Kaunokirjallisen työn esitys
Jokaisena nousevana yönä
Olipa kerran kauan, hyvin kauan sitten prinsessa. Hänen ihonsa oli tumma puhtaimman mullan lailla, ja hiuksensa mustat kuin pimeinkin yö ilman tähtiä. Mutta prinsessan silmät olivat niin siniset, että niistä näki taivaan linnut, sillä niin siniset ne olivat.
Jokaisena iltana ja jokaisena nousevana yönä hän tanssi ruskeassa mekossaan suuren nuotion ja yön välissä. Liekit heittivät hänen varjonsa tummia puita vasten, ja ne katosivat huomaamatta metsän syövereihin.
Kerran prinsessan varjo lankesi pieneen puroon, ja joutui sen virran vietäväksi. Virta vei varjoa kauemmas tuudittaen sen rauhalliseen uneen. Näin varjo ei enää kaivannut takaisin prinsessan luokse. Puro päättyi pieneen kylään, jota asutti sadat, tuhannet ja sadattuhannet keijut. Kasvien ja kivien suojassa oli sopivan suuri ja liian pieni kokko niin monelle keijulle, ja he istuivat kertomassa tarinoita sen äärellä lämmön karkottaessa hallan. Niiden pedit roikkuivat riippukeinuina hentojen saniaisten lehdiltä, ja petiensä yläpuolella roikkui pienempääkin pienempi myrskylyhty.
Varjo kapusi ylös virrasta, ja meni piiloon puiden hämärään tutkiakseen ensin mihin oikein on joutunut. Nuoremmat keijut makasivat jo keinuissaan sammaleesta ommeltu täkki päällään, ja heidän lyhtynsä oli sammutettu. Varjoa alkoi nuorten keijujen lailla nukuttaa, joten se päätti käpertyä puunjuuren koloon ja nukkui siellä sikeästi aamuaurinkoon asti. Varjon ja muiden keijujen nukkuessa muut jatkoivat tarinoita hurjista seikkailuistaan, joita he eivät välttämättä olleet itse kokeneet, sillä isoisoisovanhempienkin kommellukset kelpasivat varsin hyvin. Eräässä suuressa, vanhassa ja viisaassa tammessa muuan lintuemo istui poikaset siipiensä turvassa kuuntelemassa alhaalta kantautuvia tarinoita. Lopulta, kirkkaimmankin tähden syttyessä taivaalle, oli viimeinen myrskylyhty viimeisen keinun yltä sammutettu, ja lintuemokin peitteli silmäteränsä uneen.
Ensimmäisen auringonsäteen venytellessä heräävällä taivaalla varjokin havahtui unestaan. Muistaessaan edellisen päivän tapahtumat se nousi kiireesti ylös juurelta, ja katseli ympärilleen. Vain kokko oli jäljellä, siitä tuprusi hiljaa savu, joka sisälsi nuo kaikki seikkailut jotka oli ääneen sanottu. Saniaisista olivat pedit kadonneet, aurinko näytti sille ainoastaan hämähäkinseitin, joka oli punottu niin kauniisti, että sen oli voinut tehdä vain keiju piilottaessaan itsensä päivänvalolta.
Varjo halusi takaisin. Se katsahti taivaalle, ja huomasi saman kyyhkyn kaartavan taivaan halki, kuin mikä prinsessan silmissä näkyi auringon koskettaessa niitä. Varjo vihelsi kyyhkyä, ja se liiteli niin alas, että varjo sai sen sulasta kiinni. Kyyhkyn noustessa taivaalle aurinkoa vastaan varjo huomasi jo katselevansa prinsessaa silmiin.
Jokaisena iltana ja jokaisena nousevana yönä prinsessa tanssi ruskeassa mekossaan suuren nuotion ja yön välissä. Liekit heittivät hänen varjonsa tummia puita vasten, ja varjo katosi hetkeksi, mutta palasi prinsessaan jalkoihin tanssimaan, ja tanssi tämän kanssa yön loppuun asti, kunnes kirkkainkin tähti oli syttynyt taivaalle.
Olipa kerran kauan, hyvin kauan sitten prinsessa. Hänen ihonsa oli tumma puhtaimman mullan lailla, ja hiuksensa mustat kuin pimeinkin yö ilman tähtiä. Mutta prinsessan silmät olivat niin siniset, että niistä näki taivaan linnut, sillä niin siniset ne olivat.
Jokaisena iltana ja jokaisena nousevana yönä hän tanssi ruskeassa mekossaan suuren nuotion ja yön välissä. Liekit heittivät hänen varjonsa tummia puita vasten, ja ne katosivat huomaamatta metsän syövereihin.
Kerran prinsessan varjo lankesi pieneen puroon, ja joutui sen virran vietäväksi. Virta vei varjoa kauemmas tuudittaen sen rauhalliseen uneen. Näin varjo ei enää kaivannut takaisin prinsessan luokse. Puro päättyi pieneen kylään, jota asutti sadat, tuhannet ja sadattuhannet keijut. Kasvien ja kivien suojassa oli sopivan suuri ja liian pieni kokko niin monelle keijulle, ja he istuivat kertomassa tarinoita sen äärellä lämmön karkottaessa hallan. Niiden pedit roikkuivat riippukeinuina hentojen saniaisten lehdiltä, ja petiensä yläpuolella roikkui pienempääkin pienempi myrskylyhty.
Varjo kapusi ylös virrasta, ja meni piiloon puiden hämärään tutkiakseen ensin mihin oikein on joutunut. Nuoremmat keijut makasivat jo keinuissaan sammaleesta ommeltu täkki päällään, ja heidän lyhtynsä oli sammutettu. Varjoa alkoi nuorten keijujen lailla nukuttaa, joten se päätti käpertyä puunjuuren koloon ja nukkui siellä sikeästi aamuaurinkoon asti. Varjon ja muiden keijujen nukkuessa muut jatkoivat tarinoita hurjista seikkailuistaan, joita he eivät välttämättä olleet itse kokeneet, sillä isoisoisovanhempienkin kommellukset kelpasivat varsin hyvin. Eräässä suuressa, vanhassa ja viisaassa tammessa muuan lintuemo istui poikaset siipiensä turvassa kuuntelemassa alhaalta kantautuvia tarinoita. Lopulta, kirkkaimmankin tähden syttyessä taivaalle, oli viimeinen myrskylyhty viimeisen keinun yltä sammutettu, ja lintuemokin peitteli silmäteränsä uneen.
Ensimmäisen auringonsäteen venytellessä heräävällä taivaalla varjokin havahtui unestaan. Muistaessaan edellisen päivän tapahtumat se nousi kiireesti ylös juurelta, ja katseli ympärilleen. Vain kokko oli jäljellä, siitä tuprusi hiljaa savu, joka sisälsi nuo kaikki seikkailut jotka oli ääneen sanottu. Saniaisista olivat pedit kadonneet, aurinko näytti sille ainoastaan hämähäkinseitin, joka oli punottu niin kauniisti, että sen oli voinut tehdä vain keiju piilottaessaan itsensä päivänvalolta.
Varjo halusi takaisin. Se katsahti taivaalle, ja huomasi saman kyyhkyn kaartavan taivaan halki, kuin mikä prinsessan silmissä näkyi auringon koskettaessa niitä. Varjo vihelsi kyyhkyä, ja se liiteli niin alas, että varjo sai sen sulasta kiinni. Kyyhkyn noustessa taivaalle aurinkoa vastaan varjo huomasi jo katselevansa prinsessaa silmiin.
Jokaisena iltana ja jokaisena nousevana yönä prinsessa tanssi ruskeassa mekossaan suuren nuotion ja yön välissä. Liekit heittivät hänen varjonsa tummia puita vasten, ja varjo katosi hetkeksi, mutta palasi prinsessaan jalkoihin tanssimaan, ja tanssi tämän kanssa yön loppuun asti, kunnes kirkkainkin tähti oli syttynyt taivaalle.
Työn tiedot
Jokaisena nousevana yönä
tutsku
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 394 sanaa» Työ lisätty: 14.07 - 2008» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tämmöistä tänään.
Kommentit
Ketturuukku
00:09 // 15.07 - 2008
Aih, kaunis satu. Mukavaa, kuvailevaa tekstiä, lukisin tämän mielelläni omille lapsilleni, kun tuosta hieman kasvavat.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!