Kaunokirjallisen työn esitys
Mörkö
Jos en ehdi suojatielle vihreän valon palaessa, vanhempani kuolevat viikon sisällä. Ehdin ajoissa ja ylitän tien. Joka kolmas katukivi on minun jalkojani varten.
Ajatukseni kapinoivat minua vastaan. Mieleni on muuntautumassa jonkun toisen mieleksi. Tuntuu kuin sisältäni olisi vapautumassa jotakin hallitsematonta, jotakin pahaa. En enää uskalla ajaa autolla, ajatus ajautumisesta vastaantulijoiden kaistalle on liian voimakas. En tiedä kuka teurastaa perheeni jos en ennätä suojatielle ajoissa, enkä liioin tiedä mikä on se voima, joka kasvattaa minuun syövän, jos kello on alle neljä kun seuraavaksi katson sitä. En tiedä mikä karmiva kohtalo uhkaa rakkaimpiani, jos vessanpöntön vetonupissa oleva teksti ei jää suoraan linjaan seinän kanssa. Yhtään sen selkeämpää ei ole myöskään se, kuka saa läheiseni jättämään minut aivan yksin, ellen kosketa välittömästi vasemman käteni sormenkynsiä oikean käden peukalollani. En siis tiedä paljoakaan, mutta pelko on todellinen.
Tuo pelko on alkanut ohjata elämääni. Ennen elämäni muodostui syistä ja seurauksista, joiden sisältöjä saatoin ohjailla valinnoillani. Nykyisin arkeni on täynnä epärationaalista pakkoa ja kroonista kauhua.
Jos menen lääkäriin, Lepattajat tulevat kuorimaan ihon päältäni kun kuu on täysi. Ehkä tämä menee ohi, minun tarvitsee nyt vain levätä. Niin, olen nyt hieman viisaampi. Minua uhkaavat ainakin Lepattajat. En tiedä mistä sen tiedän, mutta olen siitä varma. Siitä en tosin ole aivan varma, ovatko he vastuussa päähäni kohdistuneesta invaasiosta, vai ovatko he vain välikappale jonkin suuremman tahon pyrkimyksien toteuttamiseksi.
Luulin että lepo auttaisi minua, mutta nyt näyttääkin käyneen päinvastoin. En ole poistunut asunnostani ainakaan kolmeen päivään. Ne eivät päästä minua. Nukkuessani ruumiini ei saa ollenkaan lepoa, herään aamu aamun jälkeen yhä väsyneempänä, yölliset kauhut kirkkaana mielessäni.
Ajatuksiani kohdannut hyökkäys on muuttanut luonnettaan. Enää ei ole kyse potentiaalisista tapahtumista ja uhista joista intuitio minulle kertoo. Nyt se taho joka istutti päähäni nuo tiedot, kommunikoi kanssani suoraan. Se ei ole ääni. Se on ajatus. Joku ajattelee kanssani, ehkä se on telepatiaa. Muukalainen ajattelee päässäni.
LÄHDE ULOS
Vihdoin raitista ilmaa. Kävelen ympäriinsä kaupungilla, käyn syömässä ja katselen ihmisiä. Vatsani täyttyminen helpotti oloani huomattavasti. Vaikuttaisi siltä että nyt saan olla rauhassa. Yritän ajatella tilaani rationaalisesti. Minun täytyy olla sairas, tässä ei ole järkeä. Mutta enhän minä ole sairas, sillä minähän olen terve. Ehkä muillakin on samanlaista? Mitä jos kaikki kantavat mukanaan yhtä karmeaa salaisuutta? Salaisuutta jota he tarkoin varjelevat, sillä he tietävät että kukaan ei ymmärtäisi. Kukaan ei uskaltaisi ymmärtää. Mistä sen voisi tietää, ehkä onkin niin. En voi kysyä asiaa keneltäkään tutultani, se saattaisi olla liikaa. Tuntemattomalla ei ole niin väliä, varmasti hänenkin on helpompi avautua ventovieraalle tällaisesta aiheesta.
Kävelen syrjemmälle kaupungin keskustasta. Yritän etsiä ihmistä jonka päässä on vieraita.
”Anteeksi, saisinko kysyä teiltä jotakin?”
”Hei, mulla on kiire eikä mua kiinnosta mitkään Jeesusjutut..”
”Tämä vie vain hetken, tahtoisin vain tietää, käskeekö joku sinua, onko sinun päässäsi joku? Se ei ole ääni, se on ajatus!”
”Hei mulla on kiire, väistä!”
KOSKETA HÄNTÄ
Mitä.. Ei..
KOSKE!
Tartun naiseen kiinni, alan repiä häneltä paitaa päältä. Nainen huutaa, mitä minä oikein teen!? Ihmiset ovat kuulleet naisen huudon ja pakenen paikalta. Ilmeisesti kukaan ei lähtenyt perääni.
Palaan kotiini ja kauhukseni huomaan että joku on käynyt asunnossani! Tämä on täydellinen kaaos.
Kuvaputki savuaa lattialla, vesi kiehuu kattilalla. Kirjahylly on kaadettu, laatikkojen sisällöt levitelty lattioille. Ne ovat turmelleet tapetit, repineet ja tuhrineet ulosteilla lakanat.
PIIRONGIN TAKANA ON JÄTESÄKKEJÄ
Asuntoni on tyhjä.
Näin hänet, hän oli vessan peilissä. Seisoin pimeässä vessassa ja tuijotin hänen silmiensä tilalla olevaa tyhjyyttä.
MINÄ KÄYTÄN RUUMISTASI KUN LUULET YÖLLÄ NUKKUVASI! OVEN TAKANA ON LEHTI, LUE! EDELLISYÖNÄ JOKU MURTAUTUI OMAKOTITALOON LAITAKAUPUNGILLA JA SIEPPASI PIKKUPOJAN.
Ei..
KYLLÄ!
Minä en saa nukahtaa. En tiedä koska olen viimeksi syönyt, enkä edes välitä. Minun on jotenkin savustettava hänet ulos. Mutta miten, ajatukseni eivät pysy millään kasassa. Valvotut yöt ovat tehneet päästäni raskaan. En mene enää vessaan, teen tarpeeni huoneen nurkassa olevaan ämpäriin. En saata ymmärtää, miten se aina tyhjenee ja miksi sen sisältö löytyy hetken päästä kaikkialta. Se ei ole tärkeää, en saa antaa sen häiritä minua. On ajateltava, on ajateltava vaikka väkisin.
NUKAHDA.. NUKU VAIN PIENI HETKI.. KUINKA HYVÄLTÄ TUNTUISIKAAN PAINAA TUO PAINAVA PÄÄ TYYNYYN
En!
SINUN EI KANNATTAISI VASTUSTAA MINUA
Miksi ei? Mikä oikeus sinulla on murtautua minun päähäni?
MINÄ OLEN JUMALA
Etkä ole!
KYLLÄ OLEN.. MITEN MINÄ MUKA MUUTEN TIETÄISIN KAIKEN.. KATSO TISKIALTAASEEN.. SIELLÄ ON LAPSEN KORVA.. VOITKO KUVITELLA KUINKA PALJON PIENI PETTERI PELKÄSI KUN LEIKKASIT SEN IRTI?
Miksi sinä piinaat minua!? Mikset vain tapa minua jos kerran olet Jumala ja minä olen tehnyt sinulle jotakin pahaa..
JOLLET TOTTELE MINUA ET PÄÄSE KOSKAAN TÄSTÄ HELVETISTÄ
Et sinä ole Jumala!
KYLLÄ OLEN.. MUTTA PIAN MINÄ OLEN IHMINEN.. TAI EHKÄ SITTENKIN PETO.. ETKÖ HUOMAA KUINKA AHDASTA TÄÄLLÄ ON, ETKÖ HUOMAA KUINKA VÄHÄN SINULLA ON ENÄÄ TILAA.. KAUNIITA UNIA, OMAN KULLAN KUVIA
NUKAHDA!
En!
SELVÄ, SITTEN SAAT MITÄ KERJÄÄT
Lepattajat täyttävät asuntoni. Ne parveilevat ympärilläni; raapivat ihoani kynsillään ja raastavat lihaani hampaillaan. Ne nakertavat ja jyrsivät, sähisevät ja kynsivät.
NUKAHDA NIIN KUTSUN NE POIS
En enää välitä kivusta, olen turta. Otan kaiken vastaan, keskityn vain pysymään hereillä, millään muulla ei ole enää väliä.
Aamu. Olen punainen ja yksin. Selvisin jälleen yhdestä yöstä, mutta tiedän, etten kestäisi enää uutta. Se saa minut pian. Kipu ei ole kadonnut minnekään, väsymys on vielä täällä.
JA MINÄ
Ajattele! On vielä yritettävä, niin kauan kuin minulla on edes pieni kontrolli. Mistä se on oikein tullut? Mitä se haluaa? Se haluaa ruumiini, se on ainakin käynyt selväksi.. Mutta miksi ja riittääkö se sille? Mikä se voi olla? Jos tuo on Jumala niin mitä järkeä on enää millään? Jos tuo on Jumala, niin miksi en vain anna periksi.. Mitä minä Hänelle mahtaisin.. EI! Se valehtelee. Väsymys on pehmentänyt pääni; miksi ihmeessä Jumalan tarvitsisi odottaa nukahtamistani! Ei, se on jokin muu.. Onkohan naapureillakin tällaista? Naapureilla.. Ehkä tämä on sittenkin vain telepatiaa! Ehkä piinaajani on tälläkin hetkellä lähelläni, seinän takana, taikka vastapäisessä talossa.. Avaan verhon, valo tunkeutuu sisään ja minun on suljettava silmäni. Avaan ja suljen kunnes olen jälleen tottunut valoon.
B-RAPPU, ASUNTO NUMERO 8. SIELLÄ MINÄ OLEN. HALUATKO ETTÄ TÄMÄ PÄÄTTYY? TULE LUOKSENI
Astun ovesta ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Askeleeni on hatara ja minua huimaa. On otettava tukea seinästä. Tuntuu kuin laskeutuisin vuorenseinämää, kun haparoin pikkuhiljaa alemmas, askelmalta askelmalle. Ulkona istun hetkeksi nurmikolle ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa.
TULE
Ovi avautuu. Säpsähdän. Voi luoja. Siinä se nyt on, tuijottaa minua tyhjillä silmillään, tuo kuvottava olio. Se seisoo hievahtamatta oviaukossa, tuijottaa minua herkeämättä ja hiiren hiljaa. Sen hengitys haisee mädäntyneeltä lihalta ja likaiselta vihalta. Se vain katsoo. Minun mittani on täysi, viime viikkojen piina saavuttaa räjähdyspisteen jossain sieluni syövereissä, ja tönäisen olion sisään huoneeseen. Se ottaa muutaman taka-askeleen ja pysähtyy, seisoo ja tuijottaa. Katseeksi tuota ei voi kutsua.
”Miksi!?”
”Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt!?”
”Miksi sinä piinaat minua? Jätä minut rauhaan! Anna minulle minun mieleni takaisin!”
SINÄ OLET HEIKKO. VALITSIN SINUT KOSKA OLET HEIKKO. OLET HEIKKO JA HELPOSTI HALLITTAVA, TÄYDELLINEN. MIELESI SINÄ SAAT PITÄÄ KAIKIN MOKOMIN, EN TEE MITÄÄN MOKOMALLA PSYYKEEN PALASELLA. VIEN RUUMIISI , OI, SE ON VAIN AJAN KYSYMYS! TUHANNET TULEVAT TAIPUMAAN JÄLKEESI
Puristan käteni nyrkkiin ja tunnen jotakin kädessäni. Veitsi. Tämä on ainoa tilaisuuteni, tuo olio ei ansaitse armoa. Seuraavat hetket ovat kovin hämäriä. Löydän itseni sen ruumiin päältä, olemme yltä päältä veressä. Alan etsiä työkalua. Se löytyy yllättävän helposti.. Mistä se veitsikin käteeni tuli? En jaksa uhrata asialle kuitenkaan enempää ajatuksiani, nyt on sahattava.
Sullon pään asunnosta löytämääni selkäreppuun. Pian maailma saa huokaista helpotuksesta, kohta kaikki saavat tietää minkälaisesta ilkiöstä he ovat päässeet. Satoja vuosia, ties vaikka vuosituhansia mellastanut paha on nyt kohdannut loppunsa!
Laahustan kohti poliisi-asemaa. Askeleeni on heikko mutta määrätietoinen. Vielä viimeiset ponnistukset ja olen vapaa! Astelen asemalle.
”Jahas, heihei, mikäs mies sinä olet!” Minut pysäytetään jo ovella.
”Ymmärrän että ulkoinen olemukseni ei välttämättä anna minusta parhainta mahdollista kuvaa, mutta olen tehnyt teille palveluksen!”
”Joopa joo! Hei, jumalauta! Onko tuo verta!?”
”Arvasin ettette usko minua! Siksi otin mukaani todistusaineistoa! Katsokaa tätä demonia!”
Nostan pään repusta. Jostain syystä haluan katsoa vielä kerran tyhjyyteen, katsoa ja tietää että nyt kaikki on lopultakin ohi. Mitä!? Silmälasit! Pupillit! Viikset ja vaalea tukka!
”Ei.. Tämän täytyy, tämä, minä vannon, se hohkasi pahaa!”
Jos en ehdi suojatielle vihreän valon palaessa, vanhempani kuolevat viikon sisällä. Ehdin ajoissa ja ylitän tien. Joka kolmas katukivi on minun jalkojani varten.
Ajatukseni kapinoivat minua vastaan. Mieleni on muuntautumassa jonkun toisen mieleksi. Tuntuu kuin sisältäni olisi vapautumassa jotakin hallitsematonta, jotakin pahaa. En enää uskalla ajaa autolla, ajatus ajautumisesta vastaantulijoiden kaistalle on liian voimakas. En tiedä kuka teurastaa perheeni jos en ennätä suojatielle ajoissa, enkä liioin tiedä mikä on se voima, joka kasvattaa minuun syövän, jos kello on alle neljä kun seuraavaksi katson sitä. En tiedä mikä karmiva kohtalo uhkaa rakkaimpiani, jos vessanpöntön vetonupissa oleva teksti ei jää suoraan linjaan seinän kanssa. Yhtään sen selkeämpää ei ole myöskään se, kuka saa läheiseni jättämään minut aivan yksin, ellen kosketa välittömästi vasemman käteni sormenkynsiä oikean käden peukalollani. En siis tiedä paljoakaan, mutta pelko on todellinen.
Tuo pelko on alkanut ohjata elämääni. Ennen elämäni muodostui syistä ja seurauksista, joiden sisältöjä saatoin ohjailla valinnoillani. Nykyisin arkeni on täynnä epärationaalista pakkoa ja kroonista kauhua.
Jos menen lääkäriin, Lepattajat tulevat kuorimaan ihon päältäni kun kuu on täysi. Ehkä tämä menee ohi, minun tarvitsee nyt vain levätä. Niin, olen nyt hieman viisaampi. Minua uhkaavat ainakin Lepattajat. En tiedä mistä sen tiedän, mutta olen siitä varma. Siitä en tosin ole aivan varma, ovatko he vastuussa päähäni kohdistuneesta invaasiosta, vai ovatko he vain välikappale jonkin suuremman tahon pyrkimyksien toteuttamiseksi.
Luulin että lepo auttaisi minua, mutta nyt näyttääkin käyneen päinvastoin. En ole poistunut asunnostani ainakaan kolmeen päivään. Ne eivät päästä minua. Nukkuessani ruumiini ei saa ollenkaan lepoa, herään aamu aamun jälkeen yhä väsyneempänä, yölliset kauhut kirkkaana mielessäni.
Ajatuksiani kohdannut hyökkäys on muuttanut luonnettaan. Enää ei ole kyse potentiaalisista tapahtumista ja uhista joista intuitio minulle kertoo. Nyt se taho joka istutti päähäni nuo tiedot, kommunikoi kanssani suoraan. Se ei ole ääni. Se on ajatus. Joku ajattelee kanssani, ehkä se on telepatiaa. Muukalainen ajattelee päässäni.
LÄHDE ULOS
Vihdoin raitista ilmaa. Kävelen ympäriinsä kaupungilla, käyn syömässä ja katselen ihmisiä. Vatsani täyttyminen helpotti oloani huomattavasti. Vaikuttaisi siltä että nyt saan olla rauhassa. Yritän ajatella tilaani rationaalisesti. Minun täytyy olla sairas, tässä ei ole järkeä. Mutta enhän minä ole sairas, sillä minähän olen terve. Ehkä muillakin on samanlaista? Mitä jos kaikki kantavat mukanaan yhtä karmeaa salaisuutta? Salaisuutta jota he tarkoin varjelevat, sillä he tietävät että kukaan ei ymmärtäisi. Kukaan ei uskaltaisi ymmärtää. Mistä sen voisi tietää, ehkä onkin niin. En voi kysyä asiaa keneltäkään tutultani, se saattaisi olla liikaa. Tuntemattomalla ei ole niin väliä, varmasti hänenkin on helpompi avautua ventovieraalle tällaisesta aiheesta.
Kävelen syrjemmälle kaupungin keskustasta. Yritän etsiä ihmistä jonka päässä on vieraita.
”Anteeksi, saisinko kysyä teiltä jotakin?”
”Hei, mulla on kiire eikä mua kiinnosta mitkään Jeesusjutut..”
”Tämä vie vain hetken, tahtoisin vain tietää, käskeekö joku sinua, onko sinun päässäsi joku? Se ei ole ääni, se on ajatus!”
”Hei mulla on kiire, väistä!”
KOSKETA HÄNTÄ
Mitä.. Ei..
KOSKE!
Tartun naiseen kiinni, alan repiä häneltä paitaa päältä. Nainen huutaa, mitä minä oikein teen!? Ihmiset ovat kuulleet naisen huudon ja pakenen paikalta. Ilmeisesti kukaan ei lähtenyt perääni.
Palaan kotiini ja kauhukseni huomaan että joku on käynyt asunnossani! Tämä on täydellinen kaaos.
Kuvaputki savuaa lattialla, vesi kiehuu kattilalla. Kirjahylly on kaadettu, laatikkojen sisällöt levitelty lattioille. Ne ovat turmelleet tapetit, repineet ja tuhrineet ulosteilla lakanat.
PIIRONGIN TAKANA ON JÄTESÄKKEJÄ
Asuntoni on tyhjä.
Näin hänet, hän oli vessan peilissä. Seisoin pimeässä vessassa ja tuijotin hänen silmiensä tilalla olevaa tyhjyyttä.
MINÄ KÄYTÄN RUUMISTASI KUN LUULET YÖLLÄ NUKKUVASI! OVEN TAKANA ON LEHTI, LUE! EDELLISYÖNÄ JOKU MURTAUTUI OMAKOTITALOON LAITAKAUPUNGILLA JA SIEPPASI PIKKUPOJAN.
Ei..
KYLLÄ!
Minä en saa nukahtaa. En tiedä koska olen viimeksi syönyt, enkä edes välitä. Minun on jotenkin savustettava hänet ulos. Mutta miten, ajatukseni eivät pysy millään kasassa. Valvotut yöt ovat tehneet päästäni raskaan. En mene enää vessaan, teen tarpeeni huoneen nurkassa olevaan ämpäriin. En saata ymmärtää, miten se aina tyhjenee ja miksi sen sisältö löytyy hetken päästä kaikkialta. Se ei ole tärkeää, en saa antaa sen häiritä minua. On ajateltava, on ajateltava vaikka väkisin.
NUKAHDA.. NUKU VAIN PIENI HETKI.. KUINKA HYVÄLTÄ TUNTUISIKAAN PAINAA TUO PAINAVA PÄÄ TYYNYYN
En!
SINUN EI KANNATTAISI VASTUSTAA MINUA
Miksi ei? Mikä oikeus sinulla on murtautua minun päähäni?
MINÄ OLEN JUMALA
Etkä ole!
KYLLÄ OLEN.. MITEN MINÄ MUKA MUUTEN TIETÄISIN KAIKEN.. KATSO TISKIALTAASEEN.. SIELLÄ ON LAPSEN KORVA.. VOITKO KUVITELLA KUINKA PALJON PIENI PETTERI PELKÄSI KUN LEIKKASIT SEN IRTI?
Miksi sinä piinaat minua!? Mikset vain tapa minua jos kerran olet Jumala ja minä olen tehnyt sinulle jotakin pahaa..
JOLLET TOTTELE MINUA ET PÄÄSE KOSKAAN TÄSTÄ HELVETISTÄ
Et sinä ole Jumala!
KYLLÄ OLEN.. MUTTA PIAN MINÄ OLEN IHMINEN.. TAI EHKÄ SITTENKIN PETO.. ETKÖ HUOMAA KUINKA AHDASTA TÄÄLLÄ ON, ETKÖ HUOMAA KUINKA VÄHÄN SINULLA ON ENÄÄ TILAA.. KAUNIITA UNIA, OMAN KULLAN KUVIA
NUKAHDA!
En!
SELVÄ, SITTEN SAAT MITÄ KERJÄÄT
Lepattajat täyttävät asuntoni. Ne parveilevat ympärilläni; raapivat ihoani kynsillään ja raastavat lihaani hampaillaan. Ne nakertavat ja jyrsivät, sähisevät ja kynsivät.
NUKAHDA NIIN KUTSUN NE POIS
En enää välitä kivusta, olen turta. Otan kaiken vastaan, keskityn vain pysymään hereillä, millään muulla ei ole enää väliä.
Aamu. Olen punainen ja yksin. Selvisin jälleen yhdestä yöstä, mutta tiedän, etten kestäisi enää uutta. Se saa minut pian. Kipu ei ole kadonnut minnekään, väsymys on vielä täällä.
JA MINÄ
Ajattele! On vielä yritettävä, niin kauan kuin minulla on edes pieni kontrolli. Mistä se on oikein tullut? Mitä se haluaa? Se haluaa ruumiini, se on ainakin käynyt selväksi.. Mutta miksi ja riittääkö se sille? Mikä se voi olla? Jos tuo on Jumala niin mitä järkeä on enää millään? Jos tuo on Jumala, niin miksi en vain anna periksi.. Mitä minä Hänelle mahtaisin.. EI! Se valehtelee. Väsymys on pehmentänyt pääni; miksi ihmeessä Jumalan tarvitsisi odottaa nukahtamistani! Ei, se on jokin muu.. Onkohan naapureillakin tällaista? Naapureilla.. Ehkä tämä on sittenkin vain telepatiaa! Ehkä piinaajani on tälläkin hetkellä lähelläni, seinän takana, taikka vastapäisessä talossa.. Avaan verhon, valo tunkeutuu sisään ja minun on suljettava silmäni. Avaan ja suljen kunnes olen jälleen tottunut valoon.
B-RAPPU, ASUNTO NUMERO 8. SIELLÄ MINÄ OLEN. HALUATKO ETTÄ TÄMÄ PÄÄTTYY? TULE LUOKSENI
Astun ovesta ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Askeleeni on hatara ja minua huimaa. On otettava tukea seinästä. Tuntuu kuin laskeutuisin vuorenseinämää, kun haparoin pikkuhiljaa alemmas, askelmalta askelmalle. Ulkona istun hetkeksi nurmikolle ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa.
TULE
Ovi avautuu. Säpsähdän. Voi luoja. Siinä se nyt on, tuijottaa minua tyhjillä silmillään, tuo kuvottava olio. Se seisoo hievahtamatta oviaukossa, tuijottaa minua herkeämättä ja hiiren hiljaa. Sen hengitys haisee mädäntyneeltä lihalta ja likaiselta vihalta. Se vain katsoo. Minun mittani on täysi, viime viikkojen piina saavuttaa räjähdyspisteen jossain sieluni syövereissä, ja tönäisen olion sisään huoneeseen. Se ottaa muutaman taka-askeleen ja pysähtyy, seisoo ja tuijottaa. Katseeksi tuota ei voi kutsua.
”Miksi!?”
”Mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt!?”
”Miksi sinä piinaat minua? Jätä minut rauhaan! Anna minulle minun mieleni takaisin!”
SINÄ OLET HEIKKO. VALITSIN SINUT KOSKA OLET HEIKKO. OLET HEIKKO JA HELPOSTI HALLITTAVA, TÄYDELLINEN. MIELESI SINÄ SAAT PITÄÄ KAIKIN MOKOMIN, EN TEE MITÄÄN MOKOMALLA PSYYKEEN PALASELLA. VIEN RUUMIISI , OI, SE ON VAIN AJAN KYSYMYS! TUHANNET TULEVAT TAIPUMAAN JÄLKEESI
Puristan käteni nyrkkiin ja tunnen jotakin kädessäni. Veitsi. Tämä on ainoa tilaisuuteni, tuo olio ei ansaitse armoa. Seuraavat hetket ovat kovin hämäriä. Löydän itseni sen ruumiin päältä, olemme yltä päältä veressä. Alan etsiä työkalua. Se löytyy yllättävän helposti.. Mistä se veitsikin käteeni tuli? En jaksa uhrata asialle kuitenkaan enempää ajatuksiani, nyt on sahattava.
Sullon pään asunnosta löytämääni selkäreppuun. Pian maailma saa huokaista helpotuksesta, kohta kaikki saavat tietää minkälaisesta ilkiöstä he ovat päässeet. Satoja vuosia, ties vaikka vuosituhansia mellastanut paha on nyt kohdannut loppunsa!
Laahustan kohti poliisi-asemaa. Askeleeni on heikko mutta määrätietoinen. Vielä viimeiset ponnistukset ja olen vapaa! Astelen asemalle.
”Jahas, heihei, mikäs mies sinä olet!” Minut pysäytetään jo ovella.
”Ymmärrän että ulkoinen olemukseni ei välttämättä anna minusta parhainta mahdollista kuvaa, mutta olen tehnyt teille palveluksen!”
”Joopa joo! Hei, jumalauta! Onko tuo verta!?”
”Arvasin ettette usko minua! Siksi otin mukaani todistusaineistoa! Katsokaa tätä demonia!”
Nostan pään repusta. Jostain syystä haluan katsoa vielä kerran tyhjyyteen, katsoa ja tietää että nyt kaikki on lopultakin ohi. Mitä!? Silmälasit! Pupillit! Viikset ja vaalea tukka!
”Ei.. Tämän täytyy, tämä, minä vannon, se hohkasi pahaa!”
Työn tiedot
Mörkö
Osterix
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1258 sanaa» Työ lisätty: 18.07 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Miten kursivoidaan?
EDIT: Poistin tästäkin viimeisen kappaleen, niin kuin muutamasta aiemmastakin.. Eivät sovi mihinkään.
Kommentit
Surumielinen
01:10 // 18.07 - 2008
Täällä ei vissiinkään saa kursiivia. Upea, paikoin todella ahdistava tekele, kiitettävästi pysyi kasassa ja muutenkin jotain hienoa. Olen vähän solmuinen kommentoimaan näin yöllä, mutta suomeksi tykkäsin ja ahdistuin.
Porzi
20:36 // 21.07 - 2008
Joo!
Tykkäsin tosta alotuksesta... siitä, että se alkoi "normaalista" neuroosista, jonka kaltaisia tuntemuksia lähes kaikilla joskus on ollut.
Manson
18:22 // 24.07 - 2008
Voi herranen aika miten mestarillinen teos ! O:
Täytyypä lukea ihan toistamiseen.
Pidin oikein paljon tuosta caps lock ideasta joka korostaa tuota "mörön" puhevuoroja.
maljanen
10:13 // 18.09 - 2008
On kyllä mainiota tekstiä. Kuka vain saattaa soittaa ovikelloani ja repiä pääni irti, se saatan olla minä. Niin ahdistava ja ihana.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!