Kaunokirjallisen työn esitys
The dreamer and the wine, poet without a rhyme...
Ihmisjoukon ympäröimä lava jyrisi. Katsoin vuoronperään punahiuksista laulajaa ja ystäviäni. Katsoin heidän innostuneita kasvojaan, pystyyn kohotettuja käsiään. Olimme suoriutuneet kauan odotetulle keikalle. Ja nyt, kun tänne oli päästy, halusin vain luoda. Laulajan ääni nostatti inspiraation uusiin ulottuvuuksiin. Kun ystäväni eivät huomanneet, lähdin pakenemaan.
Herään kuraiselta maalta, ihmiset tallovat ylitseni. He haluavat päästä lähemmäs konserttilavaa. Tältä se siis tuntuu – kuolla väkijoukon jalkojen alle. Pian herään uudestaan, jostain aivan muualta. Katson loput konsertista oman pilveni reunalta.
Kertosäe sai jokaisen villiintymään. Nyrkkiin puristuneet kädet huitoivat ilmaa. Varoin päätäni.
Aloitan alusta. Lava syöksee tulta. Eriväriset ilotulitteet muodostavat kirjon verkkokalvoilleni. Yhtäkkiä punainen voittaa muut värit. Musiikki lakkaa, näen ihmisten juoksevan. Myöhemmin kuulen heidän huutavan apua. Itse jään paikoilleni, katsomaan kaupunkia tuhoavia pommikoneita.
Etsin kynää, paperia, kitaraa, tietokonetta. Halusin kirjoittaa tarinan ylös. Halusin kertoa sen muille. En vain osannut päättää, miten. Säveltäisinkö kappaleen, kirjoittaisinko menestysromaanin, ohjaisinko kahdeksanosaisen televisiosar –
Aika pysähtyy kuin seinään. Kävelen rauhallisesti pitkin kaupungin pölyisiä katuja. Tarkastelen ihmisten itkuisia ilmeitä heidän kotiensa räjähtäessä kappaleiksi. Miten tarina jatkuu? Haluan onnellisen lopun ja sankarin. Haluan käyttää ainakin seuraavia sanoja: spektri, väliinputoaja, sokea ja rakkaus.
Ystäväni pukkasi minua kylkeen. Havahduin ja tein parhaani saadakseni kasvoilleni innostuneen hymyn. Hän muodosti huulilleen sanoja, joista en kuitenkaan saanut selvää. Silloin esiintymislava räjähti liekkeihin, ja nopeatempoinen kappale alkoi hakata tärykalvoja. Elin sen mukana, rummutin käsiäni rytmissä, suljin silmäni.
Olin niin kateellinen laulun kirjoittajalle. Sanat muodostivat oman maailmansa, kertoivat eepoksen. Halusin jonakin päivänä kirjoittaa samanlaisia, yhtä koskettavia. Seuraava kappale oli hitaampi. Yksi suosikeistani. Ystäväni nostivat kameroitaan ihmisten päiden yläpuolelle, halusivat ikuistaa hetken parhaasta illasta koskaan.
Löydän tarinan päähenkilön sieltä mistä muutkin – pommisuojasta. Muovaan hänen kasvoistaan mieleiseni. Lyhyt parransänki, kasvot kuin elokuvatähdellä. Ehkä hänestä tuleekin sellainen. Tarina jatkuu, kellot pyörivät. Räjähdykset kuulostavat liian kovilta. Hiljennettyäni niitä etsin väkijoukosta naisen, josta tulee päähenkilön rakastettu, mutta joka kuolee tämän takia. Viimeisellä sivulla, viimeisessä säkeessä.
Punahiuksinen laulaja kertoi konsertin olevan ohi. Kukaan ei uskonut häntä, ja hän irvisti yleisölle. Pian rumpali aloittikin uuden kappaleen, sen, mikä kertoo susista. Minäkin hymyilin ja avasin suuni huutoon.
Kun olen luonut tarinan henkilöille, juoni jatkuu kuin itsestään. Rattaat pyörivät ja maailma pelastuu pala kerrallaan. Voin katsella maailmanlaajuista hyökkäystä sivusta. Meteoriitteja sataa tummansiniseltä taivaalta. Kuka ne lähetti, hallitus vai humanoidit? Sen ehtii päättää myöhemmin. Päähenkilö pelastaa perheensä rekan alta, sankariteko numero yksi.
Viimeiset soinnut hiljenivät, bändi poistui lavalta näyttävästi. Ystäväni kiskoivat minua hihoista, tuuppivat minua väkijoukon läpi. Pääsimme ulos ensimmäisten joukossa. Emme jääneet väkijoukon jalkoihin kuten monet muut. Juhlistimme loistavaa iltaa laulamalla. Nauroin muiden mukana, olin heidän kanssaan, olin –
Päähenkilö saa luodin vatsaansa. Palaan ajassa hiukan taaksepäin, korjaan tilanteen. Hänen pitää olla hyvässä kunnossa vielä kolmekymmentä sivua, hänen on kestettävä tulevaisuuden tapahtumat. Eikä hän kestäisi, jos haavoittuisi jo nyt. Taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi. Olen varma siitä, että tästä tulee kirja.
Avasin kotioven hiljaa, muut varmasti jo nukkuivat. Ystäväni olivat pyytäneet minua mukaan jatkamaan iltaa, mutta olin kieltäytynyt. Kertonut, että itse asiassa minulla oli pian tapaaminen. Kyllä, keskellä yötä. Uskokaa tai älkää. Istuuduin kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitin prologin.
Tarina alkoi hajota pirstaleiksi. Päähenkilön kasvot valuivat, tämän rakastajattaresta tuli vain tyhjä kuori. Taivaalle revenneestä aukosta ei satanut enää mitään. Kuilut, kuopat täyttivät kadut, hukuttivat ihmiset niihin. Koko tarinan.
Rypistin sivun ja heitin ikkunasta ulos. Kello lähenteli jo kolmea. ”3 a.m.” olisi ollut mainio nimi kirjalle.
Viimeistä sivua ei tule. Kohtalossa on liikaa aukkoja.
Hallitus vai humanoidit. Liikaa aukkoja tarinassa, jälleen uusi aihe niille varatulla hautausmaalla. Jätin joitain kohtauksia muistiin seuraavaa kertomusta varten. Luovuttaa ei saanut.
Työn tiedot
Pakotieni
Abaddon
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 556 sanaa» Työ lisätty: 25.07 - 2008» Kommentoitu: 8 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Tämä on sitä kuuluisaa luomisen tuskaa. Juuri sitä mitä Kummelissakin oli. Joskus tosi ja vähemmän tosi vaan sekoittuu keskenään. Eikä tarinoita saa koskaan valmiiksi.
Tähän on lainattu fiiliksiä vähän joka puolelta. Ei perustu tositapahtumiin, vain palaset, joista tämä on rakennettu, perustuvat.
Ja kyllä, kursivoitujen kohtien pitikin "vaihtaa paikkaa". Miettikääpä itse miksi, muahaa.
Kommentit
Calmari
00:03 // 27.07 - 2008
Luomisen tuskaa, sitä juuri! Tämä on hieno, taidetta, vaikea sanoa pahaa sanaa. Tässä on todella oma fiiliksensä, monta fiilistä, sopivasti ripoteltuna. Hyviä kielikuvia, taitavaa työtä!
marras
18:45 // 27.07 - 2008
puolivälin kohdalla kursivoidut ja suorat osat vaihtavat paikkaa, se hieman häiritsee - kirjan kohdat olisi loppuun asti voinut laittaa kursiivilla. mutta muuten tykkään tästä oikeasti. oot kirjoittanut totuuden.
Ketturuukku
18:36 // 28.07 - 2008
Ah, menee oikein kylmät väreet, juuri noin minulle on käynyt useammin kuin jaksan muistaakaan. Inspiraatio, joka saa sydämen lyömään kovempaa, ideat ovat niin kirkkaita, että ne tuntuvat tulevan jonkun yliluonnollisen kädestä, en jaksaisi millään pysyä paikallani, vaan haluaisin kirjoittaa heti kaiken ylös, nauhoittaa pätkiä juuri keksimästäni laulusta, piirtää ihanan taulun. Sitten kun alan työstää sitä, huomaan, että joko koko idea oli huono, tai en vain osaa toteuttaa hienoja visioitani. Prkl.
Teksti on hyvin kirjoitettu, tässä on mieletön lataus, joka jatkuu aivan loppuun saakka. Pidän kursivoiduista kohdista (ne tosiaan vaihtavat paikkaa, häiritsee). Tässä on juuri sellaista purskahtelevaisuutta ja energiaa, mikä tuollaisissa tilanteissa oikeastikin on.
Siis pidän, kovastikin.
Elfslayer
23:07 // 28.07 - 2008
(Ai, sinäkin pidät Nighwishista.) Tämä oli oikeasti aivan ihana. Lyhyt ja ytimekäs juttu, josta saa pointin selville ja kuitenkin sitä kerrontaa, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Olet kyllä aivan mahtava kirjoittaja. Kiitos. Kannatti lukea. Nimikin on aivan loistava. Välillä näin tässä jotain seksuaalista. Kai kaikessa intohimossa, kohdistuu se sitten mihin tahansa, on jotain seksuaalista. Vai oliko se tahallista? Sitä en tiedä. Kiitos vielä kerran.
tsuvi-tseus
23:31 // 31.07 - 2008
"marras
puolivälin kohdalla kursivoidut ja suorat osat vaihtavat paikkaa, se hieman häiritsee - kirjan kohdat olisi loppuun asti voinut laittaa kursiivilla. mutta muuten tykkään tästä oikeasti. oot kirjoittanut totuuden"
tästä siis johtui, että en ottanut yhtäkkiä mitään tolkkua kumpi oli kumpi! mutta mielenkiintoinen ja sellaisesta aiheesta, josta en aiemmin ole lukenut.
äh, anteeksi, en siltikään saa oikein otetta tarinasta. yritän uudelleen huomenna...
epmikael83
11:50 // 01.08 - 2008
lentää rentouttavan korkealla ja pysyy silti loppupeleissä koossa, mikä on aina hyvän tekstin tunnusmerkki
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!