Kaunokirjallisen työn esitys
200 yhtä vastaan
...Tätäkin minulta pyydettiin, aivan kuten tuota Even if I try I can'tia. ^^ Eli taas tämmöinen melko angstaava tarina. Tarina koulukiusaamisesta... Lyhyitä osia melko monta. Pyydän että ei mitään "liian pitkä en lue"-kommentteja. Ja öö. Warning? Kiroilua?
Osa 1.
Voi ei. Taasko se alkaisi? Taas yksi vuosi karmeimmassa paikassa, jonka tiedän. Paikka, jossa minua nälvittäisiin vähän kaikesta. Ulkonäkö, luonne, ääni. Jopa vanhemmat ja koti, jossa asun. Taas minua seurattaisiin kotiin asti ja tönittäisii ojiin reppuani varastellen. Kotiopetusta kiusaukselle kuurot vanhempani eivät aio edes harkita. Ilmeisesti kyllä. Taas se alkaa. Painajaiseni...
Osa 2.
Kävelin hiekkatietä pitkin sateen ropistessa maahan ja luoden vanoja hiekkaan. Tunsin kylmien ja kovien pisaroiden hakkauksen päälaessani, jota villapaitani huppu verhosi ja olin melko varma, että pian silmiinikin puhkeaisi pisaroita. Halusin vain huutaa. Huutaa poispääsyä. Huutaa vapautta. Vaan ei. Koulu alkaisi, se oli väistämätöntä. En voinut enää kääntää askeleitani pois, vaikka olisinkin halunnut. Repun hihnat hankasivat olkapäitäni ja tunsin terävän kiven kengässäni. En siltikään voinut tehdä mitään muuta kuin kävellä. Kävellä eteenpäin.
Tahtomattani jalkani pysähtyivät. Kyyneleet puskivat silmiini ja haukoin henkeäni. En halunnut näyttää heikolta kiusaajieni silmissä. Seisoin vain siinä kaatosateessa itkien. Tuntien, kuinka vaatteeni muuttuivat kosteiksi ja saivat ihoni viilenemään veden valuessa kasvoilleni. Nostin katseeni hiekasta ja tuijotin suoraan eteenpäin. Siellä se näkyi. Vain viitisentoista metrin päässä.
Bussipysäkki.
Hautasin kyyneleeni hiekkaan ja lähdin kiukkuisesti kävelemään eteenpäin. Kohti kuolemaa.
Osa 3.
Ilkeät pilkkahuudot ja herjat alkoivat heti, kun olin kymmenen askeleen päässä bussipysäkistä.
"Katsokaapas kuka tuolta tulee! Eikös se vain ole Hiekkavirran Siru?"
"BUUU! Painu kotiisi, läski!"
"Syöppäs vielä vähän lisää!"
"..Niin! Saatat räjähtää ja pääsemme taas yhdestä kiusankappaleesta eroon!"
Ilmeenikään ei värähtänyt, kun astelin pysäkin viereen ja aloin tuijottamaan tyhjyyteen. Pilkkahuudot painostani olivat pelkkää huuhaata. Kolme neljäsosavuotta sitten terveydenhoitaja oli kertonut minun olevan ikäisekseni melkein liiankin kevyt ja kehottanut vähentämään liikuntaa.
Kuulin soran rahinaa ja näin kaukana bussin siluetin lähestyvän suoran tien päässä. Ainakin pääsisin pois sateesta.
...Ilkkuvien luokkalaisteni seuraan.
Jos jompikumpi noista pitäisi valita, valitsisin ilman muuta sateen.
Lakkasin tuijottelemasta tyhjyyteen, kun minut tönäistiin rähmälleen maahan.
"Oho. ANTEEKSI, oli täysin VAHINKO!" minulle huudettiin naurujen kera.
Nousin tuhahtaen ojasta ja kompuroin bussiin mutisten niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin minä kuullut: "Melko mutainen Siru Hiekkavirta kahdeksan beeltä on saapunut, saatte aloittaa ilkkumisen..."
Istuin bussin takaoven edessä oleville portaille. Eihän kukaan minua viereensä ottaisi.
Bussi kiihdytti pois jättäen taakseen vain mutaan painautuneen läntin surullisen ihmisen jäljiltä.
Osa 4.
Bussi pysähtyi ja ihmismassa tunki autosta ulos. Kolmasosa ihmisistä suuntasi lukiolle, kolmasosa ala-asteelle ja hieman muita porukoita isompi ryhmä kohti yläastetta, minä turvallisen etäisyyden päässä muista.
Näin päiden kääntyvän välillä minua kohti ja minua osoiteltiin pariin kertaan. Huokasin hiljaisesti. Taas se alkaisi. Miten niillä riittikin haukkumisen aiheita? Kämmenen suojassa supatettuja pieniä valheita, jotka tarkoitettiin vain satuttamaan, repimään sisin rikki. Jos sanat eivät tehonneet, liukenivat vain tuuleen, silloin alkoi väkivaltainen vaihe välituntivalvojan katsoessa muualle.
Miten minä kestin sen?
Pakolla. On minussa hieman jotain vahvaa ja raivoisaa sieluni synkimässä sopukassa. Sitä ei mikään sana naarmuttaisi. Pitihän minussa olla hieman kapinahenkeäkin.
Ei savua ilman tulta, ajattelin, kun suuntasin askeleeni katokseen, jossa sateelta suojassa odotti tekohymynsä taakse piiloutunut luokanvalvojamme.
Osa 5.
Sen tajusin neljännen tunnin jälkeen, välituntivalvojan katseen alla.
Opettajatkin olivat sorrossani mukana. Missä hemmetissä se tasa-arvo oli, mistä ne joka päivä jauhoivat?!
Pinnani kiristyi, kun pyyhin mutalänttejä paidastani yrittäen olla kuuntelematta tirskuntaa luokkani ämmiltä. Blondit. Katsahdin välituntivalvojaa ja voisin vaikka vannoa, että hän hymähtäen käänsi päänsä pois, kun katsoin häneen.
Ruotsin opettaja reputti minut ensimmäisenä päivänä järjestetyistä pistareissa, vaikka voisin vannoa, että minulla oli vain yksi kirjoitusvirhe. Tarkistin sen vielä kirjastakin, mutta opettaja ei kuunnellut.
Historian opettaja ei antanut minulle vastausvuoroa, vaikka olin luokkani kolmanneksi paras historiassa ja kaikkihan sen tiesivät. Haukkuivat minua sen takia muinaismuistoksikin.
Kapinako tämä oli?
Silmissäni välähti, kun aloin koulupäivän jälkeen suunnata askeleitani pysäkille päin.
No. Jos he sotaa halusivat, niin sotaahan he saisivat...
Osa 6.
Astuin äreästi sisään kotiini, paiskasin repun tuolille, repäisin voileivän mukaani ja tömistelin raput ylös huoneeseeni.
"Hei kulta, miten meni koulussa?" kuulin äitini äänen vähän matkan päästä.
"Helvetillisesti, kivat sulle", sanoin ja pamautin oven kiinni vähän liiankin kovaa.
"Hei! Minä olen sinun äitisi! Minä odotan vaikka valheellistakin 'Hyvin, entä itsellesi''ä."
"Syö pääsi."
Tiesin äitini hätkähtäneen. En ikinä oikein ollut epäkohtelias, koska... Noh, yleensä olin vain hiljaa. En muista, koska olisin kunnolla edes puhunut kenellekkään. Saattoi olla ala-asteen viidennellä.
Terveydenhoitajan kanssa.
"Öh. Noh. Minäpä jätän sinut yksin..."
Menin makuulle sängylleni, vedin peiton korviini asti ja suljin silmäni toivoen, että voisin vain nukkua pois.
Hetken päästä uni sai kuin saikin minut houkuteltua mukaan valheelliseen, mutta mukavaan valtakuntaansa.
Jos vain en olisi ikinä herännyt, kaikki olisi hyvin.
Vaan minä heräsin. Minuuttia ennen herätyskelloa vielä.
"Voi ei. Ei taas."
Osa 7.
Tuijotin varpaitani bussipysäkin vieressä seisoen.
Taivas kuvasti silloista mielialaani. Se oli pilvessä, tummissa pilvissä, eikä kukaan tiennyt, koska se puhkeaisi kyyneliin. Potkaisin kiveä maassa ja sain sen pomppaamaan pari metriä eteenpäin. Voisinpa potkaista jokaista kiusaajaani.
Yritin selvittää hiuksiani sormillani ja sain ilkeitä virneitä ihmisiltä vieressäni.
"Nyt se hullu luulee jo sormiaan kammaksi."
"Taitaa olla hieman pöpi."
"Ai hiemanko vain?"
"Nyt kyllä puhut asiaa. Ei tuo hieman pöpi voi olla."
"Onkohan sillä aivoja ollenkaan?"
"En sanoisi, että on."
Puristin sormeni nyrkkiin ja suljin silmäni yrittäen estää tulikuumia kyyneleitä. Huonoin tuloksin.
"Mikä itkupilli."
Osa 8.
Minua nimiteltiin. Minua potkittiin, raavittiin, lyötiin ja läimittin.
Missä tahansa kävelinkin, jalkoja työnnettiin jalkojeni eteen ja vedettiin hiuksista.
Joskus käsiini ja jalkoihini tartuttiin ja minut pudotettiin roskakoriin, vesilätäkköön tai ihan muuten vain märkään maahan.
Enkä minä voinut sille mitään. Se satutti pahiten. Olisin tehnyt jotain jos olisin voinut.
Osa 9.
Oma luokanvalvojamme piti minusta. Sen huomasin eräänä koulupäivänä. Minua kohdeltiin kuin ketä tahansa muutakin oppilasta.
Sillä tunnilla pitkästä aikaa hymyilin vilpittömästi.
Äitini oli ostanut minulle ystävänkirjan. Ei tietenkään ollut ketään, kenen antaisin siihen kirjoittaan. Ajattelin hetkisen, että antaisin sen luokanvalvojalleni, mutta tajusin sen olevan älyttömän lapsellista. Joten ensimmäiselle aukeamalle kirjoitin itse. Rumalla puisella lyijykynällä, jonka olin saanut ilmaiseksi pankista.
Nimi: Siru Hiekkavirta
Ikä: 14
Kotikaupunki: Oulu
Paras ystävä: -
Lempiaine: Kaikki, mitä luokanvalvoja opettaa
Inhokkiaine: Kaikki muu
Lempiväri: Tummat värit
Lempiruoka: -
Pidän: Luonnon tuoksusta sateen jälkeen
Inhoan: Itseäni ja elämääni
Lemmikkini: Ei ole, koska isä vihaa eläimiä
Yleisin mielialani: Synkkä
Terveiseni tämän kirjan omistajalle: Toivottavasti kuolet pian, minä
Osa 10.
Äitini oli selannut ystävänkirjaani ja saanut päähänpiston viedä minut koulukuraattorille. Joten niin päädyin lääkärimäiseen kloorilta haisevaan huoneeseen istumaan valkoiselle tuolille kaksin kuraattorin kanssa.
"Siru Hiekkala..."
"Hiekkavirta", korjasin. En pitänyt siitä, että minua kutsuttiin nimellä, joka ei ollut minun. Katseeni kylmeni, kun kuraattori ei pyytänyt edes anteeksi virhettään.
Koulukuraattori oli ankaran näköinen nainen, jonka harmahtavat hiukset oli sidottu erittäin tiukalle nutturalle. Vaatteet olivat valkoisia ja ääni oli terävä kuin petolinnun nokka, katse oli kylmänviileä, hieman ehkä uteliaskin. Mustiksi lakatut kynnet tekivät naarmuja kansion reunoihin, johon oli kirjoitettu nimeni ja luokkani.
Päähäni pälkähti ajatus, että olikohan tämä nainen likinäköinen, sillä nimenihän luki selkeästi kansion päällä, siisteillä kirjaimilla piirrettynä.
Kun kuraattori näki, että katselin kansiota, hän puristi sitä paremmin ja pudotti sen syliinsä.
"Noniin... Siru, oletko sinä masentunut?"
"En", vastasin näpäkästi ja tuijotin naista silmiin yrittäen näyttää väliinpitämättömältä.
"Onko sinulla ystäviä?"
"Ei, enkä välitä", ääneeni pusertuneesta surusta päätellen paksukalloisinkaan kallonkutistaja ei olisi uskonut, että en välittänyt pätkän vertaa, olisiko minulla ystäviä vai eikö olisi.
"Kyllä sinä välität. Murrosiässä sinun luonteesi koostuu ihmisistä ympärilläsi... Identiteettisi rakentuu muiden mielipiteistä ja ystävien matkimisesta..."
"Noh, minä saan olla ilmeisesti olla minä, koska en todellakaan aio matkia ketään", ärähdin ja vilkaisin kelloa. Olisiko pian puoli tuntia täynnä?
"Muiden mielipiteet... Millaiseksi sinä itseäsi nyt luokittelisit hajanaisten kommenttien pohjalta?"
"Läskiksi, itseään täynnä olevaksi masentuneeksi angstipennuksi, joka näyttää ja haisee kaamealta", mutisin hartioideni täristessä raivosta. Omahan on asiani, miksi kaikki yrittävät tunkea nokkaansa minun mieleeni?
"Saatko vain negatiivista palautetta itsestäsi?" kuraattori kysyi narskutellen hampaitaan ja tuijottaen minua kuin korppikotka raatoaamiaistaan.
"Mitä minä sille voin, että minua kiusat— että minusta ei pidetä", korjasin hätäisesti. Kaikkein viimeiseksi halusin kertoa, että minua kiusattiin.
"Sanoitko sinä, että sinua kiusataan?"
"En."
"Sanoit sinä."
"En."
"Kyllä sinä sanoit."
"Enköhän minä tiedä, mitä sanoin."
"Ilmeisesti et. Varaan sinulle kuukauden ajaksi käynnit psykologilla. Kahdesti viikossa. Ilmoitan ajat sinulle sitten, kun kaikki on varmaa. Meneppäs nyt tunnille siitä."
Olisin sillä hetkellä halunnut heittää kuraattoria lampulla. Kiitin kireästi ajan haaskaamisesta minuun ja kävelin kiukkuisesti historian luokan eteen odottamaan opettajaa.
Kiitos ihan kamalasti, äiti.
Osa 11.
Heräsin herätyskellon pirinään, joka tuntui takovan kalloani sisältä. Avasin silmäni hitaasti. Potkaisin peiton pois jaloiltani ja pysäytin kellon rämisevän äänen, mutta se jäi silti kaikumaan päähäni.
"Ei mikään maailman paras tapa herätä", mumisin hiljaa ja siirryin harjaamaan hiuksiani.
Kuinka ollakkaan, hiuksiini oli jäänyt kuivanutta mutaa, kun ysiluokkalaiset olivat heitelleet mutapalloja minua päin. Olin pelastautunut suurimmalta mutamöntiltä vain vaivoin kumartumalla rehtorin auton taakse. Onneksi kura ei osunut autoon, minähän syytteen siitäkin olisin vain saanut.
Hymähdin surullisesti ja harpoin aamiaiselle. Seuraavalla kerralla heittäisin heitä takaisin.
...Ja saisin syytteen kiusaamisesta, ei kiitos ehkä sittenkään.
Osa 12.
Viittasin sinnikkäästi historian tunnilla. Opettaja ei vilkaissutkaan minuun.
"...herra Purola? Saisinko vastauksen?"
"Kustaa Vaasa?"
Olisi tehnyt mieli lyödä päätä pulpettiin. Kustaa Vaasako muka oli ollut Turun piispa? Ei elämä, eikö kukaan muu ollut kuullut Mikael Agricolasta?
Juuri silloin oveen koputettiin. Opettaja kohotti kulmakarvojaan ja meni avaamaan. Koulukuraattori seisoi ovella tuijottaen oppilaita kuin ruttoa kantavia rottia.
"Minulla on kahdenkeskeistä asiaa Siru Hiekkavirralle."
Nousin pulpetistani ja astelin käytävälle oven napsahtaessa kiinni.
"Mitä?" töksäytin ärtyisästi.
"Olen saanut sinulle ajat psykologille. Kaikki selviää tästä paperista. Hyvää päivänjatkoa, neiti", kuraattori sanoi hitaan laskelmoivasti ja ojensi paperia, joka oli präntätty täyteen aikoja ja päivämääriä.
Näytin kieltä naisen loittonevalle selälle ja koputin historian luokkaan.
En yhtään ihmettynyt, että kukaan ei tullut avaamaan. Sain haettua tavarani vasta tunnin loputtua. Ja eihän kukaan minulle läksyjä kertonut.
Noh, minun elämäänihän tämä vain oli.
Osa 13.
Istuin kemian tunnilla pää riipuksissa ikkunasta ulos tuijotellen. Kuuntelin puolella korvalla opettajan selitystä veden ja natriumvetykarbonaatin reaktiosta toisiinsa.
Olipa ihana tunti. Istuin pulpetissani kuunnellen lintujen sirkutusta tökkien vihkoni täyteen pisteitä lyijykynällä. Olisin voinut nukahtaa, eikä kukaan olisi huomannut eroa.
Viimein kello pärähti pari kertaa kuin kokeillen, osaisiko se enää päristä. Tungin kemian kirjan reppuuni ja lähdin ensimmäisenä luokasta kuuntelematta, mitä tuli läksyksi.
Harpoin bussipysäkille päin, kunnes tajusin pysähtyä keskelle tietä ja kääntyä juuri vastakkaiseen suuntaan. Tänään oli ensimmäinen sen hemmetin psykologin istunto. Täyttä ajanhukkaa.
Kaaduin ojaan, kun takaani tuleva pyörä ajoi kantapäitteni päältä.
"OHO! Sori! Oli TÄYSI VAHINKO!" kuului tuttu lausahdus.
Painoin hampaani yhteen ja kompuroin ylös jatkaen matkaani. Kai sinne sitten oli pakko mennä, kun kerran aikakin oli varattu.
Osa 14.
"Siru... Hiekkavirta?" tummahiuksinen mies valkoisessa takissaan varmisti.
"Jooh. Minä olen", mumisin. Hemmetti sentään, miten ujous iskee aina silloin, kun päättää olla vahva?
Psykologi ohjasi minut vaaleaan huoneeseen, joka oli sisustettu neutraalisti, jossa oli kaksi tuolia ja pöytä niiden välissä ja pöydällä nenäliinapakkaus.
Kavensin silmiäni. Oletettiinko täällä, että alkaisin heti pillittää, koska minulla ei ollut ystäviä?
Istuin toiseen tuoliin lupaa kysymättä, nostin oikean jalkani vasemman päälle ja laskin kädet syliini.
"Hei, Siru, minä olen Lauri Elvonen."
"Jahhas", mumisin.
"Olen saanut sinua koskevan lapun. Sinua siis kiusataan koulussa?" mies kysyi ja istahti toiselle tuolille.
"Joo, mitä siitä?" Käteni puristuivat paremmin hihojeni ympärille ja puraisin huultani, etten pyöräyttäisi silmiäni ja huokaisisi tylsistyneesti.
"Se on vakava asia, tiedätkö?"
"En. Eikä kiinnosta pätkääkään", sanoin ja vilkaisin kelloa. Viitisenkymmentä minuuttia vielä tätäkin ajanhukkaa.
"Täällä sinun ei tarvitse kertoa kaikesta. Saat päättää mitä kerrot ja milloin kerrot", psykologi sanoi ja hymyili omasta mielestään rauhoittavasti.
"Eli saan olla hiljaa vaikka koko istunnon ajan?" kysyin toiveikkaasti.
Mies nyökkäsi. "Jos niin haluat."
"No, saanko poistua tällä kertaa jo nyt, sillä minulla on paljon läksyjä, enkä todellakaan aio sanoa mitään."
Hiljaisuus lankeni.
"Noh... tämän kerran."
Odottamatta mitään poistumislupia minä pomppasin ylös tuolilta ja harpoin ovelle. "Nähdään ensi kerralla."
Osa 15.
Keuhkoni tuntuivat halkeavan lenkkareideni takoessa rataa. Helvetin Cooperin testi...
Hengitin niin hyvin kuin pystyin ja liikutin jalkojani kuin horteessa, vaikka mieleni teki pysähtyä ja kuolla.
Oranssipaitainen poninhäntäpäinen tyttö alkoi kiiruhtamaan ohitseni käsi valmiina tyrkkäämään minut toisten jalkoihin.
Ehei. Ei tällä kertaa.
Kumarruin ja lähdin pinkomaan niin kovaa kuin jaloista lähti. Kuulin hämmästyneen ähkäisyn tytön suusta ja olin vähällä virnistää omahyväisesti.
Kuolemaisillaan oleva sydämeni ei kuitenkaan jaksanut lähettää tarpeeksi verta virneeseen.
"Minuutti!" huusi megafoniin hihkaistu ääni.
Juoksin lähtöpaikallemme ja jäin istumaan siihen. Liikunnan opettaja patisti minua vielä jatkamaan.
"Minähän en persettäni tästä liikauta minnekkään", huohotin ja kävin selälleni juoksuradalle.
Olin aivan satavarma, että opettaja pyöräytti silmiään.
Sain kuin sainkin virneen kasvoilleni, kun onnistuin työntämään jalkani oranssipaitaisen tytön jalkojen eteen ja kamppaamaan tämän.
Pilli vihelsi, eikä tyttö päässyt maaliviivan yli.
Tunsin onnen kuplivan sisälläni. Ehkä elämäni ei ollutkaan aivan surkeaa.
Nousin radalta seisomaan, horjahdin ja sydämeni hakkasi kurkussa.
Ei, olin väärässä. Surkeaa minun elämäni oli.
Osa 16.
"Anteeksi mitä?" kysyin äidiltäni kulmakarvat melko ylhäällä.
"Niin että ostin sinulle uuden kännykän!"
"Joo, tuon kohdan minä kuulin, mutta se loppuosa?" sanoin kärsimättömästi ilmeettömällä äänellä.
Äitini sanoi hetken mietinnän jälkeen: "Öh... Että voit soitella ystäviesi kanssa?"
"Mikä kaikkiin on mennyt? Psykologi kyselee, miksi minulla ei ole ystäviä ja sinä luulet, että minulla on ystäviä. Yrittäkää nyt herranjumala sentään päättää..."
Turhautuneisuus myrkytti sisintäni huomaamattomasti äitini tutkivan katseen alla. Olin varma, että saisin taas kuulla pitkän selostuksen siitä, että minun pitäisi vain lyöttäytyä porukkaan mukaan. Kauhukseni äitini henkäisi:
"Sinä... Käyt psykologilla?"
Hätkähdin. Enkö ollut kert... ei, enhän minä siitä kertonut. Läimäisin käden suulleni.
"Sa... sanoinko minä niin?" kysyin hätäisesti.
Odottamatta vastausta nappasin kännykän, kävin heittämässä sen sängylleni ja palatessani takaisin nappasin pöydältä purukumipaketin. Jähmetyin ovensuuhun huomatessani, että äitini seisoi yhä samassa paikassa, kuin äskenkin.
"Öööh, minä tästä menen... ulos."
Voi itku. Ei minun ihan näin pitänyt kertoa.
Osa 17.
Mutustelin purukumia kävellessäni talomme takaa alkavaa pururataa. Puru tarttui kenkiini ja sain yskimiskohtauksia vähän väliä vain tunti sitten loppuneen Cooperin testin takia.
Olin puolessa välissä pururataa, kun tajusin auringon menneen pilveen. Pari pisaraa putosi jo maata kohti alkaen vähitellen kastella puruista maata ja täplittää vaatteitani.
Seisahduin tammen alle, kun sade koveni. Venyttelin käsiäni ja liu'uin puun runkoa pitkin maahan istumaan.
Kaarna teki varmaan pari nirhamaa takkini selkään, mutta siitä välittämättä tajusin, miten ihanalta kova puun kuori tuntui selkääni vasten samalla, kun kasvit alkoivat tuoksua raikkaammilta ja raikkaammilta.
Suljin silmäni ja kuuntelin pisaroiden tanssia. Tähän voisi jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Äänestä päätellen sade vain koveni.
Avasin hitaasti silmäni vain huomatakseni, että kenkäni olivat tummenneet kastuessaan litimäriksi.
Hymyilin heikosti. Tällä hetkellä mikään ei välttämättä surkeuttausi olotilaani, mitä yksistä kengistä.
Silmäkulmastani näin pilkahduksen vaaleansinistä taivasta.
Mainitseppa yksikin asia, joka saisi minut sillä hetkellä surulliséksi
Käänsin hieman päätäni ja näin parin luokkalaiseni hölkkäävän minua kohti sateenvarjojen alla.
Hengitin syvään.
Ei. En oikeasti tarkoittanut, että pitäisi löytää jotain, mikä pyyhkisi iloisen mielialani olemattomiin.
"Kiitos", mumisin hiljaa suupielestäni ivallisesti.
Osa 18.
"Kato, toi hullu läski istuu tossa."
"Kato sen kenkiä."
"Hah, lol."
"Oo äm gee se ei varmaan ole edes kuullut hiusharjasta."
"Hyvä lohkaisu, Elli."
"Dankke, Mirka."
"Kyllä sitä varmaan kismittää ku se on noin ruma."
"Ei se varmaan ees osaa puhua, ainahan se vaan hiljaa jurottaa."
"Jos se on Marsista?"
"Tai Uranuksesta."
"Tai Venuksesta."
"Venus on tuliplaneetta."
"What ever."
Katselin hiljaisena kahta eteenpäin pomppivaa sateenvarjoa toistaen mielessäni kaikkia osaamiani kirosanoja.
Osa 19.
Kaksi pitkää kuukautta kului.
Kiusaamistani jatkettiin, miksi ei olisi? Psykologin käynnit olivat yhtä tyhjää kuin ystävävarastonikin. Kuin järven jää ilman järveä allaan, hitaasti sulamassa pois.
Onneksi ne loppuivat. Nopeaan.
Kiusaamisen aiheuttama kapinanhalu ei sammunut kuukausien aikana. Päinvastoin. Nykyään yritin yhä kovemmin antaa takaisin.
Joskin kukaan ei välittänyt pienistä kiukkupuuskistani. Poikiakin se vain nauratti.
...Niin kauan, kunnes hommasin heidät rehtorin kansliaan rikottuani ikkunan ja lavastettua heidät sen tekijiksi.
I know. Olen ilkeä.
"...Ja tämä on vasta alkua", virnistin peilikuvalleni.
Osa 20.
Hölkkäsin hiekkatietä bussipysäkille päin. Kylkeeni alkoi pistämään, mutta en hidastanut. Jos olin selviytynyt Coopperista, selviytyisin tästäkin. Eihän matkaakaan ollut enää kovin paljoa.
Mutisin itselleni jotain, mitä en itsekään tajunnut. Juuri ennen kuin minut tönäistiin rähmälleni maahan ivanaurujen kera.
Nostin katseeni verisistä kämmenistäni nähdäkseni loittonevan polkupyörän ja kaksi poikaa reput selässä.
Voi, kunpa he vain söisivät päänsä ja ajaisivat ojaan, ajattelin katkerasti.
Pyyhin tomua housuistani ja nousin seisomaan. Tarkastin, ettei nilkka ollut nyrjähtänyt ja että kirjat eivät olleet lentäneet repusta.
Huokaisin ja jatkoin matkaani. Piti ehtiä bussiin.
Katsoin eteenpäin ja... jähmetyin.
Niin minun tuuriani. Bussi seisoi pysäkillä sadan metrin päässä ja oli juuri lähdön aikeissa.
Venyttelin jäseniäni, käännyin ympäri ja päätin mennä tunnin pituiseen jääkylmään suihkuun... Kouluun en ainakaan menisi, ei siitä mitään hyvää seuraisi.
Hymyillen aidosti lähdin kävelemään hiekan rapistessa jalkojeni alla.
Osa 21.
Annoin kylmän veden huuhtoa huolia pois iholtani, joka rypistyi kananlihalle.
Suihkuhuone haisi raikkaalta ja kaakelit heijastivat valoa hieman. Mitä valoa, se onkin eri asia. En ottanut asiakseni sytyttää valoja.
Suihkun oven alta lankesi ainoat valkoiset valonsäteet.
Vesi pisteli ihoani kuin terävä puukko, mutta minä nautin siitä. Sain vain olla, ilman ajatuksia tai minulle huudettuja herjoja.
Hiukseni liimautuivat päänahkaani kiinni ja tunsin niiden rasvaisuuden.
Hemmetin murrosikä, joka ikinen päiväkö hiuksiakin piti pestä?
Pursotin hieman shampoota kädelleni ja hieroin sen hiuksiini tyvestä latvaan. Naurahdin hiljaa, kun tajusin "tyvestä latvaan"-juttuni kuulostavan aivan muotilehdestä leikatulta.
Muoti.
Pitäisikö minunkin siitä jotain tajuta? Ei kiitos, olen mieluummin oma itseni, pukeudun miten haluan ja pidän hiuksiani kuinka haluan.
Suljin hieman vastentahtoisesti vesihanan ja kuivasin itseni pyyhkeeseen.
Olisinpa vain voinut jäädä asumaan suihkuun. Talon ainoaan murheettomaan huoneeseen.
Osa 22.
Poissaoloni koulusta ei jääty huomaamatta.
Sain huudot äidiltäni.
Sain huudot isältäni.
Sain huudot opettajaltani.
Sain huudot luokanvalvojaltani.
Jouduin kestämään taas pilkkaa ja kiusaa ja kaikkea muuta inhottavaa. Esimerkiksi sen, kun hiuksiini sotkettiin purukumia, jonka joku oli tikulla onkinut likakaivosta. Hygieenistä.
Silti en pystynyt piilottamaan hymyäni. Hymyä, jonka suihkunraikas oloni aiheutti, vaikka siitä olikin jo päivä aikaa.
Kaikkein parhaiten tapahtui matkalla pysäkiltä kotiini.
Näin pienen koiranpennun. Se oli hylätty tienposkeen kuolemaan nälkään. Sydämeni jätti ylimääräisen lyönnin väliin.
Onko se hengissä?
Nappasin sen käsiini ja tarkastin sen pulssin. Elossa se oli ja kuononpää oli märkä, eli se ei ollut ainakaan hirveän kipeä.
Hymyilin pienesti ja harpoin loppumatkan kotiini. Etsin äitini ja selostin kaiken koiranpennusta ja anelin pitkään, että saisin pitää sen.
Päädyimme jopa lopputulokseen. Minä en saisi enää viikkorahaa, vaan sillä ostettaisiin koiralle ruokaa ja tarvikkeita.
"Tiedätkö sinä edes, kumpaa sukupuolta se on? Ja miten sinä nyt lemmikkiä osaisit käsitellä?" äitini kyseli.
"Tietenkin tiedän, ja tietenkin osaan. Se on muuten poika."
##
Olin kyljelläni sängyssäni ja laskin koiranpennun varovaisesti pehmustettuun punoskoriin.
"Nuku hyvin, Susi", kuiskasin hiljaa.
Osa 23.
Heräsin värisevään vinkaisuun. Kun tajusin, että äänen lähde oli Susi, hätkähdin hereille niin nopeasti kuin on mahdollista. Kumarruin katsomaan sen koriin ja hymy levisi kasvoilleni. Pikkuinen näki unta.
Lauantai, ajattelin kun vilkaisin kelloa, joka näytti puoli kuutta.
Saisi olla hetken ilman yhtäkään pilkkaa. Eikä kannattaisi mennä pururadalle, luokkani himourheilijat ja laihduttajaämmät kumminkin vain parveilisivat siellä.
"Ei hätää, rakas, minä pidän sinusta huolta", kuiskasin koiranpennun korvaan ja pujahdin peitoistani katsomaan ikkunaa. Oli vielä aivan hämärää. Hämärä oli kaunista.
Hymyilin surullisesti ja pudottauduin lattianrajaan nojaamaan patteriin sulkien silmäni.
Osa 24.
Heräsin jomottavaan niskakipuun nojattuani liikaa melko kylmään ja kovaan patteriin.
Ynähdin hiljaa ja kampesin itseäni parempaan asentoon. Niskaani pisteli hiljaisesti ja aistini värähtivät täyteen toimintaan. Minua katseltiin, sen tajusin heti. Kuitenkin vain koiranpentuni.
Suljin silmäni hetkeksi ja haukottelin. Koppasin Suden syliini ja suukotin sen märkää kuononpäätä.
Kuitenkin hätkähdin kuullessani rapinaa aivan ikkunani takaa. Pomppasin pystyyn Susi yhä näpeissäni ja avasin ikkunan.
"...Haloo?"
Vilkaisin ikkunan alle. Ei ketään. Kuvittelinko kaiken vai oliko oikeasti täällä joku?
Kohautin olkapäitäni ja meinasin sulkea ikkunan, kun iso mutapaakku lensi suoraan kasvoilleni.
Väijytys. Kuinka ollakkaan.
Toinen, entistä vetisempi kurapallo lennähti suoraan käsiini ja tuuppasi Suden lattialle.
"EI!" kiljahdin ja pudottauduin polvilleni koiranpennun viereen. Muta oli tukkinut sen kaikki hengitystiet ja se yritti vetää henkeä saaden itseään tukehtumaan vain pahemmin.
"SUSI! SUSI!!"
Yritin putsata pikkuisen kuonoa mudasta. Huonoin tuloksin.
Viimeinen värisevä henkäys ja... Hiljaisuus.
Kyynelten sadekuuro putosi pennun turkille.
"Eih..."
Osa 25.
Parisen minuuttia, minun tunteissani puolisen päivää, olin itkenyt koiranpentuani, jonka maailma oli suruttomasti pyyhkäissyt minulta. Vienyt kuin hännän pakenevalta sisiliskolta.
Tämä oli... epäreilua.
Nyyhkäisin hiljaa ja pudottauduin sängylleni hengittämään syvään silmät ummessa.
Tunsin niskassani tutun katseltavana olemisen tunteen.
"Menkää pois", mumisin, "jättäkää minut rauhaan..."
##
Ikkunan toisella puolella:
Elli: Helvetti, miten se voi olla noin ihmismäinen?
Mirka: En minä ikinä tajunnut, että sillä on tunteet...
Elli: Todellakaan.
Virpi: Ehkä meidän pitäisi jättää se rauhaan. Hetkeksi?
Kalle: Ehkäpä. En kuitenkaan suosittelisi.
Petri: Kumminkin se vain hautoo jotain kostosuunnitelmaa.
Kaikki jähmettyivät ja kuulivat sängyllä makaavan hahmon mumisevan hiljaisesti:
"Menkää pois, jättäkää minut rauhaan."
Mirka: ...
Petri: Jos me lopetettaisiin sen kiusaaminen?
Kalle ja Virpi: Miksi?
Petri: Sehän oikeasti kärsii.
Mirka: Lopetettaisiin kiusaaminen, koska kohteella on tunteita ja koska satuttiin tappamaan sen saastainen pikku elukka?
Petri: ...Niin.
Hiljaisuus.
Virpi, Kalle, Mirka ja Elli: Okei.
##
Kohottauduin hieman sängylläni ja näin ikkunasta viiden hahmon erkanevan samasta paikasta. Jos en ollut aivan vainoharhainen, olin kuullut sanan "okei".
Mistä he puhuivat?
Sydämeni pamppaili.
Taas jotain ikävää minun kannaltani?
Suljin silmäni hitaasti, vedin käheästi henkeä ja nousin sängystä. Hiljaisuuden vallitessa nappasin Suden pienen, velton ruumiin ja suljin sen nättiin rasiaan.
Kävelin paljain jaloin ulos ja raaputin kynsilläni saviseen maahan kuopan. En välittänyt liasta.
Laskin varovasti rasian maahan ja peitin sen maalla. Etsin kaksi keppiä ja teippasin ne pieneksi ristiksi.
Kävin sisällä hakemassa linkkuveitsen. Raaputin pystysuorassa olevaan tikkuun S-kirjaimen, nousin kankeasti seisomaan ja astelin hiljaa sisälle.
##
Mirka: Se hautasi sen.
Elli: Voi vittu me ollaan tappajia.
Mirka: Sydämen rikkirepijöitä.
Elli: Mikä hittoa sä selität?
Mirka: Älä vaan multa kysy.
Elli: Joku alko herkistelee.
Mirka: Ja vitut.
sa 26.
Kävelin hiljaisena bussipysäkille päin. Mitähän he tänään keksisivät?
Jalkani pysäyttivät minut metrin päähän bussikatoksesta kuin sanoen: Hei, olen tässä. Tulkaa pilkkaamaan jos kantti kestää.
Yksi luokkalaiseni kohotti päänsä kännykästään ja sanoi "moi".
Jähmetyin. Moi? Oliko minua juuri moikattu?
"...Moi", vastasin hiljaa. Varuillani.
Ajatukseni juoksivat täydellä vauhdilla maratonia. Minuako... moikattiin? Tässä pitäisi olla taustalla jotain. Vaan mitä?
Se pitäisi ottaa selville.
Osa 27.
Istuin hiljaa istuimellani isossa autossa ja tuijotin ohikiitäviä maisemia. Bussin takaosasta kuului puheensorinaa ja naurua. Joku soitti hauskaa soittoääntä kaikkien muiden kuultavaksi.
Nytkähdin istuimellani, kun bussi jarrutti nopeasti. Etuovi avautui ja vuotta minua vanhempi poika astui sisään.
"Hemmetti vieköön, kuski, olet yli kaksi vuotta kyydinnyt minua kouluun ja ainako sinä minut unohdat?" hän ärähti.
Bussikuskin mulkoilujen jälkeen poika lähti rynnimään takapenkkejä kohti.
"Pasila! Miten menee?"
"Paljonkos Petrillä tänään viilaa päässä?"
"Hejsan Petri! Eihän meillä ollu köksästä mitään läksyä?"
Petri?
Muistini alkoi hurista. Olinko lauantaina kuullut jonkun sanovan "Petri" ikkunani takana?
Poika ravasi takaisin eteen kiroten istumapaikkojen vähyyttä.
Ihmeekseni hän pysähtyi minun eteeni.
"Hiekkavirta, voiko tähän istua?" hän kysyi varovaisella äänellä.
"Kai."
"Hyvä, noi vítun räkänokat tuolla perässä eivät osaa jättää mulle ikinä paikkaa. Mutta se siitä, miten sä voit?"
Hätkähdin. Kyseltiinkö minulta vointiani?
"Öh. Jotenkin?" vastasin silmiäni siristäen. "Miksi hemmetissä sinä kysyt?"
"Näääh. Halusin vain tietää", Petri mutisi syyllisen näköisenä.
Syyllisen näköisenä. Hetkinen...
"Missä sinä olit lauantaiaamuna?" kysyin yllättäen ja katsoin, miten poika valahti kalpeaksi.
"Kotona?"
"Niinpä tietenkin", tuhahdin ja johtolangat päässäni alkoivat yhdistyä.
Loppumatka sujui hiljaisuudessa.
Osa 28
Astuin pois bussista ison väkijoukon saartamana, joiden kaikkien päämäärä oli päästä nopeasti koulun sisälle, pois kylmästä.
Oli minunkin kylmä, mutta silti en halunnut tunkea väen saartamiin sisätiloihin, vaan jäin istumaan ulkokatokseen. Kylmä ilma pisteli poskiani.
Pitäisikö minun mennä vain kysymään, miksi minua ei kiusattu heti aamusta.
Ei, sanoi pieni ääni pääni sisässä. Kyllä ne sitä vielä jatkavat. Varmasti, jos sinä menet kysymään, miksi he lopettavat. Istu vain tässä kylmässä ja odota kellonsoittoa.
Joten jäin istumaan maahan.
Koko ensimmäiseksi tunniksi.
Mitä väliä pinnaamisella oli, ei kukaan kemiaa oikeassa elämässä tarvitse. Pelkkä taakkahan koulu on. Mitä nopeammin ohi, sen parempi.
Osa 29.
Tuijottelin vaneerilevyseinää hajamielisenä.
Annoin koulukuraattorin puheen valua korvistani sisään kiinnittämättä mitään huomiota aiheeseen. Pinnaamisestahan sitä vain paasattiin, kuka välittää?
"Hiekkavi... Siru. Kuunteletko sinä?"
Nostin katseeni seinästä. "En."
"Jotenkin arvasin. Aiotko kuunnella, jos tämä olisi hyvin tärkeää."
"Ehkä. Ei nyt kuitenkaan ehkä kiitos vaan", kohautin olkapäitäni.
Ja seuraavassa hetkessä huomasin olevani luokanvalvojani puheilla opettajanhuoneessa anteeksipyytämässä huonoa käytöstäni. Tuhahdin hiljaa. Todella huonoa käytöstä. Joo tietenkin. Hmph.
Kun olin vakuuttanut, ettei se toistuisi, pääsin pois ahdistavasta opettajanhuoneesta, jonka sisustustyylit olivat iäisyyden vanhoja. Jostain keskiajalta. Vanhat harput tykkäsivät. Nahkaa, mahonkia, tummia värejä...
Marssin pois huoneesta, ennen kuin aloin voida pahoin. Ei hyvä ilmapiiri minulle.
...Ei todellakaan.
Kuulin poistuessani luokanvalvojani mutisevan: "Nuoriso."
Osa 30.
Loppu koulupäivä meni ihmeen hyvin. Minulle ei sanottu yhtäkään herjaa, eikä minua päin heitetty mitään tai tönitty, kampattu, raavíttu tai lyöty. Tämä oli omituista.
Kävelin matematiikan luokasta ulos aikeenani mennä pihalle seisomaan välitunniksi. Minut kuitenkin pysäytettiin luokkakäytävän puolivälissä.
"Hiekkavirta", minun ikäiseni tyttö sanoi. Epäilin hänen nimekseen Mirkaa. Tytön takana seisoi muutama tyyppi jonka tunnistin. Elli, Virpi, Kalle... ja Petri.
Päätin pysyä hiljaa. Mitä minä olisinkaan vastannut.
"Minä..." Mirka aloitti, mutta Elli keskeytti hänet: "Me."
"Niin. Me", Mirka jatkoi. "Me haluamme..."
"Pyytää anteeksi", Petri täydensi.
"Eli..." Kalle aloitti.
"Anteeksi."
Tuijotin heitä hetken epävarmana. Mitä ihmettä?
"Ja anteeksi siitä pikku piskistä", Mirka sanoi.
He... pyysivät anteeksi. He... olivat syypäät Suden kuolemaan. Eiväthän he voineet pyytää anteeksi... Se ei ollut... Heidän tapaistaan.
"Öh. Jaa", sain sanottua.
"Joo. That's it, end of the story", Virpi sanoi, pyörähti ympäri ja käveli rivakasti ulos ovesta. Hämillään muut seurasivat häntä jättäen minut kiusalliseen hiljaisuuteen.
sa 31.
Istuin sängylläni mietteissäni pyöritellen lyijykynää sormissani.
Oliko kiusaamiseni sitten lopetettu? Kokonaan?
Jotain pahaa, pimeää ja raskasta tuntui häipyneen sisältäni. Nytkö voisin olla melkein normaali koululainen? Ilman jokapäiväistä pelkoa kouluunmenosta?
Ystäviä minun ei tietenkään tarvitsisi odottaa, minulle riitti härnäämisen loppuminen.
Aivoni eivät suostuneet käsittämään pahimpien kiusaajieni esittämää anteeksipyyntöä. Ne luulivat sitä vieläkin harhaksi. Vaan ei se tainnut olla.
Mitä nyt tapahtuisi?
"..."
No... Se selviäisi huomenna.
Osa 32.
Istuin bussin värisevälle penkille varovaisesti, kuin se olisi lasista tehty. Tiesin silmieni alla olevan tummat, valtavat varjot, sillä ajatukseni olivat pitäneet minua hereillä jatkuvasti yöllä. Uni ei ollut tullut.
Ajatukseni olivat vain alkaneet harhailla ja jännitys oli jäänyt asumaan sisälle vatsaani.
Olin viimein saanut noin tunniksi itseni nukahtamaan, mutta sen jälkeen minua oli väsyttänyt vieläkin enemmän. Yritin saada ajatukseni rentoutumaan ja jättämään minut yöksi rauhaan.
Joten siis olin valvonut suunnilleen koko yön.
Ja olin nyt yhtä säikky kuin peura ajovaloissa. Hätkähdin pienimmästäkin äänestä, joka keskeytti bussin tasaisen hyrinän.
##
Koulu meni ihan hyvin. En edes nähnyt pahimpia kiu... ex-kiusaajiani? koko päivänä.
Eräs päivä kuitenkin muutti elämääni enemmän kuin kiusauksen loppuminen.
Osa 33.
Se oli aivan normaali aamu. Heräsin aivan normaalisti ja tein aivan normaalisti aamutoimet.
Bussipysäkille kävelin normaalisti. Bussimatkakin meni normaalisti.
Ensimmäinen yllätys tapahtui luokanvalvojan tunnilla.
"Käyttäytykääpä nyt kiltisti! Meille on tullut uusi oppilas!"
Nostin katseeni matematiikan muistiinpanoistani. Joku uusi? Kivat sille.
Opettaja ohjasi luokan eteen rentoihin farkkuihin ja löysään, tyylikkääseen, valkoiseen paitaan pukeutuneen pojan. Pojan hiukset olivat punertavat ja hän ei ollut mikään ruma finninaama, vaan hänellä oli melko tasainen, melko vaalea iho. Kasvot olivat hyvin rakentuneet ja silmät hehkuivat harmaan turkooseina punertavien hiuksien roikkuessa melkein niiden päällä.
Vatsani heitti volttia, kun poika katsoi minua vertaillen. Punastuneet poskeni saivat pojan iskemään silmää. Laskin nopeasti katseeni takaisin matikanvihkoon.
"Tässä on Jimi Virtala, oppilaat. Sinähän voisit kertoa vähän itsestäsi."
Jimi teki hovikumarruksen ja virnisti. "Nojoo. Mä oon siis Jimi, jos meni korvien ohi. Ja tota. Mul on kolme lemmikkii, nimittäin kaks koiraa ja yks apina. Koirien nimet on Pirta ja Jennevere, apinan nimi on Leevi Virtala ja se on eskarissa."
Jotkut tytöt purskahtivat nauruun. Itse olin lumoutunut hänen hieman irlantilaisesta aksentistaan.
"Ja tota. Mä oon ihminen, vaikka jotkut jotai muuta väittääkin. Ja mun isä on Irlannista. Äiti synty Savonlinnassa joillekki dorkille, joita kutsun isovanhemmiksi. Eikä mulla kai muuta ollu", Jimi virnisti.
"Noh, täällä on kaksi tyhjää paikkaa, voit valita jonkun niistä", opettaja hymyili.
Toinen paikka oli keskellä tiivistä poikaryhmää. Toinen minun vieressäni.
Painoin katseen matikankirjaani ja piirsin marginaalin vihon reunaan.
Ei tuollainen hieno tyyppi ikinä minun viereeni istuisi.
Juuri kun olin saanut tuon ajatuksen ilmestymään päähäni, huomasin Jimin tönivän reppunsa pulpetin alle ja istuvan viereeni.
Oho, oli ainoa, jota pystyin ajattelemaan.
Osa 34.
Meillä oli sama istumajärjestys joka luokassa, joten Jimi istui koko päivän minun vieressäni.
Hän välillä kyseli jotain minusta ja yritti kokoajan piristää minua.
Seuraavana päivänä tuntui, että olisin saanut ystävän. Ensimmäisen, oikean ystävän.
Ja kiusaamiseni oli lopetettu. Voisiko tämän parempaa olla?
Ruotsin tunnilta minut oli passitettu käytävään, kun olin nauranut monta kertaa hilpeästi Jimin kertomille jutuille.
En kauaa käytävässä kerinnyt olla, kun Jimikin heitettiin sinne "tunnin häiritsemisestä".
Kiusoittelimme kahdestaan käytävässä vanhaa harppua eli ruotsin opettajaa ja nauroimme ja kerroimme toistemme lapsuudesta.
Kun tunti loppui ja oppilasvirta oli mennyt ohi, opettaja kutsui meidät sisään nuhdellakseen meitä tunnin häiritsemisestä ja uhkasi kertoa luokanvalvojalle, jos häirintä jatkuisi.
Nyökyttelimme vakavina ja noudimme reppumme. Kun pääsimme käytävään ja painoimme oven kiinni, repesimme nauramaan.
Ruokalassa aloitimme ruokasodan ja olimme aivan kastikkeessa, kun opettajat tulivat repimään ruokalautaset käsistämme.
Se päivä oli varmaan elämäni paras päivä.
Osa 35. VIIMEINEN OSA.
Heräsin hymyillen omasta sängystäni ja raahauduin kouluun. Tunsin, että tänään tapahtuisi jotakin.
Ruokatunnin lopussa Jimi veti minut sivuun.
"Mitä nyt?" virnistin.
Jimi hymyili, kumartui lähemmäksi ja kuiskasi korvaani:
"Siru. Minä pidän sinusta todella paljon."
Vatsani heitti kuperkeikkaa ja minun piti hillitä itseäni, etten alkaisi kirkua ilosta. Katsoin Jimiä silmiin.
...Ja sitten hän suuteli minua.
Mmmh. Eikös se joku sananlasku sanonut, että ei huonoa ilman hyvää? Minulle oli tapahtunut sen verran huonoa, että nyt oli sen hyvän vuoro, ajattelin ja vastasin suudelmaan.
Nyt kaikki ainakin oli hyvin. Aurinkoista onnea. Hyvin menee.
Hyvin menee, mutta menköön. Jos alamäkiä tulisi vastaan, kyllä minä... me. Me selviäisimme.
~Loppu~
...Tätäkin minulta pyydettiin, aivan kuten tuota Even if I try I can'tia. ^^ Eli taas tämmöinen melko angstaava tarina. Tarina koulukiusaamisesta... Lyhyitä osia melko monta. Pyydän että ei mitään "liian pitkä en lue"-kommentteja. Ja öö. Warning? Kiroilua?
Osa 1.
Voi ei. Taasko se alkaisi? Taas yksi vuosi karmeimmassa paikassa, jonka tiedän. Paikka, jossa minua nälvittäisiin vähän kaikesta. Ulkonäkö, luonne, ääni. Jopa vanhemmat ja koti, jossa asun. Taas minua seurattaisiin kotiin asti ja tönittäisii ojiin reppuani varastellen. Kotiopetusta kiusaukselle kuurot vanhempani eivät aio edes harkita. Ilmeisesti kyllä. Taas se alkaa. Painajaiseni...
Osa 2.
Kävelin hiekkatietä pitkin sateen ropistessa maahan ja luoden vanoja hiekkaan. Tunsin kylmien ja kovien pisaroiden hakkauksen päälaessani, jota villapaitani huppu verhosi ja olin melko varma, että pian silmiinikin puhkeaisi pisaroita. Halusin vain huutaa. Huutaa poispääsyä. Huutaa vapautta. Vaan ei. Koulu alkaisi, se oli väistämätöntä. En voinut enää kääntää askeleitani pois, vaikka olisinkin halunnut. Repun hihnat hankasivat olkapäitäni ja tunsin terävän kiven kengässäni. En siltikään voinut tehdä mitään muuta kuin kävellä. Kävellä eteenpäin.
Tahtomattani jalkani pysähtyivät. Kyyneleet puskivat silmiini ja haukoin henkeäni. En halunnut näyttää heikolta kiusaajieni silmissä. Seisoin vain siinä kaatosateessa itkien. Tuntien, kuinka vaatteeni muuttuivat kosteiksi ja saivat ihoni viilenemään veden valuessa kasvoilleni. Nostin katseeni hiekasta ja tuijotin suoraan eteenpäin. Siellä se näkyi. Vain viitisentoista metrin päässä.
Bussipysäkki.
Hautasin kyyneleeni hiekkaan ja lähdin kiukkuisesti kävelemään eteenpäin. Kohti kuolemaa.
Osa 3.
Ilkeät pilkkahuudot ja herjat alkoivat heti, kun olin kymmenen askeleen päässä bussipysäkistä.
"Katsokaapas kuka tuolta tulee! Eikös se vain ole Hiekkavirran Siru?"
"BUUU! Painu kotiisi, läski!"
"Syöppäs vielä vähän lisää!"
"..Niin! Saatat räjähtää ja pääsemme taas yhdestä kiusankappaleesta eroon!"
Ilmeenikään ei värähtänyt, kun astelin pysäkin viereen ja aloin tuijottamaan tyhjyyteen. Pilkkahuudot painostani olivat pelkkää huuhaata. Kolme neljäsosavuotta sitten terveydenhoitaja oli kertonut minun olevan ikäisekseni melkein liiankin kevyt ja kehottanut vähentämään liikuntaa.
Kuulin soran rahinaa ja näin kaukana bussin siluetin lähestyvän suoran tien päässä. Ainakin pääsisin pois sateesta.
...Ilkkuvien luokkalaisteni seuraan.
Jos jompikumpi noista pitäisi valita, valitsisin ilman muuta sateen.
Lakkasin tuijottelemasta tyhjyyteen, kun minut tönäistiin rähmälleen maahan.
"Oho. ANTEEKSI, oli täysin VAHINKO!" minulle huudettiin naurujen kera.
Nousin tuhahtaen ojasta ja kompuroin bussiin mutisten niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin minä kuullut: "Melko mutainen Siru Hiekkavirta kahdeksan beeltä on saapunut, saatte aloittaa ilkkumisen..."
Istuin bussin takaoven edessä oleville portaille. Eihän kukaan minua viereensä ottaisi.
Bussi kiihdytti pois jättäen taakseen vain mutaan painautuneen läntin surullisen ihmisen jäljiltä.
Osa 4.
Bussi pysähtyi ja ihmismassa tunki autosta ulos. Kolmasosa ihmisistä suuntasi lukiolle, kolmasosa ala-asteelle ja hieman muita porukoita isompi ryhmä kohti yläastetta, minä turvallisen etäisyyden päässä muista.
Näin päiden kääntyvän välillä minua kohti ja minua osoiteltiin pariin kertaan. Huokasin hiljaisesti. Taas se alkaisi. Miten niillä riittikin haukkumisen aiheita? Kämmenen suojassa supatettuja pieniä valheita, jotka tarkoitettiin vain satuttamaan, repimään sisin rikki. Jos sanat eivät tehonneet, liukenivat vain tuuleen, silloin alkoi väkivaltainen vaihe välituntivalvojan katsoessa muualle.
Miten minä kestin sen?
Pakolla. On minussa hieman jotain vahvaa ja raivoisaa sieluni synkimässä sopukassa. Sitä ei mikään sana naarmuttaisi. Pitihän minussa olla hieman kapinahenkeäkin.
Ei savua ilman tulta, ajattelin, kun suuntasin askeleeni katokseen, jossa sateelta suojassa odotti tekohymynsä taakse piiloutunut luokanvalvojamme.
Osa 5.
Sen tajusin neljännen tunnin jälkeen, välituntivalvojan katseen alla.
Opettajatkin olivat sorrossani mukana. Missä hemmetissä se tasa-arvo oli, mistä ne joka päivä jauhoivat?!
Pinnani kiristyi, kun pyyhin mutalänttejä paidastani yrittäen olla kuuntelematta tirskuntaa luokkani ämmiltä. Blondit. Katsahdin välituntivalvojaa ja voisin vaikka vannoa, että hän hymähtäen käänsi päänsä pois, kun katsoin häneen.
Ruotsin opettaja reputti minut ensimmäisenä päivänä järjestetyistä pistareissa, vaikka voisin vannoa, että minulla oli vain yksi kirjoitusvirhe. Tarkistin sen vielä kirjastakin, mutta opettaja ei kuunnellut.
Historian opettaja ei antanut minulle vastausvuoroa, vaikka olin luokkani kolmanneksi paras historiassa ja kaikkihan sen tiesivät. Haukkuivat minua sen takia muinaismuistoksikin.
Kapinako tämä oli?
Silmissäni välähti, kun aloin koulupäivän jälkeen suunnata askeleitani pysäkille päin.
No. Jos he sotaa halusivat, niin sotaahan he saisivat...
Osa 6.
Astuin äreästi sisään kotiini, paiskasin repun tuolille, repäisin voileivän mukaani ja tömistelin raput ylös huoneeseeni.
"Hei kulta, miten meni koulussa?" kuulin äitini äänen vähän matkan päästä.
"Helvetillisesti, kivat sulle", sanoin ja pamautin oven kiinni vähän liiankin kovaa.
"Hei! Minä olen sinun äitisi! Minä odotan vaikka valheellistakin 'Hyvin, entä itsellesi''ä."
"Syö pääsi."
Tiesin äitini hätkähtäneen. En ikinä oikein ollut epäkohtelias, koska... Noh, yleensä olin vain hiljaa. En muista, koska olisin kunnolla edes puhunut kenellekkään. Saattoi olla ala-asteen viidennellä.
Terveydenhoitajan kanssa.
"Öh. Noh. Minäpä jätän sinut yksin..."
Menin makuulle sängylleni, vedin peiton korviini asti ja suljin silmäni toivoen, että voisin vain nukkua pois.
Hetken päästä uni sai kuin saikin minut houkuteltua mukaan valheelliseen, mutta mukavaan valtakuntaansa.
Jos vain en olisi ikinä herännyt, kaikki olisi hyvin.
Vaan minä heräsin. Minuuttia ennen herätyskelloa vielä.
"Voi ei. Ei taas."
Osa 7.
Tuijotin varpaitani bussipysäkin vieressä seisoen.
Taivas kuvasti silloista mielialaani. Se oli pilvessä, tummissa pilvissä, eikä kukaan tiennyt, koska se puhkeaisi kyyneliin. Potkaisin kiveä maassa ja sain sen pomppaamaan pari metriä eteenpäin. Voisinpa potkaista jokaista kiusaajaani.
Yritin selvittää hiuksiani sormillani ja sain ilkeitä virneitä ihmisiltä vieressäni.
"Nyt se hullu luulee jo sormiaan kammaksi."
"Taitaa olla hieman pöpi."
"Ai hiemanko vain?"
"Nyt kyllä puhut asiaa. Ei tuo hieman pöpi voi olla."
"Onkohan sillä aivoja ollenkaan?"
"En sanoisi, että on."
Puristin sormeni nyrkkiin ja suljin silmäni yrittäen estää tulikuumia kyyneleitä. Huonoin tuloksin.
"Mikä itkupilli."
Osa 8.
Minua nimiteltiin. Minua potkittiin, raavittiin, lyötiin ja läimittin.
Missä tahansa kävelinkin, jalkoja työnnettiin jalkojeni eteen ja vedettiin hiuksista.
Joskus käsiini ja jalkoihini tartuttiin ja minut pudotettiin roskakoriin, vesilätäkköön tai ihan muuten vain märkään maahan.
Enkä minä voinut sille mitään. Se satutti pahiten. Olisin tehnyt jotain jos olisin voinut.
Osa 9.
Oma luokanvalvojamme piti minusta. Sen huomasin eräänä koulupäivänä. Minua kohdeltiin kuin ketä tahansa muutakin oppilasta.
Sillä tunnilla pitkästä aikaa hymyilin vilpittömästi.
Äitini oli ostanut minulle ystävänkirjan. Ei tietenkään ollut ketään, kenen antaisin siihen kirjoittaan. Ajattelin hetkisen, että antaisin sen luokanvalvojalleni, mutta tajusin sen olevan älyttömän lapsellista. Joten ensimmäiselle aukeamalle kirjoitin itse. Rumalla puisella lyijykynällä, jonka olin saanut ilmaiseksi pankista.
Nimi: Siru Hiekkavirta
Ikä: 14
Kotikaupunki: Oulu
Paras ystävä: -
Lempiaine: Kaikki, mitä luokanvalvoja opettaa
Inhokkiaine: Kaikki muu
Lempiväri: Tummat värit
Lempiruoka: -
Pidän: Luonnon tuoksusta sateen jälkeen
Inhoan: Itseäni ja elämääni
Lemmikkini: Ei ole, koska isä vihaa eläimiä
Yleisin mielialani: Synkkä
Terveiseni tämän kirjan omistajalle: Toivottavasti kuolet pian, minä
Osa 10.
Äitini oli selannut ystävänkirjaani ja saanut päähänpiston viedä minut koulukuraattorille. Joten niin päädyin lääkärimäiseen kloorilta haisevaan huoneeseen istumaan valkoiselle tuolille kaksin kuraattorin kanssa.
"Siru Hiekkala..."
"Hiekkavirta", korjasin. En pitänyt siitä, että minua kutsuttiin nimellä, joka ei ollut minun. Katseeni kylmeni, kun kuraattori ei pyytänyt edes anteeksi virhettään.
Koulukuraattori oli ankaran näköinen nainen, jonka harmahtavat hiukset oli sidottu erittäin tiukalle nutturalle. Vaatteet olivat valkoisia ja ääni oli terävä kuin petolinnun nokka, katse oli kylmänviileä, hieman ehkä uteliaskin. Mustiksi lakatut kynnet tekivät naarmuja kansion reunoihin, johon oli kirjoitettu nimeni ja luokkani.
Päähäni pälkähti ajatus, että olikohan tämä nainen likinäköinen, sillä nimenihän luki selkeästi kansion päällä, siisteillä kirjaimilla piirrettynä.
Kun kuraattori näki, että katselin kansiota, hän puristi sitä paremmin ja pudotti sen syliinsä.
"Noniin... Siru, oletko sinä masentunut?"
"En", vastasin näpäkästi ja tuijotin naista silmiin yrittäen näyttää väliinpitämättömältä.
"Onko sinulla ystäviä?"
"Ei, enkä välitä", ääneeni pusertuneesta surusta päätellen paksukalloisinkaan kallonkutistaja ei olisi uskonut, että en välittänyt pätkän vertaa, olisiko minulla ystäviä vai eikö olisi.
"Kyllä sinä välität. Murrosiässä sinun luonteesi koostuu ihmisistä ympärilläsi... Identiteettisi rakentuu muiden mielipiteistä ja ystävien matkimisesta..."
"Noh, minä saan olla ilmeisesti olla minä, koska en todellakaan aio matkia ketään", ärähdin ja vilkaisin kelloa. Olisiko pian puoli tuntia täynnä?
"Muiden mielipiteet... Millaiseksi sinä itseäsi nyt luokittelisit hajanaisten kommenttien pohjalta?"
"Läskiksi, itseään täynnä olevaksi masentuneeksi angstipennuksi, joka näyttää ja haisee kaamealta", mutisin hartioideni täristessä raivosta. Omahan on asiani, miksi kaikki yrittävät tunkea nokkaansa minun mieleeni?
"Saatko vain negatiivista palautetta itsestäsi?" kuraattori kysyi narskutellen hampaitaan ja tuijottaen minua kuin korppikotka raatoaamiaistaan.
"Mitä minä sille voin, että minua kiusat— että minusta ei pidetä", korjasin hätäisesti. Kaikkein viimeiseksi halusin kertoa, että minua kiusattiin.
"Sanoitko sinä, että sinua kiusataan?"
"En."
"Sanoit sinä."
"En."
"Kyllä sinä sanoit."
"Enköhän minä tiedä, mitä sanoin."
"Ilmeisesti et. Varaan sinulle kuukauden ajaksi käynnit psykologilla. Kahdesti viikossa. Ilmoitan ajat sinulle sitten, kun kaikki on varmaa. Meneppäs nyt tunnille siitä."
Olisin sillä hetkellä halunnut heittää kuraattoria lampulla. Kiitin kireästi ajan haaskaamisesta minuun ja kävelin kiukkuisesti historian luokan eteen odottamaan opettajaa.
Kiitos ihan kamalasti, äiti.
Osa 11.
Heräsin herätyskellon pirinään, joka tuntui takovan kalloani sisältä. Avasin silmäni hitaasti. Potkaisin peiton pois jaloiltani ja pysäytin kellon rämisevän äänen, mutta se jäi silti kaikumaan päähäni.
"Ei mikään maailman paras tapa herätä", mumisin hiljaa ja siirryin harjaamaan hiuksiani.
Kuinka ollakkaan, hiuksiini oli jäänyt kuivanutta mutaa, kun ysiluokkalaiset olivat heitelleet mutapalloja minua päin. Olin pelastautunut suurimmalta mutamöntiltä vain vaivoin kumartumalla rehtorin auton taakse. Onneksi kura ei osunut autoon, minähän syytteen siitäkin olisin vain saanut.
Hymähdin surullisesti ja harpoin aamiaiselle. Seuraavalla kerralla heittäisin heitä takaisin.
...Ja saisin syytteen kiusaamisesta, ei kiitos ehkä sittenkään.
Osa 12.
Viittasin sinnikkäästi historian tunnilla. Opettaja ei vilkaissutkaan minuun.
"...herra Purola? Saisinko vastauksen?"
"Kustaa Vaasa?"
Olisi tehnyt mieli lyödä päätä pulpettiin. Kustaa Vaasako muka oli ollut Turun piispa? Ei elämä, eikö kukaan muu ollut kuullut Mikael Agricolasta?
Juuri silloin oveen koputettiin. Opettaja kohotti kulmakarvojaan ja meni avaamaan. Koulukuraattori seisoi ovella tuijottaen oppilaita kuin ruttoa kantavia rottia.
"Minulla on kahdenkeskeistä asiaa Siru Hiekkavirralle."
Nousin pulpetistani ja astelin käytävälle oven napsahtaessa kiinni.
"Mitä?" töksäytin ärtyisästi.
"Olen saanut sinulle ajat psykologille. Kaikki selviää tästä paperista. Hyvää päivänjatkoa, neiti", kuraattori sanoi hitaan laskelmoivasti ja ojensi paperia, joka oli präntätty täyteen aikoja ja päivämääriä.
Näytin kieltä naisen loittonevalle selälle ja koputin historian luokkaan.
En yhtään ihmettynyt, että kukaan ei tullut avaamaan. Sain haettua tavarani vasta tunnin loputtua. Ja eihän kukaan minulle läksyjä kertonut.
Noh, minun elämäänihän tämä vain oli.
Osa 13.
Istuin kemian tunnilla pää riipuksissa ikkunasta ulos tuijotellen. Kuuntelin puolella korvalla opettajan selitystä veden ja natriumvetykarbonaatin reaktiosta toisiinsa.
Olipa ihana tunti. Istuin pulpetissani kuunnellen lintujen sirkutusta tökkien vihkoni täyteen pisteitä lyijykynällä. Olisin voinut nukahtaa, eikä kukaan olisi huomannut eroa.
Viimein kello pärähti pari kertaa kuin kokeillen, osaisiko se enää päristä. Tungin kemian kirjan reppuuni ja lähdin ensimmäisenä luokasta kuuntelematta, mitä tuli läksyksi.
Harpoin bussipysäkille päin, kunnes tajusin pysähtyä keskelle tietä ja kääntyä juuri vastakkaiseen suuntaan. Tänään oli ensimmäinen sen hemmetin psykologin istunto. Täyttä ajanhukkaa.
Kaaduin ojaan, kun takaani tuleva pyörä ajoi kantapäitteni päältä.
"OHO! Sori! Oli TÄYSI VAHINKO!" kuului tuttu lausahdus.
Painoin hampaani yhteen ja kompuroin ylös jatkaen matkaani. Kai sinne sitten oli pakko mennä, kun kerran aikakin oli varattu.
Osa 14.
"Siru... Hiekkavirta?" tummahiuksinen mies valkoisessa takissaan varmisti.
"Jooh. Minä olen", mumisin. Hemmetti sentään, miten ujous iskee aina silloin, kun päättää olla vahva?
Psykologi ohjasi minut vaaleaan huoneeseen, joka oli sisustettu neutraalisti, jossa oli kaksi tuolia ja pöytä niiden välissä ja pöydällä nenäliinapakkaus.
Kavensin silmiäni. Oletettiinko täällä, että alkaisin heti pillittää, koska minulla ei ollut ystäviä?
Istuin toiseen tuoliin lupaa kysymättä, nostin oikean jalkani vasemman päälle ja laskin kädet syliini.
"Hei, Siru, minä olen Lauri Elvonen."
"Jahhas", mumisin.
"Olen saanut sinua koskevan lapun. Sinua siis kiusataan koulussa?" mies kysyi ja istahti toiselle tuolille.
"Joo, mitä siitä?" Käteni puristuivat paremmin hihojeni ympärille ja puraisin huultani, etten pyöräyttäisi silmiäni ja huokaisisi tylsistyneesti.
"Se on vakava asia, tiedätkö?"
"En. Eikä kiinnosta pätkääkään", sanoin ja vilkaisin kelloa. Viitisenkymmentä minuuttia vielä tätäkin ajanhukkaa.
"Täällä sinun ei tarvitse kertoa kaikesta. Saat päättää mitä kerrot ja milloin kerrot", psykologi sanoi ja hymyili omasta mielestään rauhoittavasti.
"Eli saan olla hiljaa vaikka koko istunnon ajan?" kysyin toiveikkaasti.
Mies nyökkäsi. "Jos niin haluat."
"No, saanko poistua tällä kertaa jo nyt, sillä minulla on paljon läksyjä, enkä todellakaan aio sanoa mitään."
Hiljaisuus lankeni.
"Noh... tämän kerran."
Odottamatta mitään poistumislupia minä pomppasin ylös tuolilta ja harpoin ovelle. "Nähdään ensi kerralla."
Osa 15.
Keuhkoni tuntuivat halkeavan lenkkareideni takoessa rataa. Helvetin Cooperin testi...
Hengitin niin hyvin kuin pystyin ja liikutin jalkojani kuin horteessa, vaikka mieleni teki pysähtyä ja kuolla.
Oranssipaitainen poninhäntäpäinen tyttö alkoi kiiruhtamaan ohitseni käsi valmiina tyrkkäämään minut toisten jalkoihin.
Ehei. Ei tällä kertaa.
Kumarruin ja lähdin pinkomaan niin kovaa kuin jaloista lähti. Kuulin hämmästyneen ähkäisyn tytön suusta ja olin vähällä virnistää omahyväisesti.
Kuolemaisillaan oleva sydämeni ei kuitenkaan jaksanut lähettää tarpeeksi verta virneeseen.
"Minuutti!" huusi megafoniin hihkaistu ääni.
Juoksin lähtöpaikallemme ja jäin istumaan siihen. Liikunnan opettaja patisti minua vielä jatkamaan.
"Minähän en persettäni tästä liikauta minnekkään", huohotin ja kävin selälleni juoksuradalle.
Olin aivan satavarma, että opettaja pyöräytti silmiään.
Sain kuin sainkin virneen kasvoilleni, kun onnistuin työntämään jalkani oranssipaitaisen tytön jalkojen eteen ja kamppaamaan tämän.
Pilli vihelsi, eikä tyttö päässyt maaliviivan yli.
Tunsin onnen kuplivan sisälläni. Ehkä elämäni ei ollutkaan aivan surkeaa.
Nousin radalta seisomaan, horjahdin ja sydämeni hakkasi kurkussa.
Ei, olin väärässä. Surkeaa minun elämäni oli.
Osa 16.
"Anteeksi mitä?" kysyin äidiltäni kulmakarvat melko ylhäällä.
"Niin että ostin sinulle uuden kännykän!"
"Joo, tuon kohdan minä kuulin, mutta se loppuosa?" sanoin kärsimättömästi ilmeettömällä äänellä.
Äitini sanoi hetken mietinnän jälkeen: "Öh... Että voit soitella ystäviesi kanssa?"
"Mikä kaikkiin on mennyt? Psykologi kyselee, miksi minulla ei ole ystäviä ja sinä luulet, että minulla on ystäviä. Yrittäkää nyt herranjumala sentään päättää..."
Turhautuneisuus myrkytti sisintäni huomaamattomasti äitini tutkivan katseen alla. Olin varma, että saisin taas kuulla pitkän selostuksen siitä, että minun pitäisi vain lyöttäytyä porukkaan mukaan. Kauhukseni äitini henkäisi:
"Sinä... Käyt psykologilla?"
Hätkähdin. Enkö ollut kert... ei, enhän minä siitä kertonut. Läimäisin käden suulleni.
"Sa... sanoinko minä niin?" kysyin hätäisesti.
Odottamatta vastausta nappasin kännykän, kävin heittämässä sen sängylleni ja palatessani takaisin nappasin pöydältä purukumipaketin. Jähmetyin ovensuuhun huomatessani, että äitini seisoi yhä samassa paikassa, kuin äskenkin.
"Öööh, minä tästä menen... ulos."
Voi itku. Ei minun ihan näin pitänyt kertoa.
Osa 17.
Mutustelin purukumia kävellessäni talomme takaa alkavaa pururataa. Puru tarttui kenkiini ja sain yskimiskohtauksia vähän väliä vain tunti sitten loppuneen Cooperin testin takia.
Olin puolessa välissä pururataa, kun tajusin auringon menneen pilveen. Pari pisaraa putosi jo maata kohti alkaen vähitellen kastella puruista maata ja täplittää vaatteitani.
Seisahduin tammen alle, kun sade koveni. Venyttelin käsiäni ja liu'uin puun runkoa pitkin maahan istumaan.
Kaarna teki varmaan pari nirhamaa takkini selkään, mutta siitä välittämättä tajusin, miten ihanalta kova puun kuori tuntui selkääni vasten samalla, kun kasvit alkoivat tuoksua raikkaammilta ja raikkaammilta.
Suljin silmäni ja kuuntelin pisaroiden tanssia. Tähän voisi jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa.
Äänestä päätellen sade vain koveni.
Avasin hitaasti silmäni vain huomatakseni, että kenkäni olivat tummenneet kastuessaan litimäriksi.
Hymyilin heikosti. Tällä hetkellä mikään ei välttämättä surkeuttausi olotilaani, mitä yksistä kengistä.
Silmäkulmastani näin pilkahduksen vaaleansinistä taivasta.
Mainitseppa yksikin asia, joka saisi minut sillä hetkellä surulliséksi
Käänsin hieman päätäni ja näin parin luokkalaiseni hölkkäävän minua kohti sateenvarjojen alla.
Hengitin syvään.
Ei. En oikeasti tarkoittanut, että pitäisi löytää jotain, mikä pyyhkisi iloisen mielialani olemattomiin.
"Kiitos", mumisin hiljaa suupielestäni ivallisesti.
Osa 18.
"Kato, toi hullu läski istuu tossa."
"Kato sen kenkiä."
"Hah, lol."
"Oo äm gee se ei varmaan ole edes kuullut hiusharjasta."
"Hyvä lohkaisu, Elli."
"Dankke, Mirka."
"Kyllä sitä varmaan kismittää ku se on noin ruma."
"Ei se varmaan ees osaa puhua, ainahan se vaan hiljaa jurottaa."
"Jos se on Marsista?"
"Tai Uranuksesta."
"Tai Venuksesta."
"Venus on tuliplaneetta."
"What ever."
Katselin hiljaisena kahta eteenpäin pomppivaa sateenvarjoa toistaen mielessäni kaikkia osaamiani kirosanoja.
Osa 19.
Kaksi pitkää kuukautta kului.
Kiusaamistani jatkettiin, miksi ei olisi? Psykologin käynnit olivat yhtä tyhjää kuin ystävävarastonikin. Kuin järven jää ilman järveä allaan, hitaasti sulamassa pois.
Onneksi ne loppuivat. Nopeaan.
Kiusaamisen aiheuttama kapinanhalu ei sammunut kuukausien aikana. Päinvastoin. Nykyään yritin yhä kovemmin antaa takaisin.
Joskin kukaan ei välittänyt pienistä kiukkupuuskistani. Poikiakin se vain nauratti.
...Niin kauan, kunnes hommasin heidät rehtorin kansliaan rikottuani ikkunan ja lavastettua heidät sen tekijiksi.
I know. Olen ilkeä.
"...Ja tämä on vasta alkua", virnistin peilikuvalleni.
Osa 20.
Hölkkäsin hiekkatietä bussipysäkille päin. Kylkeeni alkoi pistämään, mutta en hidastanut. Jos olin selviytynyt Coopperista, selviytyisin tästäkin. Eihän matkaakaan ollut enää kovin paljoa.
Mutisin itselleni jotain, mitä en itsekään tajunnut. Juuri ennen kuin minut tönäistiin rähmälleni maahan ivanaurujen kera.
Nostin katseeni verisistä kämmenistäni nähdäkseni loittonevan polkupyörän ja kaksi poikaa reput selässä.
Voi, kunpa he vain söisivät päänsä ja ajaisivat ojaan, ajattelin katkerasti.
Pyyhin tomua housuistani ja nousin seisomaan. Tarkastin, ettei nilkka ollut nyrjähtänyt ja että kirjat eivät olleet lentäneet repusta.
Huokaisin ja jatkoin matkaani. Piti ehtiä bussiin.
Katsoin eteenpäin ja... jähmetyin.
Niin minun tuuriani. Bussi seisoi pysäkillä sadan metrin päässä ja oli juuri lähdön aikeissa.
Venyttelin jäseniäni, käännyin ympäri ja päätin mennä tunnin pituiseen jääkylmään suihkuun... Kouluun en ainakaan menisi, ei siitä mitään hyvää seuraisi.
Hymyillen aidosti lähdin kävelemään hiekan rapistessa jalkojeni alla.
Osa 21.
Annoin kylmän veden huuhtoa huolia pois iholtani, joka rypistyi kananlihalle.
Suihkuhuone haisi raikkaalta ja kaakelit heijastivat valoa hieman. Mitä valoa, se onkin eri asia. En ottanut asiakseni sytyttää valoja.
Suihkun oven alta lankesi ainoat valkoiset valonsäteet.
Vesi pisteli ihoani kuin terävä puukko, mutta minä nautin siitä. Sain vain olla, ilman ajatuksia tai minulle huudettuja herjoja.
Hiukseni liimautuivat päänahkaani kiinni ja tunsin niiden rasvaisuuden.
Hemmetin murrosikä, joka ikinen päiväkö hiuksiakin piti pestä?
Pursotin hieman shampoota kädelleni ja hieroin sen hiuksiini tyvestä latvaan. Naurahdin hiljaa, kun tajusin "tyvestä latvaan"-juttuni kuulostavan aivan muotilehdestä leikatulta.
Muoti.
Pitäisikö minunkin siitä jotain tajuta? Ei kiitos, olen mieluummin oma itseni, pukeudun miten haluan ja pidän hiuksiani kuinka haluan.
Suljin hieman vastentahtoisesti vesihanan ja kuivasin itseni pyyhkeeseen.
Olisinpa vain voinut jäädä asumaan suihkuun. Talon ainoaan murheettomaan huoneeseen.
Osa 22.
Poissaoloni koulusta ei jääty huomaamatta.
Sain huudot äidiltäni.
Sain huudot isältäni.
Sain huudot opettajaltani.
Sain huudot luokanvalvojaltani.
Jouduin kestämään taas pilkkaa ja kiusaa ja kaikkea muuta inhottavaa. Esimerkiksi sen, kun hiuksiini sotkettiin purukumia, jonka joku oli tikulla onkinut likakaivosta. Hygieenistä.
Silti en pystynyt piilottamaan hymyäni. Hymyä, jonka suihkunraikas oloni aiheutti, vaikka siitä olikin jo päivä aikaa.
Kaikkein parhaiten tapahtui matkalla pysäkiltä kotiini.
Näin pienen koiranpennun. Se oli hylätty tienposkeen kuolemaan nälkään. Sydämeni jätti ylimääräisen lyönnin väliin.
Onko se hengissä?
Nappasin sen käsiini ja tarkastin sen pulssin. Elossa se oli ja kuononpää oli märkä, eli se ei ollut ainakaan hirveän kipeä.
Hymyilin pienesti ja harpoin loppumatkan kotiini. Etsin äitini ja selostin kaiken koiranpennusta ja anelin pitkään, että saisin pitää sen.
Päädyimme jopa lopputulokseen. Minä en saisi enää viikkorahaa, vaan sillä ostettaisiin koiralle ruokaa ja tarvikkeita.
"Tiedätkö sinä edes, kumpaa sukupuolta se on? Ja miten sinä nyt lemmikkiä osaisit käsitellä?" äitini kyseli.
"Tietenkin tiedän, ja tietenkin osaan. Se on muuten poika."
##
Olin kyljelläni sängyssäni ja laskin koiranpennun varovaisesti pehmustettuun punoskoriin.
"Nuku hyvin, Susi", kuiskasin hiljaa.
Osa 23.
Heräsin värisevään vinkaisuun. Kun tajusin, että äänen lähde oli Susi, hätkähdin hereille niin nopeasti kuin on mahdollista. Kumarruin katsomaan sen koriin ja hymy levisi kasvoilleni. Pikkuinen näki unta.
Lauantai, ajattelin kun vilkaisin kelloa, joka näytti puoli kuutta.
Saisi olla hetken ilman yhtäkään pilkkaa. Eikä kannattaisi mennä pururadalle, luokkani himourheilijat ja laihduttajaämmät kumminkin vain parveilisivat siellä.
"Ei hätää, rakas, minä pidän sinusta huolta", kuiskasin koiranpennun korvaan ja pujahdin peitoistani katsomaan ikkunaa. Oli vielä aivan hämärää. Hämärä oli kaunista.
Hymyilin surullisesti ja pudottauduin lattianrajaan nojaamaan patteriin sulkien silmäni.
Osa 24.
Heräsin jomottavaan niskakipuun nojattuani liikaa melko kylmään ja kovaan patteriin.
Ynähdin hiljaa ja kampesin itseäni parempaan asentoon. Niskaani pisteli hiljaisesti ja aistini värähtivät täyteen toimintaan. Minua katseltiin, sen tajusin heti. Kuitenkin vain koiranpentuni.
Suljin silmäni hetkeksi ja haukottelin. Koppasin Suden syliini ja suukotin sen märkää kuononpäätä.
Kuitenkin hätkähdin kuullessani rapinaa aivan ikkunani takaa. Pomppasin pystyyn Susi yhä näpeissäni ja avasin ikkunan.
"...Haloo?"
Vilkaisin ikkunan alle. Ei ketään. Kuvittelinko kaiken vai oliko oikeasti täällä joku?
Kohautin olkapäitäni ja meinasin sulkea ikkunan, kun iso mutapaakku lensi suoraan kasvoilleni.
Väijytys. Kuinka ollakkaan.
Toinen, entistä vetisempi kurapallo lennähti suoraan käsiini ja tuuppasi Suden lattialle.
"EI!" kiljahdin ja pudottauduin polvilleni koiranpennun viereen. Muta oli tukkinut sen kaikki hengitystiet ja se yritti vetää henkeä saaden itseään tukehtumaan vain pahemmin.
"SUSI! SUSI!!"
Yritin putsata pikkuisen kuonoa mudasta. Huonoin tuloksin.
Viimeinen värisevä henkäys ja... Hiljaisuus.
Kyynelten sadekuuro putosi pennun turkille.
"Eih..."
Osa 25.
Parisen minuuttia, minun tunteissani puolisen päivää, olin itkenyt koiranpentuani, jonka maailma oli suruttomasti pyyhkäissyt minulta. Vienyt kuin hännän pakenevalta sisiliskolta.
Tämä oli... epäreilua.
Nyyhkäisin hiljaa ja pudottauduin sängylleni hengittämään syvään silmät ummessa.
Tunsin niskassani tutun katseltavana olemisen tunteen.
"Menkää pois", mumisin, "jättäkää minut rauhaan..."
##
Ikkunan toisella puolella:
Elli: Helvetti, miten se voi olla noin ihmismäinen?
Mirka: En minä ikinä tajunnut, että sillä on tunteet...
Elli: Todellakaan.
Virpi: Ehkä meidän pitäisi jättää se rauhaan. Hetkeksi?
Kalle: Ehkäpä. En kuitenkaan suosittelisi.
Petri: Kumminkin se vain hautoo jotain kostosuunnitelmaa.
Kaikki jähmettyivät ja kuulivat sängyllä makaavan hahmon mumisevan hiljaisesti:
"Menkää pois, jättäkää minut rauhaan."
Mirka: ...
Petri: Jos me lopetettaisiin sen kiusaaminen?
Kalle ja Virpi: Miksi?
Petri: Sehän oikeasti kärsii.
Mirka: Lopetettaisiin kiusaaminen, koska kohteella on tunteita ja koska satuttiin tappamaan sen saastainen pikku elukka?
Petri: ...Niin.
Hiljaisuus.
Virpi, Kalle, Mirka ja Elli: Okei.
##
Kohottauduin hieman sängylläni ja näin ikkunasta viiden hahmon erkanevan samasta paikasta. Jos en ollut aivan vainoharhainen, olin kuullut sanan "okei".
Mistä he puhuivat?
Sydämeni pamppaili.
Taas jotain ikävää minun kannaltani?
Suljin silmäni hitaasti, vedin käheästi henkeä ja nousin sängystä. Hiljaisuuden vallitessa nappasin Suden pienen, velton ruumiin ja suljin sen nättiin rasiaan.
Kävelin paljain jaloin ulos ja raaputin kynsilläni saviseen maahan kuopan. En välittänyt liasta.
Laskin varovasti rasian maahan ja peitin sen maalla. Etsin kaksi keppiä ja teippasin ne pieneksi ristiksi.
Kävin sisällä hakemassa linkkuveitsen. Raaputin pystysuorassa olevaan tikkuun S-kirjaimen, nousin kankeasti seisomaan ja astelin hiljaa sisälle.
##
Mirka: Se hautasi sen.
Elli: Voi vittu me ollaan tappajia.
Mirka: Sydämen rikkirepijöitä.
Elli: Mikä hittoa sä selität?
Mirka: Älä vaan multa kysy.
Elli: Joku alko herkistelee.
Mirka: Ja vitut.
sa 26.
Kävelin hiljaisena bussipysäkille päin. Mitähän he tänään keksisivät?
Jalkani pysäyttivät minut metrin päähän bussikatoksesta kuin sanoen: Hei, olen tässä. Tulkaa pilkkaamaan jos kantti kestää.
Yksi luokkalaiseni kohotti päänsä kännykästään ja sanoi "moi".
Jähmetyin. Moi? Oliko minua juuri moikattu?
"...Moi", vastasin hiljaa. Varuillani.
Ajatukseni juoksivat täydellä vauhdilla maratonia. Minuako... moikattiin? Tässä pitäisi olla taustalla jotain. Vaan mitä?
Se pitäisi ottaa selville.
Osa 27.
Istuin hiljaa istuimellani isossa autossa ja tuijotin ohikiitäviä maisemia. Bussin takaosasta kuului puheensorinaa ja naurua. Joku soitti hauskaa soittoääntä kaikkien muiden kuultavaksi.
Nytkähdin istuimellani, kun bussi jarrutti nopeasti. Etuovi avautui ja vuotta minua vanhempi poika astui sisään.
"Hemmetti vieköön, kuski, olet yli kaksi vuotta kyydinnyt minua kouluun ja ainako sinä minut unohdat?" hän ärähti.
Bussikuskin mulkoilujen jälkeen poika lähti rynnimään takapenkkejä kohti.
"Pasila! Miten menee?"
"Paljonkos Petrillä tänään viilaa päässä?"
"Hejsan Petri! Eihän meillä ollu köksästä mitään läksyä?"
Petri?
Muistini alkoi hurista. Olinko lauantaina kuullut jonkun sanovan "Petri" ikkunani takana?
Poika ravasi takaisin eteen kiroten istumapaikkojen vähyyttä.
Ihmeekseni hän pysähtyi minun eteeni.
"Hiekkavirta, voiko tähän istua?" hän kysyi varovaisella äänellä.
"Kai."
"Hyvä, noi vítun räkänokat tuolla perässä eivät osaa jättää mulle ikinä paikkaa. Mutta se siitä, miten sä voit?"
Hätkähdin. Kyseltiinkö minulta vointiani?
"Öh. Jotenkin?" vastasin silmiäni siristäen. "Miksi hemmetissä sinä kysyt?"
"Näääh. Halusin vain tietää", Petri mutisi syyllisen näköisenä.
Syyllisen näköisenä. Hetkinen...
"Missä sinä olit lauantaiaamuna?" kysyin yllättäen ja katsoin, miten poika valahti kalpeaksi.
"Kotona?"
"Niinpä tietenkin", tuhahdin ja johtolangat päässäni alkoivat yhdistyä.
Loppumatka sujui hiljaisuudessa.
Osa 28
Astuin pois bussista ison väkijoukon saartamana, joiden kaikkien päämäärä oli päästä nopeasti koulun sisälle, pois kylmästä.
Oli minunkin kylmä, mutta silti en halunnut tunkea väen saartamiin sisätiloihin, vaan jäin istumaan ulkokatokseen. Kylmä ilma pisteli poskiani.
Pitäisikö minun mennä vain kysymään, miksi minua ei kiusattu heti aamusta.
Ei, sanoi pieni ääni pääni sisässä. Kyllä ne sitä vielä jatkavat. Varmasti, jos sinä menet kysymään, miksi he lopettavat. Istu vain tässä kylmässä ja odota kellonsoittoa.
Joten jäin istumaan maahan.
Koko ensimmäiseksi tunniksi.
Mitä väliä pinnaamisella oli, ei kukaan kemiaa oikeassa elämässä tarvitse. Pelkkä taakkahan koulu on. Mitä nopeammin ohi, sen parempi.
Osa 29.
Tuijottelin vaneerilevyseinää hajamielisenä.
Annoin koulukuraattorin puheen valua korvistani sisään kiinnittämättä mitään huomiota aiheeseen. Pinnaamisestahan sitä vain paasattiin, kuka välittää?
"Hiekkavi... Siru. Kuunteletko sinä?"
Nostin katseeni seinästä. "En."
"Jotenkin arvasin. Aiotko kuunnella, jos tämä olisi hyvin tärkeää."
"Ehkä. Ei nyt kuitenkaan ehkä kiitos vaan", kohautin olkapäitäni.
Ja seuraavassa hetkessä huomasin olevani luokanvalvojani puheilla opettajanhuoneessa anteeksipyytämässä huonoa käytöstäni. Tuhahdin hiljaa. Todella huonoa käytöstä. Joo tietenkin. Hmph.
Kun olin vakuuttanut, ettei se toistuisi, pääsin pois ahdistavasta opettajanhuoneesta, jonka sisustustyylit olivat iäisyyden vanhoja. Jostain keskiajalta. Vanhat harput tykkäsivät. Nahkaa, mahonkia, tummia värejä...
Marssin pois huoneesta, ennen kuin aloin voida pahoin. Ei hyvä ilmapiiri minulle.
...Ei todellakaan.
Kuulin poistuessani luokanvalvojani mutisevan: "Nuoriso."
Osa 30.
Loppu koulupäivä meni ihmeen hyvin. Minulle ei sanottu yhtäkään herjaa, eikä minua päin heitetty mitään tai tönitty, kampattu, raavíttu tai lyöty. Tämä oli omituista.
Kävelin matematiikan luokasta ulos aikeenani mennä pihalle seisomaan välitunniksi. Minut kuitenkin pysäytettiin luokkakäytävän puolivälissä.
"Hiekkavirta", minun ikäiseni tyttö sanoi. Epäilin hänen nimekseen Mirkaa. Tytön takana seisoi muutama tyyppi jonka tunnistin. Elli, Virpi, Kalle... ja Petri.
Päätin pysyä hiljaa. Mitä minä olisinkaan vastannut.
"Minä..." Mirka aloitti, mutta Elli keskeytti hänet: "Me."
"Niin. Me", Mirka jatkoi. "Me haluamme..."
"Pyytää anteeksi", Petri täydensi.
"Eli..." Kalle aloitti.
"Anteeksi."
Tuijotin heitä hetken epävarmana. Mitä ihmettä?
"Ja anteeksi siitä pikku piskistä", Mirka sanoi.
He... pyysivät anteeksi. He... olivat syypäät Suden kuolemaan. Eiväthän he voineet pyytää anteeksi... Se ei ollut... Heidän tapaistaan.
"Öh. Jaa", sain sanottua.
"Joo. That's it, end of the story", Virpi sanoi, pyörähti ympäri ja käveli rivakasti ulos ovesta. Hämillään muut seurasivat häntä jättäen minut kiusalliseen hiljaisuuteen.
sa 31.
Istuin sängylläni mietteissäni pyöritellen lyijykynää sormissani.
Oliko kiusaamiseni sitten lopetettu? Kokonaan?
Jotain pahaa, pimeää ja raskasta tuntui häipyneen sisältäni. Nytkö voisin olla melkein normaali koululainen? Ilman jokapäiväistä pelkoa kouluunmenosta?
Ystäviä minun ei tietenkään tarvitsisi odottaa, minulle riitti härnäämisen loppuminen.
Aivoni eivät suostuneet käsittämään pahimpien kiusaajieni esittämää anteeksipyyntöä. Ne luulivat sitä vieläkin harhaksi. Vaan ei se tainnut olla.
Mitä nyt tapahtuisi?
"..."
No... Se selviäisi huomenna.
Osa 32.
Istuin bussin värisevälle penkille varovaisesti, kuin se olisi lasista tehty. Tiesin silmieni alla olevan tummat, valtavat varjot, sillä ajatukseni olivat pitäneet minua hereillä jatkuvasti yöllä. Uni ei ollut tullut.
Ajatukseni olivat vain alkaneet harhailla ja jännitys oli jäänyt asumaan sisälle vatsaani.
Olin viimein saanut noin tunniksi itseni nukahtamaan, mutta sen jälkeen minua oli väsyttänyt vieläkin enemmän. Yritin saada ajatukseni rentoutumaan ja jättämään minut yöksi rauhaan.
Joten siis olin valvonut suunnilleen koko yön.
Ja olin nyt yhtä säikky kuin peura ajovaloissa. Hätkähdin pienimmästäkin äänestä, joka keskeytti bussin tasaisen hyrinän.
##
Koulu meni ihan hyvin. En edes nähnyt pahimpia kiu... ex-kiusaajiani? koko päivänä.
Eräs päivä kuitenkin muutti elämääni enemmän kuin kiusauksen loppuminen.
Osa 33.
Se oli aivan normaali aamu. Heräsin aivan normaalisti ja tein aivan normaalisti aamutoimet.
Bussipysäkille kävelin normaalisti. Bussimatkakin meni normaalisti.
Ensimmäinen yllätys tapahtui luokanvalvojan tunnilla.
"Käyttäytykääpä nyt kiltisti! Meille on tullut uusi oppilas!"
Nostin katseeni matematiikan muistiinpanoistani. Joku uusi? Kivat sille.
Opettaja ohjasi luokan eteen rentoihin farkkuihin ja löysään, tyylikkääseen, valkoiseen paitaan pukeutuneen pojan. Pojan hiukset olivat punertavat ja hän ei ollut mikään ruma finninaama, vaan hänellä oli melko tasainen, melko vaalea iho. Kasvot olivat hyvin rakentuneet ja silmät hehkuivat harmaan turkooseina punertavien hiuksien roikkuessa melkein niiden päällä.
Vatsani heitti volttia, kun poika katsoi minua vertaillen. Punastuneet poskeni saivat pojan iskemään silmää. Laskin nopeasti katseeni takaisin matikanvihkoon.
"Tässä on Jimi Virtala, oppilaat. Sinähän voisit kertoa vähän itsestäsi."
Jimi teki hovikumarruksen ja virnisti. "Nojoo. Mä oon siis Jimi, jos meni korvien ohi. Ja tota. Mul on kolme lemmikkii, nimittäin kaks koiraa ja yks apina. Koirien nimet on Pirta ja Jennevere, apinan nimi on Leevi Virtala ja se on eskarissa."
Jotkut tytöt purskahtivat nauruun. Itse olin lumoutunut hänen hieman irlantilaisesta aksentistaan.
"Ja tota. Mä oon ihminen, vaikka jotkut jotai muuta väittääkin. Ja mun isä on Irlannista. Äiti synty Savonlinnassa joillekki dorkille, joita kutsun isovanhemmiksi. Eikä mulla kai muuta ollu", Jimi virnisti.
"Noh, täällä on kaksi tyhjää paikkaa, voit valita jonkun niistä", opettaja hymyili.
Toinen paikka oli keskellä tiivistä poikaryhmää. Toinen minun vieressäni.
Painoin katseen matikankirjaani ja piirsin marginaalin vihon reunaan.
Ei tuollainen hieno tyyppi ikinä minun viereeni istuisi.
Juuri kun olin saanut tuon ajatuksen ilmestymään päähäni, huomasin Jimin tönivän reppunsa pulpetin alle ja istuvan viereeni.
Oho, oli ainoa, jota pystyin ajattelemaan.
Osa 34.
Meillä oli sama istumajärjestys joka luokassa, joten Jimi istui koko päivän minun vieressäni.
Hän välillä kyseli jotain minusta ja yritti kokoajan piristää minua.
Seuraavana päivänä tuntui, että olisin saanut ystävän. Ensimmäisen, oikean ystävän.
Ja kiusaamiseni oli lopetettu. Voisiko tämän parempaa olla?
Ruotsin tunnilta minut oli passitettu käytävään, kun olin nauranut monta kertaa hilpeästi Jimin kertomille jutuille.
En kauaa käytävässä kerinnyt olla, kun Jimikin heitettiin sinne "tunnin häiritsemisestä".
Kiusoittelimme kahdestaan käytävässä vanhaa harppua eli ruotsin opettajaa ja nauroimme ja kerroimme toistemme lapsuudesta.
Kun tunti loppui ja oppilasvirta oli mennyt ohi, opettaja kutsui meidät sisään nuhdellakseen meitä tunnin häiritsemisestä ja uhkasi kertoa luokanvalvojalle, jos häirintä jatkuisi.
Nyökyttelimme vakavina ja noudimme reppumme. Kun pääsimme käytävään ja painoimme oven kiinni, repesimme nauramaan.
Ruokalassa aloitimme ruokasodan ja olimme aivan kastikkeessa, kun opettajat tulivat repimään ruokalautaset käsistämme.
Se päivä oli varmaan elämäni paras päivä.
Osa 35. VIIMEINEN OSA.
Heräsin hymyillen omasta sängystäni ja raahauduin kouluun. Tunsin, että tänään tapahtuisi jotakin.
Ruokatunnin lopussa Jimi veti minut sivuun.
"Mitä nyt?" virnistin.
Jimi hymyili, kumartui lähemmäksi ja kuiskasi korvaani:
"Siru. Minä pidän sinusta todella paljon."
Vatsani heitti kuperkeikkaa ja minun piti hillitä itseäni, etten alkaisi kirkua ilosta. Katsoin Jimiä silmiin.
...Ja sitten hän suuteli minua.
Mmmh. Eikös se joku sananlasku sanonut, että ei huonoa ilman hyvää? Minulle oli tapahtunut sen verran huonoa, että nyt oli sen hyvän vuoro, ajattelin ja vastasin suudelmaan.
Nyt kaikki ainakin oli hyvin. Aurinkoista onnea. Hyvin menee.
Hyvin menee, mutta menköön. Jos alamäkiä tulisi vastaan, kyllä minä... me. Me selviäisimme.
~Loppu~
Työn tiedot
200 yhtä vastaan
BubbleBumbleBeeFly
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 4324 sanaa» Työ lisätty: 10.10 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Anteeksi tuo kliseinen loppu >__< Ja oli taas aika pitkä..? En ole edes varma kuuluuko tämä novelleihin.
Mutta jos tämä mitenkään loukkaa Harhakuvan sääntöjä niin poistakaa vaan kaikessa rauhassa.
Kaverini halusi, että lisään tämän tänne, joten tässä tämä nyt on...
Kommentit
December
12:59 // 11.10 - 2008
Lopun kliseisyys ei häiritse ollenkaan, oli vaan ihanaa, että päähenkilölle tapahtui vihdoinkin jotain ihanaa kaiken sen piinan jälkeen :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!