Kaunokirjallisen työn esitys
Jos olet osa maailmaa
Istuin harmaiden, kaikuvien seinien keskellä kylmällä kivilattialla. Hämähäkit ilkkuivat minulle, niiden tekemät seitit kasvoivat kiinni minusta. Karussa, kylmässä ja minun sekä hämähäkkien lisäksi tyhjässä huoneessa oli vain yksi aukko vapauteen. Katossa oli pienen pieni reikä, josta päivisin satoi päälleni auringonvaloa, mutta nyt yöllä sieltä leijaili vain loputonta pimeyttä. Pimeyttä, jota imin itseeni päivä päivältä enemmän vahvistuen jokaisella epätoivon hetkellä, joista yhtäkään en vapauttanut kirkumalla ahdinkoani ulos. Pelko ja luovuttamisen halu kasvoivat päivä päivältä.
Olin nälkäinen, mutten antanut itseni tiedostaa sitä yhtään sen enempää kuin unta, joka halusi vallata minut. Uni, ainoa pakotieni paikkaan jossa oli kirkasta, valoisaa ja kaunista oli niin lähellä, niin lähellä, mutta en halunnut luovuttaa ja antautua illuusiolle. Jokainen ruumiinosani huusi vapautusta, vapautusta tuosta piinaavasta istunnosta ja asennosta jossa olin jo luvattoman kauan ollut. Minua särki joka kohdasta, minulla oli kylmä eivätkä ajatukseni lyöneet tasan minkään kanssa, mutta tämä oli rituaali joka oli käytävä läpi, tämä oli hetki jolloin olin lähempänä ihmisruumistani kuin koskaan ja samalla tunsin voiman kasvavan, hetken lähestyvän, mutta koska ajatukset saattoivat katkaista jokaisen hetken en sallinut itseni iloita vielä. Olin oppinut nöyryyttä, karun totuuden sekä salaisuuden, salaisuuden jonka myötä voisin liittyä muiden satojen viisaiden joukkoon. Tie oli ollut pitkä ja raskas, mutta tämä haaste oli ehdottomasti kaikista hankalin ja samalla myös tärkein. Olin jo lopettanut laskemisen monestiko aurinko oli noussut ja laskenut, vaan luotin, luotin sokeasti että tämä loppuisi vielä.
Tuntien, päivien, ehkä uuden ikuisuuden kuluttua tunsin sen. Usko sisälläni oli kasvanut äärimmilleen ja aurinko paistoi suuremmin ja kirkkaammin kuin koskaan. Suljin silmäni, työnsin unen mielestäni ja avasin suuni ensimmäistä kertaa kuin koko aikanani täällä, en ollut antautunut pelon suodattamiseen äänelläni. Suussani oli kuivempaa ja karheampaa kuin mikään koskaan näkemäni tai tuntemani aine. Se vaati vettä tai mitä tahansa nestettä, ja vaikka tiesin sellaista saavani jos vain haluaisin, en välittänyt siitä. Niin kauan olin siellä ollut, että tällä hetkellä ei ollut väliä millään. Puhuin äänellä jonka tiesin omakseni tuntematta kuitenkaan sitä omakseni vaiettuani niin pitkäksi aikaa. Lausuin rukouksen kielellä jota en niin pitkään ollut lausunut, ja tunsin suurta tyydytystä sanojen soinnista korvissani, jotka eivät niin pitkään, niin pitkään saaneet kuulla mitään elävään viittaavaa siinä tyhjässä tilassa.
Heti kun olin saanut sanani lausuttua tiesin rukouksiini vastanneen, tiesin ettei ollut mitään suurempaa voimaa olemassa eikä tulisi olemaankaan. Nousin ylös hitaasti, nauttien, kun tunsin elämän itsessäni ja jalkojeni toimivan. Hitaasti, nautinnollisesti nostin käteni sivuiltani ylös ja tunsin koko maailman odottavan. Tiesin mahdottoman mahdolliseksi ja lensin siitä minimaalisen pienestä reiästä ulos, kohti valoa joka oli liian kirkas katsottavaksi, mutta josta ei voinut kääntää katsettaankaan. Jokaisen koettelemuksen olin täyttänyt ja nyt todella saatoin sanoa olevani vapaa, vapaa maailmalle joka oli vihdoinkin omani.
Istuin harmaiden, kaikuvien seinien keskellä kylmällä kivilattialla. Hämähäkit ilkkuivat minulle, niiden tekemät seitit kasvoivat kiinni minusta. Karussa, kylmässä ja minun sekä hämähäkkien lisäksi tyhjässä huoneessa oli vain yksi aukko vapauteen. Katossa oli pienen pieni reikä, josta päivisin satoi päälleni auringonvaloa, mutta nyt yöllä sieltä leijaili vain loputonta pimeyttä. Pimeyttä, jota imin itseeni päivä päivältä enemmän vahvistuen jokaisella epätoivon hetkellä, joista yhtäkään en vapauttanut kirkumalla ahdinkoani ulos. Pelko ja luovuttamisen halu kasvoivat päivä päivältä.
Olin nälkäinen, mutten antanut itseni tiedostaa sitä yhtään sen enempää kuin unta, joka halusi vallata minut. Uni, ainoa pakotieni paikkaan jossa oli kirkasta, valoisaa ja kaunista oli niin lähellä, niin lähellä, mutta en halunnut luovuttaa ja antautua illuusiolle. Jokainen ruumiinosani huusi vapautusta, vapautusta tuosta piinaavasta istunnosta ja asennosta jossa olin jo luvattoman kauan ollut. Minua särki joka kohdasta, minulla oli kylmä eivätkä ajatukseni lyöneet tasan minkään kanssa, mutta tämä oli rituaali joka oli käytävä läpi, tämä oli hetki jolloin olin lähempänä ihmisruumistani kuin koskaan ja samalla tunsin voiman kasvavan, hetken lähestyvän, mutta koska ajatukset saattoivat katkaista jokaisen hetken en sallinut itseni iloita vielä. Olin oppinut nöyryyttä, karun totuuden sekä salaisuuden, salaisuuden jonka myötä voisin liittyä muiden satojen viisaiden joukkoon. Tie oli ollut pitkä ja raskas, mutta tämä haaste oli ehdottomasti kaikista hankalin ja samalla myös tärkein. Olin jo lopettanut laskemisen monestiko aurinko oli noussut ja laskenut, vaan luotin, luotin sokeasti että tämä loppuisi vielä.
Tuntien, päivien, ehkä uuden ikuisuuden kuluttua tunsin sen. Usko sisälläni oli kasvanut äärimmilleen ja aurinko paistoi suuremmin ja kirkkaammin kuin koskaan. Suljin silmäni, työnsin unen mielestäni ja avasin suuni ensimmäistä kertaa kuin koko aikanani täällä, en ollut antautunut pelon suodattamiseen äänelläni. Suussani oli kuivempaa ja karheampaa kuin mikään koskaan näkemäni tai tuntemani aine. Se vaati vettä tai mitä tahansa nestettä, ja vaikka tiesin sellaista saavani jos vain haluaisin, en välittänyt siitä. Niin kauan olin siellä ollut, että tällä hetkellä ei ollut väliä millään. Puhuin äänellä jonka tiesin omakseni tuntematta kuitenkaan sitä omakseni vaiettuani niin pitkäksi aikaa. Lausuin rukouksen kielellä jota en niin pitkään ollut lausunut, ja tunsin suurta tyydytystä sanojen soinnista korvissani, jotka eivät niin pitkään, niin pitkään saaneet kuulla mitään elävään viittaavaa siinä tyhjässä tilassa.
Heti kun olin saanut sanani lausuttua tiesin rukouksiini vastanneen, tiesin ettei ollut mitään suurempaa voimaa olemassa eikä tulisi olemaankaan. Nousin ylös hitaasti, nauttien, kun tunsin elämän itsessäni ja jalkojeni toimivan. Hitaasti, nautinnollisesti nostin käteni sivuiltani ylös ja tunsin koko maailman odottavan. Tiesin mahdottoman mahdolliseksi ja lensin siitä minimaalisen pienestä reiästä ulos, kohti valoa joka oli liian kirkas katsottavaksi, mutta josta ei voinut kääntää katsettaankaan. Jokaisen koettelemuksen olin täyttänyt ja nyt todella saatoin sanoa olevani vapaa, vapaa maailmalle joka oli vihdoinkin omani.
Työn tiedot
Jos olet osa maailmaa
Roselie
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 431 sanaa» Työ lisätty: 07.09 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Okei, en tiennyt lisäisinkö runon vai novellin, mutta päädyin novelliin koska mitään kivoja runoja ei ole tullut kirjoitettuaan. Tätä oli kiva kirjoittaa.
Kommentit
Eme
18:19 // 07.09 - 2008
Taitavasti kirjoittettu, olet hyvä kuvailemaan. Tunnelma on myös kohdallaan.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!