Kaunokirjallisen työn esitys
Syytös
En meinannut nähdä tuulilasini läpi yhtään mitään. Kirkas kuu heijasti säteensä haalean jääpeitteen läpi suoraan silmiini ja tuulilasi loisti kirkkaana valoseinänä edessäni. Tarkkaan tiirailemalla näin siitä juuri ja juuri läpi, ehkä tien ääri viivat tai ojan - ainakin luulin olevani vielä tiellä.
Miksi ihmeessä vielä ajan tällä ruosteen syömällä metalliromulla? Neljän vuoden ajon jälkeen olen kai kiintynyt tähän autoon. Ehkä tunnetta vahvistaa se, että tämä on ensimmäiseni, sydämeni ainoa sulattaja - tyttöystäväni lisäksi.
Siinä vasta nainen!
Tapasin hänet kolme vuotta sitten joissakin satunnaisissa bileissä, jotka olivat kaverini pikkusiskon kaverin isoveljen järjestämät tupaantuliaiset, joihin ei pitänyt päästää ketään ulopuolisia. Ne olivat tämän kyseisen miehenalun ja hänen tyttöystävänsä kodin avajaiset.
Menin niihin juhliin hiukan epävarman oloisena. Enhän tuntenut sieltä ketään muuta, kuin kaverini, joka taas tunsi muutaman muun. Itse istuin johonkin nurkkaan ihmettelemään, kuinka helvetissä kolmekymmentä ihmistä mahtuu näin pieneen kämppään. Eivätkä mahtuneetkaan: suuri joukko bailaavia ihmisiä kaatui yllättäen juuri minun päälleni. Puristuin seinää vasten, enkä meinannut saada henkeä.
Pienessä paniikissa yritin madella joukon alta pois ja ottaessani maasta tukea käteni ei osunutkaan lattiaan, vaan siinä oli jotakin pehmeämpää: hysteerisesti naurava tyttö. Nousin ylös ja autoin jostain syystä tämän tuntemattoman tytön ylös. Hän kumartui vielä ahtaasti maahan ja nosti pudottamani pullon minulle: "Tämä kai kuuluu sinulle, näin kun istuit täällä kulmassa tämä kädessäsi." Hieman hämmentyneenä otin pullon käteeni ja olin hetken aivan hiljaa, katsellen tytön koko huoneen valaisevaa hymyä. Onneksi hän hymyili vain minulle, eikä kenellekään muulle. Menimme ulos tupakalle.
Pienen romanssin jälkeen, rakastuin tytön parhaimpaan ystävään, joka sinä päivänä istui ulkona juoden alkoholia ja itkien elämän perseyttä. Voi hyvä luoja, sitä hymyä, jolla hän loisti minulle, kun tarjosin hänelle tupakan.
Ajan vakaasti eteenpäin, kunnes oja hörppää yhtäkkiä renkaani. Määrätietoisesti painan hieman jarrua ja käännän hitaasti tielle päin, joilloin auto palaa tielle. Puhallin on pieneltä osin saanut sulatettua ikkunaa, mutta siitä on hyvin vaikea tiirailla ulos. Ehkä olisi parasta ostaa uusi auto.
Radiosta soi vartavasten opiskelijoille tarkoitettu ohjelma, jossa soi vain kyseisen tittelin omaavien toivomia kappaleita. Kuka oikeasti kuuntelee tällaista roskaa? Yksikään opiskelijakavereistani ei kuunteleen mitään tämän suuntaistakaan. Metallia me kuunnellaan ja paljon kuunnellaankin. Ne räkänaapurit soittivat poliisit paikalle, kun luulivat, että olimme uhraamassa heidän kissaansa Saatanalle. Todellisuudessa kissa vain piti meistä enemmän, kuin niistä snobipelleistä.
Tuulilasista alkaa jo näkemään läpi ja sisuksiani kalvanut jännitys laukesi ja hakeutui pois luotani. Vasemmalla puolellani oli synkkä metsä, jonne ei ehkä näin pimeällä uskaltaisi mennä. Oikealla puolellani taas avautui laaja pelto, jonne loin mielikuvituksellani juoksemaan joukon kauniita neitoja.
Ajelin tyytyväisenä tietä eteenpäin. Tätä jatkuisi vielä useita kilometrejä, mutta radiosta alkoi vihdoinkin soimaan vanhan ajan rokkia, joka iskee tajuntaani, kuin naulapyssyllä ampuisi. Mieleeni muistuu elokuva Amerikan Psyko, missä Crhistian Balen näyttelemä psykopaatti oli ampua naulapyssyllä sihteeriään takaraivoon, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja laski aseensa.
Hauskaa kuinka paljon asioita sitä ajattelee, kun on ihan yksin ja tunnelma on täydellinen. Hetki on kuin yrittäisi -- Mitä tapahtuisi jos nyt vain pysäyttäisin auton tähän ja lähtisin juoksemaan tuonne metsään? Naurahdan ääneen ajatukselle ja painan kaasua. Hetken päästä ilmeeni vakavoituu, emmin hetken ja painan hitaasti jarrua. Helvetti, tämä on outoa. Tekeeköhän hullut näin?
Painan hätävilkut päälle ja poistun autosta varoituskolmio kädessäni. Vien sen vain muutaman kymmenen metrin päähän ja ihmettelen tilannetta. Eihän tällaista kukaan tee - ainakin on kavereille kertomista. Hyppelen hetken paikoillani.
Tämä on oudointa, mitä olen koskaan tehnyt. Samalla tilanne on hyvin pelottava, metsä näyttää niin kuolleelta pimeässä. Jalkojeni alla katkeilevat oksat saavat aikaan kovan metelin, jonka takia ympärilleni syntyy illuusio ympärillä tapahtuvista metsätöistä. Niin kovan metelin se luo. Välillä luulen kuulevani väärän äänen, eli mukaan kuulumattoman äänen. Äänen, joka ei johdu minusta ja pysähdyn paikoilleni kuuntelemaan. Silloin metsään laskeutuu aavemainen hiljaisuus, jonka haluan heti pois. Jatkan matkaa.
Hetken juostuani ja välillä pysähtyeni alan hengästymään hieman. Kurkkuuni alkaa sattumaan ja luulen, että olisi parasta kääntyä takaisin. Kun käännyn, kompastun oksaan ja lennän maahan. Nousen ylös maasta ja mieleeni muistuu äkkiä tyttö, joka minulle ensimmäisenä bileissä hymyili. Nousen ja jatkan matkaani autoa kohti. Ainakin uskon, että autoni oli edessä päin.
Juoksin lisää, kunnes näin yhtäkkiä kirkkaiden valojen vilkkuvan. Painava epätietoisuuden taakka putosi harteiltani, kun tiesin löytäneeni tien - en ollut eksynyt, kuten jo minuuttien ajan luulin. Juoksen tielle, kun kirkkaat valot häikäisevät silmäni. Edessäni on kaksi autoa, joista toinen on minun autoni, toinen taitaa olla poliisiiauto. Kuulen askelia ja luulen edessäni olevan kaksi konstaapelia.
"Nuoren Jeannen olisi jo pitänyt palata kotiin.", toinen konstaapeleista sanoo minulle, johon toinen jatkaa: "vanha suola taitaa aina janottaa." -"Mitä ihmettä te höpisette?", kysyn poliiseilta. "Te olette pidätetty epäiltynä murhasta, nuori herra." Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä miehet puhuvat. "Mutta enhän minä ole mitään tehnyt.", vakuuttelen konstaapeleille.
"Vai, että lähditte muuten vaan metsään juoksemaan?", he naurahtavat yhteen ääneen ja lyhyempi heistä jatkaa: "Tuo on typerin selitys, mitä olen ikinä kuullut. Katsokaapa käsiänne, herra." Vilkaisen käsiäni ja lasken ne taas alas. Kuluu täsmälleen kaksi sekuntia, kun aivoni vihdoin rekisteröi verillä tahritut käteni: "Ei, ei. Mitä tämä on? Mitä tämä on?!", huudan ja kysyn heiltä.
"Tiedättekö kuinka paljon kylmäverisestä murhasta voi saada vankeutta, herra?", kookkaampi mies kysyy. "Mitä.. mitä te..? Mitä tämä..?", yritän änkyttää. Tällä hetkellä luulen tosissani pystyväni palaamaan ajassa hetkeen, jolloin mietin pysähtymistä ja metsään juoksemista. Jarrun sijasta olisin painanut kaasua. "15-20:een vuotta", mies vastaa ja nauraa päälle.
Otan askeleen taaksepäin ja käännyn ja olen pinkaisemassa karkuun, kun mies vetää aseen esille, nostaa sen ylös. Tiedän mitä tulee tapahtumaan, mutta adrenaliinin takia en voi enää pysähtyä. Miksi hän antaa minulle tämän armonhetken? Kuuluu laukaus ja kaadun maahan. Konstaapeli ampui minua oikeaan taipeeseen - luoti lävisti polveni. "Pysähtykää, hyvä herra!", mies huutaa ja nauraa.
Käännyn ympäri ja yritän raahautua poispäin, mutta miehet tuleva aivan viereeni. "Magnus, mitä meidän pitäisi mielestäsi tehdä tälle nuorelle herralle?" - "En tiedä vielä Carlos-hyvä. Ehkä pidätämme hänet ja syytämme häntä murhasta, eikös kaikki näytä siltä?" He nostavat minut ja vievät autoon. Verenhukkani vuoksi oloni on hieman heiveröinen. En kunnolla tiedä enää mitä tapahtuu. Muistan vain kun juoksin metsässä. Voisinko olla samanlailla skitsofreenikko, kuin joissakin elokuvissa. Ja olisin todella tappanut jonkun?
Minähän kompastuin metsässä johonkin. Mitä jos se ei ollutkaan oksa? Jos kompastuin ruumiiseen ja käteni näin tarhaantuivat vereen. Ja mitä jos? Tämä on kaikki vain huonoa onneani. Ruumis siis oli jo metsässä - tyttö parka - ja minä vain kompastuin häneen ja nyt konstaapelit luulevat minun tappaneen tytön.
Yritän nousta ylös pakettiauton takatilasta. Koputan oveen ja huudan: "Hyvät konstaapelit. Keksin juuri selityksen siihen, miksi käteni ovat veressä!" Olen niin iloinen, sillä tulen selviämään tästäkin. Voi että mikä ilta minulla onkaan takana. Kaverit eivät tule koskaan uskomaan tätä.
Auto pysähtyy äkisti ja hetken päästä joku avaa takaovet. Näen vierellä punaisen auton, jota en ainakaan omakseni tunnista. "Keksin juuri selityksen sille, miksi käteni ovat veriset.", huoun hänelle elämäniloani. Mies pysähtyy kuuntelemaan ja aloitan: "Minä kompastuin tuolla metsässä johonkin. Ehkä se oli ruumis ja niin käteni tarhaantuivat." Mies ottaa minusta taas kiinni ja vie minut punaisen auton taakse, avaa takakontin ja heittää minut sinne. Hän tukkii suuni ja katsoo minua hetken silmiin. Olen hämilläni ja mietin vielä kerran, miksi ihmeessä pysähdyin juuri tänään. Miksi edes piti pysähtyä?
Mies kaivaa aseensa kotelostaan ja osoittaa aseella kohti päätäni: "Hyvä herra, miten ihmeessä me tiesimme, että metsässä oli ruumis?"
Seuraavana aamuna poliisiauto saapuu punaisen Volvon viereen. Kaksi konstaapelia löytää takakontista ruumiin, jota on ammuttu kahdesti, polveen ja päähän. Metsästä, kahden kilometrin päästä löytyi tyttö, joka oli ampunut itseään kuolettavasti. Toinen konstaapeleista otti aseen tytön kädestä ja pudotti lippaan käteensä. Aseella oli ammuttu kolmesti.
En meinannut nähdä tuulilasini läpi yhtään mitään. Kirkas kuu heijasti säteensä haalean jääpeitteen läpi suoraan silmiini ja tuulilasi loisti kirkkaana valoseinänä edessäni. Tarkkaan tiirailemalla näin siitä juuri ja juuri läpi, ehkä tien ääri viivat tai ojan - ainakin luulin olevani vielä tiellä.
Miksi ihmeessä vielä ajan tällä ruosteen syömällä metalliromulla? Neljän vuoden ajon jälkeen olen kai kiintynyt tähän autoon. Ehkä tunnetta vahvistaa se, että tämä on ensimmäiseni, sydämeni ainoa sulattaja - tyttöystäväni lisäksi.
Siinä vasta nainen!
Tapasin hänet kolme vuotta sitten joissakin satunnaisissa bileissä, jotka olivat kaverini pikkusiskon kaverin isoveljen järjestämät tupaantuliaiset, joihin ei pitänyt päästää ketään ulopuolisia. Ne olivat tämän kyseisen miehenalun ja hänen tyttöystävänsä kodin avajaiset.
Menin niihin juhliin hiukan epävarman oloisena. Enhän tuntenut sieltä ketään muuta, kuin kaverini, joka taas tunsi muutaman muun. Itse istuin johonkin nurkkaan ihmettelemään, kuinka helvetissä kolmekymmentä ihmistä mahtuu näin pieneen kämppään. Eivätkä mahtuneetkaan: suuri joukko bailaavia ihmisiä kaatui yllättäen juuri minun päälleni. Puristuin seinää vasten, enkä meinannut saada henkeä.
Pienessä paniikissa yritin madella joukon alta pois ja ottaessani maasta tukea käteni ei osunutkaan lattiaan, vaan siinä oli jotakin pehmeämpää: hysteerisesti naurava tyttö. Nousin ylös ja autoin jostain syystä tämän tuntemattoman tytön ylös. Hän kumartui vielä ahtaasti maahan ja nosti pudottamani pullon minulle: "Tämä kai kuuluu sinulle, näin kun istuit täällä kulmassa tämä kädessäsi." Hieman hämmentyneenä otin pullon käteeni ja olin hetken aivan hiljaa, katsellen tytön koko huoneen valaisevaa hymyä. Onneksi hän hymyili vain minulle, eikä kenellekään muulle. Menimme ulos tupakalle.
Pienen romanssin jälkeen, rakastuin tytön parhaimpaan ystävään, joka sinä päivänä istui ulkona juoden alkoholia ja itkien elämän perseyttä. Voi hyvä luoja, sitä hymyä, jolla hän loisti minulle, kun tarjosin hänelle tupakan.
Ajan vakaasti eteenpäin, kunnes oja hörppää yhtäkkiä renkaani. Määrätietoisesti painan hieman jarrua ja käännän hitaasti tielle päin, joilloin auto palaa tielle. Puhallin on pieneltä osin saanut sulatettua ikkunaa, mutta siitä on hyvin vaikea tiirailla ulos. Ehkä olisi parasta ostaa uusi auto.
Radiosta soi vartavasten opiskelijoille tarkoitettu ohjelma, jossa soi vain kyseisen tittelin omaavien toivomia kappaleita. Kuka oikeasti kuuntelee tällaista roskaa? Yksikään opiskelijakavereistani ei kuunteleen mitään tämän suuntaistakaan. Metallia me kuunnellaan ja paljon kuunnellaankin. Ne räkänaapurit soittivat poliisit paikalle, kun luulivat, että olimme uhraamassa heidän kissaansa Saatanalle. Todellisuudessa kissa vain piti meistä enemmän, kuin niistä snobipelleistä.
Tuulilasista alkaa jo näkemään läpi ja sisuksiani kalvanut jännitys laukesi ja hakeutui pois luotani. Vasemmalla puolellani oli synkkä metsä, jonne ei ehkä näin pimeällä uskaltaisi mennä. Oikealla puolellani taas avautui laaja pelto, jonne loin mielikuvituksellani juoksemaan joukon kauniita neitoja.
Ajelin tyytyväisenä tietä eteenpäin. Tätä jatkuisi vielä useita kilometrejä, mutta radiosta alkoi vihdoinkin soimaan vanhan ajan rokkia, joka iskee tajuntaani, kuin naulapyssyllä ampuisi. Mieleeni muistuu elokuva Amerikan Psyko, missä Crhistian Balen näyttelemä psykopaatti oli ampua naulapyssyllä sihteeriään takaraivoon, mutta tulikin toisiin aatoksiin ja laski aseensa.
Hauskaa kuinka paljon asioita sitä ajattelee, kun on ihan yksin ja tunnelma on täydellinen. Hetki on kuin yrittäisi -- Mitä tapahtuisi jos nyt vain pysäyttäisin auton tähän ja lähtisin juoksemaan tuonne metsään? Naurahdan ääneen ajatukselle ja painan kaasua. Hetken päästä ilmeeni vakavoituu, emmin hetken ja painan hitaasti jarrua. Helvetti, tämä on outoa. Tekeeköhän hullut näin?
Painan hätävilkut päälle ja poistun autosta varoituskolmio kädessäni. Vien sen vain muutaman kymmenen metrin päähän ja ihmettelen tilannetta. Eihän tällaista kukaan tee - ainakin on kavereille kertomista. Hyppelen hetken paikoillani.
Tämä on oudointa, mitä olen koskaan tehnyt. Samalla tilanne on hyvin pelottava, metsä näyttää niin kuolleelta pimeässä. Jalkojeni alla katkeilevat oksat saavat aikaan kovan metelin, jonka takia ympärilleni syntyy illuusio ympärillä tapahtuvista metsätöistä. Niin kovan metelin se luo. Välillä luulen kuulevani väärän äänen, eli mukaan kuulumattoman äänen. Äänen, joka ei johdu minusta ja pysähdyn paikoilleni kuuntelemaan. Silloin metsään laskeutuu aavemainen hiljaisuus, jonka haluan heti pois. Jatkan matkaa.
Hetken juostuani ja välillä pysähtyeni alan hengästymään hieman. Kurkkuuni alkaa sattumaan ja luulen, että olisi parasta kääntyä takaisin. Kun käännyn, kompastun oksaan ja lennän maahan. Nousen ylös maasta ja mieleeni muistuu äkkiä tyttö, joka minulle ensimmäisenä bileissä hymyili. Nousen ja jatkan matkaani autoa kohti. Ainakin uskon, että autoni oli edessä päin.
Juoksin lisää, kunnes näin yhtäkkiä kirkkaiden valojen vilkkuvan. Painava epätietoisuuden taakka putosi harteiltani, kun tiesin löytäneeni tien - en ollut eksynyt, kuten jo minuuttien ajan luulin. Juoksen tielle, kun kirkkaat valot häikäisevät silmäni. Edessäni on kaksi autoa, joista toinen on minun autoni, toinen taitaa olla poliisiiauto. Kuulen askelia ja luulen edessäni olevan kaksi konstaapelia.
"Nuoren Jeannen olisi jo pitänyt palata kotiin.", toinen konstaapeleista sanoo minulle, johon toinen jatkaa: "vanha suola taitaa aina janottaa." -"Mitä ihmettä te höpisette?", kysyn poliiseilta. "Te olette pidätetty epäiltynä murhasta, nuori herra." Minulla ei ole mitään käsitystä, mistä miehet puhuvat. "Mutta enhän minä ole mitään tehnyt.", vakuuttelen konstaapeleille.
"Vai, että lähditte muuten vaan metsään juoksemaan?", he naurahtavat yhteen ääneen ja lyhyempi heistä jatkaa: "Tuo on typerin selitys, mitä olen ikinä kuullut. Katsokaapa käsiänne, herra." Vilkaisen käsiäni ja lasken ne taas alas. Kuluu täsmälleen kaksi sekuntia, kun aivoni vihdoin rekisteröi verillä tahritut käteni: "Ei, ei. Mitä tämä on? Mitä tämä on?!", huudan ja kysyn heiltä.
"Tiedättekö kuinka paljon kylmäverisestä murhasta voi saada vankeutta, herra?", kookkaampi mies kysyy. "Mitä.. mitä te..? Mitä tämä..?", yritän änkyttää. Tällä hetkellä luulen tosissani pystyväni palaamaan ajassa hetkeen, jolloin mietin pysähtymistä ja metsään juoksemista. Jarrun sijasta olisin painanut kaasua. "15-20:een vuotta", mies vastaa ja nauraa päälle.
Otan askeleen taaksepäin ja käännyn ja olen pinkaisemassa karkuun, kun mies vetää aseen esille, nostaa sen ylös. Tiedän mitä tulee tapahtumaan, mutta adrenaliinin takia en voi enää pysähtyä. Miksi hän antaa minulle tämän armonhetken? Kuuluu laukaus ja kaadun maahan. Konstaapeli ampui minua oikeaan taipeeseen - luoti lävisti polveni. "Pysähtykää, hyvä herra!", mies huutaa ja nauraa.
Käännyn ympäri ja yritän raahautua poispäin, mutta miehet tuleva aivan viereeni. "Magnus, mitä meidän pitäisi mielestäsi tehdä tälle nuorelle herralle?" - "En tiedä vielä Carlos-hyvä. Ehkä pidätämme hänet ja syytämme häntä murhasta, eikös kaikki näytä siltä?" He nostavat minut ja vievät autoon. Verenhukkani vuoksi oloni on hieman heiveröinen. En kunnolla tiedä enää mitä tapahtuu. Muistan vain kun juoksin metsässä. Voisinko olla samanlailla skitsofreenikko, kuin joissakin elokuvissa. Ja olisin todella tappanut jonkun?
Minähän kompastuin metsässä johonkin. Mitä jos se ei ollutkaan oksa? Jos kompastuin ruumiiseen ja käteni näin tarhaantuivat vereen. Ja mitä jos? Tämä on kaikki vain huonoa onneani. Ruumis siis oli jo metsässä - tyttö parka - ja minä vain kompastuin häneen ja nyt konstaapelit luulevat minun tappaneen tytön.
Yritän nousta ylös pakettiauton takatilasta. Koputan oveen ja huudan: "Hyvät konstaapelit. Keksin juuri selityksen siihen, miksi käteni ovat veressä!" Olen niin iloinen, sillä tulen selviämään tästäkin. Voi että mikä ilta minulla onkaan takana. Kaverit eivät tule koskaan uskomaan tätä.
Auto pysähtyy äkisti ja hetken päästä joku avaa takaovet. Näen vierellä punaisen auton, jota en ainakaan omakseni tunnista. "Keksin juuri selityksen sille, miksi käteni ovat veriset.", huoun hänelle elämäniloani. Mies pysähtyy kuuntelemaan ja aloitan: "Minä kompastuin tuolla metsässä johonkin. Ehkä se oli ruumis ja niin käteni tarhaantuivat." Mies ottaa minusta taas kiinni ja vie minut punaisen auton taakse, avaa takakontin ja heittää minut sinne. Hän tukkii suuni ja katsoo minua hetken silmiin. Olen hämilläni ja mietin vielä kerran, miksi ihmeessä pysähdyin juuri tänään. Miksi edes piti pysähtyä?
Mies kaivaa aseensa kotelostaan ja osoittaa aseella kohti päätäni: "Hyvä herra, miten ihmeessä me tiesimme, että metsässä oli ruumis?"
Seuraavana aamuna poliisiauto saapuu punaisen Volvon viereen. Kaksi konstaapelia löytää takakontista ruumiin, jota on ammuttu kahdesti, polveen ja päähän. Metsästä, kahden kilometrin päästä löytyi tyttö, joka oli ampunut itseään kuolettavasti. Toinen konstaapeleista otti aseen tytön kädestä ja pudotti lippaan käteensä. Aseella oli ammuttu kolmesti.
Työn tiedot
Syytös
Ikhtus
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1192 sanaa» Työ lisätty: 20.11 - 2005» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 3 kerta(a)
Tietoa työstä:
En ole kerennyt vielä tarkistamaan kirjoitus-/virheitä, joten siinä pieni varoituksen sananen lukijoille. Tekiessä kului pari tuntia ja varmaan palaan vielä korjailemaan ja hienosäätämään tarinaa. Lukemisen iloa! (ps. alku on tylsä <3)
Kommentit
Airy
01:05 // 21.11 - 2005
Teepäs kappalejako selvemmän näköseksi.? Lukasin muitakin novellejasi ja sama asia paistoi silmiini. Ehkä siirrät kappaleiden ensimmäisiä rivejä hieman etiä päin tai jätät kokonaan yhden rivin väliä. Taitavaa tekstiähänä tämä muuten on. Suosittelen myös, kuten itsekin jo sanoit, että tarkistaisit ja korjaisit virheet - niitä on muutamia. Käytettiinkö novellissassi kuulapyssyä.? Kiitos ja anteeksi.
sirpale
19:18 // 23.11 - 2005
jei, lisempää sun tekstiä.
miten teet tän? tai siis toi alku kuulosti taas iahn joltain muulta ja kuitenki loppu oli tommonen. onhan se hyvä et osaat hommas.
hienoa, jälleen kerran ^^
GemineWings
17:14 // 02.09 - 2007
Tämä novelli tempaisee hyvin mukaansa. :)
Tässä on mukavasti meininkiä, pidän siitä. Niitä kun täällä saa suhteellisen harvoin lukea.
Ehkä noiden kuolemien loppuratkaisu jäi vähän epäselväksi, itse tulkitsin noiden ensimmäisten miesten surmanneen ensin tytön ja sitten lavastavan syyllisen. Mutta loppu antoi ymmärtää, että tytön henki olisi ollut surmassa jollakin tavalla mukana, kun tarinan minäkertoja kuoli. Tuota voisi selventää vähän enemmän, mikäli haluat selkeämmän suunnan novellille. Mutta jos tahdot jättää tämän avoimemmaksi, niin sitten ei mitään ongelmaa. ^^
Toinen seikka on, että kertojatyyppi vaihtuu tuossa lopussa minäkertojasta ulkopuoliseen kertojaan. Toisaalta tuo voisi olla hyvä tyylikeino, mutta ehkä silti kannattaisin jomman kumman valitsemista tässä tapauksessa. Ehkäpä siten, että kertojatyyppi voisi olla "kaikkitietävä", eli kertoja kertoo ulkopuolisin silmin, mutta porautuu silti tuon päähenkilön sielunelämään?
Mukaansa tempaavaa tekstiä, pidän kovasti kerronnasta. Helppolukuista ja hyvin etenevää. Samoin pidän tuosta lukijan nappaamisesta novelliin arkipäiväisillä seikoilla, esimerkiksi automatkalla ja entisen tyttöystävän muistelulla.
Hienoa kerrontaa ja näppärä tarina. Pidän. :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!