Kaunokirjallisen työn esitys
Kätköni kutsuu minua. Siitä ei ole vielä viikkoakaan kun lupasin, että en milloinkaan enää menisi sinne. Vaikka en ole koskaan ollut niin tosissani kuin silloin, niin nyt jo mietin miten kertoisin sen sinulle; olen taas menossa metsään. Näen ilmeestäsi että tiedät mitä minulla on mielessäni.
Yritän selittää sinulle että menen vain käymään siellä. Käyn vain katsomassa ja tulen heti takaisin. Sinua pelottaa se millaisena minä palaan. Vannon että nyt ei käy niin kuin aina ennen; minä olen muuttunut. Osaan nyt ajatella järkevästi ja kontrolloida tekemisiäni. En anna itseni luisua taas siihen tilaan, josta ei pääse ulos kuin hikoilemalla ja itkemällä.
Katseesi saa minut häpeämään ja lapset itkevät. Aika järjestää kohtaus. Se luo minulle portin pois tästä maailmasta ja sisäänpääsyn omaani. Minä menen nyt metsään ja se on sinun syysi! Paiskaan oven takaani kiinni niin kovaa, että en voi enää kääntyä takaisin.
Kun istun bussissa ja kävelen kirkonkylällä, tunnen kuinka ihmiset lukitsevat katseensa minuun. Ne tietävät, jotenkin ne tietävät! Kuiskuttelevat ja punnitsevat muka kurkkujaan ja tomaattejaan, kyllä minä tiedän! Vihaan sitä kuinka ne saavat minut häpeämään. Tuntemattomat ihmiset; mikä oikeus niillä siihen on? Metsässä minä olen yksin, siellä eivät kuselta haisevat sossunämmät minua nöyryytä, siellä eivät kaupantädit ja laupiaat lähimmäiset kurkistele pääni sisään.
Metsä nielee minut kitaansa. Kuljen eteenpäin ja annan polun johdattaa minut itseensä, kunnes löydän piilopaikkani, kunnes löydän kätköni. Tulevaisuus näyttää kirkkaalta ja maistuu karvaalta. Haistelen metsää ja maistan toisen kerran. Maistan kolmannen ja neljännen kerran. Pian mieleeni putkahtelee pettämättömiä suunnitelmia huomisen varalle; myyn asuntoni ja lahjoitan varat Afrikan nälkäisille lapsille, alan urheilemaan, perustan toiminimen, otan avioeron, ostan vaimolle kukkasia, vien lapset Jukujukumaahan tai myyn ne naapurin mustalaisille. Asiat ovat omissa käsissäni!
Juuri kun olen kirjoittamassa kirjaa ja aloittelemassa levylaulajan uraani, alakulo ja itseinho alkavat koputella mieleni lastulevyseinämiä. Täällä minä taas olen! Ne odottavat minua siellä peloissaan, siellä ne saavat minua aina odottaa, aina saavat pelätä. Ehkä olisi parempi jos lähtisin pois. Jospa vain jäisin tänne metsään. Kaipaisivatko he minua? Vai olisivatko he vain helpottuneita? Lapseni hyppisivät haudallani ruutua ja vaimoni naisi jonkun pyrkyrin jonka kartanon tonttia reunustaa aita, joka on korkeampi kuin verenpaineeni ja hiusrajani yhteensä. Sitten ne saisivat lapsia jotka eivät olisi rumia, niin kuin nuo nykyiset.
Voiko suurempaa kirousta ihmisen päälle langeta kuin ihmissuhteet ja niiden mukana kytkykaupattavat velvollisuudet. Vaikuttaa siltä että jokainen polku on reunustettu ketunraudoilla. Kun on jalkansa irti purtuaan hypellyt taas uuteen ansaan, huomaa pian olevansa täysin kädetön. Kuinka helppoa se olisikaan, jos saisi vain olla täällä metsässä ja koteloitua rauhassa puunoksalle roikkumaan.
Elämäni olisi jotakin paljon suurempaa ilman niitä! Se nainen ja ne kakarat, joita se vähän väliä puskee ulos perseestään! Kaikki ovet olivat minulle auki, maailma odotti minua syli avoinna ja minä sammuin sinun syliisi. Voisin olla jotakin, voisin nauttia jostakin joka ei ole minulta kiellettyä, jostakin jonka vuoksi ihmiset eivät lukitsisi katsettaan minuun. Täällä minä voin itkeä, metsä ymmärtää minua.
Olen kirkonkylällä, tämä taitaa olla paluumatka. Kaikki on yhtä sotkua, miten minä ikinä selviän tästä kaikesta. Täällä on metsäneläimiä, ne tulivat bussiinkin minun kanssani. Jänöjussi ja kilpikonna eivät välitä jutusteluistani, mutta ei eläinten kuulukaan. Mukavaa kuitenkin että ne tulivat tänne minua piristämään. Ne vaihtavat vähän väliä väriä ja silloin tällöin ne leijuvat läpikuultavina ilmassa. Bussin seinään piirtyy kirjaimia, kuin valomainos, josta ei oikein saa selvää. Yritän kohottaa käteni sitä kohti.
Ihmiset ovat kovin varuillaan ja peloissaan. Ihmettelevät kun keskustelen luontokappaleiden kanssa, mokomat luonnosta vieraantuneet flipperinkuulat. ”Niin juuri!” huudan ja tunnen kuinka ihmiset sädettävät taas katsein ja kuiskauksin häpeäänsä minua kohti. Tiedän että ne haistavat minut, ne vaanivat busseissaan, pedot, valmiina iskemään kiinni uhriinsa, halveksunta ja häpeä syömähampainaan. Minä olen tunkeutunut niiden reviirille.
Olen kotiovellani. En löydä avaimia. Soitan ovikelloa ja hakkaan ovea. Kestää epäilyttävän kauan ennen kuin se aukeaa. Tiedän että siellä suunnitellaan taas jotakin salaliittoa minua vastaan. Siellä se naapurin kusipää siittää sitä naista, jotta se voisi taas työntää mukuloita maailmaan leveästä perseestään minun elätettäväkseni! Ne tahtovat päästä minusta eroon, ne haluavat syöttää minut pedoille.. Ovi aukeaa. Kunpa voisin purkaa jollekin kaikki nämä huolet.
”Saatanan huora, nyt sinä kuolet!”
Työn tiedot
Metsäläinen
Osterix
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 649 sanaa» Työ lisätty: 10.07 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Minkäköhän sorttista tietoa nyt sitten kaivattaisiin?
Kommentit
AntoineDeSaint-Exupery
22:05 // 10.07 - 2008
Todella ymmärrettävää ja nerokasta tekstiä. Lukiessa tulee vähän väliä sellainen tunne, että ei perkele miten oivasti sanottu. Nautittavaa.
Taivaanrannanmaalari
00:07 // 11.07 - 2008
Luin tämän useaan otteeseen, ja luen sen vielä kerran. Ja toisenkin. Tekstejä en usein kommentoi, koska en ole mielestäni pätevä ihminen siihen. Mutta nyt sanoisin jotakin, jos osaisin.
surkk
18:09 // 13.07 - 2008
Makoisa teksti! Metsästä puhuttaessa oletin ensin, että tuolla henkilöllä on joku mielikuvitusmaailmansa siellä tai jotain sellaista, mutten näköjään ihan oikeaan osunutkaan. Teksti on värikästä ja jotkut ilmaisut etenkin saivat hymyilemään, poimintoina esim. " mokomat luonnosta vieraantuneet flipperinkuulat" ja "aita, joka on korkeampi kuin verenpaineeni ja hiusrajani yhteensä." Se on muuten alan urheilla eikä alan urheilemaan. :)
Ketturuukku
00:04 // 15.07 - 2008
Luin tätä sellainen mielipuolinen virnistys kasvoillani. Itse olen joskus melkein samassa jamassa metsäreissulle mennessäni, ja tulen sieltä aina pois pää täynnä kirkkaita ajatuksia. Jotenkin hulvaton, väkivaltainen ja iskevä teksti. Tykkään ja kovasti.
--surkk, saattaapi olla kirjakielellisesti oikein, mutta kyllä minäkin sen noin laittaisin, siinä on enemmän särmää ja tunnelmaa=D
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!