Kaunokirjallisen työn esitys
#0: Kellot.
Thamur:
Ei täällä hiljaista ole, huutavat sielut tyhjyyttään.
Korppi puun oksalla, hiljaa katsoo säälien.
Aukinaisesta haavasta, juoksee sydänveri punainen,
tahraa lumen valkeuden, huurten kedon kukkien.
Kuin veitsen terä loputon, valtaa kipu minut nauraen.
Ovat silmäni sameat sokaistut, mutta silti näen tyhjyyden.
Kuulen kutsun... kellojen.
Kasvoni vääntyneet väsyneet, käteni kohmeat, kylmät.
Ajatus hiljaa hämärtynyt, mieleni mustuen murtunut.
Nyt pimeys minut valtaa, kun kellot koleat soivat.
Ei aikonut minua maasta nostaa, soittaja kellojen kylmien,
niin kauan olen maannut, että olen jo maatunut.
Olen kitunut kärsinyt, väsynyt ja nääntynyt,
Olen halunnut himoinnut, vihannut ja tuhonnut,
elämäni ruumiini sieluni, henkeni tunteeni mieleni,
rakkauteni, siipeni, edestä kellojen unipuun.
Olen yksin tällä kedolla, jolla uni valtaa kulkijan.
Olen yksin puun juurella, josta kellot kutsuvat,
ylös nousemaan, ylös kellojen luo, ylös nousemaan, ylös kutsujan luo.
Vaan en pääse, vaan en nouse, en nyt, enkä huomennakaan.
Kellot soivat, tuoden tuskan, kellot soivat, tuoden unen.
Maasta roudan rososta, juuret syleilyynsä kietoivat,
vajosin alle kellojen puun, syvälle alle unien puun.
Joka päivä, joka yö, kanssa kellojen uhrien, kuulen kuinka
myrsky nousee, tunnen kuinka taivas mustuu.
Kertoja:
Silloin nousee maasta henki, sielu kellonsoittajan,
tarttuu sauvaan sumuiseen, varteen vaskivasaran.
Ja pohjoistuuli puhaltaa, ollen ulkopuolinen,
ja pohjoistuuli puhaltaa, lyö loven kylkeen kellojen.
Ja pohjoistuuli puhaltaa, ollen ulkopuolinen,
ja pohjoistuuli puhaltaa, kylmää varsiin oksien.
Ja kellojen uhrit laulaa, vaikerrus kurjien kohtalon.
Ja kukat puun juurella, ne ovat valheen kukkia.
Kurja polunkulkija, raukka vaeltaja väsynyt,
kuulee kutsun kellojen, huudon tuulen pohjoisen,
ja niin juoksee veri jälleen alas aukinaisesta haavasta,
ja niin hänet kipu valtaa, kuin veitsenterä loputon.
Petollisuuden terälehti, kauniin kutsun pilkkalaulu,
taas on mies puunjuurella....
Kellonkutsuma kuolevainen, makaa alla unipuun,
juurella kalman kellopuun, nousee maasta juurakko.
Thamur:
Ei täällä hiljaista ole, huutavat sielut tyhjyyttään.
Korppi puun oksalla, hiljaa katsoo säälien.
Aukinaisesta haavasta, juoksee sydänveri punainen,
tahraa lumen valkeuden, huurten kedon kukkien.
Kuin veitsen terä loputon, valtaa kipu minut nauraen.
Ovat silmäni sameat sokaistut, mutta silti näen tyhjyyden.
Kuulen kutsun... kellojen.
Kasvoni vääntyneet väsyneet, käteni kohmeat, kylmät.
Ajatus hiljaa hämärtynyt, mieleni mustuen murtunut.
Nyt pimeys minut valtaa, kun kellot koleat soivat.
Ei aikonut minua maasta nostaa, soittaja kellojen kylmien,
niin kauan olen maannut, että olen jo maatunut.
Olen kitunut kärsinyt, väsynyt ja nääntynyt,
Olen halunnut himoinnut, vihannut ja tuhonnut,
elämäni ruumiini sieluni, henkeni tunteeni mieleni,
rakkauteni, siipeni, edestä kellojen unipuun.
Olen yksin tällä kedolla, jolla uni valtaa kulkijan.
Olen yksin puun juurella, josta kellot kutsuvat,
ylös nousemaan, ylös kellojen luo, ylös nousemaan, ylös kutsujan luo.
Vaan en pääse, vaan en nouse, en nyt, enkä huomennakaan.
Kellot soivat, tuoden tuskan, kellot soivat, tuoden unen.
Maasta roudan rososta, juuret syleilyynsä kietoivat,
vajosin alle kellojen puun, syvälle alle unien puun.
Joka päivä, joka yö, kanssa kellojen uhrien, kuulen kuinka
myrsky nousee, tunnen kuinka taivas mustuu.
Kertoja:
Silloin nousee maasta henki, sielu kellonsoittajan,
tarttuu sauvaan sumuiseen, varteen vaskivasaran.
Ja pohjoistuuli puhaltaa, ollen ulkopuolinen,
ja pohjoistuuli puhaltaa, lyö loven kylkeen kellojen.
Ja pohjoistuuli puhaltaa, ollen ulkopuolinen,
ja pohjoistuuli puhaltaa, kylmää varsiin oksien.
Ja kellojen uhrit laulaa, vaikerrus kurjien kohtalon.
Ja kukat puun juurella, ne ovat valheen kukkia.
Kurja polunkulkija, raukka vaeltaja väsynyt,
kuulee kutsun kellojen, huudon tuulen pohjoisen,
ja niin juoksee veri jälleen alas aukinaisesta haavasta,
ja niin hänet kipu valtaa, kuin veitsenterä loputon.
Petollisuuden terälehti, kauniin kutsun pilkkalaulu,
taas on mies puunjuurella....
Kellonkutsuma kuolevainen, makaa alla unipuun,
juurella kalman kellopuun, nousee maasta juurakko.
Työn tiedot
#0: Kellot.
Xy
» Kategoria: Kirjallisuus » Laulujen sanoitukset» Työn pituus: 230 sanaa» Työ lisätty: 20.05 - 2006» Kommentoitu: 0 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Sanoitukset kappaleesta Kellot.
Thamurin Saaga EP:n alkuperäinen yhdeksäs raita jota ei julkaistu.
(Nimensä mukaisesti Thamurin Saaga on eeppinen saaga ja tarina avautunee kokonaisuudessaan vasta kaikkien kappaleiden sanoitusten lukemisen jälkeen. Jos silloinkaan....)
Lyriikat loi: Haegl & Error.
Kommentit
Työlle ei ole kirjoitettu kommentteja!
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!