Kaunokirjallisen työn esitys
Aina on
Kukaan ei vajoa, ei ole olemassa yksikön ensimmäistä, eikä ulkona sada vettä. Lunta ehkä, mutta sitä on lähes mahdotonta nähdä kolossaalisen ostosparatiisin läpeensä koristelluista ikkunoista, joissa porot tanssivat kuusipuiden ympärillä ja hohtavat sinistä punaista keltaista valkoista valoa. On köynnöksiä, oksia, pukkeja, pässejä, tossuja, tarjouksia. On massa.
Rouva Borgström vaeltaa rouvien Pennanen ja Fors keralla arvokkaan verkkaisesti pitkin kiiltäväksi vahattua käytävää, väistellen satunnaisesti tielleen osuvia uusilla nokkahuiluillaan leikkiviä tulevia kansanedustajia, jotka kirkuvat epäsointuisten nuottiensa välissä minkä ehtivät. On kojuja, lahjakortteja, esittelijöitä, ilmaisia maistiaisia, mainoksia.
Rouvamme astelevat tasatahdissa läpi vaaleanpunervalla näyteikkunalla ja kristalleilla kansaa houkuttelevan tavaratalon hälytinporttien, ja aika pysähtyy kimakan ulvahduksen tulvahtaessa rouvain turkislakkien läpi.
”Voihan sentään”, sanoo Borgström.
”Mitä kummaa?” hämmästelee Pennanen.
”Johan on!” älähtää Fors.
Rouvat ottavat kollektiivisen askelen taakse ja astuvat yhtaikaisesti uudemman kerran läpi syyllistävien laitteiden. On kuin ääni olisi aiempaa kimakampi.
Kolme siniseksi rajattua hopean verhoamaa katsetta hakee ymmärrystä toisistaan, kun huonosti istuvaan pukuun sonnustautunut nuorukainen lähestyy sankareitamme pateettisen tyhjä ilme kasvoillaan.
”Kehtaattekin syyttää!” huutaa Pennanen.
”Arvokkaita ihmisiä!” toruu Borgström.
”Meilläkö muka ei olisi varaa!” huoahtaa Fors.
”Onko rouvilla tahdistimia?” kysyy nuorukainen ja kaikki neljä huokaavat helpotuksesta.
Liukuportaat vievät herkkujen keskelle, ja lomassa konvehtien, maksamakkaroiden, kielten ja leivosten äskettäinen jännitysnäytelmä haihtuu tuoksujen hysteerisen kakofoniaan ja vuoronumeroista kiistellään kohteliaan kärkkäästi.
Kahdeksan paheksuvaa katsetta seuraa joukkoon eksynyttä tuulipukua, joka pian pakenee paikalta ja lahjoittaa mennessään numeronsa vastaantulevalle rouvalle, joka järkyttyneenä pudottaa sen käsistään ja ravistelee hetken valkeita nahkahansikkaitaan puhdistamispyrkimyksin.
”On kyllä melkoinen”, huoahtaa Fors.
”Melkoinen”, lausuvat stereofonisesti Borgström ja Pennanen.
”Jotain valvontaa!” huudahtaa vieras heidän vieressään ja hetken aikaa vallitsee harmoninen tuntemattomien välinen konsensus, jonka rikkoo ainoastaan leipätiskin takaa seuraavaa palveltavaa kutsuvan neidin hentoinen huudahdus.
Jälleen käytävällä vaeltavaan ihmismassaan sulauduttuaan rouvat askeltavat aiempaa rivakammin katseet etäisyydessä siintävään kahvioon naulittuna. Taimmaisia hampaita kolottaa jo kovasti, eikä kolotusta paranna kuin paras tummapaahtoinen sokerin ja hienoimman kerman kera. Voisilmäpullaa saattaisi tehdä mieli, mutta moisiin ei tällaisilla julkisilla paikoilla sorruta – kotona sopii sitten maistella omia leipomuksiaan jälkipolvien ympäröimänä ja hymyillä isoäitinä esiliinassaan.
”No mutta!” yllättyy Borgström.
”Hyvänen aika!” riemastuu lapsuuden Vilhelmina villakangastakissaan.
”Ei voi olla!” ihmettelee Fors.
”Hauska tutustua”, lupaa Pennanen.
Kuulumiset vaihdetaan – on taas lisää seuraavaa sukupolvea, polvet huonona ja ukko hölmönä, kissa kehrää ja poika meni uudemmalti naimisiin – ja matkaa jatketaan.
Kahvion kutsuva tuoksu viekoittelee jo matkan takaa ja rouvamme asettautuvat sulavalinjaiseen rivistöön leivonnaisten äärelle huokaillen ja voihkien. Osaakin olla viehättävää, taito on huimaa, ei meistä vain kukaan! Vaan herkutella ei sovi, on tohtori kaikkia uhannut, tai tulee tukkeuma tai kaksi. Kolme kahvia ja piparkaakkua löytävät tiensä tarjottimille ja tarjottimet laskeutuvat hennosti marmorikuvioiselle pöydälle, jonka vaalea neiti on juuri hymyillen puhdistanut. Rouvat hymyilevät yhtä suuta takaisin.
”Ei ole kahvin voittanutta!” hersyy Pennanen.
”Oi voi!” yhtyvät Fors ja Borgström.
Hörpitään hiljaisuudessa ja taustalla lauletaan valkeasta joulusta. Vaikka ei se enää yhtä valkea ole kuin ennen! Niin on kovin maailma muuttumassa, minne lie matkalla.
On kuultu puheita muutoksista ilmassa ja ihmetellään, miten se nyt yhtäkkiä on niin mielensä muuttanut.
Hörpitään kahvia, sillä ei moista voi ymmärtää.
Borgström on löytänyt uuden neuleohjeen ja ottaa sen esiin laukustaan. Ohjetta ihastellaan, samoin hurmaavia värivalintoja, joita on aiemmin päivällä yhdessä tehty. On sinistä, turkoosia, keltaista ja valkeaa. Uuden tulokkaan ei tule kylmä vaunuissaan.
Kupit tyhjenevät ja vaellus jatkuu kohti viimeistä etappiaan. Kolossaalisen ostosparatiisin sisäänkäynnin juuressa on komeita veistotuotteita myyvä puoti ja rouvat sovittavat vuorotellen itselleen soveliainta vaihtoehtoa. Borgströmille honkaa, Forsille leppää ja Pennaselle tammea; voi kuinka soveltuvatkaan kannettavilleen leposijojen värit niin kovin kauniisti!
Jouluja vietetään perheiden kera, pullantuoksussa, esiliinassa ja huolitellun huolimattomassa nutturassa. Ukot istuvat keinutuoleissaan piippuineen ja sikareineen ja nauraa rehottavat nuoremman polven temmeltäessä pitkin mummolan eteistä.
Myöhemmin lauletaan taivaspaikkaa tammen äärellä ja valkeita puitteita täplittää mustien vaeltajien meri.
”Ei olisi odottanut”, hengähtää Borgström.
”Ihan vasta eilen juotiin kahvia”, huokaa Fors.
Honka ja leppä lepäävät mullassa kevääseen mennessä ja ukot nauraa rehottavat hetken hiljaisuuden jälkeen keinutuoleissaan piippuineen ja sikareineen. Nuorempi polvi telmii aina vain rauhallisemmin ja kynttilät pöydällä arvokkaasti seisovien valokuvakehysten vierellä palavat hiljaa loppuun.
Sitten lakkaa rehotuskin, mutta vasta paljon myöhemmin. Eikä sittenkään sada vettä, ei edes lunta. Puissa tuoreet silmut pyrkivät aukeamaan ja musta on erikoisen lämmintä. On valoa, värejä, oksia, köynnöksiä. On massa. Maassa.
Kukaan ei vajoa, ei ole olemassa yksikön ensimmäistä, eikä ulkona sada vettä. Lunta ehkä, mutta sitä on lähes mahdotonta nähdä kolossaalisen ostosparatiisin läpeensä koristelluista ikkunoista, joissa porot tanssivat kuusipuiden ympärillä ja hohtavat sinistä punaista keltaista valkoista valoa. On köynnöksiä, oksia, pukkeja, pässejä, tossuja, tarjouksia. On massa.
Rouva Borgström vaeltaa rouvien Pennanen ja Fors keralla arvokkaan verkkaisesti pitkin kiiltäväksi vahattua käytävää, väistellen satunnaisesti tielleen osuvia uusilla nokkahuiluillaan leikkiviä tulevia kansanedustajia, jotka kirkuvat epäsointuisten nuottiensa välissä minkä ehtivät. On kojuja, lahjakortteja, esittelijöitä, ilmaisia maistiaisia, mainoksia.
Rouvamme astelevat tasatahdissa läpi vaaleanpunervalla näyteikkunalla ja kristalleilla kansaa houkuttelevan tavaratalon hälytinporttien, ja aika pysähtyy kimakan ulvahduksen tulvahtaessa rouvain turkislakkien läpi.
”Voihan sentään”, sanoo Borgström.
”Mitä kummaa?” hämmästelee Pennanen.
”Johan on!” älähtää Fors.
Rouvat ottavat kollektiivisen askelen taakse ja astuvat yhtaikaisesti uudemman kerran läpi syyllistävien laitteiden. On kuin ääni olisi aiempaa kimakampi.
Kolme siniseksi rajattua hopean verhoamaa katsetta hakee ymmärrystä toisistaan, kun huonosti istuvaan pukuun sonnustautunut nuorukainen lähestyy sankareitamme pateettisen tyhjä ilme kasvoillaan.
”Kehtaattekin syyttää!” huutaa Pennanen.
”Arvokkaita ihmisiä!” toruu Borgström.
”Meilläkö muka ei olisi varaa!” huoahtaa Fors.
”Onko rouvilla tahdistimia?” kysyy nuorukainen ja kaikki neljä huokaavat helpotuksesta.
Liukuportaat vievät herkkujen keskelle, ja lomassa konvehtien, maksamakkaroiden, kielten ja leivosten äskettäinen jännitysnäytelmä haihtuu tuoksujen hysteerisen kakofoniaan ja vuoronumeroista kiistellään kohteliaan kärkkäästi.
Kahdeksan paheksuvaa katsetta seuraa joukkoon eksynyttä tuulipukua, joka pian pakenee paikalta ja lahjoittaa mennessään numeronsa vastaantulevalle rouvalle, joka järkyttyneenä pudottaa sen käsistään ja ravistelee hetken valkeita nahkahansikkaitaan puhdistamispyrkimyksin.
”On kyllä melkoinen”, huoahtaa Fors.
”Melkoinen”, lausuvat stereofonisesti Borgström ja Pennanen.
”Jotain valvontaa!” huudahtaa vieras heidän vieressään ja hetken aikaa vallitsee harmoninen tuntemattomien välinen konsensus, jonka rikkoo ainoastaan leipätiskin takaa seuraavaa palveltavaa kutsuvan neidin hentoinen huudahdus.
Jälleen käytävällä vaeltavaan ihmismassaan sulauduttuaan rouvat askeltavat aiempaa rivakammin katseet etäisyydessä siintävään kahvioon naulittuna. Taimmaisia hampaita kolottaa jo kovasti, eikä kolotusta paranna kuin paras tummapaahtoinen sokerin ja hienoimman kerman kera. Voisilmäpullaa saattaisi tehdä mieli, mutta moisiin ei tällaisilla julkisilla paikoilla sorruta – kotona sopii sitten maistella omia leipomuksiaan jälkipolvien ympäröimänä ja hymyillä isoäitinä esiliinassaan.
”No mutta!” yllättyy Borgström.
”Hyvänen aika!” riemastuu lapsuuden Vilhelmina villakangastakissaan.
”Ei voi olla!” ihmettelee Fors.
”Hauska tutustua”, lupaa Pennanen.
Kuulumiset vaihdetaan – on taas lisää seuraavaa sukupolvea, polvet huonona ja ukko hölmönä, kissa kehrää ja poika meni uudemmalti naimisiin – ja matkaa jatketaan.
Kahvion kutsuva tuoksu viekoittelee jo matkan takaa ja rouvamme asettautuvat sulavalinjaiseen rivistöön leivonnaisten äärelle huokaillen ja voihkien. Osaakin olla viehättävää, taito on huimaa, ei meistä vain kukaan! Vaan herkutella ei sovi, on tohtori kaikkia uhannut, tai tulee tukkeuma tai kaksi. Kolme kahvia ja piparkaakkua löytävät tiensä tarjottimille ja tarjottimet laskeutuvat hennosti marmorikuvioiselle pöydälle, jonka vaalea neiti on juuri hymyillen puhdistanut. Rouvat hymyilevät yhtä suuta takaisin.
”Ei ole kahvin voittanutta!” hersyy Pennanen.
”Oi voi!” yhtyvät Fors ja Borgström.
Hörpitään hiljaisuudessa ja taustalla lauletaan valkeasta joulusta. Vaikka ei se enää yhtä valkea ole kuin ennen! Niin on kovin maailma muuttumassa, minne lie matkalla.
On kuultu puheita muutoksista ilmassa ja ihmetellään, miten se nyt yhtäkkiä on niin mielensä muuttanut.
Hörpitään kahvia, sillä ei moista voi ymmärtää.
Borgström on löytänyt uuden neuleohjeen ja ottaa sen esiin laukustaan. Ohjetta ihastellaan, samoin hurmaavia värivalintoja, joita on aiemmin päivällä yhdessä tehty. On sinistä, turkoosia, keltaista ja valkeaa. Uuden tulokkaan ei tule kylmä vaunuissaan.
Kupit tyhjenevät ja vaellus jatkuu kohti viimeistä etappiaan. Kolossaalisen ostosparatiisin sisäänkäynnin juuressa on komeita veistotuotteita myyvä puoti ja rouvat sovittavat vuorotellen itselleen soveliainta vaihtoehtoa. Borgströmille honkaa, Forsille leppää ja Pennaselle tammea; voi kuinka soveltuvatkaan kannettavilleen leposijojen värit niin kovin kauniisti!
Jouluja vietetään perheiden kera, pullantuoksussa, esiliinassa ja huolitellun huolimattomassa nutturassa. Ukot istuvat keinutuoleissaan piippuineen ja sikareineen ja nauraa rehottavat nuoremman polven temmeltäessä pitkin mummolan eteistä.
Myöhemmin lauletaan taivaspaikkaa tammen äärellä ja valkeita puitteita täplittää mustien vaeltajien meri.
”Ei olisi odottanut”, hengähtää Borgström.
”Ihan vasta eilen juotiin kahvia”, huokaa Fors.
Honka ja leppä lepäävät mullassa kevääseen mennessä ja ukot nauraa rehottavat hetken hiljaisuuden jälkeen keinutuoleissaan piippuineen ja sikareineen. Nuorempi polvi telmii aina vain rauhallisemmin ja kynttilät pöydällä arvokkaasti seisovien valokuvakehysten vierellä palavat hiljaa loppuun.
Sitten lakkaa rehotuskin, mutta vasta paljon myöhemmin. Eikä sittenkään sada vettä, ei edes lunta. Puissa tuoreet silmut pyrkivät aukeamaan ja musta on erikoisen lämmintä. On valoa, värejä, oksia, köynnöksiä. On massa. Maassa.
Työn tiedot
Aina on
ejr
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 657 sanaa» Työ lisätty: 03.12 - 2008» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
12/08
Tulipas siitä.
Kommentit
Ketturuukku
08:52 // 03.12 - 2008
Tämä jotenkin tempaisi mukanaan, oli pakko lukea loppuun. Ihanan rauhallinen ja hymyilyttävä. Stereotypiat olivat eläviä ja tosia. Dialogit suorastaan riemastuttivat=)
Todella viehättävää kerrontaa!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!