Kaunokirjallisen työn esitys
Niin
Huokaus, kahahdus, kylmä lattia. Huoneenlämpöinen, seissyt vesi on paksua valuessaan alas kurkusta ja jättää suun kuivaksi.
Mitä helvettiä.
Huone on vieras, tapetit jonkun toisen, joka ei ole juuri nyt tavattavissa. Sängyn laita hieroo kalseana pohkeita, ja muovinen lattia tuntuu tahmealta. Nurkassa makaa jäänteitä menneisyydestä, kenties selitys. Hengittäminen tekee kipeää.
Mitä täällä on tapahtunut.
Vasenta olkapäätä särkee muita raajoja enemmän. Vastapäisellä seinällä saattoi olla peili jo aiemmin, ja se heijastaa vääristyneen kuvajaisen. Jotain puuttuu.
Ei. Jumalauta.
Tynkä on kiedottu raidalliseen tyynyliinaan, muutama riekale makaa yhä vuoteen vierellä. Kipua ei ole, eikä lattia lainehdi verestä. Kääreet on vaihdettu, nurkassa makaava vastauksien keko kertoisi tapahtuma-ajan.
Ovelle, joka on nyt etuoikealla, koputetaan. Se avautuu vastausta odottamatta, ja sisään pyrkivä valo kuristaa silmiä. Oviaukossa, varjona, auringonpimennyksenä, seisoo joku. Maisema muistuttaa liiaksi jokaista koskaan kirjoitettua panttivankidraamaa ja abduktio -kertomusta. Repliikit olisi helppoa lausua ulkomuistista.
”Sattuuko?”
”Ei. Enää?”
”Pysy täällä.”
”En muista – ”
”Ajallaan.”
Ovi sulkeutuu hennosti narahtaen ja harmaus tuntuu mustuudelta. Silmät olisi paras painaa kiinni, unohtaa, nukahtaa, nähdä unta ja herätä jossain muualla.
”Tuntuuko paremmalta?”
Harmaa, joka oli mustaa, on nyt vaaleaa keltaista ja hahmolla on kasvot. Lempeät. Hämmentyneet.
”En tiedä.”
Kuka, mitä, missä, milloin. Vastaus olisi kuitenkin sama.
”Menetit käsivartesi. Muita sidetarpeita ei ole. Menetit paljon verta, mutta nyt näyttää hyvältä. Paremmalta.”
Niin hyvältä kuin näissä oloissa voisi olettaa, älä kysele nyt lisää, lepää, kyllä se siitä.
”Olen tässä, jos tarvitset jotain. Vettä ei enää ole, mutta jonkinlaista leipää kyllä. He eivät ole niitä suurimpia kulinaristeja, mutta et sinä nälkään kuole.”
”Kiitos.”
Miksi on aina oltava niin kryptinen? Onko todella toipilaan henkiselle vakaudelle haitallisempaa kuulla makaavansa afgaani-sissien maanalaisessa bunkkerissa kuin antaa mielikuvituksen maalata kuvia viimeisistä rannoista? Koskaan ei saa kysellä.
Vaikka ensimmäistä kertaahan kaikki tapahtuu. Mutta elokuvissa.
”Älä vielä liiku. Tulen heti, kun tarvitset.”
Hahmo katoaa keltaiseen, ja silmät painuvat uudestaan umpeen. Sykettä myöhemmin sängyn vieressä on muutama leipää muistuttava kannikka ja hedelmä. Ei vettä, mutta hedelmiä kyllä. Niinpä.
Nälkä, joka ei vielä ole ehtinyt varsinaisesti löytää tietään tietoisuuden päällimmäiseksi tarpeeksi, huomaa pian olevansa olemassa ja talttuu heti noustuaan. Makuja ei ole. Mitäpä olisi.
Jalat tuntuvat turrilta, ja varpaiden liikuttelu aiheuttaa kummallisen vapauden tunteen. Nehän koskettivat aikaisemmin lattiaa? Jalat tuntevat, jalat toimivat. Kaikki ei ole kielteistä. Uusi ristiriita.
Lattia on aiempaa lämpimämpi, ja lihakset koettavat parhaansa mukaan kannatella käsivarren verran totuttua keveämpää ruumista. Onni onnettomuudessa.
Kahden askelen päässä sängystä ovi, joka on takavasemmalla, avautuu, eikä kenenkään tarvitse esittää pyyntöjä tai käskyjä.
Patja narahtaa. Silmät painuvat kiinni.
Televisio huudattaa aamuista värien sekamelskaa kommelluksineen ja hupaisine efekteineen. Ei ole yllätys, ettei se aiemmin ollut siinä.
”Minä kuvittelin tämän aina jotenkin tyylitellymmäksi.”
Oviaukon varjo on asettautunut nojatuoliin vuoteen vierelle.
”Tai ehkä koruttomammaksi. En tainnut koskaan ajatella sitä.”
On helpompaa olla hiljaa. Tämä ei ole oikea paikka jutustelulle ja säätila-analyyseille. Naurahdus.
”Yläkerrassa joku pelaa videopelejä.”
Niinpä tietysti.
Yllätys oli paikallaan.
Ikkunan takana avautuu näkymä teksasilaiselle valtatielle. Rekat huudattavat torviaan ja horisontti on jossain kaukana. Seinille heijastuva valo muuttuu ikkunan läpäistyään kylmäksi ja ovea on turha enää nykiä auki.
Tässä sitä nyt ollaan.
Huokaus, kahahdus, kylmä lattia. Huoneenlämpöinen, seissyt vesi on paksua valuessaan alas kurkusta ja jättää suun kuivaksi.
Mitä helvettiä.
Huone on vieras, tapetit jonkun toisen, joka ei ole juuri nyt tavattavissa. Sängyn laita hieroo kalseana pohkeita, ja muovinen lattia tuntuu tahmealta. Nurkassa makaa jäänteitä menneisyydestä, kenties selitys. Hengittäminen tekee kipeää.
Mitä täällä on tapahtunut.
Vasenta olkapäätä särkee muita raajoja enemmän. Vastapäisellä seinällä saattoi olla peili jo aiemmin, ja se heijastaa vääristyneen kuvajaisen. Jotain puuttuu.
Ei. Jumalauta.
Tynkä on kiedottu raidalliseen tyynyliinaan, muutama riekale makaa yhä vuoteen vierellä. Kipua ei ole, eikä lattia lainehdi verestä. Kääreet on vaihdettu, nurkassa makaava vastauksien keko kertoisi tapahtuma-ajan.
Ovelle, joka on nyt etuoikealla, koputetaan. Se avautuu vastausta odottamatta, ja sisään pyrkivä valo kuristaa silmiä. Oviaukossa, varjona, auringonpimennyksenä, seisoo joku. Maisema muistuttaa liiaksi jokaista koskaan kirjoitettua panttivankidraamaa ja abduktio -kertomusta. Repliikit olisi helppoa lausua ulkomuistista.
”Sattuuko?”
”Ei. Enää?”
”Pysy täällä.”
”En muista – ”
”Ajallaan.”
Ovi sulkeutuu hennosti narahtaen ja harmaus tuntuu mustuudelta. Silmät olisi paras painaa kiinni, unohtaa, nukahtaa, nähdä unta ja herätä jossain muualla.
”Tuntuuko paremmalta?”
Harmaa, joka oli mustaa, on nyt vaaleaa keltaista ja hahmolla on kasvot. Lempeät. Hämmentyneet.
”En tiedä.”
Kuka, mitä, missä, milloin. Vastaus olisi kuitenkin sama.
”Menetit käsivartesi. Muita sidetarpeita ei ole. Menetit paljon verta, mutta nyt näyttää hyvältä. Paremmalta.”
Niin hyvältä kuin näissä oloissa voisi olettaa, älä kysele nyt lisää, lepää, kyllä se siitä.
”Olen tässä, jos tarvitset jotain. Vettä ei enää ole, mutta jonkinlaista leipää kyllä. He eivät ole niitä suurimpia kulinaristeja, mutta et sinä nälkään kuole.”
”Kiitos.”
Miksi on aina oltava niin kryptinen? Onko todella toipilaan henkiselle vakaudelle haitallisempaa kuulla makaavansa afgaani-sissien maanalaisessa bunkkerissa kuin antaa mielikuvituksen maalata kuvia viimeisistä rannoista? Koskaan ei saa kysellä.
Vaikka ensimmäistä kertaahan kaikki tapahtuu. Mutta elokuvissa.
”Älä vielä liiku. Tulen heti, kun tarvitset.”
Hahmo katoaa keltaiseen, ja silmät painuvat uudestaan umpeen. Sykettä myöhemmin sängyn vieressä on muutama leipää muistuttava kannikka ja hedelmä. Ei vettä, mutta hedelmiä kyllä. Niinpä.
Nälkä, joka ei vielä ole ehtinyt varsinaisesti löytää tietään tietoisuuden päällimmäiseksi tarpeeksi, huomaa pian olevansa olemassa ja talttuu heti noustuaan. Makuja ei ole. Mitäpä olisi.
Jalat tuntuvat turrilta, ja varpaiden liikuttelu aiheuttaa kummallisen vapauden tunteen. Nehän koskettivat aikaisemmin lattiaa? Jalat tuntevat, jalat toimivat. Kaikki ei ole kielteistä. Uusi ristiriita.
Lattia on aiempaa lämpimämpi, ja lihakset koettavat parhaansa mukaan kannatella käsivarren verran totuttua keveämpää ruumista. Onni onnettomuudessa.
Kahden askelen päässä sängystä ovi, joka on takavasemmalla, avautuu, eikä kenenkään tarvitse esittää pyyntöjä tai käskyjä.
Patja narahtaa. Silmät painuvat kiinni.
Televisio huudattaa aamuista värien sekamelskaa kommelluksineen ja hupaisine efekteineen. Ei ole yllätys, ettei se aiemmin ollut siinä.
”Minä kuvittelin tämän aina jotenkin tyylitellymmäksi.”
Oviaukon varjo on asettautunut nojatuoliin vuoteen vierelle.
”Tai ehkä koruttomammaksi. En tainnut koskaan ajatella sitä.”
On helpompaa olla hiljaa. Tämä ei ole oikea paikka jutustelulle ja säätila-analyyseille. Naurahdus.
”Yläkerrassa joku pelaa videopelejä.”
Niinpä tietysti.
Yllätys oli paikallaan.
Ikkunan takana avautuu näkymä teksasilaiselle valtatielle. Rekat huudattavat torviaan ja horisontti on jossain kaukana. Seinille heijastuva valo muuttuu ikkunan läpäistyään kylmäksi ja ovea on turha enää nykiä auki.
Tässä sitä nyt ollaan.
Työn tiedot
Niin
ejr
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 455 sanaa» Työ lisätty: 05.09 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
06 & 09 / 2008
Kommentit
AntoineDeSaint-Exupery
09:12 // 05.09 - 2008
Lisätieto puutteellista, kaipaisi lisää. Mutta todella hieno teksti tämä on, helppo lukea, selkeä, mutta silti sopivan avoin omille ajatuksille. Ihanan tarkkaa ja huomioivaa kuvailua, helppo eläytyä itse tarinan sisälle. Se, mitä itselle tuli mieleen oli haavoittuneiden Jenkkisotilaiden kotiuttaminen. Elokuvat Kauriinmetsästäjä ja Syntynyt 4. heinäkuuta olivat heti päällimmäisinä mielessä, tosin niissä kyse on Vietnamin sodasta.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!