Kaunokirjallisen työn esitys
Cactaceae
Polttava aurinko taivaankannen laella heijastuu alapuolella aukeavan kuivan ja halkeilleen valtameren pintaan lainaten sille karun sävynsä. Sininen ja okra iskeytyvät horisontissa toisiaan vasten; kuin halkaisten kaiken olemassa olevan, jakaen kaikkeuden kahtia. Savipöly tanssii väreilevän ilman syleilyssä verkkaista tanssiaan ja tunkeutuu sieraimiin ja korviin. Otsaltani vierähtelevät hikikarpalot haihtuvat ohimoille.
Sana ”ääretön” saa täällä aivan uuden merkityksen. Etäisyyksien arvioiminen on mahdotonta, sillä maamerkkejä ei ole. En tiedä, olenko kulkenut tästä jo eilen vai kuljettavatko jalkani minua aivan uusia reittejä pitkin. Aluksi yritin pitää mieleni virkeänä seuraamalla railoja ja halkeamia, jotka kuumuus oli aikojen kuluessa veistänyt saviseen maahan. Pian verkkokalvoni täytti seittimäinen haamukuva, joka piirtyi eteeni minne ikinä katsoinkin.
Auringolla on tapana kellua taivaalla tarpeettoman pitkiä aikoja, ja yön rauhoittava viileys on vain hetkellinen harha. Pimeitä tunteja ei koskaan ole liiaksi eivätkä valo ja lämpö milloinkaan lopu kesken. Vettä en uskalla edes ajatella, sillä nestetasapainoni riippuu enää tahdonvoimastani.
Länttä kohti kahden päivän ajan, minulle sanottiin. Lupasivat minun olevan perillä ennen kuin huomaankaan ja antoivat hevosenkin. Eläin otti jalat alleen puolentoista päivän kulkemisen jälkeen ja vei mukanaan suurimman osan vesivarannoistani ja ruokatarvikkeistani. Hattuni se jätti. Juoksin elikon kannoilla muutaman minuutin, ennen kuin ymmärsin oman ahdinkoni: olin keskellä erämaata seuranani vain muutama litra vettä ja ajan murjoma hattu. Tyhjyyttä oli silmänkantamattomiin, ja minä olin yksin tyhjyydessä.
Aurinko vajoaa hiljalleen silmieni tasolle, ja päättelen kulkevani oikeaan suuntaan. Ellen kuivu kokoon seuraavien tuntien aikana, minua vastaan kävelee keidas ja hevoseni päättää palata, saatan hyvinkin päästä perille. Optimismi on paras ystäväni täällä naurettavassa autiudessa.
Kirkas valo saa minut siristelemään silmiäni. Kiroan, varjostan kasvojani kädelläni ja toivon ajan juoksevan nopeammin kohti yötä. Kun katsahdan kohti horisonttia, huomaan hahmon. Se näyttää tulevan minua kohti, ja vaikken auringon sokaisemana näekään sitä selkeästi, tiedän sen olevan pelastajani.
Juoksen hahmoa kohti kiitostani huutaen. Enää en välitä säästää voimiani, pian en enää ole yksin ja avuttomana tämän aavikon keskellä. Pian minulle tarjotaan vettä, pian pääsen perille.
Joka askeleella muuttuu edessäni häilyvä hahmo selkeämmäksi ja selkeämmäksi. Hetkeä ennen sen saavuttamista minut valtaa epätoivo ja pettymys. Enää en jaksa pysäyttää itseäni ja juoksen voimattomana perille asti.
Törmään kaktukseen.
Polttava aurinko taivaankannen laella heijastuu alapuolella aukeavan kuivan ja halkeilleen valtameren pintaan lainaten sille karun sävynsä. Sininen ja okra iskeytyvät horisontissa toisiaan vasten; kuin halkaisten kaiken olemassa olevan, jakaen kaikkeuden kahtia. Savipöly tanssii väreilevän ilman syleilyssä verkkaista tanssiaan ja tunkeutuu sieraimiin ja korviin. Otsaltani vierähtelevät hikikarpalot haihtuvat ohimoille.
Sana ”ääretön” saa täällä aivan uuden merkityksen. Etäisyyksien arvioiminen on mahdotonta, sillä maamerkkejä ei ole. En tiedä, olenko kulkenut tästä jo eilen vai kuljettavatko jalkani minua aivan uusia reittejä pitkin. Aluksi yritin pitää mieleni virkeänä seuraamalla railoja ja halkeamia, jotka kuumuus oli aikojen kuluessa veistänyt saviseen maahan. Pian verkkokalvoni täytti seittimäinen haamukuva, joka piirtyi eteeni minne ikinä katsoinkin.
Auringolla on tapana kellua taivaalla tarpeettoman pitkiä aikoja, ja yön rauhoittava viileys on vain hetkellinen harha. Pimeitä tunteja ei koskaan ole liiaksi eivätkä valo ja lämpö milloinkaan lopu kesken. Vettä en uskalla edes ajatella, sillä nestetasapainoni riippuu enää tahdonvoimastani.
Länttä kohti kahden päivän ajan, minulle sanottiin. Lupasivat minun olevan perillä ennen kuin huomaankaan ja antoivat hevosenkin. Eläin otti jalat alleen puolentoista päivän kulkemisen jälkeen ja vei mukanaan suurimman osan vesivarannoistani ja ruokatarvikkeistani. Hattuni se jätti. Juoksin elikon kannoilla muutaman minuutin, ennen kuin ymmärsin oman ahdinkoni: olin keskellä erämaata seuranani vain muutama litra vettä ja ajan murjoma hattu. Tyhjyyttä oli silmänkantamattomiin, ja minä olin yksin tyhjyydessä.
Aurinko vajoaa hiljalleen silmieni tasolle, ja päättelen kulkevani oikeaan suuntaan. Ellen kuivu kokoon seuraavien tuntien aikana, minua vastaan kävelee keidas ja hevoseni päättää palata, saatan hyvinkin päästä perille. Optimismi on paras ystäväni täällä naurettavassa autiudessa.
Kirkas valo saa minut siristelemään silmiäni. Kiroan, varjostan kasvojani kädelläni ja toivon ajan juoksevan nopeammin kohti yötä. Kun katsahdan kohti horisonttia, huomaan hahmon. Se näyttää tulevan minua kohti, ja vaikken auringon sokaisemana näekään sitä selkeästi, tiedän sen olevan pelastajani.
Juoksen hahmoa kohti kiitostani huutaen. Enää en välitä säästää voimiani, pian en enää ole yksin ja avuttomana tämän aavikon keskellä. Pian minulle tarjotaan vettä, pian pääsen perille.
Joka askeleella muuttuu edessäni häilyvä hahmo selkeämmäksi ja selkeämmäksi. Hetkeä ennen sen saavuttamista minut valtaa epätoivo ja pettymys. Enää en jaksa pysäyttää itseäni ja juoksen voimattomana perille asti.
Törmään kaktukseen.
Työn tiedot
Cactaceae
ejr
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 338 sanaa» Työ lisätty: 22.05 - 2006» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
03/2006
Kirjoitettu käskystä; viimeinen lause oli tekstin ainoa vaatimus. Lahjuksentapainen.
Kommentit
Tapuli
18:30 // 22.05 - 2006
Vangitsi, oli pakko lukea loppuun asti. :) Hienosti kuvailtu, todella elävästi ja hienoja kielikuvia. Jotenkin oli helppo eläytyä hahmoon.
Hyvä hyvä. :)
sera
09:04 // 11.04 - 2007
He-hei, ollaanpas oltu samoissa maisemissa, kuivuneen valtameren laitamilla, tätä minä suosin, miljöökaksonen herätti jopa nostalgisia tunteita! <- Kiinnostavaa. Mutta teksti: Taitavaa, kaunista, ja lopun tyylillinen ja asenteellinen kärrynpyörä oli täydellinen päätös tekstille, tätä en osais itse. Hyvähyvähyvä (taputtaa innostuneesti käsiään)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!