Kaunokirjallisen työn esitys
In my distorted mind
Jeffery oli palannut päivänä, jolloin kaikki tuntui vihdoin menevän kohtuullisesti. Hän oli ilmestynyt biologian tunnille kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Sinä samana päivänä Oliverin maailma oli taas järkkynyt. Hänen menneisyytensä oli taas nykyisyyttä ja hän oli jälleen epävarma tunteistaan. Hän oli vannonut olevansa ikuisesti katkera pojalle, joka oli lähes vuosi sitten lähtenyt ja jättänyt hänet yksin siihen ankeaan kaupunkiin.
”Moi Oliver”, Jeffery oli sanonut hänelle iloisesti kävellessään tutun itsevarmalla tavallaan tyhjälle pulpetille takarivissä. Oliver seurasi katseellaan poikaa, jonka vaaleanruskeat hiukset olivat täsmälleen samannäköiset kun vuotta aiemmin, tyyli ei ollut muuttunut lainkaan. Pojan kasvot näyttivät kärsineiltä, mutta kaikki vanhat piirteet näyttivät olevan edelleen tallella. Oliver paloi halusta tietää Jefferyn vuodesta. Hän oli koko vuoden ajan keksinyt päässään tarinoita, miksi poika olisi lähtenyt sanomatta sanaakaan. Koskaan hän ei ollut onnistunut kehittämään sellaista tarinaa, jonka olisi tahtonut pitävän paikkansa. Oliver oli tulla hulluksi epätietoisuudesta. Silti jokin hänen sisällään kielsi häntä puhumasta Jefferylle, ja hän tyytyi kolme pitkää päivää vain tuijottamaan poikaa aina tämän kulkiessa ohitse.
Torstai oli aurinkoinen, kaikki rakastivat sellaisia päiviä. Yksi alkavan kesän merkeistä oli, että ikkunoista katsoessaan näki nuoria istumassa nurmikolla ja nauttimassa auringosta. Joillekin aurinko oli vain tekosyy mennä ulos, päästä pois tuijottavien silmien alta ja nauttia omasta yksinäisyydestään. Monet ihmettelivät, miten jotkut pystyivät viihtymään yksin nauttien hiljaisuudesta.
Oliver puolestaan olisi antanut paljon sellaisesta hetkestä, hänen korvissaan soivat iltaisin tyttöjen kikatus sekä huono musiikki, jota kuunneltiin välitunneilla monta megahertsiä liian kovalla voimakkuudella. Hänen päässään pyörivät myös kuluneen viikon tapahtumat, hän muisti jokaisen kerran kun Jeffery oli kävellyt hänen ohitseen tuijottaen häntä ilmeettömänä.
”...ja sit se vaa käski mun mennä vittuun siitä, en kai mä sellasta jää kattelee! Lähin sitte menee siitä, ja nyt se lehmä soittelee mun perään ku joku paras kaveri”, selitti Nikki. Tyttö oli yksi koulun parhaimman näköisistä, suosituimmista ja halutuimmista, Oliverin olisi pitänyt olla onnellinen saatuaan hänet kokonaan itselleen. Silti hän tunsi olonsa turhautuneeksi tämän lähellä, kuunnellessaan typeriä juttuja edellisen viikonlopun bileistä.
”Ootko sä menossa jonnekin ens viikonloppuna?” tyttö kysyi. ”Kim pitää bileet sen himassa, sä voisit tulla sinne.”
”Äh, miten sä jaksat bilettää joka viikonloppu?” Oliver kysyi välinpitämättömästi, häntä ei olisi voinut kiinnostaa vähempää. Kun Nikki avasi suunsa vastatakseen, Oliver kytki mp3 -soittimensa soimaan kovemmalla. Ajatuksissaan hän matkusti ulos seinien läpi, istumaan yksin nurmikolla koulun pihalla.
Oliver havahtui tönäisyyn. Hän kääntyi katsomaan vihaisesti oikealla puolellaan istuvaa Nikkiä, valmiina tiuskimaan tälle. Tyttö oli kuitenkin kadonnut, etsimään kai mielenkiintoisempaa seuraa, mutta suoraan hänen edessään seisoi Jeffery. Oliver käytti kaiken tahdonvoimansa pitääkseen kasvonsa tyynenä. Hänen jokainen lihaksensa olisi tahtonut hymyillä, nauraa, halata edessä seisovaa poikaa. Oliver tunsi olonsa ahdistuneeksi, ja tietäen, ettei voisi kauaa istua siinä ilmeettömänä hän nousi ja kääntyi nopeasti seisomaan selkä kohti Jefferyä.
”Uskotko”, Jeffery sanoi saaden Oliverin hätkähtämään, muttei missään nimessä kääntymään. Oliver hengitti odottavasti, hän tunsi vihaa ja toivoa, hän toivoi voivansa helposti unohtaa Jefferyn koskaan lähteneen. Hän keräsi voimia kääntyäkseen, kun hän yhtäkkiä tunsi käsien halaavan häntä takaapäin.
”Jeff”, Oliver hengähti.
”Uskotko, että mulla oli vitunmoinen ikävä sua”, Jeffery kuiskasi. ”Mä voisin haluta puhua sulle, mulla on älytärkeetä asiaa.”
Seuraavan tunnin he viettivät kahvilassa. Kumpikaan ei muistanut äidinkielen tuntia, jonka olisi täytynyt jatkua tällä hetkellä. He puhuivat, Oliver oli melkein unohtanut suuttumuksensa. Jeffery oli kertonut vuodestaan, miten hän oli asunut nuortenkodissa ja lähtenyt sieltä täytettyään kahdeksantoista. Hän oli vannonut olevansa pahoillaan, vannonut, että lähteminen oli ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa.
”Ei mun mutsi huolinut mua, se sanoi, ettei talossa oo tilaa ”häiriintyneille lapsille" – eli homoille – mutsi ei oo ehkä suvaitsevaisin ihminen. Se ei oikeestaan jättäny vaihtoehtoja, ei se ajatellut mun mielipiteitäni. Sitä paitsi sä tiedät, että mä en olis ikinä valinnut nuortenkotia toisessa osavaltiossa mun oman poikaystävän sijasta.”
Oliverin päässä pyöri ajatuksia melko sekavana sotkuna, vaikka hän uskoi poikaa täydellisesti. Hänen poissaolonsa oli silti ollut helpompaa, kun oli kieltäytynyt välittämästä.
”Oliver”, Jeffery sanoi ja nojautui lähemmäs toista poikaa, kuin kuiskatakseen. ”Mä oon ajatellut.”
”Ai?” Oliver vastasi nostaen kulmaansa.
”Lähetään pois”, Jeffery sanoi ja liikahti taaksepäin nopeasti.
”Pois?”
”Nii, unohetaan Chicago ja mennään pois”, Jeffery ehdotti. ”Mennään vaikka Kaliforniaan!”
”Jeff”, Oliver sanoi ja naurahti vaivaantuneesti. ”Sä et oo tosissas.”
”Olen!” toinen vastasi. ”Mä haluan lähtee pois just sun kanssas, mulla ei oo täällä mitään tärkeetä.”
”Sä oot ihan sekasin”, Oliver sanoi virnistäen ja heilautti päätään. Toisaalta hän olisi edelleen halunnut olla vihainen Jefferylle, mutta vuoden aikana kerääntynyt katkeruus tuntui valuneen pois. ”Mut okei, lähetään.”
”Lähetään tänään, mun veli voi heittää meijät asemalle”, Jeffery sanoi.
Taivaalla näkyi ohuita pilviä, mutta silti sen päivän kirkas auringonpaiste hehkui edelleen kaupungissa. Oliver istui kotikatunsa päässä laukku ja urheilukassi vierellään asvaltilla. Hän kuunteli musiikkia ja piirsi samalla käteensä kuulakärkikynällä. Kello ei ollut vielä edes tasan kuusi, silloin he olivat sopineet tapaavansa, mutta Oliver oli istunut ulkona jo melkein tunnin. Hänen mielessään vilisi kysymyksiä. Minne he menisivät, millä he eläisivät, miten kauan he olisivat poissa, tai tulisiko Jeffery edes paikalle? Hän oli muuttanut mieltään monesti tänään, mutta yhtä monta kertaa hän oli myös päättänyt luottaa Jefferyyn. Eihän kenellekään voi olla ikuisesti vihainen, ei varsinkaan jos tämä on maailman suloisin ja ihanin poika, eihän?
Musta Volvo pysähtyi Oliverin kohdalle.
”Tuu kyytiin beibi”, Jeffery sanoi aukinaisesta ikkunasta. Oliver nousi nopeasti ylös asvaltilta, hymyillen, ja heitti tavaransa taka- ja etupenkkien väliselle lattialle. Hän istui takapenkille Jefferyn viereen.
”Me ollaan idiootteja”, Oliver naurahti paiskatessaan oven kiinni.
”Ei olla”, Jeffery sanoi iloisesti, itsevarmasti. ”Me ollaan vapaita.”
Oliver nauroi. Hän ei oikeastaan kaivannut mitään, hän ei halunnut muuta kuin olla nyt Jefferyn kanssa.
Aamuyöllä Oliver heräsi oven kolahdukseen. Hän istui junassa, tyhjän vaunuosaston nurkassa. Osasto oli pieni ja ankea, sen ikkunasta näkyi vain ulkona vallitseva pimeys. Ikkunoiden vieressä roikkui yksi verho, se oli sininen vihreillä pilkuilla, siinä oli paljon reikiä ja likaisia läiskiä. Katossa loisti yksi pitkä loisteputkilamppu, joka oli niin likainen, että valo näytti harmaanoranssilta.
Pojat olivat nousseet junaan lähimmällä rautatieasemalla, hetken etsittyään he olivat löytäneet tyhjän vaunuosaston ja istuneet sinne. Oliver oli kertonut paljon juttuja vuoden aikana tapahtuneista asioista, joita Jeffery oli kuunnellut hiljaa. Oliver oli ollut onnellisempi kuin aikoihin, hän ei melkein voinut uskoa Jefferyn paluuta todeksi.
”Anteeksi”, kuului ovelta, ”mutta voisitteko näyttää teidän lippunne?”
Se oli lipuntarkastaja. Helvetti, Oliver ajatteli. Liput olivat Jefferyllä, varmasti olivat. Hän oli ostanut ne asemalta, ne olivat takuulla hänen takkinsa taskussa.
”Joo”, Oliver sanoi. ”Tai siis en.”
”Eli sinulla ei ole lippua?”
”Ne ei oo mulla”, Oliver tokaisi. Mustahattuinen lipuntarkastaja katsoi Oliveria kieroon.
”Onko sinulla lippua vai ei?”
”On!” Oliver huudahti. ”Ne on mun poikaystävällä.”
Lipuntarkastaja katsoi entistäkin kierompaan. Hän tähyili muka etsien Jefferyä vaunuosastosta, hattuhyllyjä myöten.
”Missäs tämä sinun poikaystäväsi on?”
”Se meni kai vessaan”, Oliver sanoi ja kohautti olkiaan. Lipuntarkastaja naurahti väsyneesti.
”Tulen kohta takaisin, jos sinulla ei ole lippua, lennät ulos seuraavalla pysäkillä.”
Lipuntarkastaja lähti pois, ja Oliver ryömi ylös penkiltä. Hän etsi katseellaan Jefferyn takkia, mutta sitä tai muitakaan Jefferyn tavaroita ei näkynyt missään. Oliver otti laukkunsa penkiltä ja lähti ulos vaunuosastosta. Käytävä oli ahdas ja hämärä, sen katossa valoa loivat samanlaiset oranssinharmaat lamput kuin vaunuosastossakin. Lattia oli vuorattu likaisenpunaisella matolla ja molemmilla puolilla käytävää näkyi ovia vaunuosastoihin. Oliver käveli nopeasti vessan ovelle ja kokeili kahvaa. Ovi oli lukossa, Oliver koputti ja kutsui Jefferyn nimeä.
”Mä tulen kohta”, kuului sisäpuolelta. Jeffery oli siis siellä, heidän lippunsa olivat varmasti tallella. Oliver huokaisi helpotuksesta ja nojasi vastapäiseen seinään. Hän oli jo hetken pelännyt Jefferyn lähteneen pois, jääneen edellisellä pysäkillä tai jotain.
Lipuntarkastaja vaappui käytävää pitkin kohti Oliveria. Hän näytti kävelevän Oliverin ohitse, mutta pysähtyikin vessan oven kohdalle ja mulkaisi Oliveria ”no nyt katsotaan miten sinun käy” -ilmeellä. Mies koputti ovea.
”Tules ulos sieltä.”
Vessasta kuului kolahduksia ja pienen hetken päästä ovi aukesi. Ovelta katsoi Jeffery, jonka silmät näyttivät kosteilta ja tavallista punaisemmilta. Hän pyyhkäisi kädellään silmiään ja Oliver huomasi tämän ranteen ympärillä valkoisen huivin. Oliver katsoi lipuntarkastajan olan yli huolestuneena Jefferyn kasvoja, muttei sanonut mitään.
”Oletko tämän pojan kanssa?” lipuntarkastaja kysyi ja osoitti paksulla peukalollaan olkansa yli Oliveria.
”Joo”, Jeffery sanoi ja nosti kulmaansa.
”Sattuisiko sinulla olemaan matkalippunne?”
Viiden minuutin päästä pojat jäivät pois junasta. Asema näytti tyhjältä, muutaman junaraiteen toisella puolella näkyi asemarakennus.
”Tuu tänne Ollie”, Jeffery sanoi heidän junansa kiitäessä pois ja heilautti kättään itseään kohti. Hän halasi Oliveria pitkään. Taivaalla näkyi muutamia tähtiä ja kuu, mutta muuten sää oli pilvinen. He lähtivät kävelemään pois asemalta, he kävelivät mäkeä alas kohti joen rantaa.
”Mennään uimaan”, Jeffery ehdotti. Hän nauroi perään, Oliver ymmärsi sen vitsiksi. Jeffery alkoi kuitenkin riisua paitaansa, hän otti myös sukkansa pois ja hyppelehti kiviä pitkin rantaviivalle asti. Paikka ei ollut oikea uimaranta, siellä oli paljon kiviä ja vesikin näytti saastaiselta.
”Jeff”, Oliver huusi ja jätti laukkunsa Jefferyn tavaroiden viereen. ”Älä mee sinne!”
”Tuu säkin!” Jeffery ehdotti. Hän näytti sairaalloisen laihalta löysissä farkuissaan, jotka olivat jo lahkeista polviin asti märät. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa ylettyivät edestä silmille ja sivuilta olkapäille asti. Ne näyttivät huolitellun pörröisiltä, koko poika näytti syötävän hyvältä kuun loisteessa.
Oliver riisui kenkänsä, sukkansa ja hupparinsa, hän empi, mutta jätti paitansa kuitenkin päälleen. Hän hyppi kylmältä kiveltä toiselle, kohti kimmeltävässä vedessä seisovaa Jefferyä.
”Eikö oo kaunista?” Jeffery kysyi ja kaappasi tutisevan Oliverin kainaloonsa. Hän osoitti eteensä, rehellisesti sanottuna Oliver ei nähnyt mitään kaunista siinä suunnassa. Mustassa vedessä kellui risuja, lehtiä ja roskia, joen toisella puolella näkyi peltoa ja pellon takana kulki tie.
Jeffery irrotti otteensa Oliverista ja lähti kahlaamaan syvemmälle veteen. Hän huusi Oliveria seuraamaan, tämä epäröi, mutta kahlasi Jefferyn perään.
”Mennään pois”, Oliver pyysi. ”Mulla on kylmä…”
”Eikun mä haluan uida”, Jeffery sanoi. Hän nauroi taas. Oliver oli pysähtynyt, hän katsoi Jefferyn paljasta selkää ja tutisi kylmästä. Jeffery sukelsi. Oliver pelkäsi tämän puolesta, hän pidätti hengitystään Jefferyn ollessa pinnan alla. Vedestä nousi kuplia, ja sekunnin kuluttua Jeffery pomppasi nauraen pintaan.
”Tuu tänne!” poika huusi ja ravisti vettä hiuksistaan.
”En”, Oliver vastasi. ”Mä haluun pois.”
Jeffery sukelsi taas, pää edellä, Oliver tiesi tämän rakastavan uimista. Aika tuntui kuluvan hitaasti, Jeffery oli edelleen veden alla. Edelleen, vaikka aikaa oli tuntunut kuluneen jo minuutteja. Vieläkin, oliko aika pysähtynyt kokonaan?
Oliver sukelsi. Hän piti silmänsä auki veden alla, vaikkei hän nähnyt ollenkaan eteensä. Hän hapuili pohjaa, hän potki jaloillaan vettä päästäkseen eteenpäin. Hän kurotti eteenpäin, toivoi osuvansa jo Jefferyyn. Oliverin täytyisi pelastaa poika, tämä oli ainoa mitä Oliverilla oli jäljellä. Jeffery hukkuisi ilman Oliverin apua, ehkä hän oli lyönyt päänsä ja menettänyt tajuntansa. Oliverin keuhkoja puristi, jokainen solu tarvitsi happea, mutta hän ei suostunut nousemaan pintaan. Jeffery oli vielä veden alla, Oliver ei voisi jättää häntä nyt. Hän potki vettä kaikilla voimillaan, mutta hänen vauhtinsa hidastui ja tunto alkoi kadota jokaisesta ruumiinosasta. Pian hän ei aistinut enää mitään.
Sairaalan steriilin hajun tunnisti puolitajuttomanakin. Oliver ei avannut silmiään, hän esitti nukkuvaa kuunnellessaan tuntemattoman naislääkärin ääntä. Hän pelkäsi kuulla tapahtuneesta, hän ei tahtonut tietää. Mitä Jefferylle oli tapahtunut, miten heidät oli löydetty, mitä tulisi tapahtumaan tämän jälkeen? Oliver yritti pysyä rauhallisena, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt juosta pois sairaalasta ja etsiä Jeffery.
”Hän on edelleen hengissä”, nainen vakuutti. Nyt Oliver tunnisti toisenkin äänen, äitinsä nyyhkyttämässä aivan hänen vieressään. ”Mutta pakko sanoa, että poikasi on melko tyhmänrohkea mennessään tuollaiseen jokeen uimaan.”
Nainen alkoi puhua äidille erilaisilla lääketieteen termeillä, kertoi mahdollisista aivovaurioista ja joistain Oliverille suoritettavista toimenpiteistä. Oliver makasi mahdollisimman rentona paikallaan ja yritti olla kuuntelematta. Lopulta hän ei voinut pysyä paikallaan ja esitti heräävänsä.
”Oliver!” äiti parahti. Paikalle kutsuttiin lääkäreitä testaamaan Oliverin aivojen toimintaa ja muita perusasioita, tämä yritti olla mahdollisimman rauhallinen. Hän halusi kotiin, hän ei tahtonut saada kohtausta jonka takia kotiinpääsy voisi lykkääntyä.
Oliver heräsi taas aamulla sairaalasta. Huoneessa ei ollut ketään, mutta hän kuuli äitinsä ja jonkun naisen puhuvan viereisessä huoneessa.
”Onko sinulla mitään aavistusta, miksi hän olisi tehnyt tämän?”
”Ei”, äiti sanoi. ”Oliver ei ole koskaan sanonut mitään… karkaamisesta tai mistään muusta.”
”Onko hän ollut kovin masentunut tai sulkeutunut lähiaikoina?”
Oliverin äiti istui hiljaa ja niisti. Oliverin päätä särki kovasti, hän olisi tahtonut pyytää lääkettä. Silti hän piti silmänsä kiinni ja kuunteli.
”On”, äiti vastasi. ”Jo vuoden, siitä asti kun hänen… paras kaverinsa kuoli.”
Kuoli? Kuka oli kuollut, ei Oliverilla ollut koskaan parasta kaveria ollutkaan.
”Oliver yritti kiistää sitä pitkään, hän ei tahtonut uskoa Jefferyn kuolemaa”, äiti kertoi lääkärille. ”Vaikka hän näki itse, kuinka Jeffery putosi sillalta. Oliver syytti itseään kauan.”
Mitä äiti oikein höpisi, oliko Jeffery kuollut? Vaikka Oliver ei olisi ehtinyt pelastaa tätä hukkumasta, ei siitä vielä voinut olla vuotta. Ja mistä sillasta äiti puhui? Jeffery oli vasta äsken puhunut Oliverille, koskenut häntä, matkustanut hänen kanssaan junalla! Ei haamu tai mikään kuollut ihminen olisi voinut sitä tehdä. Oliverin pää tuntui räjähtävän kiukusta.
”Eilen”, Oliverin äiti sanoi, ”löysin Oliverin huoneesta päiväkirjan. Tiedän etten olisi saanut lukea sitä, mutta…”
Äiti piti tauon puheessaan, Oliver pystyi aistimaan tämän vilkaisevan häntä ikkunan läpi. Hän tahtoi kuulla lisää, vaikka hän oli vihainen äidilleen päiväkirjan lukemisesta. Ikkunassa pörräävä kärpänen ei vähentänyt Oliverin kiukkua, kun hän melkein pidätti hengitystään odottaessaan äidin puhetta.
”Minusta tuntuu, että Oliver kuvittelee Jefferyn olevan edelleen elossa”, äiti kertoi viereisessä huoneessa hänen seuranaan olevalle naiselle.
Mutta Jefferyhän on elossa, miten niin Oliver muka kuvittelee? Oliver kuuli naisen huokaisevan.
”Se voi toki olla mahdollista”, nainen sanoi. ”Joskus nuoret voivat suhtautua yllättävän vakavasti läheisen ihmisen kuolemaan, sulkeutua, ja saada jopa mielenterveydellisiä ongelmia.”
Mielenterveydellisiä ongelmia? Ei Oliverilla ollut mielenterveydellisiä ongelmia, sitä paitsi mikä tämä Jefferyn kuolemisjuttu nyt oli? Äiti ja tämä nainen kai pitivät Oliveria hulluna, mutta eikö ole monta kertaa hullumpaa väittää eilen elossa ollutta poikaa jo vuosi sitten kuolleeksi? Oliver tahtoi pois täältä, hänen päänsä oli räjähtää vastalauseista ja halusta huutaa ne kaikkien kuultavaksi. Kaikki saisivat tietää, miten naurettavia väitteitä äiti ja tämä nainen olivat keksineet hänen Jefferystään.
Todellisuus oli kuitenkin järkyttävää. Päästyään pois sairaalasta Oliver sai huomata, ettei hän löytänyt Jefferyä mistään, ei tavoittanut tätä puhelimella, ja koko ihminen tuntui taas kadonneen kuin tuhka tuuleen. Oliver oli vihainen Jefferylle, tämä oli jättänyt Oliverin toistamiseen ypöyksin. Hän istui huoneessaan monta päivää, hän ei tahtonut mennä kouluun kohtaamaan halveksuvia katseita ja koko maailmaa ilman Jefferyä. Siltikään Oliver ei uskonut Jefferyn kuolleen, tämä oli vain lähtenyt taas pois, hänellä olisi kyllä hyvä selitys.
Jeffery oli palannut päivänä, jolloin kaikki tuntui vihdoin menevän kohtuullisesti. Hän oli ilmestynyt biologian tunnille kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Sinä samana päivänä Oliverin maailma oli taas järkkynyt. Hänen menneisyytensä oli taas nykyisyyttä ja hän oli jälleen epävarma tunteistaan. Hän oli vannonut olevansa ikuisesti katkera pojalle, joka oli lähes vuosi sitten lähtenyt ja jättänyt hänet yksin siihen ankeaan kaupunkiin.
”Moi Oliver”, Jeffery oli sanonut hänelle iloisesti kävellessään tutun itsevarmalla tavallaan tyhjälle pulpetille takarivissä. Oliver seurasi katseellaan poikaa, jonka vaaleanruskeat hiukset olivat täsmälleen samannäköiset kun vuotta aiemmin, tyyli ei ollut muuttunut lainkaan. Pojan kasvot näyttivät kärsineiltä, mutta kaikki vanhat piirteet näyttivät olevan edelleen tallella. Oliver paloi halusta tietää Jefferyn vuodesta. Hän oli koko vuoden ajan keksinyt päässään tarinoita, miksi poika olisi lähtenyt sanomatta sanaakaan. Koskaan hän ei ollut onnistunut kehittämään sellaista tarinaa, jonka olisi tahtonut pitävän paikkansa. Oliver oli tulla hulluksi epätietoisuudesta. Silti jokin hänen sisällään kielsi häntä puhumasta Jefferylle, ja hän tyytyi kolme pitkää päivää vain tuijottamaan poikaa aina tämän kulkiessa ohitse.
Torstai oli aurinkoinen, kaikki rakastivat sellaisia päiviä. Yksi alkavan kesän merkeistä oli, että ikkunoista katsoessaan näki nuoria istumassa nurmikolla ja nauttimassa auringosta. Joillekin aurinko oli vain tekosyy mennä ulos, päästä pois tuijottavien silmien alta ja nauttia omasta yksinäisyydestään. Monet ihmettelivät, miten jotkut pystyivät viihtymään yksin nauttien hiljaisuudesta.
Oliver puolestaan olisi antanut paljon sellaisesta hetkestä, hänen korvissaan soivat iltaisin tyttöjen kikatus sekä huono musiikki, jota kuunneltiin välitunneilla monta megahertsiä liian kovalla voimakkuudella. Hänen päässään pyörivät myös kuluneen viikon tapahtumat, hän muisti jokaisen kerran kun Jeffery oli kävellyt hänen ohitseen tuijottaen häntä ilmeettömänä.
”...ja sit se vaa käski mun mennä vittuun siitä, en kai mä sellasta jää kattelee! Lähin sitte menee siitä, ja nyt se lehmä soittelee mun perään ku joku paras kaveri”, selitti Nikki. Tyttö oli yksi koulun parhaimman näköisistä, suosituimmista ja halutuimmista, Oliverin olisi pitänyt olla onnellinen saatuaan hänet kokonaan itselleen. Silti hän tunsi olonsa turhautuneeksi tämän lähellä, kuunnellessaan typeriä juttuja edellisen viikonlopun bileistä.
”Ootko sä menossa jonnekin ens viikonloppuna?” tyttö kysyi. ”Kim pitää bileet sen himassa, sä voisit tulla sinne.”
”Äh, miten sä jaksat bilettää joka viikonloppu?” Oliver kysyi välinpitämättömästi, häntä ei olisi voinut kiinnostaa vähempää. Kun Nikki avasi suunsa vastatakseen, Oliver kytki mp3 -soittimensa soimaan kovemmalla. Ajatuksissaan hän matkusti ulos seinien läpi, istumaan yksin nurmikolla koulun pihalla.
Oliver havahtui tönäisyyn. Hän kääntyi katsomaan vihaisesti oikealla puolellaan istuvaa Nikkiä, valmiina tiuskimaan tälle. Tyttö oli kuitenkin kadonnut, etsimään kai mielenkiintoisempaa seuraa, mutta suoraan hänen edessään seisoi Jeffery. Oliver käytti kaiken tahdonvoimansa pitääkseen kasvonsa tyynenä. Hänen jokainen lihaksensa olisi tahtonut hymyillä, nauraa, halata edessä seisovaa poikaa. Oliver tunsi olonsa ahdistuneeksi, ja tietäen, ettei voisi kauaa istua siinä ilmeettömänä hän nousi ja kääntyi nopeasti seisomaan selkä kohti Jefferyä.
”Uskotko”, Jeffery sanoi saaden Oliverin hätkähtämään, muttei missään nimessä kääntymään. Oliver hengitti odottavasti, hän tunsi vihaa ja toivoa, hän toivoi voivansa helposti unohtaa Jefferyn koskaan lähteneen. Hän keräsi voimia kääntyäkseen, kun hän yhtäkkiä tunsi käsien halaavan häntä takaapäin.
”Jeff”, Oliver hengähti.
”Uskotko, että mulla oli vitunmoinen ikävä sua”, Jeffery kuiskasi. ”Mä voisin haluta puhua sulle, mulla on älytärkeetä asiaa.”
Seuraavan tunnin he viettivät kahvilassa. Kumpikaan ei muistanut äidinkielen tuntia, jonka olisi täytynyt jatkua tällä hetkellä. He puhuivat, Oliver oli melkein unohtanut suuttumuksensa. Jeffery oli kertonut vuodestaan, miten hän oli asunut nuortenkodissa ja lähtenyt sieltä täytettyään kahdeksantoista. Hän oli vannonut olevansa pahoillaan, vannonut, että lähteminen oli ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa.
”Ei mun mutsi huolinut mua, se sanoi, ettei talossa oo tilaa ”häiriintyneille lapsille" – eli homoille – mutsi ei oo ehkä suvaitsevaisin ihminen. Se ei oikeestaan jättäny vaihtoehtoja, ei se ajatellut mun mielipiteitäni. Sitä paitsi sä tiedät, että mä en olis ikinä valinnut nuortenkotia toisessa osavaltiossa mun oman poikaystävän sijasta.”
Oliverin päässä pyöri ajatuksia melko sekavana sotkuna, vaikka hän uskoi poikaa täydellisesti. Hänen poissaolonsa oli silti ollut helpompaa, kun oli kieltäytynyt välittämästä.
”Oliver”, Jeffery sanoi ja nojautui lähemmäs toista poikaa, kuin kuiskatakseen. ”Mä oon ajatellut.”
”Ai?” Oliver vastasi nostaen kulmaansa.
”Lähetään pois”, Jeffery sanoi ja liikahti taaksepäin nopeasti.
”Pois?”
”Nii, unohetaan Chicago ja mennään pois”, Jeffery ehdotti. ”Mennään vaikka Kaliforniaan!”
”Jeff”, Oliver sanoi ja naurahti vaivaantuneesti. ”Sä et oo tosissas.”
”Olen!” toinen vastasi. ”Mä haluan lähtee pois just sun kanssas, mulla ei oo täällä mitään tärkeetä.”
”Sä oot ihan sekasin”, Oliver sanoi virnistäen ja heilautti päätään. Toisaalta hän olisi edelleen halunnut olla vihainen Jefferylle, mutta vuoden aikana kerääntynyt katkeruus tuntui valuneen pois. ”Mut okei, lähetään.”
”Lähetään tänään, mun veli voi heittää meijät asemalle”, Jeffery sanoi.
Taivaalla näkyi ohuita pilviä, mutta silti sen päivän kirkas auringonpaiste hehkui edelleen kaupungissa. Oliver istui kotikatunsa päässä laukku ja urheilukassi vierellään asvaltilla. Hän kuunteli musiikkia ja piirsi samalla käteensä kuulakärkikynällä. Kello ei ollut vielä edes tasan kuusi, silloin he olivat sopineet tapaavansa, mutta Oliver oli istunut ulkona jo melkein tunnin. Hänen mielessään vilisi kysymyksiä. Minne he menisivät, millä he eläisivät, miten kauan he olisivat poissa, tai tulisiko Jeffery edes paikalle? Hän oli muuttanut mieltään monesti tänään, mutta yhtä monta kertaa hän oli myös päättänyt luottaa Jefferyyn. Eihän kenellekään voi olla ikuisesti vihainen, ei varsinkaan jos tämä on maailman suloisin ja ihanin poika, eihän?
Musta Volvo pysähtyi Oliverin kohdalle.
”Tuu kyytiin beibi”, Jeffery sanoi aukinaisesta ikkunasta. Oliver nousi nopeasti ylös asvaltilta, hymyillen, ja heitti tavaransa taka- ja etupenkkien väliselle lattialle. Hän istui takapenkille Jefferyn viereen.
”Me ollaan idiootteja”, Oliver naurahti paiskatessaan oven kiinni.
”Ei olla”, Jeffery sanoi iloisesti, itsevarmasti. ”Me ollaan vapaita.”
Oliver nauroi. Hän ei oikeastaan kaivannut mitään, hän ei halunnut muuta kuin olla nyt Jefferyn kanssa.
Aamuyöllä Oliver heräsi oven kolahdukseen. Hän istui junassa, tyhjän vaunuosaston nurkassa. Osasto oli pieni ja ankea, sen ikkunasta näkyi vain ulkona vallitseva pimeys. Ikkunoiden vieressä roikkui yksi verho, se oli sininen vihreillä pilkuilla, siinä oli paljon reikiä ja likaisia läiskiä. Katossa loisti yksi pitkä loisteputkilamppu, joka oli niin likainen, että valo näytti harmaanoranssilta.
Pojat olivat nousseet junaan lähimmällä rautatieasemalla, hetken etsittyään he olivat löytäneet tyhjän vaunuosaston ja istuneet sinne. Oliver oli kertonut paljon juttuja vuoden aikana tapahtuneista asioista, joita Jeffery oli kuunnellut hiljaa. Oliver oli ollut onnellisempi kuin aikoihin, hän ei melkein voinut uskoa Jefferyn paluuta todeksi.
”Anteeksi”, kuului ovelta, ”mutta voisitteko näyttää teidän lippunne?”
Se oli lipuntarkastaja. Helvetti, Oliver ajatteli. Liput olivat Jefferyllä, varmasti olivat. Hän oli ostanut ne asemalta, ne olivat takuulla hänen takkinsa taskussa.
”Joo”, Oliver sanoi. ”Tai siis en.”
”Eli sinulla ei ole lippua?”
”Ne ei oo mulla”, Oliver tokaisi. Mustahattuinen lipuntarkastaja katsoi Oliveria kieroon.
”Onko sinulla lippua vai ei?”
”On!” Oliver huudahti. ”Ne on mun poikaystävällä.”
Lipuntarkastaja katsoi entistäkin kierompaan. Hän tähyili muka etsien Jefferyä vaunuosastosta, hattuhyllyjä myöten.
”Missäs tämä sinun poikaystäväsi on?”
”Se meni kai vessaan”, Oliver sanoi ja kohautti olkiaan. Lipuntarkastaja naurahti väsyneesti.
”Tulen kohta takaisin, jos sinulla ei ole lippua, lennät ulos seuraavalla pysäkillä.”
Lipuntarkastaja lähti pois, ja Oliver ryömi ylös penkiltä. Hän etsi katseellaan Jefferyn takkia, mutta sitä tai muitakaan Jefferyn tavaroita ei näkynyt missään. Oliver otti laukkunsa penkiltä ja lähti ulos vaunuosastosta. Käytävä oli ahdas ja hämärä, sen katossa valoa loivat samanlaiset oranssinharmaat lamput kuin vaunuosastossakin. Lattia oli vuorattu likaisenpunaisella matolla ja molemmilla puolilla käytävää näkyi ovia vaunuosastoihin. Oliver käveli nopeasti vessan ovelle ja kokeili kahvaa. Ovi oli lukossa, Oliver koputti ja kutsui Jefferyn nimeä.
”Mä tulen kohta”, kuului sisäpuolelta. Jeffery oli siis siellä, heidän lippunsa olivat varmasti tallella. Oliver huokaisi helpotuksesta ja nojasi vastapäiseen seinään. Hän oli jo hetken pelännyt Jefferyn lähteneen pois, jääneen edellisellä pysäkillä tai jotain.
Lipuntarkastaja vaappui käytävää pitkin kohti Oliveria. Hän näytti kävelevän Oliverin ohitse, mutta pysähtyikin vessan oven kohdalle ja mulkaisi Oliveria ”no nyt katsotaan miten sinun käy” -ilmeellä. Mies koputti ovea.
”Tules ulos sieltä.”
Vessasta kuului kolahduksia ja pienen hetken päästä ovi aukesi. Ovelta katsoi Jeffery, jonka silmät näyttivät kosteilta ja tavallista punaisemmilta. Hän pyyhkäisi kädellään silmiään ja Oliver huomasi tämän ranteen ympärillä valkoisen huivin. Oliver katsoi lipuntarkastajan olan yli huolestuneena Jefferyn kasvoja, muttei sanonut mitään.
”Oletko tämän pojan kanssa?” lipuntarkastaja kysyi ja osoitti paksulla peukalollaan olkansa yli Oliveria.
”Joo”, Jeffery sanoi ja nosti kulmaansa.
”Sattuisiko sinulla olemaan matkalippunne?”
Viiden minuutin päästä pojat jäivät pois junasta. Asema näytti tyhjältä, muutaman junaraiteen toisella puolella näkyi asemarakennus.
”Tuu tänne Ollie”, Jeffery sanoi heidän junansa kiitäessä pois ja heilautti kättään itseään kohti. Hän halasi Oliveria pitkään. Taivaalla näkyi muutamia tähtiä ja kuu, mutta muuten sää oli pilvinen. He lähtivät kävelemään pois asemalta, he kävelivät mäkeä alas kohti joen rantaa.
”Mennään uimaan”, Jeffery ehdotti. Hän nauroi perään, Oliver ymmärsi sen vitsiksi. Jeffery alkoi kuitenkin riisua paitaansa, hän otti myös sukkansa pois ja hyppelehti kiviä pitkin rantaviivalle asti. Paikka ei ollut oikea uimaranta, siellä oli paljon kiviä ja vesikin näytti saastaiselta.
”Jeff”, Oliver huusi ja jätti laukkunsa Jefferyn tavaroiden viereen. ”Älä mee sinne!”
”Tuu säkin!” Jeffery ehdotti. Hän näytti sairaalloisen laihalta löysissä farkuissaan, jotka olivat jo lahkeista polviin asti märät. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa ylettyivät edestä silmille ja sivuilta olkapäille asti. Ne näyttivät huolitellun pörröisiltä, koko poika näytti syötävän hyvältä kuun loisteessa.
Oliver riisui kenkänsä, sukkansa ja hupparinsa, hän empi, mutta jätti paitansa kuitenkin päälleen. Hän hyppi kylmältä kiveltä toiselle, kohti kimmeltävässä vedessä seisovaa Jefferyä.
”Eikö oo kaunista?” Jeffery kysyi ja kaappasi tutisevan Oliverin kainaloonsa. Hän osoitti eteensä, rehellisesti sanottuna Oliver ei nähnyt mitään kaunista siinä suunnassa. Mustassa vedessä kellui risuja, lehtiä ja roskia, joen toisella puolella näkyi peltoa ja pellon takana kulki tie.
Jeffery irrotti otteensa Oliverista ja lähti kahlaamaan syvemmälle veteen. Hän huusi Oliveria seuraamaan, tämä epäröi, mutta kahlasi Jefferyn perään.
”Mennään pois”, Oliver pyysi. ”Mulla on kylmä…”
”Eikun mä haluan uida”, Jeffery sanoi. Hän nauroi taas. Oliver oli pysähtynyt, hän katsoi Jefferyn paljasta selkää ja tutisi kylmästä. Jeffery sukelsi. Oliver pelkäsi tämän puolesta, hän pidätti hengitystään Jefferyn ollessa pinnan alla. Vedestä nousi kuplia, ja sekunnin kuluttua Jeffery pomppasi nauraen pintaan.
”Tuu tänne!” poika huusi ja ravisti vettä hiuksistaan.
”En”, Oliver vastasi. ”Mä haluun pois.”
Jeffery sukelsi taas, pää edellä, Oliver tiesi tämän rakastavan uimista. Aika tuntui kuluvan hitaasti, Jeffery oli edelleen veden alla. Edelleen, vaikka aikaa oli tuntunut kuluneen jo minuutteja. Vieläkin, oliko aika pysähtynyt kokonaan?
Oliver sukelsi. Hän piti silmänsä auki veden alla, vaikkei hän nähnyt ollenkaan eteensä. Hän hapuili pohjaa, hän potki jaloillaan vettä päästäkseen eteenpäin. Hän kurotti eteenpäin, toivoi osuvansa jo Jefferyyn. Oliverin täytyisi pelastaa poika, tämä oli ainoa mitä Oliverilla oli jäljellä. Jeffery hukkuisi ilman Oliverin apua, ehkä hän oli lyönyt päänsä ja menettänyt tajuntansa. Oliverin keuhkoja puristi, jokainen solu tarvitsi happea, mutta hän ei suostunut nousemaan pintaan. Jeffery oli vielä veden alla, Oliver ei voisi jättää häntä nyt. Hän potki vettä kaikilla voimillaan, mutta hänen vauhtinsa hidastui ja tunto alkoi kadota jokaisesta ruumiinosasta. Pian hän ei aistinut enää mitään.
Sairaalan steriilin hajun tunnisti puolitajuttomanakin. Oliver ei avannut silmiään, hän esitti nukkuvaa kuunnellessaan tuntemattoman naislääkärin ääntä. Hän pelkäsi kuulla tapahtuneesta, hän ei tahtonut tietää. Mitä Jefferylle oli tapahtunut, miten heidät oli löydetty, mitä tulisi tapahtumaan tämän jälkeen? Oliver yritti pysyä rauhallisena, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt juosta pois sairaalasta ja etsiä Jeffery.
”Hän on edelleen hengissä”, nainen vakuutti. Nyt Oliver tunnisti toisenkin äänen, äitinsä nyyhkyttämässä aivan hänen vieressään. ”Mutta pakko sanoa, että poikasi on melko tyhmänrohkea mennessään tuollaiseen jokeen uimaan.”
Nainen alkoi puhua äidille erilaisilla lääketieteen termeillä, kertoi mahdollisista aivovaurioista ja joistain Oliverille suoritettavista toimenpiteistä. Oliver makasi mahdollisimman rentona paikallaan ja yritti olla kuuntelematta. Lopulta hän ei voinut pysyä paikallaan ja esitti heräävänsä.
”Oliver!” äiti parahti. Paikalle kutsuttiin lääkäreitä testaamaan Oliverin aivojen toimintaa ja muita perusasioita, tämä yritti olla mahdollisimman rauhallinen. Hän halusi kotiin, hän ei tahtonut saada kohtausta jonka takia kotiinpääsy voisi lykkääntyä.
Oliver heräsi taas aamulla sairaalasta. Huoneessa ei ollut ketään, mutta hän kuuli äitinsä ja jonkun naisen puhuvan viereisessä huoneessa.
”Onko sinulla mitään aavistusta, miksi hän olisi tehnyt tämän?”
”Ei”, äiti sanoi. ”Oliver ei ole koskaan sanonut mitään… karkaamisesta tai mistään muusta.”
”Onko hän ollut kovin masentunut tai sulkeutunut lähiaikoina?”
Oliverin äiti istui hiljaa ja niisti. Oliverin päätä särki kovasti, hän olisi tahtonut pyytää lääkettä. Silti hän piti silmänsä kiinni ja kuunteli.
”On”, äiti vastasi. ”Jo vuoden, siitä asti kun hänen… paras kaverinsa kuoli.”
Kuoli? Kuka oli kuollut, ei Oliverilla ollut koskaan parasta kaveria ollutkaan.
”Oliver yritti kiistää sitä pitkään, hän ei tahtonut uskoa Jefferyn kuolemaa”, äiti kertoi lääkärille. ”Vaikka hän näki itse, kuinka Jeffery putosi sillalta. Oliver syytti itseään kauan.”
Mitä äiti oikein höpisi, oliko Jeffery kuollut? Vaikka Oliver ei olisi ehtinyt pelastaa tätä hukkumasta, ei siitä vielä voinut olla vuotta. Ja mistä sillasta äiti puhui? Jeffery oli vasta äsken puhunut Oliverille, koskenut häntä, matkustanut hänen kanssaan junalla! Ei haamu tai mikään kuollut ihminen olisi voinut sitä tehdä. Oliverin pää tuntui räjähtävän kiukusta.
”Eilen”, Oliverin äiti sanoi, ”löysin Oliverin huoneesta päiväkirjan. Tiedän etten olisi saanut lukea sitä, mutta…”
Äiti piti tauon puheessaan, Oliver pystyi aistimaan tämän vilkaisevan häntä ikkunan läpi. Hän tahtoi kuulla lisää, vaikka hän oli vihainen äidilleen päiväkirjan lukemisesta. Ikkunassa pörräävä kärpänen ei vähentänyt Oliverin kiukkua, kun hän melkein pidätti hengitystään odottaessaan äidin puhetta.
”Minusta tuntuu, että Oliver kuvittelee Jefferyn olevan edelleen elossa”, äiti kertoi viereisessä huoneessa hänen seuranaan olevalle naiselle.
Mutta Jefferyhän on elossa, miten niin Oliver muka kuvittelee? Oliver kuuli naisen huokaisevan.
”Se voi toki olla mahdollista”, nainen sanoi. ”Joskus nuoret voivat suhtautua yllättävän vakavasti läheisen ihmisen kuolemaan, sulkeutua, ja saada jopa mielenterveydellisiä ongelmia.”
Mielenterveydellisiä ongelmia? Ei Oliverilla ollut mielenterveydellisiä ongelmia, sitä paitsi mikä tämä Jefferyn kuolemisjuttu nyt oli? Äiti ja tämä nainen kai pitivät Oliveria hulluna, mutta eikö ole monta kertaa hullumpaa väittää eilen elossa ollutta poikaa jo vuosi sitten kuolleeksi? Oliver tahtoi pois täältä, hänen päänsä oli räjähtää vastalauseista ja halusta huutaa ne kaikkien kuultavaksi. Kaikki saisivat tietää, miten naurettavia väitteitä äiti ja tämä nainen olivat keksineet hänen Jefferystään.
Todellisuus oli kuitenkin järkyttävää. Päästyään pois sairaalasta Oliver sai huomata, ettei hän löytänyt Jefferyä mistään, ei tavoittanut tätä puhelimella, ja koko ihminen tuntui taas kadonneen kuin tuhka tuuleen. Oliver oli vihainen Jefferylle, tämä oli jättänyt Oliverin toistamiseen ypöyksin. Hän istui huoneessaan monta päivää, hän ei tahtonut mennä kouluun kohtaamaan halveksuvia katseita ja koko maailmaa ilman Jefferyä. Siltikään Oliver ei uskonut Jefferyn kuolleen, tämä oli vain lähtenyt taas pois, hänellä olisi kyllä hyvä selitys.
Työn tiedot
In my distorted mind
ii-nna
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 2238 sanaa» Työ lisätty: 01.12 - 2008» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Kirjoitin tämän äidinkielentehtävänä, tarkoituksena tehdä novelli. Hieman kiire tuli tän tekemisessä, kun deadline oli perjantaina ja sain vain nipinnapin armonaikaa keskiviikkoon^----^
Noh, nyt oon tosissaan kahden vaiheilla tän postaamisesta.
Onkohan tämä liian .... tönkköä tekstiä? Jotkut kohdat on tarkoituksella aika avoimia.
Mä päädyin postaamiseen, mun mielestä tää on kokonaisuutena ihan hyvä. Toki mä arvostaisin muidenkin mielipiteitä, kun omiani :-->
//muakkasin tekstiä melko paljon :--s
Kommentit
asini
22:20 // 01.12 - 2008
Rakastuin melkein tähän
Jotenkin niin sulosta tekstiä :>
Muttaa. Petyin ko pääsin loppuun. Kaikki muu oli niin lupaavaa ja pakahduttavaa, mut toi loppu tuli jotenki töksähtävästi ja toi ei oo mitenkään sujuva. Sellanen melko tavallinen ja perus kankee, oisin oottanu jotain paljon suurempaa. Toki tostaki vois saada ihan toimivan erilaisella toteutuksella. Tai sit lopun vois jättää avoimeks.
Mutta muuten varsin mainiota tekstiä.
OletusIhminen
23:01 // 01.12 - 2008
Sori mä sanon tän suoraan. Nää henkilöt ei tunnu lainkaan toimivan ja koko alun voisi heivata veke. Tää tarina tökkii aika pahasti monestaki kohtaa eikä mitenkään innosta lukemaan eteenpän (luin silti loppuun, koska halusin antaa kommenttia)
Loppu oli tavallaan yllättävä mut tavallaan aika nihkee. Ei tullu mitään sellasta suurta tyydytystä eikä tää koko teksti muutenkaan herätä kauheesti tunteita ainakaan mussa. Homot on jees, mut olis kiva jos täl tarinalla olis joku vahvempi tuki. Myös toi vika lause jotenkin latisti kaiken. Must lopun pitäs kuulostaa hienolta koska se on yleensä se jota jää sit kelaa. Toivottavasti mä en kuulosta liian paskiaiselta. Mä oon sanonu tän ennenki mut toistampa silti. Arvostella tulee kuitenkin sanasta arvostaa, jos mä en olis arvostanu sun tekstii nii en ois jättäny palautettakaan. Kirjoittamisessa voi kuitenkin vain kehittyä ja tästäkin saa varmasti väännettyä kelpo tarinan lisäämällä aitoittu ja persoonallisuutta.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!