Kaunokirjallisen työn esitys
Sinä olet niin pieni. Sinä käperryt nojatuoliin ja pidät tyynyä peittona, onko sinun kylmä, et vastaa. Voisiko sinusta pitää huolta. Minä kierrän käteni sinun kehosi ympärille, minä silitän selkärankaasi ja lapaluitasi, kuin pieniä surkastuneita siipiäsi. Oletko ollut täällä kauan, kuinka kauan, kauemmin kuin odotit. Oletko katsonut ikkunasta tuulta, seurannut sadetta kuulematta pisaroita - etkä uskaltanut kertoa kenellekään, kuinka saamasi delfiinikukat kuihtuivat heti seuraavana päivänä. Ja mitä sinä haluat, kysytäänkö sinulta sitä tarpeeksi usein, mitä sinä lopulta edes haluat, onko kaikki sittenkään niin selkeää.
Minä koputan huoneesi oveen, astun sisään enkä näe sinua, minulle sanotaan että siellä sinun pitäisi olla. Seisot verhon takana ja painat kämmentäsi ikkunaan, katsot ohi ajavia autoja. En taida selvitä tästä. Minä itken vaikka sinä et, minä haluan pelastaa sinut mutta en pysty edes ottamaan sinua syliini, sinä olet niin kaukana, sinä tunnut luoneen kuplan ympärillesi. Älä sulje minua pois. Sinulla on kalvo silmiesi edessä ja tiedän sinun palaavan vielä takaisin.
Ja mitä sinun pitää aina tehdä. Mitä sinä aina teet. Luet kirjoja kuin pelkäisit niiden pian katoavan maailmasta, kuuntelet samaa kappaletta yhä uudestaan ja uudestaan kuin sinun pitäisi pitää se koko ajan mielessäsi. Kuuntelet sitä, kuuntelet rakkauslaulua jota et voi edes omistaa kenellekään, rakkauslaulua joka ei liity elämääsi millään tavalla, miten surullista sekin on - ja silti sinä kuuntelet sitä ja katsot ulos bussin ikkunasta ja haluaisit huutaa ne sanat muutenkin kuin vain mielessäsi, huutaa ääneen. Ehkä siitä tulee kuitenkin parempi olo. Ehkä onnellisista kappaleista tulee, ehkä ne jakavat hyvää oloa vaikka niihin ei voisi samaistuakaan.
Joskus sinunkin viikonloppuonnesi kestää sunnuntai-iltaan asti.
Etkä sinä osaa vielä edes lentää tuulen mukana. Sinä istut omenapuun oksalla etkä uskalla hypätä, et uskalla tuntea märkää nurmikkoa paljaiden jalkojesi alla. Et uskalla käydä öiselle autotielle makaamaan, täyttää yhtä pienimmistä haaveistasi, et levitä käsivarsiasi seisoessasi silmät kiinni kalliolla kun tuuli puhaltaa hiuksiasi ja veressäsi kiertää alkoholi. Ja muistako - muistatko. Muistatko istumisen suurella kivellä juhannuksena, muistatko juoksentelut kalliolla, laskimella piirretyt sydämet, muistatko unelmat New Yorkista ja onnellisuuden kirjoittamisen kuulakärkikynällä, ettei sitä enää saisi pois.
Ja täällä sinä olet, suljettujen ovien takana, etkä osaa elää.
Työn tiedot
Minne kesä on sinut vienyt
marras
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 337 sanaa» Työ lisätty: 25.07 - 2008» Kommentoitu: 6 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
ajatusvirtaa, totuutta, toivoa, kyllä me vielä joskus osataan elää
Kommentit
Roselie
17:42 // 25.07 - 2008
Ihana, helppoa luettavaa vaikken ideaan pääsekkään sisälle. Mutta pidän.
AntoineDeSaint-Exupery
17:59 // 25.07 - 2008
Yhdyn edelliseen siinä, että teksti on helppolukuista. Ei sillä tavalla, että se tekisi tekstistä jotenkin mitättömämpää tai yhdentekevämpää. Tästä kirjoituksesta sitä todella nauttii, mitään ei ole selitetty aivan suoraan ja painettu muottiin. Ajatusvirtaa, kuten itse sanoitkin. Miellyttävää.
skeema
18:56 // 25.07 - 2008
Pidin tästä todella!
Tosi tunteellinen ja koskettava. En keksi oikeasti yhtään mitään kritiikkiä.
GinRen
01:45 // 06.08 - 2008
Minulle tulee mieleen mielenterveysongelmainen henkilö ja hänen läheisensä. Todella koskettava teksti, hyvä kerronta. Tätä jää pohtimaan...
December
15:29 // 02.09 - 2008
Haikean kaunista tekstiä, johon on helppo päästä sisään. Jollain omituisella tavalla lohdullisen tuntuista...
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!