Kaunokirjallisen työn esitys
Raskain mielin käärin terän nahkaan. Itku sumentaa vähän väliä näkökenttäni; puristan päätäni taas jolloin vetinen suru valuu näkökenttää pilaamasta poskille. Milloin tahansa muulloin tämä olisi kutittanut minua, norojen valuessa pitkin poskea kaulaan asti, mutta nyt se ei haittaa, nyt kun millään ei ole mitään väliä. Majava makaa liikkumattomana edessäni. Tällä kertaa en satuttanut itseäni fyysisesti. Raotan käsivarteni riepua ja havaitsen haavan olevan edelleen tuore. Nahkariekale roikkuu ja valuu jotain josta en välitä.
Täytyy jatkaa matkaa; kulkea eteenpäin ja löytää vihdoin jonkin reitin sinne mihin haluan. Perustarpeista huolehtiminen tuntuu typerältä kun joka hetki voisin olla lähempänä etsimääni. Katson metsään, suureen metsään joka on valtavan synkkä ja luotaantyöntävä. Minne muuallekaan menisin?
Silvon majavaa hetken aikaa ja revin syötävän näköisiä osia huolimattomasti. Ohimennen viillän sormeeni. Viillän lujaa, aivan liian lujaa. Haava on todella syvä. Parkaisen vihasta, en kivusta sillä en tunne sitä syvässä haavassani. Viha kaksinkertaistuu kun huomaan että sormi ei suoristu enää. Veitsi katkaisi jänteen, taas. Revin hiuksiani ja huudan sanoitta: miksen opi. Nyhdän taas jostain rievun jonka suuren ahdistuksen vallassa raastan sormen ympärille jotta vuoto, häiritsevä vuoto, miksi juuri nyt, lakkaisi. Sidon sen tiukkaan, olen varma että siihen koskee myöhemmin – mutta myöhemmin olen turvassa eikä tämä mikään merkitse mitään. Voi kunpa joku näkisi minut nyt, ahdinkoni ja kaiken. Vaan mitäpä kukaan pystyy minulle antamaan?
Hetken kuluttua massa, jota majavan lihaksi voisi kutsua, on pakattu johonkin lukuisista kääreistä. Normaalisti olisin huolellinen ja varmistaisin että liha pysyy kiinni eikä se tipu mutta nyt on kiire.
Illalla kompastuin puuhun mutta en tarkistanut onko liha mukana. Nyt se ei ole mukana, se on kadonnut johonkin. Kuten veitsenikin. Katson taaksepäin – voisin palata hakemaan ja etsimään ne sillä tarvitsisin niitä. Ilman veistä en tee mitään, ilman lihaa en syö. Mutta jos palaan, menetän taas hirveästi aikaa. Haluan löytää etsimäni joten vihaa kihisten pakotan heikon kehoni jatkamaan matkaansa. Kyyneleet palaavat aika ajoin muistuttamaan omasta surkeudestani. Olen likainen mutta minua ei kutita, olen ollut niin kauan. Olisin voinut päivällä peseytyä mutta en välittänyt. Kohtasin joella jopa karhun, tai näin sen kaukaa. Se ei pelottanut minua vaan se suututti minua lujaa sillä se oli reitilläni ja jouduin kiertämään kaukaa. Aioin jo syöksyä vihoissani sen kimppuun mutta kuolemanpelko iski ja kyyneleet alkoivat soimaan ja muistin että en ikinä saavuta mitään jollen nyt ohita karhua. Viikkojen ensimmäinen ja viimeinen järjellinen hetki.
Aamulla herään, oloni on heikko. Hädin tuskin näen mitään, silmäni ovat täynnä moskaa ja minua oksettaa valtavasti. Päämääräni on varmasti lähellä; se lämmittää mieltäni jollain sadistisen sairaalloisella tavalla. Katson puiden runkoja mutten näe mitään. Taivas on harmaa, tänään varmasti alkaa satamaan. Inho vilahtaa mielessäni kun näen itseni. Surkeus takoo päätäni ja sääli marssii nauraen pois niin että itken taas.
Näkökenttääni marssii jokin tumma hahmo. Ensin se tuli jostain kaukaa, erotin vain liikettä ja loputon uupumus esti minua tekemästä mitään. Nyt erotan kaksi hahmoa, toinen on hyvin korkea, toinen on hyvin pieni. Polkuni karhun kanssa kohtaavat, sillä on pentu. Suljen silmäni ja itken lohduttomasti, silmistäni ei tule edes kyyneleitä. Lopulta purkaudun ja huitaisen kädelläni ja jaloillani kohti äkisti liikahtavaa hahmoa. Matkani päämäärään on estynyt ikuisiksi ajoiksi.
Työn tiedot
Ennen harjun huippua
Rojekti
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 503 sanaa» Työ lisätty: 01.12 - 2008» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
30min sitten aloitin kirjoittelun ja nyt valmistuin.. toivottavasti arvostatte improvisoivaa ja viimeistelyyn kykenemätöntä tapaani luoda tekstejä :)
Päämääränä luoda hirveän ahdistava ja kamalan yksinäinen ja umpikujan lohduttomasti tapaava kuoleva tunnelma. Täysin turhan ja katkeruudesta sikiävän toivon ollessa ainoa elossapitävä voima.
palautetta - kiitos! :--)
ps. tiedän, otin suuren riskin otsikon suhteen : )
Kommentit
Rojekti
21:09 // 01.12 - 2008
Olen innokas harjoittamaan teknistä hiontaa palautteen perusteella mutta sisältö on siinä.
ArM
22:20 // 01.12 - 2008
Jotenkin kaipais vähän enemmän selityksiä asioille mitä tuolla tapahtuu. Kuka hän on, mistä hän tulee ja miten on joutunut moiseen tilanteeseen jne. :) Jotakin tuollaista robison crusoe tyylistä touhua tuosta oon haistavinani, mikä ei tietenkään ole paha... :P
GemineWings
15:17 // 02.12 - 2008
Päämäärä luoda hirveän ahdistava ja kamalan yksinäinen ja umpikujan lohduttomasti tapaava kuoleva tunnelma: onnistunut. :)
Hämäävästi alussa tuli olo, että kaikki tämä tuska ja murhe johtui tuosta majavaparasta. Mutta lukemista jatkaessa oivalsi sitten, että ehkei nyt ihan sen vuoksi.
Mutta hyvin onnistuttu tosiaan tuoda tuo voimakkaan ahdistunut ja epätoivoisen toivoton tunne, jossakin muussa ympäristössä voisi olla jopa angstista, mutta miljöö tässä novellissa on kuitenkin sen verran erikoinen, ettei kuitenkaan. Että hienoa. :)
Minäkertoja on kiehtova. Hänen ajatuksistaan ja käytöksestään aistii sen, että hän on tullut tilanteeseen, jota hän ei kestä - eikä saa ääneen sanottua, miltä hänestä tuntuu, vaan koettaa itse selviytyä (eikä sitten selviydy, kiitos karhun). "Päämäärä" ei novellissa käy ilmi, en sanoisi, että se välttämättä on huono asia. Pääasia on kuitenkin se, että päämäärää kohti meneminen keskeytyi raa'asti... jopa keskeytettiin tahallisesti, koska minäkertoja itse loikkaa kuolemaan, eikä uskallakaan kohdata päämäärää.
...Kiehtova novelli kaikin puolin. Voisi viikon pohtia pelkästään minäkertojaa.
Kevennykseksi vähän kielioppia (= pilkunviilaamista).
Varo rönsyileviä lauseita, ettei tule sellaista "menin kouluun jossa oli hevonen sillä koulussa oli myös ratsastuskoulu jossa oli monta opettajaa jotka kävivät kahvilla jne" superlausetta. En nyt mitään selviä esimerkkejä tekstistä löydä, mutta varo kumminkin. :)
Ja rektiovirhe "alkaa tapahtumaan" tyyliset lauseet --> alkaa tapahtua. Pilkunviilaamista, armotonta. :D Mutta se käy jostakin syystä aina omaan silmääni.
Mutta pidän tästä novellista. Toivottavasti ei mennyt liian ylitse tuo analyysini, pahoittelut jos meni.
Otit nimen suhteen hyvän riskin! :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!