kuin ehdin vastata, äidin hajuveden tuoksu jää sakeana pilvenä huoneistoon.
Lusikoin ajatuksissani päivän ateriaa; kokkareista hernekeittoa. En tunne sen kylmää makua suussani, ajatukseni kiertyvät hitaasti jonnekin menneisyyteen, aikaan jolloin ei ollut olemassa hirviötä nimeltä yksinäisyys.
Minä ja Tuuli olimme olleet erottamattomat, mikään ei voinut tulla väliimme. Tiesimme toistemme salaisuudet, toiveet, pelot.. kaiken. Olin itkenyt monta kertaa hänen olkaansa vasten äidin ollessa oikein erityisen pitkään poissa, ja hän taas oli kertonut minulle silmät kyynelissä uusimman ihastuksensa kamalasta tyttöystävästä.
On käsittämätöntä, kuinka vuosia kestänyt ystävyys voi aivan hennosta hipaisusta pirstoutua tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, siruiksi joita ei enää koskaan voi koota takaisin ehjäksi kokonaisuudeksi.
Se kaikki tapahtui joskus aivan kahdeksannen luokan alussa. Tuuli oli houkutellut minut mukaansa yksiin bileisiin, hän tarvitsi minut tuekseen jotta voisi vallata uusimman rakkautensa Tomin sydämen. Minä olin tuntenut oloni vaivautuneeksi jo heti astuttuani sisään, en koskaan ollut viihtynyt jumputtavan musiikin ja tönivien ihmisten keskellä. Tuuli oli sopeutunut porukkaan heti, hänellä ei näyttänyt olevan olleen minkäänlaisia vaikeuksia.
Jossakin vaiheessa Tomi oli ilmestynyt luoksemme, sormissaan hän piteli etovanhajuista tupakkaa. Tuuli ei näyttänyt huomaavan unelmiensa prinssin silmissä välkehtivää liiallista alkoholin määrää, ei tämän haisevaa hengitystä. Vetäydyin taka-alalle, katselin hitaasti nousevan huolen vallassa kuinka Tuuli teki Tomiin lähempää tuttavuutta. Säikähdin viimeistään silloin, kun Tomi vilkaisi minuun ja harppoi luokseni, Tuuli perässään onnesta sädehtien.
He tarjosivat minulle lasia jossa oli kiiltävän kuulasta nestettä, huomasin parhaan ystävänikin kädessä mukin.
Se oli koe, tajusin. Minua testattiin, haluttiin tietää olisinko sopiva heidän porukkaansa.
Tuijotin lasia edessäni, saatoin haistaa väkevän alkoholin kitkeränsekaisen tuoksun. Minusta ei ollut siihen, vaan jänistin. Käännyin ja pakenin, lasi herposi kädestäni. Kuulin kuinka se räsähti tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi takanani.
Tuulin mielestä se oli valtaisa loukkaus häntä kohtaan; en lainkaan ottanut huomioon hänen tunteitaan, olin tehnyt hänet naurunalaiseksi kaikkien edessä. Nyt kaikki liittäisivät Tuulit minunlaiseeni luuseriin.
Ennen en ollut ollut hänelle luuseri. Olin ollut luotettava ystävä, melko tavanomaisen näköinen ja aika hiljainen, mutta paras ystävä yhtä kaikki.
Se etäännytti meidät, vei ystävykset kauas toisistaan. Tuuli hylkäsi minut, jätti yksin. Kukaan mukaan ei osoittanut huomaavansa minua, ei kiinnittänyt huomiota anoviin katseisiini. Rikkoessani lasin olin rikkonut samalla minulle tärkeimmän ihmisen ystävyyden.
’Ja kaikki vain niiden bileiden tähden’, ajattelen. En lainkaan huomaa kirveleviä kyyneleitä jotka naarmuttavat poskiani, en tunne mitään. Kaikki on tyhjää, merkityksetöntä. Nousen pöydästä, jätän lähes koskemattoman hernekeiton lojumaan lautaselle. Ikkunasta huomaan taivaan miltei pimentyneen, en ollut tajunnut kuinka kauan istuin paikallani.
Askeleeni tuntuvat raskailta raahustaessani huoneeseeni. Rojahdan sängylle, kasvoni peittyvät päiväpeitteen kangasta vasten. Hengitän huoneeni tuoksua, mieleni on edelleen turtunut. En tunne mitään, kyyneleeni uurtavat kasvojani mutta edes niiden kirvelevä kipu ei saa minua takaisin todellisuuteen.
Kohotan pääni, käteni ojentautuu hapuillen, se tavoittelee jotakin pimeässä huoneessa. Pian huomaan piteleväni vapisevissa sormissani puukkoa joka on piileskellyt sänkyni alla. Aseen pinta hehkuu terävänä.
Minua pelottaa, pelottaa se etten saa tunteistani otetta. Tahdon tuntea jotain. Edes jotain.
Huuleni puristuvat huomaamattani tiukaksi viivaksi, puukko viiltää lähes lempeän oloisesti kättäni. Hengähdän hiljaa kivun iskeytyessä tajuntaani polttavana, repivänä.
Lisää, lisää. Tahdon tuntea, tuntea jotain vielä kerran. Puukon terä tanssahtelee ihollani, se availee kivun melodian tahdissa vanhoja arpiani. Veri erottuu hehkuvan punaisina juovina pimeyttä vasten. Kaulani kaartuu, suustani pääsee tukahtunut, kivulias hengähdys. Vavahtelen, suolaiset pisarat tipahtelevat punaisen peittämälle kädelleni. Hiljalleen kyyneleeni sekoittuvat vereen.
Otteeni puukosta kirpoaa, se tipahtaa kalahtaen lattialle. Aivan kuin eräs juomalasi kauan, kauan sitten. Kaadun takaisin sänkyni viileyteen. Itken, itken niin kauan ettei ole enää itkua jota itkeä, ei enää kyyneleitä joita vuodattaa.
Nukahdan mustuuden peittämään, raskaaseen uneen.
Istun jälleen tutulla paikallani koulun pihalla, yritän epätoivoisesti tavoittaa Tuulin katsetta. Hän on kuin olisin pelkkää ilmaa. Yksinäisyys vierelläni hykertelee itsekseen, näen silmäkulmastani kuinka sen hampaat välkähtelevät. Ne ovat kuin puukon terät.
Vaistomaisesti piilotan käteni paksun villapuseroni suojaan. Se piilottaa arvet, kaiken. Oloni on kuin hukkuvalla, vajoan, vajoan. Kukaan ei välitä vaikka huudan apua, he vain toivovat että uppoan kylmän veden syvyyksiin.
Olen jo luovuttaa, mielikuvitukseni on alkamassa kutomaan suojaverkkoa ympärilleni, kun yhtäkkiä huomaan uudet kasvot muiden oppilaiden joukosta. Hän on tyttö, varmaankin minua vuoden nuorempi. Hiukset ovat lyhyet ja mustat, silmät suuret ja siniset. Huulilla on lempeä hymy, koko uuden oppilaan olemus tuo mieleeni kauniin ja lempeän keijun. Katselen häntä, tunnen mieleni tyyntyvän. Uuden tytön suosiosta kilpaillaan, Tuuli on mennyt hänen luokseen ja vannoo varmaankin juuri ikuista ystävyyttä.
Silloin uuden tytön katse löytää minut, siniset silmät tarkkailevat harmaita, hämmästyksestä laajentuneita silmiä. Tyttö mittailee hetken muita koululaisia katseellaan, kunnes hän lähtee liikkeelle. En ole uskoa asiaa todeksi tajutessani, että keijukaismaiset askeleet ovat tulossa suoraan luokseni. Kukaan muukaan välitunnilla oleva ei näytä uskovan sitä; huomaan Tuulin silmissä hämmästyksen sekaisen pettymyksen.
”Hei. Minä olen Naomi, uusi oppilas”, tyttö esittelee itsensä päästessään luokseni ja istahtaa vierelleni, pakottaen yksinäisyyden siirtymään hiukan kauemmaksi. Se tuijottaa Naomia raivoissaan, suu on avautunut paljastaen puukonterä hampaat.
Avaan suuni, suljen, avaan jälleen. Olen ollut liian kauan syvyyksissä, en enää osaa tarrautua pelastajan käteen.
Naomi hymyilee keijunhymyään, pää on hitusen kallellaan. Ja sitten hän sanoo sanat, jotka muuttavat kaiken:
”Vaikutit yksinäiseltä, ajattelin että voisin liittyä seuraasi”
Vaikutit yksinäiseltä. Voisin liittyä seuraasi.
Yksinäisyys kohottaa päänsä, se näyttää kauhistuneelta. Sen hirviömäinen olemus huuhtoutuu pois, ensimäistä kertaa näen yksinäisyyden todellisen muodon. Se olen minä itse, heiveröisen ja hauraan näköisenä. Yksinäisen näköisenä, silmissään surusta tyhjä katse.
Syvyyksissä huomaan käden joka ojentautuu minua kohti. Käden, joka ei tahdo minun hukkuvan, käden joka haluaa minut pois kylmästä pimeydestä.
Tartun siihen.
Hymyilen Naomille. En ole hymyillyt pitkään aikaan.
”Minä olen Sara. Tahdotko että näytän sinulle koulua..? Voisimme aloittaa matikan luokasta, minulla on siellä seuraavaksi tunti..”
Lähdemme kävelemään kohti koulun ovea. Ensimmäistä kertaa jalkani kantavat, kykenen jättämään Yksinäisyyden vaikka kello ei ole vielä soinut.
Yksinäisyys jää katselemaan perääni, sen huulilla karehtii surumielinen hymy.
Seuraavassa hetkessä se on hävinnyt, aivan kuin yksinäisyyttä ei olisi koskaan ollut olemassakaan
Työn tiedot
Yksinäisyys
Okakettu
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1213 sanaa» Työ lisätty: 10.07 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kyseessä on viime syksynä tehty angstinen pätkä. Virheitä on, mutta olkoon.
Kommentit
Ketturuukku
20:58 // 10.07 - 2008
Melko tavanomainen aihe, eikä loppukaan ole erityisen omaperäinen. Teksti on kuitenkin kauniisti kirjoitettu, enkä ainakaan huomannut virheitä. Kerronta on sujuvaa ja etenee hyvin.
ssinii
23:20 // 12.07 - 2008
Todella kauniisti kirjoitettu. Ehkä tavanomainen aihe, mutta koskee kuitenkin aika monia ihmisiä. Yksi niistä teksteistä jotka on pakko lukea loppuun kun on kerran aloittanutkin.
Porzi
20:57 // 21.07 - 2008
Diggasin yksinäisyyden personifikaatiosta.
Psykologisesti tosi toimiva toi lasin pudottaminen... taisiis tuntuu aidolta.
Ei kyl irtoo tänään mitään järkevää kommenttia.
Manson
18:40 // 24.07 - 2008
Tykkäsin todella paljon.
Paitsi loppu oli ehkä hiukan tylsähkö, mutta pidin tuosta "yksinäisyyden möröstä", se kuvaili todella hienosti tyttöä ja sen tunteita ja hänen yksinäisyyttään.
Koskettava teos kaiken kaikkiaan.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!