Kaunokirjallisen työn esitys
Eternal Snow
”..ja se siis oli syy joka johti toiseen maailmansotaan..”
Annan opettajan hölötyksen hitaasti kadota merkityksettömäksi taustahelinäksi oppilaitten puheen joukkoon. Nojaan ikkunalautaa vasten ja annan katseeni harhailla koulurakennuksen vierellä olevalla urheilukentällä. Lukion ensimmäisellä olevat pojat pelaavat jotain pallopeliä matalaksi tallatulla lumella, saatan jopa nähdä heidän ilmeensä jotka vaihtelevat riemusta pettymykseen riippuen siitä kumpi puoli sai pisteitä. En voi sille mitään, silmäni kiinnittyvät kuin itsestään erääseen tiettyyn pelaajaan. Pelaajaan, jonka posket punoittavat kirpeästä pakkasesta, nuorukainen jonka löysälle poninhännälle sidotut pitkät hiukset hehkuvat kuutamon kalpeaa kultaa. Yritän kääntää katsettani, käsken itseäni ainakin tuhannennen kerran olemaan järkevä. Turhaan minä edes haaveilin hänestä, oli typerää ajatellakaan koko asiaa.
Juuri samassa yönsiniset silmät kiinnittyvät omiini, hän huomaa katseeni jota en yrityksistä huolimatta ole onnistunut kääntämään toisaalle.. Hän tarkkailee minua kulmakarvat hämmentyneessä kurtussa. Tunnen kuinka nolouden kuumat lieskat nuolevat sisintäni, kasvoilleni kohoaa hitaasti kuumottava puna. Nolouden lisäksi tunnen kuitenkin myös jotakin muuta.. se on suloinen, äärimmäisen pehmeä ja aavistuksen verran jännityksentäytteinen tunne, joka kumoaa häpeän.
Hänen suupielensä leikittelevät pehmeässä virneessä, ymmärrän viimeistään nyt että hän on huomannut minut. Kasvoilleni kohoaa varovainen, hauras hymy. Sitten käännän nopeasti pääni takaisin kohti opettajaa. Katseeni on koko lopputunnin tiukasti liitutaulussa, vaikken mistään mitään tajuakaan. Ainut asia joka kykenee puhkaisemaan tajuntani, on se lämmin tunne joka kytee rinnassani, sisimpäni kehrää kuin tyytyväinen kissa. Huomaamattani suupieleni kohoavat pehmeään hymyyn.
On välitunti, seisoskelen ystävieni kanssa koulun oven luona. Kuuntelen hajamielisesti heidän puhettaan ja hymähdän oikeaan kohtaan jotakin sopivaa. En kuitenkaan kykene keskittymään kunnolla, sillä tunnen hänen läsnäolonsa lähelläni, vaikken häntä näekään. Vaistomaisesti vaihdan painoa jalalta toiselle, hypähtelen paikallani ja siirryn huomaamattomasti niin päin että näen ympärilleni paremmin. Huomaan pojan seinän vierustalla muitten ikäistensä luona, hänen hengityksensä huurtuu pakkasessa kun hän nauraa. Jälleen yritän kääntää katsettani, koitan olla välittämättä. Tahdonvoimani ei kuitenkaan riitä, olen liian heikko. Katseeni leikittelee hänen olemuksessaan, vähän väliä vilkaisen itsekään sitä huomaamatta hänen suuntaansa. Oloni tuntuu pehmeältä, sydämessä läikehtii riemukas lämpö. Siitäkin huolimatta, että itsepintainen ääni takaraivossani kimittää: ”Ei sinulla ole toivoa, on parempi vain antaa olla ennen kuin teet itsestäsi naurunalaisen”
Aavistan sanojen olevan ainakin osaksi totta, mutten siitäkään huolimatta kykene lopettamaan. Hän on jo lukiossa, minä vasta kahdeksannella. Ikäero tuntuu nuorten keskuudessa huimalta, aivan liian suurelta. Mutta silti, kaikesta huolimatta en kykene olemaan luomatta häneen kaipaavia silmäyksiä.
Hätkähdän hänen katsahtaessaan minun suuntaani, tajuan jääneeni tuijottamaan liian pitkäksi aikaa. Jälleen kerran idioottimainen puna kohoaa poskilleni, mutten käännä katsettani. Hänen tummansiniset silmänsä ovat lumonneet minut, lumonneet kuin käärme linnun. Katselemme toisiamme, kunnes hän kääntää kaunismuotoisen päänsä ja sanoo ystävilleen jotain. Sitten hän lähtee liikkeelle, askeleet jotka hän asettelee pehmeään lumeen ovat johdattamassa häntä minun luokseni. Pakokauhu yrittää vallata mieleni, tunnen halua juosta pakoon ihoni noustessa kananlihalle. Ja silti, kuitenkin.. haluan hänen tulevan, toivon että hän soisi minulle jälleen pehmeän hymynsä. Vilkaisen pikaisesti ystäviini, heidänkin keskuudessaan käy kova supina. Tiedän kuitenkin että heidän ihailunsa on pelkkää sivusta palvomista, heidän tunteensa eivät ole läheskään yhtä vahvat kuin omani. Samassa silkinpehmeä ääni viereltäni sanoo:
”Hei”
Käännähdän ja tajuan typertyneenä, että hän tosiaan puhuu minulle. Minulle, tytölle jolle kukaan järkevä poika ei yleensä ole osoittanut yhtä vilkaisua enempää huomiotaan. Ynähdän hiljaa tervehdyksen, ääneni kuulostaa omissa korvissani pelkältä käheältä raakkumiselta.
”Sinähän olet Sara, eikö..? Luin lehdestä joulunovellin jonka olit tehnyt. Se oli tosi hauska, olisi mukava lukea tarinoitasi lisää”, hän sanoo, suupielet pehmeässä hymyssä.
Sanoja, sanoja. Olen niin keskittynyt kuuntelemaan hänen ääntään, että tuskin tajuan lauseita koko merkityksessään. Saan ääneni takaisin vasta, kun yksi kavereistani pukkaa minua huomaamattomasti kylkeen. Hiukan vaivalloisesti minun onnistuu kähistä:
”S- se oli pelkkä onneton kyhäelmä.. ajattelin kyllä kirjoittaa lisää..”
Hänen hymynsä ei sammu, silmät eivät menetä lämpöään, suu ei sulkeudu vaan jatkaa uudella kysymyksellä. Siitä viriää keskustelu jota kelailen kotona sängyssäni yhä uudelleen ja uudelleen, suloisen lämmön kutitellessa hellästi sydäntäni. Olen rakastunut häneen yhä pahemmin.
Sen päivän jälkeen keskustelemme aina tietyn väliajoin, yleensä kirjoittamisesta. Alun jäykkyyteni sulaa pikkuhiljaa, huomaan että minun on yhä helpompi ja helpompi puhua hänen kanssaan. Kukaan ei pidä sitä mitenkään omituisena, kaksi kirjoittamista harrastavaa vain jakaa kokemuksiaan. Niin minä arvelen hänenkin ajattelevan, sillä vaikka keskustelumme onkin ajoittain hyvin hilpeää, se pysyy asiallisena. Loppujen lopuksi en tiedä hänestä juuri mitään. Se ei kuitenkaan estä minua olemaan kutomatta ympärilleni suloista kudelmaa joka muuttaa totuuden pehmeämmäksi. Hänen pienetkin vilkaisunsa minua kohti saavat sydämeni pamppailemaan kiihtyneesti, etsin hänen sanoistaan ja eleistään merkityksiä jotka ovat minulle tärkeitä, jotka saavat sisimpäni jälleen kehräämään. Aina välillä hän hipaisee kättäni, tahallaan vai tahattomasti, sitä en tiedä. Jokaisella kerralla kuitenkin tunnen kuinka hänen kosketuksensa jättää polttojäljen ihooni, hymy karkaa väkisinkin huulilleni. Elämäni kukoistaa, olen kuin uudesti syntynyt hänen ansiotaan, vaikkei mitään merkittävää ole oikeastaan tapahtunut
Joulunavajaiset pidetään jälleen. Minäkin olen kylmästä ilmasta huolimatta paikalla, sillä tiedän että hänkin on siellä. Kuulin kuinka hän puhui siitä ystävilleen. Seisoskelen luokkamme myyntikojulla, joka kerää rahaa luokkaretkeämme varten. Ihmisiä tulee ja menee, joulupukiksi naamioitunut mieskin käy tervehtimässä meitä ja jakelemassa karkkia.
Puserran kylmettyneitä sormiani tiukasti lapasten sisässä ja kurkotan kaulaani, yrittäen nähdä hänet jossakin. Tiedän että hän on täällä. Hänen on pakko.
Kuin kutsusta väkijoukosta esiin työntyy pää jolla keikkuu musta pipo, kuutamonkalpeat hiussuortuvat ovat vallattomina silmien tiellä. Sydämessäni läikähtää lämpö, kylmyys ei enää tunnu kuin kevyenä aavistuksena mielessäni. Hän astelee luoksemme, huomaan kuinka katse mittailee arvioivasti piparipurkkeja joita luokkamme myy. Heilautan kättäni ja virnistän, olo tuntuu
sanoinkuvaamattoman hyvältä.
”Hei, sinäkin siis -”
Tervehdys kuolee pelkkänä kylmänä henkäyksenä huulilleni.
Hänen hansikkaan peittämässä kädessään lepää käsi. Hoikka, hyvin hoidettu käsi. Tytön käsi.
Kuin pakotettuna oudon haaleaksi muuttunut katseeni singahtaa kädestä sen omistajaan. Huomaan tuijottavani sievän, ainakin kolme vuotta itseäni vanhemman tytön kasvoihin. Tulenpunaiset kiharat kehystävät tytön pehmeitä piirteitä, tuijotan mieli lamaantuneena kuinka hän vilkaisee tyttöön äärimmäisen hellästi. Tavalla, josta itse olen saanut kokea vain pienen aavistuksen.
”Terve Sara. Tässä on tyttöystäväni Rena, hän on tullut tänne lomalle”, hän esittelee tytön puristaen tätä samalla itseään vasten, huomaamatta lainkaan silmiäni joihin nousee kuollut katse.
Käsittämätöntä, kuinka yksi ainut harmittomalta vaikuttava sana voi tappaa kaiken. Toiveet. Haaveet. Onnen.
Tyttöystävä.
Jotenkin minun onnistuu repiä huulilleni hymy. Se on kylmä ja kuollut sellainen, mutta hän on liiaksi rakkaansa lumoissa tajutakseen sitä. Sisimpääni läikehtii kylmyys, jäätävä viima joka kaivertaa sieluuni arpia. Katson paikalleni jähmettyneenä kuinka hän tyttöineen mittailee yhtä piparipurkkia kädessään, aikomuksenaan ilmeisesti ostaa se. Samassa ote purkista kirpoaa, lasinen astia putoaa kovaan maahan. Kuuluu räsähdys purkin rikkoutuessa pieniksi tuhansiksi sirpaleiksi. Vai onko se sittenkin särkyvän sydämeni ääni? Ulkoisesti olen viileä tyyni hymy edelleen huulillani, vaikka syvällä sisimmässäni itken. Kylmät katkeruuden ja tuskan kyyneleet tipahtelevat jossakin syvällä tajuntani ulkopuolella, naarmuttavat poskiani. Muille en kuitenkaan näytä mitään tästä, vaan seison edelleen paikallani, kynnet pusertuen tiukasti kämmeniäni vasten. Katson kuinka he halaavat silmieni edessä pitkään, tavattoman rakastuneen näköisinä.
Olin niin hemmetin typerä.
Suustani karkaa kivulias henkäys, käännyn kannoillani ja lähden juoksemaan. Kukaan ei ihmettele yllättävää lähtöäni, ei jää kaipaamaan. Juoksen, juoksen. Lumihiutaleet laskeutuvat päälaelleni, muodostavat sädehtivän kehän mustiin hiuksiini. En näe enää eteeni, kyyneleet ovat ilmestyneet silmiini ja sokaisseet ne. Silti jatkan juoksua, keskityn pelkästään jalkoihini jotka huutavat kipuaan. Mitä tahansa, kunhan ei tarvitse kuunnella sirpaleiksi hajonnutta, hiljaa valittavaa sydäntäni.
Lopulta minun on pysähdyttävä, vajoan polvilleni hankeen. Haukon ahnaasti henkeä, koko kehoni vapisee. Hengitys kumpuaa sisältäni pelkkinä vaivalloisina nyyhkäysten sarjoina. Sisimpäni on aivan tyhjä, en tunne enää mitään. En voi ymmärtää kuinka typerä, niin sanoinkuvaamattoman typerä olin ollut kun olin suostunut edes haaveilemaan sellaisesta vaihtoehdosta että.. että..
”Miksi hän olisi muka rakastanut minua?”, kysyn kuollut sävy äänessäni edessäni leijailevalta lumihiutaleelta. En saa vastausta.
Pääni vajoaa hankeen, en jaksa pitää itseäni enää kasassa vaan luhistun. Kylmä lumi syleilee kasvojani, jäädyttää kyyneleet poskillani.
Hitaasti maailmani katoaa lumivalkoiseen pimeyteen.
”..ja se siis oli syy joka johti toiseen maailmansotaan..”
Annan opettajan hölötyksen hitaasti kadota merkityksettömäksi taustahelinäksi oppilaitten puheen joukkoon. Nojaan ikkunalautaa vasten ja annan katseeni harhailla koulurakennuksen vierellä olevalla urheilukentällä. Lukion ensimmäisellä olevat pojat pelaavat jotain pallopeliä matalaksi tallatulla lumella, saatan jopa nähdä heidän ilmeensä jotka vaihtelevat riemusta pettymykseen riippuen siitä kumpi puoli sai pisteitä. En voi sille mitään, silmäni kiinnittyvät kuin itsestään erääseen tiettyyn pelaajaan. Pelaajaan, jonka posket punoittavat kirpeästä pakkasesta, nuorukainen jonka löysälle poninhännälle sidotut pitkät hiukset hehkuvat kuutamon kalpeaa kultaa. Yritän kääntää katsettani, käsken itseäni ainakin tuhannennen kerran olemaan järkevä. Turhaan minä edes haaveilin hänestä, oli typerää ajatellakaan koko asiaa.
Juuri samassa yönsiniset silmät kiinnittyvät omiini, hän huomaa katseeni jota en yrityksistä huolimatta ole onnistunut kääntämään toisaalle.. Hän tarkkailee minua kulmakarvat hämmentyneessä kurtussa. Tunnen kuinka nolouden kuumat lieskat nuolevat sisintäni, kasvoilleni kohoaa hitaasti kuumottava puna. Nolouden lisäksi tunnen kuitenkin myös jotakin muuta.. se on suloinen, äärimmäisen pehmeä ja aavistuksen verran jännityksentäytteinen tunne, joka kumoaa häpeän.
Hänen suupielensä leikittelevät pehmeässä virneessä, ymmärrän viimeistään nyt että hän on huomannut minut. Kasvoilleni kohoaa varovainen, hauras hymy. Sitten käännän nopeasti pääni takaisin kohti opettajaa. Katseeni on koko lopputunnin tiukasti liitutaulussa, vaikken mistään mitään tajuakaan. Ainut asia joka kykenee puhkaisemaan tajuntani, on se lämmin tunne joka kytee rinnassani, sisimpäni kehrää kuin tyytyväinen kissa. Huomaamattani suupieleni kohoavat pehmeään hymyyn.
On välitunti, seisoskelen ystävieni kanssa koulun oven luona. Kuuntelen hajamielisesti heidän puhettaan ja hymähdän oikeaan kohtaan jotakin sopivaa. En kuitenkaan kykene keskittymään kunnolla, sillä tunnen hänen läsnäolonsa lähelläni, vaikken häntä näekään. Vaistomaisesti vaihdan painoa jalalta toiselle, hypähtelen paikallani ja siirryn huomaamattomasti niin päin että näen ympärilleni paremmin. Huomaan pojan seinän vierustalla muitten ikäistensä luona, hänen hengityksensä huurtuu pakkasessa kun hän nauraa. Jälleen yritän kääntää katsettani, koitan olla välittämättä. Tahdonvoimani ei kuitenkaan riitä, olen liian heikko. Katseeni leikittelee hänen olemuksessaan, vähän väliä vilkaisen itsekään sitä huomaamatta hänen suuntaansa. Oloni tuntuu pehmeältä, sydämessä läikehtii riemukas lämpö. Siitäkin huolimatta, että itsepintainen ääni takaraivossani kimittää: ”Ei sinulla ole toivoa, on parempi vain antaa olla ennen kuin teet itsestäsi naurunalaisen”
Aavistan sanojen olevan ainakin osaksi totta, mutten siitäkään huolimatta kykene lopettamaan. Hän on jo lukiossa, minä vasta kahdeksannella. Ikäero tuntuu nuorten keskuudessa huimalta, aivan liian suurelta. Mutta silti, kaikesta huolimatta en kykene olemaan luomatta häneen kaipaavia silmäyksiä.
Hätkähdän hänen katsahtaessaan minun suuntaani, tajuan jääneeni tuijottamaan liian pitkäksi aikaa. Jälleen kerran idioottimainen puna kohoaa poskilleni, mutten käännä katsettani. Hänen tummansiniset silmänsä ovat lumonneet minut, lumonneet kuin käärme linnun. Katselemme toisiamme, kunnes hän kääntää kaunismuotoisen päänsä ja sanoo ystävilleen jotain. Sitten hän lähtee liikkeelle, askeleet jotka hän asettelee pehmeään lumeen ovat johdattamassa häntä minun luokseni. Pakokauhu yrittää vallata mieleni, tunnen halua juosta pakoon ihoni noustessa kananlihalle. Ja silti, kuitenkin.. haluan hänen tulevan, toivon että hän soisi minulle jälleen pehmeän hymynsä. Vilkaisen pikaisesti ystäviini, heidänkin keskuudessaan käy kova supina. Tiedän kuitenkin että heidän ihailunsa on pelkkää sivusta palvomista, heidän tunteensa eivät ole läheskään yhtä vahvat kuin omani. Samassa silkinpehmeä ääni viereltäni sanoo:
”Hei”
Käännähdän ja tajuan typertyneenä, että hän tosiaan puhuu minulle. Minulle, tytölle jolle kukaan järkevä poika ei yleensä ole osoittanut yhtä vilkaisua enempää huomiotaan. Ynähdän hiljaa tervehdyksen, ääneni kuulostaa omissa korvissani pelkältä käheältä raakkumiselta.
”Sinähän olet Sara, eikö..? Luin lehdestä joulunovellin jonka olit tehnyt. Se oli tosi hauska, olisi mukava lukea tarinoitasi lisää”, hän sanoo, suupielet pehmeässä hymyssä.
Sanoja, sanoja. Olen niin keskittynyt kuuntelemaan hänen ääntään, että tuskin tajuan lauseita koko merkityksessään. Saan ääneni takaisin vasta, kun yksi kavereistani pukkaa minua huomaamattomasti kylkeen. Hiukan vaivalloisesti minun onnistuu kähistä:
”S- se oli pelkkä onneton kyhäelmä.. ajattelin kyllä kirjoittaa lisää..”
Hänen hymynsä ei sammu, silmät eivät menetä lämpöään, suu ei sulkeudu vaan jatkaa uudella kysymyksellä. Siitä viriää keskustelu jota kelailen kotona sängyssäni yhä uudelleen ja uudelleen, suloisen lämmön kutitellessa hellästi sydäntäni. Olen rakastunut häneen yhä pahemmin.
Sen päivän jälkeen keskustelemme aina tietyn väliajoin, yleensä kirjoittamisesta. Alun jäykkyyteni sulaa pikkuhiljaa, huomaan että minun on yhä helpompi ja helpompi puhua hänen kanssaan. Kukaan ei pidä sitä mitenkään omituisena, kaksi kirjoittamista harrastavaa vain jakaa kokemuksiaan. Niin minä arvelen hänenkin ajattelevan, sillä vaikka keskustelumme onkin ajoittain hyvin hilpeää, se pysyy asiallisena. Loppujen lopuksi en tiedä hänestä juuri mitään. Se ei kuitenkaan estä minua olemaan kutomatta ympärilleni suloista kudelmaa joka muuttaa totuuden pehmeämmäksi. Hänen pienetkin vilkaisunsa minua kohti saavat sydämeni pamppailemaan kiihtyneesti, etsin hänen sanoistaan ja eleistään merkityksiä jotka ovat minulle tärkeitä, jotka saavat sisimpäni jälleen kehräämään. Aina välillä hän hipaisee kättäni, tahallaan vai tahattomasti, sitä en tiedä. Jokaisella kerralla kuitenkin tunnen kuinka hänen kosketuksensa jättää polttojäljen ihooni, hymy karkaa väkisinkin huulilleni. Elämäni kukoistaa, olen kuin uudesti syntynyt hänen ansiotaan, vaikkei mitään merkittävää ole oikeastaan tapahtunut
Joulunavajaiset pidetään jälleen. Minäkin olen kylmästä ilmasta huolimatta paikalla, sillä tiedän että hänkin on siellä. Kuulin kuinka hän puhui siitä ystävilleen. Seisoskelen luokkamme myyntikojulla, joka kerää rahaa luokkaretkeämme varten. Ihmisiä tulee ja menee, joulupukiksi naamioitunut mieskin käy tervehtimässä meitä ja jakelemassa karkkia.
Puserran kylmettyneitä sormiani tiukasti lapasten sisässä ja kurkotan kaulaani, yrittäen nähdä hänet jossakin. Tiedän että hän on täällä. Hänen on pakko.
Kuin kutsusta väkijoukosta esiin työntyy pää jolla keikkuu musta pipo, kuutamonkalpeat hiussuortuvat ovat vallattomina silmien tiellä. Sydämessäni läikähtää lämpö, kylmyys ei enää tunnu kuin kevyenä aavistuksena mielessäni. Hän astelee luoksemme, huomaan kuinka katse mittailee arvioivasti piparipurkkeja joita luokkamme myy. Heilautan kättäni ja virnistän, olo tuntuu
sanoinkuvaamattoman hyvältä.
”Hei, sinäkin siis -”
Tervehdys kuolee pelkkänä kylmänä henkäyksenä huulilleni.
Hänen hansikkaan peittämässä kädessään lepää käsi. Hoikka, hyvin hoidettu käsi. Tytön käsi.
Kuin pakotettuna oudon haaleaksi muuttunut katseeni singahtaa kädestä sen omistajaan. Huomaan tuijottavani sievän, ainakin kolme vuotta itseäni vanhemman tytön kasvoihin. Tulenpunaiset kiharat kehystävät tytön pehmeitä piirteitä, tuijotan mieli lamaantuneena kuinka hän vilkaisee tyttöön äärimmäisen hellästi. Tavalla, josta itse olen saanut kokea vain pienen aavistuksen.
”Terve Sara. Tässä on tyttöystäväni Rena, hän on tullut tänne lomalle”, hän esittelee tytön puristaen tätä samalla itseään vasten, huomaamatta lainkaan silmiäni joihin nousee kuollut katse.
Käsittämätöntä, kuinka yksi ainut harmittomalta vaikuttava sana voi tappaa kaiken. Toiveet. Haaveet. Onnen.
Tyttöystävä.
Jotenkin minun onnistuu repiä huulilleni hymy. Se on kylmä ja kuollut sellainen, mutta hän on liiaksi rakkaansa lumoissa tajutakseen sitä. Sisimpääni läikehtii kylmyys, jäätävä viima joka kaivertaa sieluuni arpia. Katson paikalleni jähmettyneenä kuinka hän tyttöineen mittailee yhtä piparipurkkia kädessään, aikomuksenaan ilmeisesti ostaa se. Samassa ote purkista kirpoaa, lasinen astia putoaa kovaan maahan. Kuuluu räsähdys purkin rikkoutuessa pieniksi tuhansiksi sirpaleiksi. Vai onko se sittenkin särkyvän sydämeni ääni? Ulkoisesti olen viileä tyyni hymy edelleen huulillani, vaikka syvällä sisimmässäni itken. Kylmät katkeruuden ja tuskan kyyneleet tipahtelevat jossakin syvällä tajuntani ulkopuolella, naarmuttavat poskiani. Muille en kuitenkaan näytä mitään tästä, vaan seison edelleen paikallani, kynnet pusertuen tiukasti kämmeniäni vasten. Katson kuinka he halaavat silmieni edessä pitkään, tavattoman rakastuneen näköisinä.
Olin niin hemmetin typerä.
Suustani karkaa kivulias henkäys, käännyn kannoillani ja lähden juoksemaan. Kukaan ei ihmettele yllättävää lähtöäni, ei jää kaipaamaan. Juoksen, juoksen. Lumihiutaleet laskeutuvat päälaelleni, muodostavat sädehtivän kehän mustiin hiuksiini. En näe enää eteeni, kyyneleet ovat ilmestyneet silmiini ja sokaisseet ne. Silti jatkan juoksua, keskityn pelkästään jalkoihini jotka huutavat kipuaan. Mitä tahansa, kunhan ei tarvitse kuunnella sirpaleiksi hajonnutta, hiljaa valittavaa sydäntäni.
Lopulta minun on pysähdyttävä, vajoan polvilleni hankeen. Haukon ahnaasti henkeä, koko kehoni vapisee. Hengitys kumpuaa sisältäni pelkkinä vaivalloisina nyyhkäysten sarjoina. Sisimpäni on aivan tyhjä, en tunne enää mitään. En voi ymmärtää kuinka typerä, niin sanoinkuvaamattoman typerä olin ollut kun olin suostunut edes haaveilemaan sellaisesta vaihtoehdosta että.. että..
”Miksi hän olisi muka rakastanut minua?”, kysyn kuollut sävy äänessäni edessäni leijailevalta lumihiutaleelta. En saa vastausta.
Pääni vajoaa hankeen, en jaksa pitää itseäni enää kasassa vaan luhistun. Kylmä lumi syleilee kasvojani, jäädyttää kyyneleet poskillani.
Hitaasti maailmani katoaa lumivalkoiseen pimeyteen.
Työn tiedot
Eternal Snow
Okakettu
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1217 sanaa» Työ lisätty: 21.07 - 2008» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Vanha tämäkin, tehty aikoinaan kirjoituskilpailuun jonka aihe oli niinkin omaperäinen kuin rakkaus. Juoneltaan aika tyypillinen, en edes yrittänyt mitään erikoista vaan pyrin kuvaamaan sitä tavallista pettymystä, joka kohtaa ihmistä jossakin elämän vaiheessa, enemmin tai myöhemmin. Ihan ok tekele.
Kommentit
Meia
20:49 // 21.07 - 2008
Ihan hyvin tämän voi kyllä myötäelää, olet siis onnistunut. Tekstisi on myös mukavan helppolukuista olematta kuitenkaan yksinkertaista.
Porzi
23:08 // 29.07 - 2008
Englanninkielisestä nimestä suomenkielisessä novellissa tulee vähän korni fiilis...
Funtsin ensin, että maailma ei todellakaan ole näin pehmeä paikka, mutta onneks se toinen friidu astu sitten kuvaan ja realistinen tunnelma palas sen myötä.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!