Kaunokirjallisen työn esitys
Me akuutit epäihmiset
”Etkö sinä polta jo ihan liikaa.”
Omahoitajani ei noussut sohvaltaan. Tuijotin häntä tylsistyneenä, epävarmana voitostani. Hän luki vielä hetken lehteään ja nousi sitten suunnaten askeleensa kohti kansliaa. Seurasin häntä ja jäin nojailemaan oveen, varovaisesti, etten astunut yhtään kanslian puolelle.
”Se haluaa taas tupakalle”, kuulin hänen mutisevan ja pystyin näkemään sieluni silmin päänpudistukset ja huokaisut. Omahoitaja palasi takaisin ovelle ja käytti hyväkseen sitä seikkaa että olin päätä lyhyempi. Hän asetti kasvoilleen tutun kusipää ilmeen, minä tuijotin häntä takaisin.
”Eiköhän sovita sellainen homma että tästä eteenpäin se on vain puoli askia päivässä.”
Se ei ollut kysymys. Tuijotin häntä ja hän käänsi katseensa pois. Henkinen voitto.
”Minulla on oikeus”, sanoin hiljaisella äänellä, joka rahisi käyttämättömyyttään. Hän siirsi taas silmänsä minuun, mutta tällä kertaa tarkkaili yöpaitaani. Hän olisi kai halunnut sanoa siitä jotain, mutta ei sitten sanonutkaan.
”Ei, minusta kyllä tuntuu, että saat vain puolikkaan askin”, hän sanoi happamasti, ja kylmä tunne valtasi minut, sillä näin jo mitä oli tulossa.
”Lääkärin mukaan saan”, mutisin.
Hän hymyili sadistisesti.
”Lääkäri ei ole nyt paikalla.”
Kohautin olkapäitäni. Omahoitajan katse siirtyi paljaisiin jalkoihini.
”Ja osastolla ei sitten saa olla ilman sukkia!”
Purin hampaani yhteen, hän kohotti kulmakarvojaan. Helvetin kusipää. Käänsin hänelle selkäni ja menin istumaan vaaleanvihreälle pitkälle sohvalle. Sukkia en aikonut käyttää vaikka pistäisivät lepositeisiin.
”Minullekin sanottiin että sukkien on oltava jalassa!”
En edes kääntynyt katsomaan valasta joka loikoi toisella sohvalla. Joka kerta kun näin hänet tunsin vellovan tunteen sisälläni ja minulle jäi paha maku suuhun. Hän oli hukkapala, turha.
”Anja!” hän lässytti ällöttävällä äänellä. Nousin ylös, mutta istuuduin uudestaan. Minulla ei olisi lupaa kuitenkaan vielä mennä huoneeseeni. Minut pakotettiin istumaan hylkeen kokoisen olennon kanssa, enkä saanut mennä edes tupakalle. Minä todella tarvitsin nyt nikotiinia.
”Anja!”
Hän alkoi ulista ja pakottauduin katsomaan hänen suuntaansa. Hänen suupielissään oli jotain valkoista, ja hän oli liannut sohvan tahmaisilla sormillaan. Käsivarret olivat leveydeltään yhtä isot kuin hänen päänsä , ja loppuruumis valui jossain lattian ja istuimen välissä. Kaduin heti, että oli katsonut.
”Tuleeko äiti tänään käymään?”
Hänen kasvonsa olivat löysät, ja tuskin erotin pieniä silmiä ja suu oli jäänyt auki. Leukaa en edes olisi kyennyt näkemään vaikka olisin halunnut.
Ynähdin. Miten ihmeessä minä voisin tietää tuliko tuon otuksen äiti käymään vai ei! Miksi helvetissä hän kysyi sitä minulta?
”Miksei äiti tule käymään?” hän alkoi itkeä. Käänsin puhtaasta inhosta kasvoni pois ja yritin sulkea korviani hirvittävältä mylvinnältä. Omahoitajani tuli katsomaan mikä oli tilanne, ja mulkaisi minua sen näköisenä, kuin olisin juuri ottanut aseen, ja tyhjentänyt luodit vastakkaiseen seinään. Tuijotin äänettömästi kiinni olevaa televisiota jota ei saanut pistää auki ennen puoli neljää.
”Helinä! Mikä hätänä?”
Omahoitaja värähti hieman ja panin merkille, että hän pysyi kahden metrin päässä Helinästä. Sellaisia ne kaikki olivat, sanoivat että halusivat auttaa , mutta silti pelkäävät meitä. Heille me emme ole enää ihmisiä, vain ihmisen epäonnistuneempia versioita, jonkinlaisia yhteiskunnan ylijäämiä.
”Mikä täällä on hätänä?” hän kysyi ja vilkuili vuoroin minua ja vuoroin säkkituolin muotoista ihmistä. En vastannut, vaikka olisin voinut. Se oli minun voittoni.
Päätin jättää Helinän ja omahoitajan oman onnensa nojaan ja nousin lähteäkseni. Omahoitaja suoristui, ja kysyi terävästi:
”Minne sinä olet menossa?”
Käännyin hitaasti hänen puoleensa.
”Vessaan”
Hänen ilmeensä oli epäilevä.
”Mitä sinä siellä aiot tehdä?”
”Mitä?”
Kohotin tyynesti kulmakarvojani. Hän meni hämilleen ja punastui. Piste minulle.
”Sinun täytyy odottaa että joku naishoitajista tulee seuraksesi. Et voi mennä ennen kuin istunta-aikasi on päättynyt.”
Istuin taas alas. Siihen en aikonut alistua. Vilkaisin kelloon. Vielä kaksikymmentä minuuttia. Mulkoilin Omahoitajan selkää kun hän yritti rauhoittaa Helinää kuitenkaan koskematta tähän. Piste hänelle. Hitto.
Helinä vaikeni siinä vaiheessa kun mies tokaisi hänelle, että jos hän ei lakkaisi huutamasta hän joutuisi taas eristykseen.
”Kusipää”, mutisin, eikä se jäänyt häneltä huomaamatta. Helinä alkoi nauraa. Hänen naurunsa oli eloisa, ja ensimmäistä kertaa hän kuulosti kolmetoistavuotiaalta tytöltä. Mietin voisiko hän koskaan saada tavallista elämää tai osasiko hän edes toivoa sellaista itselleen. Omahoitaja palasi kansliaan ja pamautti oven kiinni tarjoten minulle luovutusvoiton. Käytin hänen virkavirheettään hyväksi ja kävin vessassa sillä välin, kun hän mökötti kammiossaan.
Pestessäni käsiä tarkastin kaikki vessan piilopaikat. Yhdestä löytyi partakoneen terä, toisesta lääkkeitä. Heitin ne roskiin.
”Mihin sinä menit?”
Helinä kysyi minulta kovaan ääneen. Ajattelin ensin olla vastaamatta, mutta sitten ajattelin mitä kävisi jos hän alkaisi taas huutaa ja tentata sitä minulta.
”Vessaan”, sanoin, ja otin ylimmän lehden pöydältä. Se oli Seiska. Siivooja oli taas kähveltänyt Helsingin Sanomat.
”Minä pidän Gimmelistä!” Helinä totesi napakasti.
Laskin lehden kädestäni yllättyneenä, hetken näin hänessä ihmisen, en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan itsestään. Hän nousi istumaan, enkä voinut enää katsoa vaan siirsin katseeni keltasivuiseen roskaan, jota pitelin muodon vuoksi.
”Ja Tatusta”, hän jatkoi, ”ja Madonnasta. Haluaisin joskus käydä hänen keikallaan”
Pudistin päätäni. Miksi minä vaivauduin kuuntelemaan hänen löpinöitään? Kaksikymmentä minuuttia oli kulunut ja olisin halutessani voinut palata huoneeseeni kuuntelemaan musiikkia. Jokin kuitenkin pidätti minua, ja vilkaisin säkkituolia salaa, mutta jouduin taas katumaan sitä. Kuola oli valunut hänen leukaansa pitkin sohvalle. Päätin etten enää koskaan istuisi siihen.
”Miksi sinä vihaat Kippoa?” hän kysyi yhtäkkiä ”Tekikö hän sinulle jotain?”
”Voitti pisteensä takaisin”, sanoin hetken mielijohteesta, vaikka rikoinkin silloin omia sääntöjäni ja puhuin tuolle kuvotukselle jota en voinut ihmiseksi kutsua. Minua kadutti niin paljon että nousin ja jätin hänet pohtimaan sanojani.
Huoneessani nousin pöydälle ja avasin pienen ikkunan päästäen näin lumen lentää sisään. Ulkona oli jo pimeää vaikka kello oli vasta kolme. Muurit reunustivat kaukana, mutten erottanut niitä kunnolla kuten en vankilasairaalaakaan jonka tiesin olevan aivan vieressä, olisin halunnut nähdä Töölön. Punainen Honda pysäköi parkkipaikalle. Joku älypää oli piirtänyt pihan täyteen sydämiä ja tähtiä. Lumi peitti ne nopeasti. Työnsin käteni mahdollisimman ulos naurettavan kokoisesta ikkunasta, ja kuvittelin olevani ulkona. Sitten tylsistyin, kävin itseni kanssa henkisen kamppailun ja palasin takaisin valaan luokse.
Istuimme hiljaa ja vilkaisin häntä levottomasti. Minun ei tarvinnut puhua kenellekään, enkä edes kaivannut sitä. Olin oikein tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni.
”Mitä sinä haluat?” kysyin. En siksi että olisin halunnut puhua hänen kanssaan, tai mitään. Muuten vain, sillä minulla ei ollut tupakkaa.
”En minä halua mitään.”
Helinä kuolasi hajamielisesti, ja hymyili. Värähdin, mutten siirtänyt enää katsettani
”Et mitään”, totesin.
Kippo tuli pois kansliasta ja tarkkaili sohvapöytää silmät viirussa.
”Missä Helsingin Sanomat ovat?” hän ärähti ja mulkaisi minua ”Minne sinä pistit sen?”
Istuin hiljaa odottamassa syytöksiä ja haukkuja ajatellen sitä pistettä jonka voittaisin kun omahoitajalle selviäisi etten minä ollutkaan lehden häviämisen takana. Silloin Helinä alkoi nauraa.
”Kippo on kusipää!”
Hän nauroi. Omahoitaja räpytti silmiään. Minua alkoi hymyilyttää, ennen kuin puhkesin raikuvaan nauruun. En edes muistanut koska olin viimeksi tehnyt niin! Omahoitaja astui minusta monta askelta taaksepäin, ja Helinä alkoi myös nauraa.
”Helvetin psykopaatit”, Kippo mumisi ja puristi kätensä nyrkkiin, ja puri huultaan, ”No onko niin hauskaa?”
Hymyilin hänelle.
”Kippo on kusipää!” hihkaisin ja minä ja Helinä taas nauroimme katketaksemme ja silloin Osastonhoitaja Jukka astui osastolle.
”Onpas tytöillä hauskaa!” hän sanoi hilpeästi, ja katsoi tutkivasti omahoitajaani, joka ei ollut onnistunut vieläkään kokoamaan täysin itseään.
”Mistä te juttelitte?”
”Kusipäistä!” Helinä lässytti kovalla äänellä. Jukka otti taskustaan nenäliinan ja pyyhki valaan suupielen.
”Ja sitten Kippo kutsui meitä helvetin psykopaateiksi!”
Hän alkoi taas nauraa, minä jouduin puremaan huultani etten olisi. Helinä lopetti nauramisen kun huomasi ettei Jukkaa naurattanut.
”Vai niin”, hän sanoi kylmästi, ”Kippo tulisitko kansliaan vähäksi aikaa?”
Olin seurannut mielenkiinnolla tilannetta ja ponkaisin nyt ylös sohvaltani ja asetuin miesten eteen.
”Voinko saada tupakkani?” huudahdin nopeasti ”Kippo ei suostunut antamaan niitä minulle aikaisemmin, vaikka lääkäri oli jo luvannut!”
Osastonhoitajan suu oli jäänyt auki. Hän katsoi minua yllättyneenä ja sitten hymyili vieläkin hölmistyneen näköisenä.
”Anja sinä puhut!”
Vedin nopeasti kädet suuni eteen kauhistuneena. Olin rikkonut omia kolmen sanan sääntöjäni. Päätin etten puhuisi ainakaan kolmeen päivään seuratessani onnellisen näköistä Jukkaa ja hieman maassa olevaa Kippoa kanslian ovelle.
”Taasko sinä haluat mennä polttamaan?”
Nyökkäsin ilmeettömänä. Yöpaitani hihat ylettyivät hieman sormieni yli, se oli venynyt pesussa. Omahoitajani huokaisi raskaasti ja nousi sohvalta. Kiertäen minut kaukaa hän asteli kansliaan. Ilmassa leijaili kahvin tuoksu, ja ensimmäiset muovisen joulukoristeet olivat ilmestyneet. Olin löytänyt pari hajotettua teräväreunaista vessan piilopaikasta ja heittänyt ne roskiin. Kippo palasi mukanaan tupakkani, ja otin ne hänen kädestään pitäen huolta siitä etteivät sormemme koskeneet.
”Tuleeko äiti tänään?” Helinä kysyi sohvaltaan.
Käänsin peukaloni ylöspäin pistäessäni takkiani kiinni.
Hän avasi suunsa ja huomasin että hänen suupielensä olivat taas likaiset. Jostain syystä se ei enää häirinnyt minua niin paljon kuin ennen. Hänen silmänsä sädehtivät, panin sen merkille. Kippo mulkoili meitä, sillä hänen tuli valvoa minua kun menin parvekkeelle.
”Aiotko oikeasti polttaa kolme askia?” Kippo kysyi rasittuneella äänellä pudistaen päätään, ”vain minun kiusakseni?”
”Kyllä”, vastasin ja siirryin kahden neliömetrin tilaan. Lumi leijaili pehmeänä maahan. Minä pääsisin kohta ulos ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen, ajatus tuntui hieman uhkaavalta. Sementti tuntui kylmältä jalkojeni alla ja paljaat varpaani alkoivat punottaa.
”Osastolla pitää olla sitten sukat jalassa..” Kippo mutisi, mutta hänen äänensä hiipui. Tarjosin hänelle tupakan ja hän otti sen vastaan nojaten parvekkeen puomiin ja katsellen kanssani muurin yli Töölöä.
”Etkö sinä polta jo ihan liikaa.”
Omahoitajani ei noussut sohvaltaan. Tuijotin häntä tylsistyneenä, epävarmana voitostani. Hän luki vielä hetken lehteään ja nousi sitten suunnaten askeleensa kohti kansliaa. Seurasin häntä ja jäin nojailemaan oveen, varovaisesti, etten astunut yhtään kanslian puolelle.
”Se haluaa taas tupakalle”, kuulin hänen mutisevan ja pystyin näkemään sieluni silmin päänpudistukset ja huokaisut. Omahoitaja palasi takaisin ovelle ja käytti hyväkseen sitä seikkaa että olin päätä lyhyempi. Hän asetti kasvoilleen tutun kusipää ilmeen, minä tuijotin häntä takaisin.
”Eiköhän sovita sellainen homma että tästä eteenpäin se on vain puoli askia päivässä.”
Se ei ollut kysymys. Tuijotin häntä ja hän käänsi katseensa pois. Henkinen voitto.
”Minulla on oikeus”, sanoin hiljaisella äänellä, joka rahisi käyttämättömyyttään. Hän siirsi taas silmänsä minuun, mutta tällä kertaa tarkkaili yöpaitaani. Hän olisi kai halunnut sanoa siitä jotain, mutta ei sitten sanonutkaan.
”Ei, minusta kyllä tuntuu, että saat vain puolikkaan askin”, hän sanoi happamasti, ja kylmä tunne valtasi minut, sillä näin jo mitä oli tulossa.
”Lääkärin mukaan saan”, mutisin.
Hän hymyili sadistisesti.
”Lääkäri ei ole nyt paikalla.”
Kohautin olkapäitäni. Omahoitajan katse siirtyi paljaisiin jalkoihini.
”Ja osastolla ei sitten saa olla ilman sukkia!”
Purin hampaani yhteen, hän kohotti kulmakarvojaan. Helvetin kusipää. Käänsin hänelle selkäni ja menin istumaan vaaleanvihreälle pitkälle sohvalle. Sukkia en aikonut käyttää vaikka pistäisivät lepositeisiin.
”Minullekin sanottiin että sukkien on oltava jalassa!”
En edes kääntynyt katsomaan valasta joka loikoi toisella sohvalla. Joka kerta kun näin hänet tunsin vellovan tunteen sisälläni ja minulle jäi paha maku suuhun. Hän oli hukkapala, turha.
”Anja!” hän lässytti ällöttävällä äänellä. Nousin ylös, mutta istuuduin uudestaan. Minulla ei olisi lupaa kuitenkaan vielä mennä huoneeseeni. Minut pakotettiin istumaan hylkeen kokoisen olennon kanssa, enkä saanut mennä edes tupakalle. Minä todella tarvitsin nyt nikotiinia.
”Anja!”
Hän alkoi ulista ja pakottauduin katsomaan hänen suuntaansa. Hänen suupielissään oli jotain valkoista, ja hän oli liannut sohvan tahmaisilla sormillaan. Käsivarret olivat leveydeltään yhtä isot kuin hänen päänsä , ja loppuruumis valui jossain lattian ja istuimen välissä. Kaduin heti, että oli katsonut.
”Tuleeko äiti tänään käymään?”
Hänen kasvonsa olivat löysät, ja tuskin erotin pieniä silmiä ja suu oli jäänyt auki. Leukaa en edes olisi kyennyt näkemään vaikka olisin halunnut.
Ynähdin. Miten ihmeessä minä voisin tietää tuliko tuon otuksen äiti käymään vai ei! Miksi helvetissä hän kysyi sitä minulta?
”Miksei äiti tule käymään?” hän alkoi itkeä. Käänsin puhtaasta inhosta kasvoni pois ja yritin sulkea korviani hirvittävältä mylvinnältä. Omahoitajani tuli katsomaan mikä oli tilanne, ja mulkaisi minua sen näköisenä, kuin olisin juuri ottanut aseen, ja tyhjentänyt luodit vastakkaiseen seinään. Tuijotin äänettömästi kiinni olevaa televisiota jota ei saanut pistää auki ennen puoli neljää.
”Helinä! Mikä hätänä?”
Omahoitaja värähti hieman ja panin merkille, että hän pysyi kahden metrin päässä Helinästä. Sellaisia ne kaikki olivat, sanoivat että halusivat auttaa , mutta silti pelkäävät meitä. Heille me emme ole enää ihmisiä, vain ihmisen epäonnistuneempia versioita, jonkinlaisia yhteiskunnan ylijäämiä.
”Mikä täällä on hätänä?” hän kysyi ja vilkuili vuoroin minua ja vuoroin säkkituolin muotoista ihmistä. En vastannut, vaikka olisin voinut. Se oli minun voittoni.
Päätin jättää Helinän ja omahoitajan oman onnensa nojaan ja nousin lähteäkseni. Omahoitaja suoristui, ja kysyi terävästi:
”Minne sinä olet menossa?”
Käännyin hitaasti hänen puoleensa.
”Vessaan”
Hänen ilmeensä oli epäilevä.
”Mitä sinä siellä aiot tehdä?”
”Mitä?”
Kohotin tyynesti kulmakarvojani. Hän meni hämilleen ja punastui. Piste minulle.
”Sinun täytyy odottaa että joku naishoitajista tulee seuraksesi. Et voi mennä ennen kuin istunta-aikasi on päättynyt.”
Istuin taas alas. Siihen en aikonut alistua. Vilkaisin kelloon. Vielä kaksikymmentä minuuttia. Mulkoilin Omahoitajan selkää kun hän yritti rauhoittaa Helinää kuitenkaan koskematta tähän. Piste hänelle. Hitto.
Helinä vaikeni siinä vaiheessa kun mies tokaisi hänelle, että jos hän ei lakkaisi huutamasta hän joutuisi taas eristykseen.
”Kusipää”, mutisin, eikä se jäänyt häneltä huomaamatta. Helinä alkoi nauraa. Hänen naurunsa oli eloisa, ja ensimmäistä kertaa hän kuulosti kolmetoistavuotiaalta tytöltä. Mietin voisiko hän koskaan saada tavallista elämää tai osasiko hän edes toivoa sellaista itselleen. Omahoitaja palasi kansliaan ja pamautti oven kiinni tarjoten minulle luovutusvoiton. Käytin hänen virkavirheettään hyväksi ja kävin vessassa sillä välin, kun hän mökötti kammiossaan.
Pestessäni käsiä tarkastin kaikki vessan piilopaikat. Yhdestä löytyi partakoneen terä, toisesta lääkkeitä. Heitin ne roskiin.
”Mihin sinä menit?”
Helinä kysyi minulta kovaan ääneen. Ajattelin ensin olla vastaamatta, mutta sitten ajattelin mitä kävisi jos hän alkaisi taas huutaa ja tentata sitä minulta.
”Vessaan”, sanoin, ja otin ylimmän lehden pöydältä. Se oli Seiska. Siivooja oli taas kähveltänyt Helsingin Sanomat.
”Minä pidän Gimmelistä!” Helinä totesi napakasti.
Laskin lehden kädestäni yllättyneenä, hetken näin hänessä ihmisen, en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan itsestään. Hän nousi istumaan, enkä voinut enää katsoa vaan siirsin katseeni keltasivuiseen roskaan, jota pitelin muodon vuoksi.
”Ja Tatusta”, hän jatkoi, ”ja Madonnasta. Haluaisin joskus käydä hänen keikallaan”
Pudistin päätäni. Miksi minä vaivauduin kuuntelemaan hänen löpinöitään? Kaksikymmentä minuuttia oli kulunut ja olisin halutessani voinut palata huoneeseeni kuuntelemaan musiikkia. Jokin kuitenkin pidätti minua, ja vilkaisin säkkituolia salaa, mutta jouduin taas katumaan sitä. Kuola oli valunut hänen leukaansa pitkin sohvalle. Päätin etten enää koskaan istuisi siihen.
”Miksi sinä vihaat Kippoa?” hän kysyi yhtäkkiä ”Tekikö hän sinulle jotain?”
”Voitti pisteensä takaisin”, sanoin hetken mielijohteesta, vaikka rikoinkin silloin omia sääntöjäni ja puhuin tuolle kuvotukselle jota en voinut ihmiseksi kutsua. Minua kadutti niin paljon että nousin ja jätin hänet pohtimaan sanojani.
Huoneessani nousin pöydälle ja avasin pienen ikkunan päästäen näin lumen lentää sisään. Ulkona oli jo pimeää vaikka kello oli vasta kolme. Muurit reunustivat kaukana, mutten erottanut niitä kunnolla kuten en vankilasairaalaakaan jonka tiesin olevan aivan vieressä, olisin halunnut nähdä Töölön. Punainen Honda pysäköi parkkipaikalle. Joku älypää oli piirtänyt pihan täyteen sydämiä ja tähtiä. Lumi peitti ne nopeasti. Työnsin käteni mahdollisimman ulos naurettavan kokoisesta ikkunasta, ja kuvittelin olevani ulkona. Sitten tylsistyin, kävin itseni kanssa henkisen kamppailun ja palasin takaisin valaan luokse.
Istuimme hiljaa ja vilkaisin häntä levottomasti. Minun ei tarvinnut puhua kenellekään, enkä edes kaivannut sitä. Olin oikein tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni.
”Mitä sinä haluat?” kysyin. En siksi että olisin halunnut puhua hänen kanssaan, tai mitään. Muuten vain, sillä minulla ei ollut tupakkaa.
”En minä halua mitään.”
Helinä kuolasi hajamielisesti, ja hymyili. Värähdin, mutten siirtänyt enää katsettani
”Et mitään”, totesin.
Kippo tuli pois kansliasta ja tarkkaili sohvapöytää silmät viirussa.
”Missä Helsingin Sanomat ovat?” hän ärähti ja mulkaisi minua ”Minne sinä pistit sen?”
Istuin hiljaa odottamassa syytöksiä ja haukkuja ajatellen sitä pistettä jonka voittaisin kun omahoitajalle selviäisi etten minä ollutkaan lehden häviämisen takana. Silloin Helinä alkoi nauraa.
”Kippo on kusipää!”
Hän nauroi. Omahoitaja räpytti silmiään. Minua alkoi hymyilyttää, ennen kuin puhkesin raikuvaan nauruun. En edes muistanut koska olin viimeksi tehnyt niin! Omahoitaja astui minusta monta askelta taaksepäin, ja Helinä alkoi myös nauraa.
”Helvetin psykopaatit”, Kippo mumisi ja puristi kätensä nyrkkiin, ja puri huultaan, ”No onko niin hauskaa?”
Hymyilin hänelle.
”Kippo on kusipää!” hihkaisin ja minä ja Helinä taas nauroimme katketaksemme ja silloin Osastonhoitaja Jukka astui osastolle.
”Onpas tytöillä hauskaa!” hän sanoi hilpeästi, ja katsoi tutkivasti omahoitajaani, joka ei ollut onnistunut vieläkään kokoamaan täysin itseään.
”Mistä te juttelitte?”
”Kusipäistä!” Helinä lässytti kovalla äänellä. Jukka otti taskustaan nenäliinan ja pyyhki valaan suupielen.
”Ja sitten Kippo kutsui meitä helvetin psykopaateiksi!”
Hän alkoi taas nauraa, minä jouduin puremaan huultani etten olisi. Helinä lopetti nauramisen kun huomasi ettei Jukkaa naurattanut.
”Vai niin”, hän sanoi kylmästi, ”Kippo tulisitko kansliaan vähäksi aikaa?”
Olin seurannut mielenkiinnolla tilannetta ja ponkaisin nyt ylös sohvaltani ja asetuin miesten eteen.
”Voinko saada tupakkani?” huudahdin nopeasti ”Kippo ei suostunut antamaan niitä minulle aikaisemmin, vaikka lääkäri oli jo luvannut!”
Osastonhoitajan suu oli jäänyt auki. Hän katsoi minua yllättyneenä ja sitten hymyili vieläkin hölmistyneen näköisenä.
”Anja sinä puhut!”
Vedin nopeasti kädet suuni eteen kauhistuneena. Olin rikkonut omia kolmen sanan sääntöjäni. Päätin etten puhuisi ainakaan kolmeen päivään seuratessani onnellisen näköistä Jukkaa ja hieman maassa olevaa Kippoa kanslian ovelle.
”Taasko sinä haluat mennä polttamaan?”
Nyökkäsin ilmeettömänä. Yöpaitani hihat ylettyivät hieman sormieni yli, se oli venynyt pesussa. Omahoitajani huokaisi raskaasti ja nousi sohvalta. Kiertäen minut kaukaa hän asteli kansliaan. Ilmassa leijaili kahvin tuoksu, ja ensimmäiset muovisen joulukoristeet olivat ilmestyneet. Olin löytänyt pari hajotettua teräväreunaista vessan piilopaikasta ja heittänyt ne roskiin. Kippo palasi mukanaan tupakkani, ja otin ne hänen kädestään pitäen huolta siitä etteivät sormemme koskeneet.
”Tuleeko äiti tänään?” Helinä kysyi sohvaltaan.
Käänsin peukaloni ylöspäin pistäessäni takkiani kiinni.
Hän avasi suunsa ja huomasin että hänen suupielensä olivat taas likaiset. Jostain syystä se ei enää häirinnyt minua niin paljon kuin ennen. Hänen silmänsä sädehtivät, panin sen merkille. Kippo mulkoili meitä, sillä hänen tuli valvoa minua kun menin parvekkeelle.
”Aiotko oikeasti polttaa kolme askia?” Kippo kysyi rasittuneella äänellä pudistaen päätään, ”vain minun kiusakseni?”
”Kyllä”, vastasin ja siirryin kahden neliömetrin tilaan. Lumi leijaili pehmeänä maahan. Minä pääsisin kohta ulos ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen, ajatus tuntui hieman uhkaavalta. Sementti tuntui kylmältä jalkojeni alla ja paljaat varpaani alkoivat punottaa.
”Osastolla pitää olla sitten sukat jalassa..” Kippo mutisi, mutta hänen äänensä hiipui. Tarjosin hänelle tupakan ja hän otti sen vastaan nojaten parvekkeen puomiin ja katsellen kanssani muurin yli Töölöä.
Työn tiedot
Me akuutit epäihmiset
OletusIhminen
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1385 sanaa» Työ lisätty: 11.10 - 2008» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Toivottavasti jaksatte lukea ja kommentoida.
Kommentit
Poltergeist
11:13 // 11.10 - 2008
Vau! Täähä oli hieno. Aika vaikuttavaa tekstiä. Tässä on sillein hyvä oma idea, ei liian kulutettu tai muuta. Kirjotustyyli sopii tähän aiheeseen ja toimii muutenki. Tykkäsin:)
Pupulainen
21:09 // 11.10 - 2008
Pidin tästä. Teksti jätti paljon lukijan arvailun varaan, mikä lisäsi kiinnostavuutta. :)
Hetki
21:19 // 13.10 - 2008
Pidän siitä, etteivät tapahtumat olleet tekstissä pääosassa, mutta ne olivat kuitenkin tarpeeksi paljon esillä. Hyvin yhdistelty siis. Tässä kerrotaan sopivassa suhteessa kertojan ajatuksista. Subjektiivinen näkökulma, mutta jotakin jää arvailujenkin varaan. Kertojan luomat säännöt ovat minusta tärkeässä osassa tekstiä.
Kuvaus on realistista. (kuten joku jo mainitsikin.) Hoitajan rehellinen "vittuuntuneisuus" oli minusta hauska ja ihastuttavakin osa kokonaisuutta. Ehdottoman hyvä puoli minusta on se, ettei mielisairaalalla tapahtumapaikkana ole "herkuteltu", kuten usein sorrutaan tekemään.
En oikein koko tekstin aikana osannut päättää, että pidänkö tästä kokonaisvaltaisesti vai en. Lopulta päädyin siihen, että pidän. Nyt olen jo varma siitä.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!