Kaunokirjallisen työn esitys
Piparjuuren makuinen tyttö
Piparjuuren makuinen tyttö
Me olimme samalla luokalla aina: Anna ja minä. Siinä missä Anna oli männyn oksassa kieppuva poikatyttö, minä olin luiseva lukutoukka, joka toivoi romanttisen kiharoita hiuksia piikkisuoran pehkon tilalle. Nimesin huolellisesti jokaiselle viikonpäivälle oman hiuslenkkinsä, Anna suunnitteli puumajan rakentamista. Silti olimme erottamattomat, toisiaan täydentävät kuin erilaiset hedelmät koulun ruokalan salaatissa.
Iltapäivisin, kun taivas oli korkealla ja muut pelasivat pesäpalloa, me olimme karkkietsiviä. Se on hyvin vakavasti otettava ammatti, sillä sen harjoittajat ovat jatkuvasti vähenemään päin. Irtokarkkikioskit olivat rikospaikkojamme, läpinäkyvä muovipussi Mustamaijamme ja viikkorahakolikot aseemme. Ennen rikospaikalla vierailua suoritimme etsintäkuulutettujen huolellisen läpikäynnin. Loimme katalogin vaarallisimmista väärintekijöistä.
– Keltainen sokeribanaani, kolme tähteä, Anna luetteli ja istui käsittämättömässä jooga-asennossa mustavalkoisella kangassohvalla. – Salmiakkipääkallo, neljä tähteä, Mansikkaremmi kaksi…entä Päärynäpisarat?
– Kolme, vastasin. – Jälkimaku liian muovinen. Taskukokoiset vihkomme täyttyivät vauhdilla pastellinvärisistä tussinjäljistä.
Karkkietsivät suorittivat muitakin mielenkiintoisia tehtäviä. Kaikki epäilyttävältä haiskahtavat tapaukset vaativat aina penkomista. Kuten se rinnakkaisluokan tyttö, joka kulki aina samassa tupakalta haisevassa paidassa, jossa oli haalistuneen hevosen kuva rinnassa. Tyttö oli aina yksin, vaikka hymyili paljon ja oli naruhyppelyn mestari. Kouluaineissa hän ei menestynyt, vaan joutui usein opettajan tai oppilaiden naurunalaiseksi, unohteli asioita, jäi luokkaretkeltä kotiin, tuli liikuntatunnille ilman sisäkenkiä. Se tyttö oli omituinen – ja selvästi karkkietsivien kuumin tapaus numero yksi.
– Tiedätkö sä missä se asuu? Anna huikkasi pyörän satulasta kun kiisimme tuttua reittiä kohti kioskia.
– Mä oon kuullut että se asuis siellä postin luona, niissä mäellä olevissa kerrostaloissa. Miten nii? Anna polki edellä, ja sen vastaus hukkui tuuleen.
– Sen isä on jotenkin hämärä tyyppi, meidän äiti oli nähny sen vanhempainillassa. Yritin aloittaa toista lausetta, mutta tuulenpuhallus heitti hiukseni niskasta kasvoille ja meinasin tukehtua hedelmäpurkan ja hiustupsujen sekoitukseen.
Saavutimme kioskin pihan. Ampiainen hätisteli istutettuja samettiruusuja, kiersin sen kaukaa. Inhosin rumanharmaata pyöränlukkoani, joka oli ohuelle ranteelleni aivan liian jäykkä vääntää. Anna hihitti, käänsi avaintani leikiten ja vippasi olkansa yli avainnipun käteeni.
– Eikö susta ole yhtään epäilyttävää, että tänä kesänä täällä on ollu jo ainakin neljä tulipaloa ja joka kerta paloautot on ajanu just postille päin? Anna sanoi matalalla äänellä ja tuijotti pistävästi silmiin.
– Se muija on vielä tuhopolttaja! Mä sanon että me mennään paikan päälle tekemään havaintoja, Anna tuntui painostavan ilmaakin ympärillään, aurinko pakeni pilveen. Totta kai me mentäisiin.
Kioskin ovi aukesi helähtäen ja kaksi kikattelevaa tyttölasta työntyi ulos. Ruskettuneet naamat loistivat viikon parhaasta karkkisaaliista. Kumarruin kiinnittämään vaaleanvioletit tarralenkkarini paremmin. – Hei! Anna sähähti ja tuuppasi minua äkkiä selkään. – Piiloon! Katosimme salamana betoniseinävälikön taakse. Anna viittoili minua pysymään vaiti, vaikka oli itsekin tikahtumassa. Hän kurotti leukaansa varovasti seinämän toiselle puolelle. – Reitti selvä, hän kuiskasi nopeasti ja kiskoi minua ranteesta suu ovelassa virneessä. Kierteiset avainlenkkimme kilisivät tahdittaen juoksuaskeliamme.
– Kauan me vielä odotellaan? Aloin hermostua, tämä oli niin tyypillistä Annalta. Vaikka olin melkein vuoden vanhempi häntä, minä vikisin ja Anna vei. Kaivoin pussistani sokerimurusissa uivia hedelmäkarkkeja, vedin hampaillani vihreänkeltaista matoa poikki. Käteni tuoksuivat hiekan ja ulkoilman sekoitukselta. Juuri kun olin kalastelemassa toista matoa pussista, Anna polkaisi pyörällään hurjaan vauhtiin ja sentään vilkaisi suuntaani, huomasinko tulla perässä. Pujottelimme kapeilla jalkakäytävillä, ja muutaman korttelin läpi vilistettyämme tajusin että seuraamme autoa. Autoa! Polkupyörillä! Ilman kypärää! Painoin katseeni maahan, kun suhahdimme kotitaloni vierestä. Rukoilin että äiti ei olisi katselemassa. Toisin kuin Anna, jonka äiti oli kuitenkin töissä tai matkoilla. Onnekas lapsi. Meillä kyylättiin aina parvekkeelta.
Arvatenkin päädyimme postitalon kupeessa nukkuvaan kerrostalopihaan. Anna puhkui intoa ja piilotti pyöränsä ruotsinpihlajapusikkoon. Punainen bemari, jota olimme niin ammattimaisesti varjostaneet, oli ajanut parkkiin vieraspaikalle. – Mitä sä nyt aiot, sihahdin jännittyneenä. Voi luoja. Se aikoi sisälle rappukäytävään. Jätin lukitsemattoman pyöräni nojaamaan röpöläiseen seinään ja kiiruhdin Annan perään. – Adamson, se asuu täällä! Mä tiesin! Vilkaisin Annan osoittamaa nimitaulua ja kuva rinnakkaisluokkalaisesta tytöstä välähti mielessäni. Rappukäytävässä haisi tupakka ja joku palanut, seinät oli kaiverrettu täyteen jengitunnuksia, lattialla oli kuivunutta oksennusta. Yhden asunnon ovi oli murtunut sisäänpäin, ilmeisesti potkimisen seurauksena.
Anna alkoi kivuta portaita ja en voinut olla ihmettelemättä, mitä mahdollisesti tekisimme kun saavuttaisimme tytön kotioven. Soittaisimme ovikelloa? ”Moi, me ollaan niinku sun rinnakkaisluokalla ja aateltiin vaan kysyä saadaanko maistaa niitä sun karkkeja joita kävit ostamassa äsken, siis sattumalta oltiin siinä kiskalla ja nähtiin sut ja tota…”
Karkkietsivien olisi pidettävä vakava kokous koskien teemaa ”ammattietiikka”, huohotin melkein ääneen kipittäessäni portaita ylös.
– Nyt kyllä lopetat! Nyt saatanan akka annat jo olla! Jumalauta! karhea miesääni kaikui rappukäytävään. Käännyin vaistomaisesti kantapäilläni ja olin karkaamassa mahdollisimman kauas auringonpaisteeseen syömään rauhassa irtokarkkejani, mutta Anna takertui hihasta ja näytti sormellaan ylöspäin. Hyvä on. Yksi kerros enää.
Hiivimme viimeiset porrasaskelmat ja kaula pitkänä kurkimme millaisena yllä oleva kerros aukenisi eteemme. Nyt näin jo sen ovenkin, Adamson. Se oli auki. Riitelevä miesääni kumpusi mainosröykkiön takaa, tytöstä ei näkynyt merkkiäkään. Askelia. Risupartainen äijännaama pilkisti esiin oviaukosta ja tuijotti lasittunein silmiin meitä tiukasti. – Mitä helvettiä, eikö edes kotonaan saa olla rauhassa, viinanhuuruinen naama ärisi. Käytävän lattialla, aivan oven edessä kiilteli karamelli. Anna hyökkäsi sen kimppuun, mutisi jotain todistusaineistosta, ja lähti ravaamaan portaita alas. Kiitollisena pakoratkaisusta vyöryin hänen perässään ja möreä ääni jatkoi huutamistaan. Olin varma että meitä seurattiin. Katsomatta kertaakaan taakseni juoksin tunkkaisen rappukäytävän halki, hyppäsin viimeiset kolme askelmaa kuin Indiana Jones, revin Annan kanssa ulko-oven auki ja syöksyimme ulos turvaan, kevyeen kesäpäivän helmaan.
- Kato, tällasta mä en oo ennen nähnykkään, Anna naurahti ja pyöritteli kullanpunaiseen käärepaperiin puettua karamellia kämmenellään. – Maistetaanko? Paperi kierähti kuin piruetti paljastaen pitkulaisen, vaalean makeisen. Anna heitti sen korkealla kaarella ilmaan, otti kielellään kopin ja sulki silmänsä. – No onks hyvää, kysyin hymyillen. – Aika väkevää. Vähän ku sokerista piparjuurta. Kolme tähteä, Anna arvioi ja nyrpisti nenäänsä.
Piparjuuren makuinen tyttö
Me olimme samalla luokalla aina: Anna ja minä. Siinä missä Anna oli männyn oksassa kieppuva poikatyttö, minä olin luiseva lukutoukka, joka toivoi romanttisen kiharoita hiuksia piikkisuoran pehkon tilalle. Nimesin huolellisesti jokaiselle viikonpäivälle oman hiuslenkkinsä, Anna suunnitteli puumajan rakentamista. Silti olimme erottamattomat, toisiaan täydentävät kuin erilaiset hedelmät koulun ruokalan salaatissa.
Iltapäivisin, kun taivas oli korkealla ja muut pelasivat pesäpalloa, me olimme karkkietsiviä. Se on hyvin vakavasti otettava ammatti, sillä sen harjoittajat ovat jatkuvasti vähenemään päin. Irtokarkkikioskit olivat rikospaikkojamme, läpinäkyvä muovipussi Mustamaijamme ja viikkorahakolikot aseemme. Ennen rikospaikalla vierailua suoritimme etsintäkuulutettujen huolellisen läpikäynnin. Loimme katalogin vaarallisimmista väärintekijöistä.
– Keltainen sokeribanaani, kolme tähteä, Anna luetteli ja istui käsittämättömässä jooga-asennossa mustavalkoisella kangassohvalla. – Salmiakkipääkallo, neljä tähteä, Mansikkaremmi kaksi…entä Päärynäpisarat?
– Kolme, vastasin. – Jälkimaku liian muovinen. Taskukokoiset vihkomme täyttyivät vauhdilla pastellinvärisistä tussinjäljistä.
Karkkietsivät suorittivat muitakin mielenkiintoisia tehtäviä. Kaikki epäilyttävältä haiskahtavat tapaukset vaativat aina penkomista. Kuten se rinnakkaisluokan tyttö, joka kulki aina samassa tupakalta haisevassa paidassa, jossa oli haalistuneen hevosen kuva rinnassa. Tyttö oli aina yksin, vaikka hymyili paljon ja oli naruhyppelyn mestari. Kouluaineissa hän ei menestynyt, vaan joutui usein opettajan tai oppilaiden naurunalaiseksi, unohteli asioita, jäi luokkaretkeltä kotiin, tuli liikuntatunnille ilman sisäkenkiä. Se tyttö oli omituinen – ja selvästi karkkietsivien kuumin tapaus numero yksi.
– Tiedätkö sä missä se asuu? Anna huikkasi pyörän satulasta kun kiisimme tuttua reittiä kohti kioskia.
– Mä oon kuullut että se asuis siellä postin luona, niissä mäellä olevissa kerrostaloissa. Miten nii? Anna polki edellä, ja sen vastaus hukkui tuuleen.
– Sen isä on jotenkin hämärä tyyppi, meidän äiti oli nähny sen vanhempainillassa. Yritin aloittaa toista lausetta, mutta tuulenpuhallus heitti hiukseni niskasta kasvoille ja meinasin tukehtua hedelmäpurkan ja hiustupsujen sekoitukseen.
Saavutimme kioskin pihan. Ampiainen hätisteli istutettuja samettiruusuja, kiersin sen kaukaa. Inhosin rumanharmaata pyöränlukkoani, joka oli ohuelle ranteelleni aivan liian jäykkä vääntää. Anna hihitti, käänsi avaintani leikiten ja vippasi olkansa yli avainnipun käteeni.
– Eikö susta ole yhtään epäilyttävää, että tänä kesänä täällä on ollu jo ainakin neljä tulipaloa ja joka kerta paloautot on ajanu just postille päin? Anna sanoi matalalla äänellä ja tuijotti pistävästi silmiin.
– Se muija on vielä tuhopolttaja! Mä sanon että me mennään paikan päälle tekemään havaintoja, Anna tuntui painostavan ilmaakin ympärillään, aurinko pakeni pilveen. Totta kai me mentäisiin.
Kioskin ovi aukesi helähtäen ja kaksi kikattelevaa tyttölasta työntyi ulos. Ruskettuneet naamat loistivat viikon parhaasta karkkisaaliista. Kumarruin kiinnittämään vaaleanvioletit tarralenkkarini paremmin. – Hei! Anna sähähti ja tuuppasi minua äkkiä selkään. – Piiloon! Katosimme salamana betoniseinävälikön taakse. Anna viittoili minua pysymään vaiti, vaikka oli itsekin tikahtumassa. Hän kurotti leukaansa varovasti seinämän toiselle puolelle. – Reitti selvä, hän kuiskasi nopeasti ja kiskoi minua ranteesta suu ovelassa virneessä. Kierteiset avainlenkkimme kilisivät tahdittaen juoksuaskeliamme.
– Kauan me vielä odotellaan? Aloin hermostua, tämä oli niin tyypillistä Annalta. Vaikka olin melkein vuoden vanhempi häntä, minä vikisin ja Anna vei. Kaivoin pussistani sokerimurusissa uivia hedelmäkarkkeja, vedin hampaillani vihreänkeltaista matoa poikki. Käteni tuoksuivat hiekan ja ulkoilman sekoitukselta. Juuri kun olin kalastelemassa toista matoa pussista, Anna polkaisi pyörällään hurjaan vauhtiin ja sentään vilkaisi suuntaani, huomasinko tulla perässä. Pujottelimme kapeilla jalkakäytävillä, ja muutaman korttelin läpi vilistettyämme tajusin että seuraamme autoa. Autoa! Polkupyörillä! Ilman kypärää! Painoin katseeni maahan, kun suhahdimme kotitaloni vierestä. Rukoilin että äiti ei olisi katselemassa. Toisin kuin Anna, jonka äiti oli kuitenkin töissä tai matkoilla. Onnekas lapsi. Meillä kyylättiin aina parvekkeelta.
Arvatenkin päädyimme postitalon kupeessa nukkuvaan kerrostalopihaan. Anna puhkui intoa ja piilotti pyöränsä ruotsinpihlajapusikkoon. Punainen bemari, jota olimme niin ammattimaisesti varjostaneet, oli ajanut parkkiin vieraspaikalle. – Mitä sä nyt aiot, sihahdin jännittyneenä. Voi luoja. Se aikoi sisälle rappukäytävään. Jätin lukitsemattoman pyöräni nojaamaan röpöläiseen seinään ja kiiruhdin Annan perään. – Adamson, se asuu täällä! Mä tiesin! Vilkaisin Annan osoittamaa nimitaulua ja kuva rinnakkaisluokkalaisesta tytöstä välähti mielessäni. Rappukäytävässä haisi tupakka ja joku palanut, seinät oli kaiverrettu täyteen jengitunnuksia, lattialla oli kuivunutta oksennusta. Yhden asunnon ovi oli murtunut sisäänpäin, ilmeisesti potkimisen seurauksena.
Anna alkoi kivuta portaita ja en voinut olla ihmettelemättä, mitä mahdollisesti tekisimme kun saavuttaisimme tytön kotioven. Soittaisimme ovikelloa? ”Moi, me ollaan niinku sun rinnakkaisluokalla ja aateltiin vaan kysyä saadaanko maistaa niitä sun karkkeja joita kävit ostamassa äsken, siis sattumalta oltiin siinä kiskalla ja nähtiin sut ja tota…”
Karkkietsivien olisi pidettävä vakava kokous koskien teemaa ”ammattietiikka”, huohotin melkein ääneen kipittäessäni portaita ylös.
– Nyt kyllä lopetat! Nyt saatanan akka annat jo olla! Jumalauta! karhea miesääni kaikui rappukäytävään. Käännyin vaistomaisesti kantapäilläni ja olin karkaamassa mahdollisimman kauas auringonpaisteeseen syömään rauhassa irtokarkkejani, mutta Anna takertui hihasta ja näytti sormellaan ylöspäin. Hyvä on. Yksi kerros enää.
Hiivimme viimeiset porrasaskelmat ja kaula pitkänä kurkimme millaisena yllä oleva kerros aukenisi eteemme. Nyt näin jo sen ovenkin, Adamson. Se oli auki. Riitelevä miesääni kumpusi mainosröykkiön takaa, tytöstä ei näkynyt merkkiäkään. Askelia. Risupartainen äijännaama pilkisti esiin oviaukosta ja tuijotti lasittunein silmiin meitä tiukasti. – Mitä helvettiä, eikö edes kotonaan saa olla rauhassa, viinanhuuruinen naama ärisi. Käytävän lattialla, aivan oven edessä kiilteli karamelli. Anna hyökkäsi sen kimppuun, mutisi jotain todistusaineistosta, ja lähti ravaamaan portaita alas. Kiitollisena pakoratkaisusta vyöryin hänen perässään ja möreä ääni jatkoi huutamistaan. Olin varma että meitä seurattiin. Katsomatta kertaakaan taakseni juoksin tunkkaisen rappukäytävän halki, hyppäsin viimeiset kolme askelmaa kuin Indiana Jones, revin Annan kanssa ulko-oven auki ja syöksyimme ulos turvaan, kevyeen kesäpäivän helmaan.
- Kato, tällasta mä en oo ennen nähnykkään, Anna naurahti ja pyöritteli kullanpunaiseen käärepaperiin puettua karamellia kämmenellään. – Maistetaanko? Paperi kierähti kuin piruetti paljastaen pitkulaisen, vaalean makeisen. Anna heitti sen korkealla kaarella ilmaan, otti kielellään kopin ja sulki silmänsä. – No onks hyvää, kysyin hymyillen. – Aika väkevää. Vähän ku sokerista piparjuurta. Kolme tähteä, Anna arvioi ja nyrpisti nenäänsä.
Työn tiedot
Piparjuuren makuinen tyttö
Manda
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 890 sanaa» Työ lisätty: 23.02 - 2006» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Jotain ihan muuta kun tuo toinen novellini. Nostalgiaa lapsuudesta. Tai jotain. ^^
Kommentit
Henkkalei
15:28 // 23.02 - 2006
Ihanan nostalginen, kuten sanoitkin.
Viimeinen kappale sai minut entistä paremmalle tuulelle.
wempu
22:23 // 23.02 - 2006
Minusta tämä on jotenkin hirveän surullinen teksti,kun ajattelee että mitä sille tytölle siellä kerrostalossa oikein tapahtui,ja kun nämä päähenkilötytöt ovat liian lapsia tajutakseen...Silti ei tämän luettuaan osaa olla surullinen,tuo viimeinen kappale varmistaa sen. Tässä on vähän jotain samaa kuin novellissa Aurinko ikkunassa, kun minäkertoja on lapsi,häneltä jää monet maailman julmuudet huomaamatta. Tällaisia ajatuksia minussa herätti. Hieno novelli kertakaikkiaan.
Annabella
16:10 // 28.02 - 2006
Tykkään tästä enemmän joka lukukerralla. Kaunis ja haikea. Ihana kesä, ihana lapsuus, kaukana paha maailma, ainakin tietoisuudesta. En ollut aavistanut, että muistat minut tuollaisena. En itse muista paljon mitään, jännä ajatella että jossakin minussa asuu vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin tuollainen seikkailunhaluinen rämäpää.
tiiina
15:26 // 17.04 - 2006
Ihana, mukavasti kirjoitettu ja tuli tosiaankin kaikki kesät mieleen. <:
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!