Kaunokirjallisen työn esitys
Petovalta
Se täyteläisyys, joka minun piti saavuttaa, oli levitetty taivaalle matoksi. Siinä oli pieniä säröjä, kuin koukkuja, mutta suurimmaksi osaksi elämä siellä olisi ollut tasaista. Olisi se sitten ollut miten valkoista tahansa. Ne pilvet, joilla minun piti olla, valuivat laavana päälleni ja polttivat kaulaani sekä rintakehääni kipeät reiät. Kasvoni säilyivät, mutta vain hymyilemään kauniisti. En ollut kokenut mitään, pidin poolokauluspaitoja, olin viaton ja maailmani oli pehmeä kuin ihmisposken nukka.
Olin koukkusorminen, hidasmielinen ja vinoselkäinen. Olisi pitänyt olla presidentti, mutta kuka äänestäisi klovninkasvoisen, keskenkasvuisen tyttönaisen niin ylös? En ollut itsekään valmis asettamaan itseäni näytille. Kasvojani kehystäneet palovammat piilotin hiuksillani, poltin niitä syvemmiksi raivovaloilla, olin sähikäinen. Söin ihmisten lihaa ja verta. Talossa ei koskaan kuunneltu: ihmisillä oli tuskia. Minä olin se, joka käveli pitkin lankoja. Piti varoa, etten rikkonut ketään. Olin syvästi rajoitettu siihen kasvuun, joka olisi ollut toisenlaisten ihmisten tavaramerkki. Äitini sanoi että olin liian keltainen olemaan valkoinen ja liian sininen ollakseni musta. Liian keskiverto.
Sitten koitti päivä, jolloin en ollut väärässä. Huuleni repesivät, kun keuhkojani repineet terävät tulivat ulos verensekaisina. Ne vain lensivät ulos, jäivät lattialle. Yritin laittaa niitä tekemään jotain, mutta ne vain olivat. Häpesin sitä, etteivät sanani repineet muita, etteivät petoni olleetkaan niin vahvoja, että niitä olisi kannattanut vaalia niin pitkään.
Muut lupasivat unohtaa, mutta langat alkoivat katkeilla. Kerran kävelin yhdellä, mutta se katkesi kesken tasapainoilun. Näin vain sakset, hetken jäännöksen ystävällisyydestä, sitten putosin toiselle langalle. Se kesti minut ja suunnattoman painoni. Huomasin, että toisesa päässä oli äitini, joka hymyili velvollisuudestaan ja yritti hellävaroen ravistella minua pois langalta. Lopulta hyppäsin pois ja laskeuduin takaisin lattialle - katsoin ylös, langanpätkät vain roikkuivat siellä, olisin ylettänyt mutta pelkäsin.
Istuin lattialla monta vuotta. Langat heiluivat ja muut ihmiset kiipeilivät ylös niitä pitkin, kehottivat kokeilemaan. Äkkiä tuli mies. Hän seisoi vieressäni ja kertoi vaihtoehtoni. Olin levittänyt ympärilleni liian paljon verta syödessäni hänen kumppaneitaan. Olin mässäillyt ja ollut hillitön. Sopimatonta ihmiselle, jolla on jotain menetettävää. Mies avasi minulle suuren kirjan, otti sieltä sivun, ojensi sen minulle ja katkaisi sillä molemmat käteni, poltti reiät umpeen ja riisui paitani. Hän poltti sinne, mitä en ollut koskaan näyttänyt kenellekään. Makasin alastomana, palovammani olivat auki, ne alkoivat taas märkimään. Keltaista nestettä tihkui lattialle. Tyngilläni raahauduin seinän viereen. Kaikkialla oli liian punaista, minä olin punainen ja musta.
Ilta sen päivän jälkeen oli hiipivä. Jotenkin tunsin itseni vapaaksi, vaikka talon seinät olivat luhistumassa. Ihmiset siirtyivät poispäin ja veivät langat mukanaan. Ikkunat oli peitetty ja ovi kiinni. Valkotakkinen mies vei minut pois kaatuvien seinien alta, lukitsi häkkiin. Siellä minulle syötettiin vain matoja, jouduin istumaan orrella, joka ei lainkaan muistuttanut niitä lankoja, jotka minulla oli joskus ollut.
Puhuin miehille siitä, kuinka palovammat olivat taas levinneet, he hymyilivät ja antoivat minulle lisää raivovaloja. Puhdistin niillä sisäpuoleni, olin levinnyt, söin muita lintuja, jotka olivat joutuneet häkkiin kanssani. Siksi minua pidettiin häkissä, kunnes olin syönyt ne kaikki ja vähän enemmänkin. Olin alkanut syömään haavojani, kunnes huomasin, ettei niitä enää ollut. Ne olivat olleet tärkeitä minulle, joten tein lisää. Revin ihoani saksilla, joilla oli ihmislankani oli katkaistu, enkä luovuttanut niitä pois. Ne vietiin, kun suljin silmäni.
Kasvoin ja kutistuin, menetin itseisarvoni. Arkistoissa oli muutamia merkkejä, mutta häkkini oli komero laitoksen seinällä, sinne ei nähnyt kuin avaamalla oven. Petojani kuitenkin pelättiin niin kovasti, että kukaan ei uskaltanut tehdä sitä. Olin koulinut niistä lopulta vahvoja ja raivokkaita. Luonnottomuuteni oli minulle puhdasta euforiaa. Parempaa kuin olisin koskaan äitini valkoisena, täytenä naisena saanut.
Se täyteläisyys, joka minun piti saavuttaa, oli levitetty taivaalle matoksi. Siinä oli pieniä säröjä, kuin koukkuja, mutta suurimmaksi osaksi elämä siellä olisi ollut tasaista. Olisi se sitten ollut miten valkoista tahansa. Ne pilvet, joilla minun piti olla, valuivat laavana päälleni ja polttivat kaulaani sekä rintakehääni kipeät reiät. Kasvoni säilyivät, mutta vain hymyilemään kauniisti. En ollut kokenut mitään, pidin poolokauluspaitoja, olin viaton ja maailmani oli pehmeä kuin ihmisposken nukka.
Olin koukkusorminen, hidasmielinen ja vinoselkäinen. Olisi pitänyt olla presidentti, mutta kuka äänestäisi klovninkasvoisen, keskenkasvuisen tyttönaisen niin ylös? En ollut itsekään valmis asettamaan itseäni näytille. Kasvojani kehystäneet palovammat piilotin hiuksillani, poltin niitä syvemmiksi raivovaloilla, olin sähikäinen. Söin ihmisten lihaa ja verta. Talossa ei koskaan kuunneltu: ihmisillä oli tuskia. Minä olin se, joka käveli pitkin lankoja. Piti varoa, etten rikkonut ketään. Olin syvästi rajoitettu siihen kasvuun, joka olisi ollut toisenlaisten ihmisten tavaramerkki. Äitini sanoi että olin liian keltainen olemaan valkoinen ja liian sininen ollakseni musta. Liian keskiverto.
Sitten koitti päivä, jolloin en ollut väärässä. Huuleni repesivät, kun keuhkojani repineet terävät tulivat ulos verensekaisina. Ne vain lensivät ulos, jäivät lattialle. Yritin laittaa niitä tekemään jotain, mutta ne vain olivat. Häpesin sitä, etteivät sanani repineet muita, etteivät petoni olleetkaan niin vahvoja, että niitä olisi kannattanut vaalia niin pitkään.
Muut lupasivat unohtaa, mutta langat alkoivat katkeilla. Kerran kävelin yhdellä, mutta se katkesi kesken tasapainoilun. Näin vain sakset, hetken jäännöksen ystävällisyydestä, sitten putosin toiselle langalle. Se kesti minut ja suunnattoman painoni. Huomasin, että toisesa päässä oli äitini, joka hymyili velvollisuudestaan ja yritti hellävaroen ravistella minua pois langalta. Lopulta hyppäsin pois ja laskeuduin takaisin lattialle - katsoin ylös, langanpätkät vain roikkuivat siellä, olisin ylettänyt mutta pelkäsin.
Istuin lattialla monta vuotta. Langat heiluivat ja muut ihmiset kiipeilivät ylös niitä pitkin, kehottivat kokeilemaan. Äkkiä tuli mies. Hän seisoi vieressäni ja kertoi vaihtoehtoni. Olin levittänyt ympärilleni liian paljon verta syödessäni hänen kumppaneitaan. Olin mässäillyt ja ollut hillitön. Sopimatonta ihmiselle, jolla on jotain menetettävää. Mies avasi minulle suuren kirjan, otti sieltä sivun, ojensi sen minulle ja katkaisi sillä molemmat käteni, poltti reiät umpeen ja riisui paitani. Hän poltti sinne, mitä en ollut koskaan näyttänyt kenellekään. Makasin alastomana, palovammani olivat auki, ne alkoivat taas märkimään. Keltaista nestettä tihkui lattialle. Tyngilläni raahauduin seinän viereen. Kaikkialla oli liian punaista, minä olin punainen ja musta.
Ilta sen päivän jälkeen oli hiipivä. Jotenkin tunsin itseni vapaaksi, vaikka talon seinät olivat luhistumassa. Ihmiset siirtyivät poispäin ja veivät langat mukanaan. Ikkunat oli peitetty ja ovi kiinni. Valkotakkinen mies vei minut pois kaatuvien seinien alta, lukitsi häkkiin. Siellä minulle syötettiin vain matoja, jouduin istumaan orrella, joka ei lainkaan muistuttanut niitä lankoja, jotka minulla oli joskus ollut.
Puhuin miehille siitä, kuinka palovammat olivat taas levinneet, he hymyilivät ja antoivat minulle lisää raivovaloja. Puhdistin niillä sisäpuoleni, olin levinnyt, söin muita lintuja, jotka olivat joutuneet häkkiin kanssani. Siksi minua pidettiin häkissä, kunnes olin syönyt ne kaikki ja vähän enemmänkin. Olin alkanut syömään haavojani, kunnes huomasin, ettei niitä enää ollut. Ne olivat olleet tärkeitä minulle, joten tein lisää. Revin ihoani saksilla, joilla oli ihmislankani oli katkaistu, enkä luovuttanut niitä pois. Ne vietiin, kun suljin silmäni.
Kasvoin ja kutistuin, menetin itseisarvoni. Arkistoissa oli muutamia merkkejä, mutta häkkini oli komero laitoksen seinällä, sinne ei nähnyt kuin avaamalla oven. Petojani kuitenkin pelättiin niin kovasti, että kukaan ei uskaltanut tehdä sitä. Olin koulinut niistä lopulta vahvoja ja raivokkaita. Luonnottomuuteni oli minulle puhdasta euforiaa. Parempaa kuin olisin koskaan äitini valkoisena, täytenä naisena saanut.
Työn tiedot
Petovalta
Hopeakettu
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 546 sanaa» Työ lisätty: 05.09 - 2008» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
En ole kirjoittanut novelleja pitkään aikaan. Pyydän ymmärtämystä lukijoiltani. Kiitos.
Kommentit
Taivaanrannanmaalari
02:46 // 06.09 - 2008
Pidän tyylistäsi, kielikuvistasi ja draamallisesta kirjoitusasustasi. Ei kai sen enempää, koska en edelleenkään katso olevani pätevä arvostelemaan tai kommentoimaan kaunokirjallisuutta. Eihän minulla ole siitä juuri mitään kokemusta! Tekstisi luo minulle mielikuvia, voin nähdä naishahmon kärsivän menneisyyden, juurien otteesta kuitenkin hyväksyen sen on mitä on... Kutsuisin novelliasi maalaukseksi =)
Taivaanrannanmaalari
02:48 // 06.09 - 2008
Niin, ja tuo alku on aivan loistava, jos saisin lainata sinua taas?
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!