Kaunokirjallisen työn esitys
Tuonelan Suot
Alkusanat.
Kylän päässä, kaukan' täältä, syntyi poika Pohjolahan.
Varttui vuoden, varttui toisen, varttu kohta kolmannenkin.
Kaks'kyt kesää nähtyänsä, men äiti Manan Majoille,
Tuoni tuli noutamahan, sairaan suolle saattamahan.
Tuosta tuohtui Pohjan poika,
vihan päästi valloillensa, surun kätki sisuksiinsa,
meni metsään mahtavahan, kalliolle korkealle, huusi tuosta Tuonelalle:
"Vielä tulen Manan maille, äiti kultain takas vien!"
Niin aloit' poika mustan tien, turman taipaleen Tuonelahan.
I - Usvan Nousu.
Suolle meni, nousi usva,
vihavirret veisas.
Sakeni sumu, tuoksui tuho,
inho hymyn hyysi.
Pysähty poika Pohjolan, kauas katso kiirehettä, tarkoin silmin tarkasteli;
siel pimeän kutsu, kalman keiju, järven kasteest' rautaa veisti,
Vaakalintu Valkiainen, viisti vettä varoen.
Huumas' heikon suopursu, pelon heitti helmoiltansa.
Näky' vaisu valo Virvatulten, heikko hehku Hornien.
Raivo pesi maan alla, kidutuksesta taivahalla revontulet kertoivat.
Jatko tuosta matkaansa,
räme kutsu kulkijaansa, eksytti väsynyttä veltajaansa.
II - Hiljainen Polku.
Astu polul hiljaiselle, hiidenkiukaan kintereille,
kaiku siellä suden huuto, karhunkallohongan alla, tuli teki syntyänsä.
Kohtas kolkon kivitornin, syyssateen silottaman, raunioiksi runnellun.
Talvituulen tuhoaman, jäärakeit' rappeuttaman.
Katvees kirosanojen, kuiskees kuolleen koivikon, keskel kolkon kivitornin,
ol' synkkä salaisuus suljettuna, holviin hohtavaan haudattuna,
siellä odotti löytäjäänsä, kirottua kantajaansa, tuomittua tutkijaansa.
Etsijät oli eksyneinä, kadonneiden karkuteillä.
III - Tuulen Kuiskaus.
Poikkes piakkoin polulta, pahoin eksy Pohjan poika,
Kuiskas tuuli, kaikui koski kolea.
Kuul' valitust viiden vaskirummun, kaihoo kuuden kanteleen.
Satoi taivahasta terästä, paloi vesi voimaympyröissä,
Kohisi tumma tuli, valui pisin puita, ojiin ulos unohtui, usva kiersi itseään.
Varjois loivien lehtojen, olentoja joita ei pitänyt olla. . .
Matkaa jatko Pohjolan poika, astu ajas syvemmälle, ei uneksia uskaltanut,
vaik' vahva oli väsymys, mieli musta masentunut.
IV - Iki -Hämärä .
Vihdoin loppu rämehikkö, edest' alko puuton neva.
Loputon oli musta taivas, tummaa puhui ilman isä.
Kuolleet kasvot kulkijaa katso, kyynelehti korpikivet, sielussansa surusanat.
Kohtas tuosta komeen kurjen, kysy aamukoittoa, kurki vastas valitellen:
"Vuosisatojen vaikerruksen, jälkeen polun pimeyden,
on valo valkea vaikuttava, kirkkauden korkeel kohottava,
vaan kauan siihen vielä on, sil' pimeys on täällä loputon.
Syvyyksissä suon silmän, savua ei kaskipelto, ei roihua sydän hiiltynyt,
vain vaiennut valitus, syvyyksien kaunis kaiku. Iki-Hämärä."
V - Pimeän Lyhty.
Petty pahoin Pohjan poika, liikkehelle siitä läksi, jätti Iki-Hämärän, poistu alta pimeän.
Vaan kulku liian kauan kesti,
puutui ruumis, väsyi sielu, yhä silti jatkoi vaan, pidemmälle, Pimeän Lyhty seuranaan.
Saapui suistoon Tuonelan Virran, rajoille Manan mustien maiden.
Näki laihan lautturin, lähemmäksi asteli.
"Istu ajoiksi ikuisiksi matkaan Manan Lautturin", kutsu kylmäst' kolkko hahmo,
viikate valkea vierellänsä, hopea sirppi sormissansa.
Niin istu venehen Pohjolan poika, matkaan Manan Lautturin.
Hiljeni hahmo, vaikeni virta, souti hetken, pysähty sitten,
hopeaverkot vetehen laski, kadonneita kalasteli, virran viemiä vainajia.
Kaunis oli kylmä riutta, rakkaan riitin rajamailla, myrskyn mustan silmähässä,
merehessä synkeässä, syvihissä syvyyksissä, nukku unta Iku-Turso,
satasarviset seuranansa, varjo-olennot rinnallansa,
Veden Emo vierellänsä, kehtolaulua laulamassa.
VI - Mustat Maat .
Matka kesti päivän kaksi, jatkui aina kauemmaksi,
Vihdoin iltan viidentenä, raasto rantaa vene vanha,
saapui tuosta Tuonelahan, Pimeän maille Pohjan poika.
Oli mustia kuolon kalliot, mustempia karut korvet,
ja mustemmaks' ain muuttui vaan, kutsui varjot kuolemaan.
Jo katui matkaans' Pohjan poika, kun näki Mustii Haltijoita,
vuoren yllä manasivat, kalliohon kulkijoita.
Tuli kostonkirves kutsumatta, ikijäisen halki iski,
piikkivasara kädessänsä nauroi ja itki harmaa hiisi.
Pelko salpas henkehen, kauhu hiipi sieluhun,
maahan vaipui, sulki silmät, tammet tuulessa taipui.
VII - Talven Kutsu.
Saapui talvi tuonelahan,
nousi loistoon kuulas kuu, pohjoistuuli voimistui.
Ilma pisti veitsen lailla, jääsi harmaa kylmä halla,
pyhä tuli pakkasen, puhals' läpi luolien.
Talvi Tuonen yksinäinen, jatku orvost odotellen, parempahaa huomihista,
jota ei tuolloin tullut.
Railoihin ahtojään, varjoihin hyisten kukkulain, taival yhä jatkui vain.
Viimeiset sanat kerrotaan, tarut kansalt' kadotetaan, savu täyttää maan, tuhkaks' vaipuu unholaan viimeinenkin virsi.
VIII - Pimentolan Neidot.
Oli vuoskaudet vierineet, aikoja jo mennyt monta,
Yhä jatko Pohjan poika, etsintäänsä toivotonta.
Saapu siitä surulaaksoon, murheen mailla matkusteli,
katso taasen ympärille, tarkoin silmin tarkasteli;
Nous kalman kylmist' kellareista, Pimentolan nuoret neidot,
vyöryi vihan vasamat, ylle pelon peltojen,
usva puhui omaa kieltään, sade kertoi nimeään.
Pirunpojat Pimentolasta, hankeen huuhto hurmehen,
tuli usva luoksensa, kääri kosteaan huntuunsa.
IX - Yötön Yö .
Jätti taakseen Tuonelan, oli matka lopussansa,
mietti hetken, mietti toisen, muisti mutkat matkallansa, vaarat valtakunnan vierahan,
luinen kannel kädessänsä, vaskirumpu vierellänsä,
soitti sävelen, soitti toisen, soitti kohta kolmannenkin.
Kivellä istui väkevä vanhus, hyräillen katsoo horisonttiin,
siitä sitten sauvan nostaa, yläilmoihin valkosulan,
huutaa horisonttiin hahmo vanha, kiveen hakkaa keppiänsä:
"Taivas syvän sininen, nyt kuule kutsuni, ennen kuin valut tähtien alta täyttämään tahtoni!
Viime säteet auringon, nyt värjätköön mustuvan taivaan, punaiseksi , kultaiseksi, mitkä kirjokannet se saakaan!"
Vaikeneepi vahva vanhus, Pohjolan pojaks kutsuttu, oli vuodet vierineet, tuskan taival taittunut,
sauvan siirtää sammaleelle, ajattelee elämää, syviä saloja seuloo,
kunnes pimeyteensä havahtuu, nyt palelee ja odottaa . . .
Loppusanat.
Oli viimein kaikki hiljaa, vain savun tarina uinuvan maan yllä.
Oli Alisen yllä Ylinen, Ylisen alla Alinen, eivät revenneet ulottuvuudet. Ei löytänyt ukko äitiänsä, pohjan poika emoansa,
vaan vanhuutensa kohtasi, matkallansa viisastu, voitti kauhun kirkuvan, pelon pahan painajaisen,
palas takas elävien maahan, paisteeseen kevät auringon, kansakunnan tietäjäksi, oli voitokas Vanha Pohjan Poika.
Roni Jokinen 16. lokakuuta 2003
Alkusanat.
Kylän päässä, kaukan' täältä, syntyi poika Pohjolahan.
Varttui vuoden, varttui toisen, varttu kohta kolmannenkin.
Kaks'kyt kesää nähtyänsä, men äiti Manan Majoille,
Tuoni tuli noutamahan, sairaan suolle saattamahan.
Tuosta tuohtui Pohjan poika,
vihan päästi valloillensa, surun kätki sisuksiinsa,
meni metsään mahtavahan, kalliolle korkealle, huusi tuosta Tuonelalle:
"Vielä tulen Manan maille, äiti kultain takas vien!"
Niin aloit' poika mustan tien, turman taipaleen Tuonelahan.
I - Usvan Nousu.
Suolle meni, nousi usva,
vihavirret veisas.
Sakeni sumu, tuoksui tuho,
inho hymyn hyysi.
Pysähty poika Pohjolan, kauas katso kiirehettä, tarkoin silmin tarkasteli;
siel pimeän kutsu, kalman keiju, järven kasteest' rautaa veisti,
Vaakalintu Valkiainen, viisti vettä varoen.
Huumas' heikon suopursu, pelon heitti helmoiltansa.
Näky' vaisu valo Virvatulten, heikko hehku Hornien.
Raivo pesi maan alla, kidutuksesta taivahalla revontulet kertoivat.
Jatko tuosta matkaansa,
räme kutsu kulkijaansa, eksytti väsynyttä veltajaansa.
II - Hiljainen Polku.
Astu polul hiljaiselle, hiidenkiukaan kintereille,
kaiku siellä suden huuto, karhunkallohongan alla, tuli teki syntyänsä.
Kohtas kolkon kivitornin, syyssateen silottaman, raunioiksi runnellun.
Talvituulen tuhoaman, jäärakeit' rappeuttaman.
Katvees kirosanojen, kuiskees kuolleen koivikon, keskel kolkon kivitornin,
ol' synkkä salaisuus suljettuna, holviin hohtavaan haudattuna,
siellä odotti löytäjäänsä, kirottua kantajaansa, tuomittua tutkijaansa.
Etsijät oli eksyneinä, kadonneiden karkuteillä.
III - Tuulen Kuiskaus.
Poikkes piakkoin polulta, pahoin eksy Pohjan poika,
Kuiskas tuuli, kaikui koski kolea.
Kuul' valitust viiden vaskirummun, kaihoo kuuden kanteleen.
Satoi taivahasta terästä, paloi vesi voimaympyröissä,
Kohisi tumma tuli, valui pisin puita, ojiin ulos unohtui, usva kiersi itseään.
Varjois loivien lehtojen, olentoja joita ei pitänyt olla. . .
Matkaa jatko Pohjolan poika, astu ajas syvemmälle, ei uneksia uskaltanut,
vaik' vahva oli väsymys, mieli musta masentunut.
IV - Iki -Hämärä .
Vihdoin loppu rämehikkö, edest' alko puuton neva.
Loputon oli musta taivas, tummaa puhui ilman isä.
Kuolleet kasvot kulkijaa katso, kyynelehti korpikivet, sielussansa surusanat.
Kohtas tuosta komeen kurjen, kysy aamukoittoa, kurki vastas valitellen:
"Vuosisatojen vaikerruksen, jälkeen polun pimeyden,
on valo valkea vaikuttava, kirkkauden korkeel kohottava,
vaan kauan siihen vielä on, sil' pimeys on täällä loputon.
Syvyyksissä suon silmän, savua ei kaskipelto, ei roihua sydän hiiltynyt,
vain vaiennut valitus, syvyyksien kaunis kaiku. Iki-Hämärä."
V - Pimeän Lyhty.
Petty pahoin Pohjan poika, liikkehelle siitä läksi, jätti Iki-Hämärän, poistu alta pimeän.
Vaan kulku liian kauan kesti,
puutui ruumis, väsyi sielu, yhä silti jatkoi vaan, pidemmälle, Pimeän Lyhty seuranaan.
Saapui suistoon Tuonelan Virran, rajoille Manan mustien maiden.
Näki laihan lautturin, lähemmäksi asteli.
"Istu ajoiksi ikuisiksi matkaan Manan Lautturin", kutsu kylmäst' kolkko hahmo,
viikate valkea vierellänsä, hopea sirppi sormissansa.
Niin istu venehen Pohjolan poika, matkaan Manan Lautturin.
Hiljeni hahmo, vaikeni virta, souti hetken, pysähty sitten,
hopeaverkot vetehen laski, kadonneita kalasteli, virran viemiä vainajia.
Kaunis oli kylmä riutta, rakkaan riitin rajamailla, myrskyn mustan silmähässä,
merehessä synkeässä, syvihissä syvyyksissä, nukku unta Iku-Turso,
satasarviset seuranansa, varjo-olennot rinnallansa,
Veden Emo vierellänsä, kehtolaulua laulamassa.
VI - Mustat Maat .
Matka kesti päivän kaksi, jatkui aina kauemmaksi,
Vihdoin iltan viidentenä, raasto rantaa vene vanha,
saapui tuosta Tuonelahan, Pimeän maille Pohjan poika.
Oli mustia kuolon kalliot, mustempia karut korvet,
ja mustemmaks' ain muuttui vaan, kutsui varjot kuolemaan.
Jo katui matkaans' Pohjan poika, kun näki Mustii Haltijoita,
vuoren yllä manasivat, kalliohon kulkijoita.
Tuli kostonkirves kutsumatta, ikijäisen halki iski,
piikkivasara kädessänsä nauroi ja itki harmaa hiisi.
Pelko salpas henkehen, kauhu hiipi sieluhun,
maahan vaipui, sulki silmät, tammet tuulessa taipui.
VII - Talven Kutsu.
Saapui talvi tuonelahan,
nousi loistoon kuulas kuu, pohjoistuuli voimistui.
Ilma pisti veitsen lailla, jääsi harmaa kylmä halla,
pyhä tuli pakkasen, puhals' läpi luolien.
Talvi Tuonen yksinäinen, jatku orvost odotellen, parempahaa huomihista,
jota ei tuolloin tullut.
Railoihin ahtojään, varjoihin hyisten kukkulain, taival yhä jatkui vain.
Viimeiset sanat kerrotaan, tarut kansalt' kadotetaan, savu täyttää maan, tuhkaks' vaipuu unholaan viimeinenkin virsi.
VIII - Pimentolan Neidot.
Oli vuoskaudet vierineet, aikoja jo mennyt monta,
Yhä jatko Pohjan poika, etsintäänsä toivotonta.
Saapu siitä surulaaksoon, murheen mailla matkusteli,
katso taasen ympärille, tarkoin silmin tarkasteli;
Nous kalman kylmist' kellareista, Pimentolan nuoret neidot,
vyöryi vihan vasamat, ylle pelon peltojen,
usva puhui omaa kieltään, sade kertoi nimeään.
Pirunpojat Pimentolasta, hankeen huuhto hurmehen,
tuli usva luoksensa, kääri kosteaan huntuunsa.
IX - Yötön Yö .
Jätti taakseen Tuonelan, oli matka lopussansa,
mietti hetken, mietti toisen, muisti mutkat matkallansa, vaarat valtakunnan vierahan,
luinen kannel kädessänsä, vaskirumpu vierellänsä,
soitti sävelen, soitti toisen, soitti kohta kolmannenkin.
Kivellä istui väkevä vanhus, hyräillen katsoo horisonttiin,
siitä sitten sauvan nostaa, yläilmoihin valkosulan,
huutaa horisonttiin hahmo vanha, kiveen hakkaa keppiänsä:
"Taivas syvän sininen, nyt kuule kutsuni, ennen kuin valut tähtien alta täyttämään tahtoni!
Viime säteet auringon, nyt värjätköön mustuvan taivaan, punaiseksi , kultaiseksi, mitkä kirjokannet se saakaan!"
Vaikeneepi vahva vanhus, Pohjolan pojaks kutsuttu, oli vuodet vierineet, tuskan taival taittunut,
sauvan siirtää sammaleelle, ajattelee elämää, syviä saloja seuloo,
kunnes pimeyteensä havahtuu, nyt palelee ja odottaa . . .
Loppusanat.
Oli viimein kaikki hiljaa, vain savun tarina uinuvan maan yllä.
Oli Alisen yllä Ylinen, Ylisen alla Alinen, eivät revenneet ulottuvuudet. Ei löytänyt ukko äitiänsä, pohjan poika emoansa,
vaan vanhuutensa kohtasi, matkallansa viisastu, voitti kauhun kirkuvan, pelon pahan painajaisen,
palas takas elävien maahan, paisteeseen kevät auringon, kansakunnan tietäjäksi, oli voitokas Vanha Pohjan Poika.
Roni Jokinen 16. lokakuuta 2003
Työn tiedot
Tuonelan Suot
Haegl
» Kategoria: Kirjallisuus » Runot» Työn pituus: 742 sanaa» Työ lisätty: 30.01 - 2006» Kommentoitu: 4 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
En todellisuudessa osaa kirjoittaa Kalevalan runomittaan vaikka sitä tässä "runossa" jäljittelinkin. Valitan asiantuntijoiden silmistä vuotavaa verta.
Kommentit
Chimera
15:33 // 09.02 - 2006
Koetan kovasti lukea tämän kokonaisuudessa, mahtava suorastaan saagamainen teksti, varmasti ollut tekemistä ja mielikuvitukselle töitä myös. :)
surkk
22:48 // 15.04 - 2006
Yleensä en ihan silkkaa kehumista harrasta, mutta tämä on poikkeus. Kaunis teksti, hienosti kirjoitettu ja tyylikin on hallussa. Olet saanut tähän mahtipontisen, muinaisen tunnelman. 'Matka kesti päivän kaksi, jatkui aina kauemmaksi'-kohta ontuu jotenkin, mutta se on pientä :'> Kiitos tästä lukuelämyksestä.
RuttoKettu
18:16 // 08.08 - 2006
En ole asiantuntija, ehkä siksi silmäni eivät vuoda verta. En osaa kuin ihailla, kiehtova teksti.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!