Kaunokirjallisen työn esitys
Aikakausista Aikakausiin
"Johdanto"
Mitä on ajatus?
Miten pysäyttää tunne?
Miten synnyttää sanat kivuitta?
Kaikki on niin selvää, mielessä.
Ajatukset ovat valmiina, tunteina.
Miten muuttaa ne sanoiksi?
Miten murtaa kylmän muurit?
Kädessäni on avain, se on vielä kirkas.
Tiedän mihin se käy; se avaa oven alitajuntaan,
mutta missä on lukko?
Missä ovi?
Portti, sielunmaiseman portti.
Maiseman, joka on olevinaan niin outo ja etäinen.
Se on vain unohdettu ja muistettu uudelleen.
I - Suosta Nousu ja Orava
Näin ihmisen vihan.
Kärsimättömyyden joka sikisi ahneuden kellareista.
Kuulin itkua ja valitusta...
Joka hylätyn lapsen suusta kantautui
ja johon lapsensa menettäneen itku yhtyi.
Olen väsynyt punnitsemaan asioita,
kun kerran vaakakin on rikki.
Olen väsynyt kyynisyyteen,
sillä maailma ei siitä parane.
Olen herkutellut sillä niin,
ettei minulle jäänyt kuin huono olo ja mielen laiskuus.
Ihmiset ovat uponneet omaan itsesääliinsä,
eksyneet masennuksensa petollisiin hetteikköihin.
Minäkin upposin, mutta kyllästyin mätänevän löyhkään,
seisovaan veteen jonka ei vapaana annettu virrata.
Kyllästyin mudan pimeyteen,
väsyin ja päätin murtaa padot
antaakseni veteni jälleen virrata.
Ja tässä minä kirjoitan vaikka olin yksi heistä.
Mutta niistä luurangoista,
joita suon pohjalta löysin veden virrattua pois,
en halua teille kertoa, sillä ne eivät olleet tästä ajasta.
Kun ymmärtää sumun harhat, ei ole sumua joka eksyttäisi.
Kun on päässyt suonsilmästä, voi kurottautua korkeammalle.
Voi kiivetä läheiseen puuhun ja nähdä sen polun, joka vie niiden ohi.
Maata myöden, hitaasti ryömien.
Kun tietää suonsilmät, voi suota pyytää ne sulkemaan,
eikä tarvitse enää pelätä.
Maasta halkeaa aukko,
aukossa portaat, kiveä.
Laskeudun alas,
juuren alla on talo, rahkasammalkatto,
suopursuseinät.
Talosta tulee tonttu,
tontulla on lakki, punainen:
"Suon laidalla,
näet vain vähän.
Luulet näkeväsi kaiken, tai ainakin tarpeeksi,
mutta harhaudut vain kuvitelmiisi.
Kuusen latvassa istuu orava, sieltä se näkee kokonaisuuden.
Ei vain hajanaisia sammalmättäitä joita toukka kuusen juurella näkee.
Se tietää ettei ole mitään tärkeämpää, kuin se käpy,
jota se tässä ja nyt nakertaa, auringon lämmittäessä tuuheaa turkkia.
Se on todella läsnä, joka hetki kirkkauden pyhässä tilassa ymmärtäen että nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat tässä ja nyt, niin kuin käpykin on. Oravako?
Ja se ymmärtää ettei missään muualla, milloinkaan muulloin, kuin nyt, tapahdu mitään, sillä sieltä se ei voi kaipaamaansa käpyä noutaa. Orava."
II - Päätös.
Päätin siis herätä unesta joka ei enää palvellut minua,
päätin jättää taakseni harhan ja kuvitelman petolliset sotavoimat jotka vain samensivat mieleni.
Päätin jättää kaiken, jotta voisin olla kuin tuo orava.
Päätin unohtaa ihmisen typeryyden,
niin kuin aikoinani unohdin ihmisen viisauden.
Ja ymmärtää olevani ikuinen.
Päätin Ymmärtää ja Olla.
Olla ikuinen sielu ja ikuinen maailmankaikkeus.
Olla yhtä avaruuksien purppuran ja sfäärien laulun kanssa, niin kuin ennen.
Olla kotona.
III - Mielen Pelto.
Kummallinen on mieleni,
kuin pelto, johon humalainen viljelijä olisi aidat rakentanut.
Väärinpäin, sikin sokin, mikä missäkin.
Kivestä tehdyt vaikka puuta olla piti.
On vaikea purkaa aitaa joka kerran on kunnolla tehty.
On sääli rikkoa muuria,
joka loistonsa päivinä niin kauniisti auringossa välkehti.
Mutta se on tehtävä mikä on tehtävä,
sillä se ei enää minua palvele, vaan on este uudelle ajalle.
Miksi pitää pellolla muuria ja olla viljelemättä sitä.
Kun voi kerran purkaa muurit,
korjata pian pelloilta hedelmällisen sadon kultaista viljaa, kylmän kiven sijaan.
Viisas purkaa muurin ja raivaa kivet ja kannot pelloiltansa.
Kun taas typerä on se,
joka muurillansa istuu ja miettii mitä käyttökelvottomalla maallansa tekisi.
Kummallinen on ihmisen mieli,
koskaan ei saa varmuutta siitä mitä haluaisi.
Vaikka kuinka ripustaisi lyhtyjä, pysyy se sumeana.
Mallaskuokka, valheen sirppi,
Humalan viljelijä.
IV - Unen Houreet.
Minä herään huutoon, joka kehoittaa minua nousemaan.
"Päivä on jo pitkällä," se sanoo.
"Aurinko on jo kirkas."
Mutta peitto on niin lämmin ja turvallinen, patja niin pehmeä.
Tyyny hyväilee päätäni, en halua nousta vielä.
Mielelläni nukkuisin vielä hetken.
Mutta mitä siitä hyödyn?
Houreisia ovat keskipäivän uneni,
liian pitkään olen itseäni niillä turruttanut.
Kun nousen,
niin näen että uni oli turha ja typerä,
vaikka unen hetkellä se tuntuikin merkitykselliseltä.
Kun nousen,
niin näen että sänky olikin rikki ja lakanat vääntyilleet.
Kun nousen,
niin näen että hereillä olisi ollutkin paljon parempi.
V - Vapaa valinta, vapaa tahto.
Olen ikävystynyt kuuntelemaan aina vain valitustani,
tyytymättömyyttä omiin valintoihini.
Minä päätän valita rauhan, ja joku sisälläni nauraa minulle.
Mutta minä hymyilen,
sillä tiedän olevani valmis astumaan eteenpäin.
Ken ajattelee ääneen?
"Ei ole sattumaa, ei ole kohtaloa.
Kaikki on ennalta määrätty, mutta kukaan tai mikään ei ole sen armoilla.
Jokainen tekee valintansa, tulos on varma.
Valitsinpa minkä tien tahansa, päädyn silti aina samaan paikkaan.
Kysymys on siitä kuinka nopeasti ja kuinka kauniita ovat polkuni maisemat.
Meille vain annetaan tienviittoja ja opasteita, on oma päätöksemme matkaammeko
valta-, vai pikkuteitä."
Ken ajattelee ääneen?
Vapaa valinta, vapaa tahto.
Mieleni tekisi vaipua kyynisyyteen,
surkutellen kyyneleet silmissäni valittaa maailman krapulaa.
Ihmisten julmuutta, eläinten kurjuutta.
Mutta tiedän että valinta on tehty ja täytetty.
Miksi siis mennä sitä valittamaan, kun voi mennä ylistämään maailmaa
ja iloitsemaan siitä että jotain uutta voi alkaa!
Hiljaista.
VI - Ajatukset ovat lohikäärmeitä.
Ajatukset ovat lohikäärmeitä,
sanat niiden kaksihaaraisia kieliä, syöksien tulta,
joko valaisten pimeimmänkin luolan tai puhaltaakseen viimeisenkin valon sammuksiin.
Ajatukset ovat lohikäärmeitä
ja varomaton polttaa itsensä, sekä muut.
Mutta mitä on lohikäärme ilman siipiä, maahan sidottu, kömpelö ja hidas.
Lennokkaat ovat ihmisen tunteet, ajatuksen siipiä ne ovat.
Vailla logiikkaa, vailla kylmän järjen turmeltuneisuutta, mutta petollisia ilman älyä.
Ajatukset ovat lohikäärmeitä.
Ne murtavat tiensä läpi kovien aikojen ja petollisten esteiden,
etsien aina ja yhä ikuisesti omaa päämääräänsä,
tullen lopulta perille ja tehden sen mitä pitikin tehdä.
Oman tahtonsa ne toteuttavat, muilta lupaa kysymättä.
Ken uskoo niin näkee, sanotaan.
Ken tietää niin kokee, sanotaan.
Voimallisia ovat sanat, mutta Jumalia ovat ajatukset.
Väkevä on mielen mahti:
"Suonsilmäkkeestä se murtaa tiensä läpi avaruuksien,
ottaen käteensä valtikan, joka kultaista valoa hohtaen
levittää timanttien sateen maan ylle.
Läpi sateenkaarien loiston se hunnuttaa laaksot hopeiseen viittaan,
tehden illasta aamun ja yöstä päivän, tietäen että mikään mahti maailmassa
ei voi estää sitä luomasta omaa todellisuuttaan."
Joka hetki,
joka ikinen hetki,
me luomme oman todellisuutemme. Niinkö?
Tämä oli meiltä salattu, sillä tietoisuutemme nukkui.
Mutta nyt se on herännyt ja kaikki on kirkasta ja selvää.
Vaan onko se todella?
Ei.
Väsymättä me etsimme jalansijaa kalliosta,
jonka jo jääkausi liukkaaksi siloitti.
Ja kuin ihmeen kautta me sen löydämme ja muutamme maailman itsemme kaltaiseksi.
Vaarallinen on epätoivon ajatus, sillä vain epätoivoa se luokseen kutsuu.
Turha on kyyninen ajatus, sillä vain kyynisyyttä se sanoihin kylvää.
Petollinen on vihan kipinä, sillä vain vihaa se saa aikaan.
Tyhjyyttä on valheellinen sana, sillä vain huijareita se vetää puoleensa.
Tämä on Karman laki.
Mestarin sanoin :
"Täydellinen Varmuus tuo Täydellisen Myötätunnon,
Täydellinen Myötätunto tuo Täydellisen Ilon.
Täydellinen Ilo tuo Täydellisen Selkeyden."
Eikä ympyrä vielä ole sulkeutunut,
sillä matka on vasta alussa.
VII - Maailma on muurahaiskeko.
Maailma on muurahaiskeko joka on lyöty rikki.
Juuria myöten sekoitettu, kohiseva paniikin pulputus.
Minne hävisi tie, jota työläinen korsi selässään kulki?
Minne hävisi polku, jota pitkin uusia munia kannettiin?
Sekasorto on siitä seurannut kun lyhdyt sammuivat tien laidalta.
Niin on muurahaiskeko kuin maailma, ihmisten maailma,
kuhiseva järjestelmällisen tuhon ylistyslaulu.
Keko repeää äkkiä kahtia,
repeämään rakennetaan tie.
Tietä pitkin kävelee menninkäinen,
menninkäisellä on lakki, ruskea:
"Mikä on ihmismiehen mitta?
Tyhjä humala keskikaupungilla, turhia sanoja katoavaan yöhön,
kadonneet muistot nousevassa aamussa?
Se on valhe, tekosyy niellä tyhjyys promillien turvin.
Veri kohisee hiljaa pois.
Raukeat katseet lankeavat haaleisiin laseihin,
kuin eläimet, odottaen uutta saalista, tai haaskaa elleivät muuta löydä.
Ne ovat yksin, ovat salaa onnellisia harhaluulostansa.
Kun punaviinikarahvi valuu tyhjäksi, on rinnuksille heitetty väljähtänyt olut,
se kertoo kuinka kaikesta onnesta huolimatta olo on yhtä tyhjä.
Tyhjä.
Valtaa, rahaa, kunniaa,
heidän egonsa huutavat ja härskiintynyttä
rasvaa tiristen paisuvat kunnes räjähtävät omaan ylpeyteensä.
Turhuutta, sanon minä."
Mutta mikä on ego?
Se on unohduksen katkera malja,
ihmisolennon pelon ylin ilmentymä,
turhuuden keksintö, harhakuva.
Sielu on se ikuisen viisauden liekki,
joka tietää ja tuntee elämän salat.
Mutta mikä on sielu ja mistä sen tunnistan?
Mistä minä tietäisin, kysykää muilta.
VIII - Raskaita ovat sanat.
Katsahdan taivaalle nähden puolikuun.
Se muistuttaa minua kaksijakoisuudestani.
Se muistuttaa minua riittämättömyydestäni.
Minä näen että se on puolikas, vaikka tiedän että se on aina kokonainen.
Minä Tiedän mutten silti Näe ja tämä tekee minut surulliseksi.
Kolmetoista saarnasmiestä istuu kivijakkaralla:
"Kivetä tiesi kohti ikuisuutta!
Kohti kotia josta et koskaan ole lähtenytkään, kohti kotia jonka vain luulit kadottaneesi!
Rakkauden valo olkoon lyhtysi tällä varjojen täyttämällä tiellä,
mutta se ei tule olemaan tämän maailman rakkautta, sillä se menehtyi aikaa sitten.
Ota lyhty, joka valaisee matkaasi kirkkaana, ota lyhty jonka vain luulit kadottaneesi!
Ota lyhty!"
Raskaita ovat sanat.
Sanat, jotka painuvat mieleen laukaisten ajatusten ryöpyn.
Ryöpyn, joka pyrkii muuttamaan pinnallisen egon kieroutuneita ajatusyhtälöitä.
Egon, josta mitään hyötyä ei ole,
sen josta nuoret sielut jatkuvasti tyhjiä sanoja ammentavat,
huijatuiksi tulleina, luulotellussa runsaudessaan, irvokkaasti rakastellen maallista mammonaa,
josta kipu ja kärsimys väsymättä pulppuaa.
Raskaita ovat sanat, raskaita, mutta vapauttavia.
IX - Mitä juon janooni ?
Yön pimeys on laskeutunut ja kurkkuani kuivaa.
Mieleni janoaa tietoa, ruumiini vettä,
tuota elämän kirkasta lähdettä,
terveyden tuojaa, kauneuden symbolia
jota ilman ei elämää ole.
Katsahdan taakseni,
huoneessa on oksa,
oksalla istuu maahinen,
maahisella on hattu, vihreä:
"Mutta mitä on se vesi, joka nieluusi kulkeutuu tämän turmeltuneisuuden keskeltä?
Ruosteiset, keinotekoisen suorat putket oksentavat luoksesi
kuollutta massaa, lääkeaineiden ja negatiivisen informaation
saastuttamaa ainetta jota ei tunnista vedeksi. Se on Äiti-Maan pilkkalaulu."
Mitä siis juon janooni?
Mitä juon tiedon janooni?
Kirjat ovat kuin vesi, joka sammuttaa janon,
mutta väärä kirja myrkyttää mielen, niin kuin huono vesi myrkyttää ruumiin.
Kun taas Elämän täyttämä vesi tuo virkistyksen,
niin laajentuneen tietoisuuden tuo käsitteistä vapaa kirja.
X - Helppo.
Rihkamaa on ajatusten virta.
Ajatusten, jotka eivät johda todelliseen ilmentymiseen.
Kolmetoista saarnasmiestä makaa kivilattialla jalat pohjoiseen.
Jakkarat halkeilleet, kolme pudonnut väärinpäin.
Yhdellä on hattu, valkoinen:
"On helppo elää kun tietää että on vain oppimassa ja opettamassa.
On helppo elää kun ymmärtää että elämä onkin vain suuri kokemusten leikki.
On helppo elää kun tietää että tämä ei ollutkaan tässä ja tästä on hyvä jatkaa."
Toinen varastaa hatun, huovan alta paljastuu kylmä kallo,
kuin lasimalja. Hymyilee, häpeää:
"On helppo hymyillä, kun on varmuus siitä, että on yhtä kaikkeuden kanssa.
On helppo hymyillä, kun on varmuus siitä, että on yhtä sen kanssa,
joka kohottaa katseensa katsojaansa kohti, kauneus kasvoillansa, rauhan lähettiläs,
sielu rajan takaa niin kuin minäkin. Niin kuin sinäkin."
Mutta epävireessä on silti kehomme ja mielemme pyhä soitin.
Missä on virittäjä, sinä kysyt.
Ja sinulle vastataan:
Sinä olet se virittäjä jota elämäsi olet etsinyt!
XI - Kevät.
Kevät tuo jälleen valon sinfoniaa ja
tänä keväänä aion pitää silmäni auki.
Tänä keväänä, jotta näkisin kauneuden voiman.
Haluan nähdä kuinka hiiripöllö leikkii perhosen kanssa,
haluan kuulla käen kukkuvan.
Pian on toukokuu ja mahla virtaa jälleen tuohiseen.
XII - Elämä kantaa.
Elämä kantaa.
Tosiaan!
Ei maailmankaikkeus jätä rakkaita lapsiaan yksin,
vaan noutaa jokaisen eksyneen lampaan kotiin,
lämpimän tulen äärelle, pitäen tarkasti huolta siitä että
jokaisella on kaikkea tarpeeksi.
Se on Runsauden Laki, kunnes villa syttyy...
Sanaleikki:
"Sillä minä, joka olen sinä ja sinä joka olet me
ja me jotka olemme ne ja nuo olemme Hän.
Minä Olen, niin kuin Te olette Minä, sillä Minä Olen Te!"
Ei ole "teitä", ei ole "meitä".
On vain Hän, ja me kaikki olemme se.
Joko vihdoin ymmärrät?
Miksi siis enää vaipua?
Miksi siis enää nukahtaa?
Kun ymmärtää,
että ilolla ja valolla ei ole mitään eroa surun ja pimeyden kanssa.
Ne ovat vain toistensa vastapoolit ja siten yhtä.
Ei voi tuhota vain kolikon toista puolta.
Elämä kantaa meitä.
Eikä Elämän ote lipsu, ei epäröi.
Luokseni virtaa puro.
Purosta nousee Vetehinen,
Vetehisellä on viitta, kultainen:
"Silti mielesi on heikko,
ei se pysty sanoiksi muodostamaan kirkkautta joka sielussa vallitsee.
Ei se pysty paperille kirjoittamaan todellista tunnetta, joka vuolaana kuohahtelee.
Vain todellinen tunne synnyttää kirkkauden, jollaista on sanoin mahdoton kuvailla.
Se on tunne ajasta, ilman kärsimystä.
Se on tunne paikasta, ilman aikaa."
Tosi.
Epätosi.
Tosi.
Suuni aukeaa,
aukosta liukuu kieli,
kielellä istuu lause,
lauseella on kruunu, sateenkaari:
"Hopeinen on luolani johon katoan.
Valkeita ovat valaat jotka matkaavat elämän aaltojen läpi.
Tumma on hevonen jolla ratsastan sumuisten nummien yli.
Totisesti! Kirkas on ylistykseni kaikkeuden kauneutta kohtaan!"
Roni Jokinen.
2. maaliskuuta 2004.
"Johdanto"
Mitä on ajatus?
Miten pysäyttää tunne?
Miten synnyttää sanat kivuitta?
Kaikki on niin selvää, mielessä.
Ajatukset ovat valmiina, tunteina.
Miten muuttaa ne sanoiksi?
Miten murtaa kylmän muurit?
Kädessäni on avain, se on vielä kirkas.
Tiedän mihin se käy; se avaa oven alitajuntaan,
mutta missä on lukko?
Missä ovi?
Portti, sielunmaiseman portti.
Maiseman, joka on olevinaan niin outo ja etäinen.
Se on vain unohdettu ja muistettu uudelleen.
I - Suosta Nousu ja Orava
Näin ihmisen vihan.
Kärsimättömyyden joka sikisi ahneuden kellareista.
Kuulin itkua ja valitusta...
Joka hylätyn lapsen suusta kantautui
ja johon lapsensa menettäneen itku yhtyi.
Olen väsynyt punnitsemaan asioita,
kun kerran vaakakin on rikki.
Olen väsynyt kyynisyyteen,
sillä maailma ei siitä parane.
Olen herkutellut sillä niin,
ettei minulle jäänyt kuin huono olo ja mielen laiskuus.
Ihmiset ovat uponneet omaan itsesääliinsä,
eksyneet masennuksensa petollisiin hetteikköihin.
Minäkin upposin, mutta kyllästyin mätänevän löyhkään,
seisovaan veteen jonka ei vapaana annettu virrata.
Kyllästyin mudan pimeyteen,
väsyin ja päätin murtaa padot
antaakseni veteni jälleen virrata.
Ja tässä minä kirjoitan vaikka olin yksi heistä.
Mutta niistä luurangoista,
joita suon pohjalta löysin veden virrattua pois,
en halua teille kertoa, sillä ne eivät olleet tästä ajasta.
Kun ymmärtää sumun harhat, ei ole sumua joka eksyttäisi.
Kun on päässyt suonsilmästä, voi kurottautua korkeammalle.
Voi kiivetä läheiseen puuhun ja nähdä sen polun, joka vie niiden ohi.
Maata myöden, hitaasti ryömien.
Kun tietää suonsilmät, voi suota pyytää ne sulkemaan,
eikä tarvitse enää pelätä.
Maasta halkeaa aukko,
aukossa portaat, kiveä.
Laskeudun alas,
juuren alla on talo, rahkasammalkatto,
suopursuseinät.
Talosta tulee tonttu,
tontulla on lakki, punainen:
"Suon laidalla,
näet vain vähän.
Luulet näkeväsi kaiken, tai ainakin tarpeeksi,
mutta harhaudut vain kuvitelmiisi.
Kuusen latvassa istuu orava, sieltä se näkee kokonaisuuden.
Ei vain hajanaisia sammalmättäitä joita toukka kuusen juurella näkee.
Se tietää ettei ole mitään tärkeämpää, kuin se käpy,
jota se tässä ja nyt nakertaa, auringon lämmittäessä tuuheaa turkkia.
Se on todella läsnä, joka hetki kirkkauden pyhässä tilassa ymmärtäen että nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus ovat tässä ja nyt, niin kuin käpykin on. Oravako?
Ja se ymmärtää ettei missään muualla, milloinkaan muulloin, kuin nyt, tapahdu mitään, sillä sieltä se ei voi kaipaamaansa käpyä noutaa. Orava."
II - Päätös.
Päätin siis herätä unesta joka ei enää palvellut minua,
päätin jättää taakseni harhan ja kuvitelman petolliset sotavoimat jotka vain samensivat mieleni.
Päätin jättää kaiken, jotta voisin olla kuin tuo orava.
Päätin unohtaa ihmisen typeryyden,
niin kuin aikoinani unohdin ihmisen viisauden.
Ja ymmärtää olevani ikuinen.
Päätin Ymmärtää ja Olla.
Olla ikuinen sielu ja ikuinen maailmankaikkeus.
Olla yhtä avaruuksien purppuran ja sfäärien laulun kanssa, niin kuin ennen.
Olla kotona.
III - Mielen Pelto.
Kummallinen on mieleni,
kuin pelto, johon humalainen viljelijä olisi aidat rakentanut.
Väärinpäin, sikin sokin, mikä missäkin.
Kivestä tehdyt vaikka puuta olla piti.
On vaikea purkaa aitaa joka kerran on kunnolla tehty.
On sääli rikkoa muuria,
joka loistonsa päivinä niin kauniisti auringossa välkehti.
Mutta se on tehtävä mikä on tehtävä,
sillä se ei enää minua palvele, vaan on este uudelle ajalle.
Miksi pitää pellolla muuria ja olla viljelemättä sitä.
Kun voi kerran purkaa muurit,
korjata pian pelloilta hedelmällisen sadon kultaista viljaa, kylmän kiven sijaan.
Viisas purkaa muurin ja raivaa kivet ja kannot pelloiltansa.
Kun taas typerä on se,
joka muurillansa istuu ja miettii mitä käyttökelvottomalla maallansa tekisi.
Kummallinen on ihmisen mieli,
koskaan ei saa varmuutta siitä mitä haluaisi.
Vaikka kuinka ripustaisi lyhtyjä, pysyy se sumeana.
Mallaskuokka, valheen sirppi,
Humalan viljelijä.
IV - Unen Houreet.
Minä herään huutoon, joka kehoittaa minua nousemaan.
"Päivä on jo pitkällä," se sanoo.
"Aurinko on jo kirkas."
Mutta peitto on niin lämmin ja turvallinen, patja niin pehmeä.
Tyyny hyväilee päätäni, en halua nousta vielä.
Mielelläni nukkuisin vielä hetken.
Mutta mitä siitä hyödyn?
Houreisia ovat keskipäivän uneni,
liian pitkään olen itseäni niillä turruttanut.
Kun nousen,
niin näen että uni oli turha ja typerä,
vaikka unen hetkellä se tuntuikin merkitykselliseltä.
Kun nousen,
niin näen että sänky olikin rikki ja lakanat vääntyilleet.
Kun nousen,
niin näen että hereillä olisi ollutkin paljon parempi.
V - Vapaa valinta, vapaa tahto.
Olen ikävystynyt kuuntelemaan aina vain valitustani,
tyytymättömyyttä omiin valintoihini.
Minä päätän valita rauhan, ja joku sisälläni nauraa minulle.
Mutta minä hymyilen,
sillä tiedän olevani valmis astumaan eteenpäin.
Ken ajattelee ääneen?
"Ei ole sattumaa, ei ole kohtaloa.
Kaikki on ennalta määrätty, mutta kukaan tai mikään ei ole sen armoilla.
Jokainen tekee valintansa, tulos on varma.
Valitsinpa minkä tien tahansa, päädyn silti aina samaan paikkaan.
Kysymys on siitä kuinka nopeasti ja kuinka kauniita ovat polkuni maisemat.
Meille vain annetaan tienviittoja ja opasteita, on oma päätöksemme matkaammeko
valta-, vai pikkuteitä."
Ken ajattelee ääneen?
Vapaa valinta, vapaa tahto.
Mieleni tekisi vaipua kyynisyyteen,
surkutellen kyyneleet silmissäni valittaa maailman krapulaa.
Ihmisten julmuutta, eläinten kurjuutta.
Mutta tiedän että valinta on tehty ja täytetty.
Miksi siis mennä sitä valittamaan, kun voi mennä ylistämään maailmaa
ja iloitsemaan siitä että jotain uutta voi alkaa!
Hiljaista.
VI - Ajatukset ovat lohikäärmeitä.
Ajatukset ovat lohikäärmeitä,
sanat niiden kaksihaaraisia kieliä, syöksien tulta,
joko valaisten pimeimmänkin luolan tai puhaltaakseen viimeisenkin valon sammuksiin.
Ajatukset ovat lohikäärmeitä
ja varomaton polttaa itsensä, sekä muut.
Mutta mitä on lohikäärme ilman siipiä, maahan sidottu, kömpelö ja hidas.
Lennokkaat ovat ihmisen tunteet, ajatuksen siipiä ne ovat.
Vailla logiikkaa, vailla kylmän järjen turmeltuneisuutta, mutta petollisia ilman älyä.
Ajatukset ovat lohikäärmeitä.
Ne murtavat tiensä läpi kovien aikojen ja petollisten esteiden,
etsien aina ja yhä ikuisesti omaa päämääräänsä,
tullen lopulta perille ja tehden sen mitä pitikin tehdä.
Oman tahtonsa ne toteuttavat, muilta lupaa kysymättä.
Ken uskoo niin näkee, sanotaan.
Ken tietää niin kokee, sanotaan.
Voimallisia ovat sanat, mutta Jumalia ovat ajatukset.
Väkevä on mielen mahti:
"Suonsilmäkkeestä se murtaa tiensä läpi avaruuksien,
ottaen käteensä valtikan, joka kultaista valoa hohtaen
levittää timanttien sateen maan ylle.
Läpi sateenkaarien loiston se hunnuttaa laaksot hopeiseen viittaan,
tehden illasta aamun ja yöstä päivän, tietäen että mikään mahti maailmassa
ei voi estää sitä luomasta omaa todellisuuttaan."
Joka hetki,
joka ikinen hetki,
me luomme oman todellisuutemme. Niinkö?
Tämä oli meiltä salattu, sillä tietoisuutemme nukkui.
Mutta nyt se on herännyt ja kaikki on kirkasta ja selvää.
Vaan onko se todella?
Ei.
Väsymättä me etsimme jalansijaa kalliosta,
jonka jo jääkausi liukkaaksi siloitti.
Ja kuin ihmeen kautta me sen löydämme ja muutamme maailman itsemme kaltaiseksi.
Vaarallinen on epätoivon ajatus, sillä vain epätoivoa se luokseen kutsuu.
Turha on kyyninen ajatus, sillä vain kyynisyyttä se sanoihin kylvää.
Petollinen on vihan kipinä, sillä vain vihaa se saa aikaan.
Tyhjyyttä on valheellinen sana, sillä vain huijareita se vetää puoleensa.
Tämä on Karman laki.
Mestarin sanoin :
"Täydellinen Varmuus tuo Täydellisen Myötätunnon,
Täydellinen Myötätunto tuo Täydellisen Ilon.
Täydellinen Ilo tuo Täydellisen Selkeyden."
Eikä ympyrä vielä ole sulkeutunut,
sillä matka on vasta alussa.
VII - Maailma on muurahaiskeko.
Maailma on muurahaiskeko joka on lyöty rikki.
Juuria myöten sekoitettu, kohiseva paniikin pulputus.
Minne hävisi tie, jota työläinen korsi selässään kulki?
Minne hävisi polku, jota pitkin uusia munia kannettiin?
Sekasorto on siitä seurannut kun lyhdyt sammuivat tien laidalta.
Niin on muurahaiskeko kuin maailma, ihmisten maailma,
kuhiseva järjestelmällisen tuhon ylistyslaulu.
Keko repeää äkkiä kahtia,
repeämään rakennetaan tie.
Tietä pitkin kävelee menninkäinen,
menninkäisellä on lakki, ruskea:
"Mikä on ihmismiehen mitta?
Tyhjä humala keskikaupungilla, turhia sanoja katoavaan yöhön,
kadonneet muistot nousevassa aamussa?
Se on valhe, tekosyy niellä tyhjyys promillien turvin.
Veri kohisee hiljaa pois.
Raukeat katseet lankeavat haaleisiin laseihin,
kuin eläimet, odottaen uutta saalista, tai haaskaa elleivät muuta löydä.
Ne ovat yksin, ovat salaa onnellisia harhaluulostansa.
Kun punaviinikarahvi valuu tyhjäksi, on rinnuksille heitetty väljähtänyt olut,
se kertoo kuinka kaikesta onnesta huolimatta olo on yhtä tyhjä.
Tyhjä.
Valtaa, rahaa, kunniaa,
heidän egonsa huutavat ja härskiintynyttä
rasvaa tiristen paisuvat kunnes räjähtävät omaan ylpeyteensä.
Turhuutta, sanon minä."
Mutta mikä on ego?
Se on unohduksen katkera malja,
ihmisolennon pelon ylin ilmentymä,
turhuuden keksintö, harhakuva.
Sielu on se ikuisen viisauden liekki,
joka tietää ja tuntee elämän salat.
Mutta mikä on sielu ja mistä sen tunnistan?
Mistä minä tietäisin, kysykää muilta.
VIII - Raskaita ovat sanat.
Katsahdan taivaalle nähden puolikuun.
Se muistuttaa minua kaksijakoisuudestani.
Se muistuttaa minua riittämättömyydestäni.
Minä näen että se on puolikas, vaikka tiedän että se on aina kokonainen.
Minä Tiedän mutten silti Näe ja tämä tekee minut surulliseksi.
Kolmetoista saarnasmiestä istuu kivijakkaralla:
"Kivetä tiesi kohti ikuisuutta!
Kohti kotia josta et koskaan ole lähtenytkään, kohti kotia jonka vain luulit kadottaneesi!
Rakkauden valo olkoon lyhtysi tällä varjojen täyttämällä tiellä,
mutta se ei tule olemaan tämän maailman rakkautta, sillä se menehtyi aikaa sitten.
Ota lyhty, joka valaisee matkaasi kirkkaana, ota lyhty jonka vain luulit kadottaneesi!
Ota lyhty!"
Raskaita ovat sanat.
Sanat, jotka painuvat mieleen laukaisten ajatusten ryöpyn.
Ryöpyn, joka pyrkii muuttamaan pinnallisen egon kieroutuneita ajatusyhtälöitä.
Egon, josta mitään hyötyä ei ole,
sen josta nuoret sielut jatkuvasti tyhjiä sanoja ammentavat,
huijatuiksi tulleina, luulotellussa runsaudessaan, irvokkaasti rakastellen maallista mammonaa,
josta kipu ja kärsimys väsymättä pulppuaa.
Raskaita ovat sanat, raskaita, mutta vapauttavia.
IX - Mitä juon janooni ?
Yön pimeys on laskeutunut ja kurkkuani kuivaa.
Mieleni janoaa tietoa, ruumiini vettä,
tuota elämän kirkasta lähdettä,
terveyden tuojaa, kauneuden symbolia
jota ilman ei elämää ole.
Katsahdan taakseni,
huoneessa on oksa,
oksalla istuu maahinen,
maahisella on hattu, vihreä:
"Mutta mitä on se vesi, joka nieluusi kulkeutuu tämän turmeltuneisuuden keskeltä?
Ruosteiset, keinotekoisen suorat putket oksentavat luoksesi
kuollutta massaa, lääkeaineiden ja negatiivisen informaation
saastuttamaa ainetta jota ei tunnista vedeksi. Se on Äiti-Maan pilkkalaulu."
Mitä siis juon janooni?
Mitä juon tiedon janooni?
Kirjat ovat kuin vesi, joka sammuttaa janon,
mutta väärä kirja myrkyttää mielen, niin kuin huono vesi myrkyttää ruumiin.
Kun taas Elämän täyttämä vesi tuo virkistyksen,
niin laajentuneen tietoisuuden tuo käsitteistä vapaa kirja.
X - Helppo.
Rihkamaa on ajatusten virta.
Ajatusten, jotka eivät johda todelliseen ilmentymiseen.
Kolmetoista saarnasmiestä makaa kivilattialla jalat pohjoiseen.
Jakkarat halkeilleet, kolme pudonnut väärinpäin.
Yhdellä on hattu, valkoinen:
"On helppo elää kun tietää että on vain oppimassa ja opettamassa.
On helppo elää kun ymmärtää että elämä onkin vain suuri kokemusten leikki.
On helppo elää kun tietää että tämä ei ollutkaan tässä ja tästä on hyvä jatkaa."
Toinen varastaa hatun, huovan alta paljastuu kylmä kallo,
kuin lasimalja. Hymyilee, häpeää:
"On helppo hymyillä, kun on varmuus siitä, että on yhtä kaikkeuden kanssa.
On helppo hymyillä, kun on varmuus siitä, että on yhtä sen kanssa,
joka kohottaa katseensa katsojaansa kohti, kauneus kasvoillansa, rauhan lähettiläs,
sielu rajan takaa niin kuin minäkin. Niin kuin sinäkin."
Mutta epävireessä on silti kehomme ja mielemme pyhä soitin.
Missä on virittäjä, sinä kysyt.
Ja sinulle vastataan:
Sinä olet se virittäjä jota elämäsi olet etsinyt!
XI - Kevät.
Kevät tuo jälleen valon sinfoniaa ja
tänä keväänä aion pitää silmäni auki.
Tänä keväänä, jotta näkisin kauneuden voiman.
Haluan nähdä kuinka hiiripöllö leikkii perhosen kanssa,
haluan kuulla käen kukkuvan.
Pian on toukokuu ja mahla virtaa jälleen tuohiseen.
XII - Elämä kantaa.
Elämä kantaa.
Tosiaan!
Ei maailmankaikkeus jätä rakkaita lapsiaan yksin,
vaan noutaa jokaisen eksyneen lampaan kotiin,
lämpimän tulen äärelle, pitäen tarkasti huolta siitä että
jokaisella on kaikkea tarpeeksi.
Se on Runsauden Laki, kunnes villa syttyy...
Sanaleikki:
"Sillä minä, joka olen sinä ja sinä joka olet me
ja me jotka olemme ne ja nuo olemme Hän.
Minä Olen, niin kuin Te olette Minä, sillä Minä Olen Te!"
Ei ole "teitä", ei ole "meitä".
On vain Hän, ja me kaikki olemme se.
Joko vihdoin ymmärrät?
Miksi siis enää vaipua?
Miksi siis enää nukahtaa?
Kun ymmärtää,
että ilolla ja valolla ei ole mitään eroa surun ja pimeyden kanssa.
Ne ovat vain toistensa vastapoolit ja siten yhtä.
Ei voi tuhota vain kolikon toista puolta.
Elämä kantaa meitä.
Eikä Elämän ote lipsu, ei epäröi.
Luokseni virtaa puro.
Purosta nousee Vetehinen,
Vetehisellä on viitta, kultainen:
"Silti mielesi on heikko,
ei se pysty sanoiksi muodostamaan kirkkautta joka sielussa vallitsee.
Ei se pysty paperille kirjoittamaan todellista tunnetta, joka vuolaana kuohahtelee.
Vain todellinen tunne synnyttää kirkkauden, jollaista on sanoin mahdoton kuvailla.
Se on tunne ajasta, ilman kärsimystä.
Se on tunne paikasta, ilman aikaa."
Tosi.
Epätosi.
Tosi.
Suuni aukeaa,
aukosta liukuu kieli,
kielellä istuu lause,
lauseella on kruunu, sateenkaari:
"Hopeinen on luolani johon katoan.
Valkeita ovat valaat jotka matkaavat elämän aaltojen läpi.
Tumma on hevonen jolla ratsastan sumuisten nummien yli.
Totisesti! Kirkas on ylistykseni kaikkeuden kauneutta kohtaan!"
Roni Jokinen.
2. maaliskuuta 2004.
Työn tiedot
Aikakausista Aikakausiin
Haegl
» Kategoria: Kirjallisuus » Runot» Työn pituus: 1690 sanaa» Työ lisätty: 30.01 - 2006» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
-Elämän varjojen valaisua yön pimeinä tunteina.-
Kommentit
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!