Kaunokirjallisen työn esitys
Katsoessani eilen pienen yksiöni parvekkeelta alas leikkikentälle en osannut arvata, että tänään maailma näyttäisi tältä. Naapurin mummo ei tomerasta koiran ulkoiluttamisesta päätellen ollut huomannut muutosta – tuskin oli kukaan muukaan minun rapustani. Sellaiset sattumat ovat harvinaisia. Kuitenkin minulle maailma näytti lakastuneemmalta kuin yksinhuoltajan kukat, mädemmältä kuin syksyn lehdet keväisin. Jopa värit olivat poissa. Näin vain mustan eri sävyjä. Jos et usko eriasteisia mustia olevan, odotapa vain. Vielä tulee päivä, jolloin sinäkin huomaat muutoksen.
Olin varma, että tässä uudessa maailmassa linnut muuttavat etelän sijasta itään, kivet puhuvat – ranskaa ja japania, eikä röyhkeys ole harmillinen luonteenpiirre, vaan elinehto. Ihmisten itsekkyys räiskyi tässä uudessa nykyisyydessä silmille räikeänä kuin naapurini mauttomat jouluvalot.
Kummallisinta kuitenkin oli, etten kävellessäni puistoon tosiaankaan tavannut ketään muuta, joka ei olisi nähnyt taivasta sinisenä tai haistanut ruoan tuoksuja grilliltä. Kaikki aistini olivat kyllä tallella, mutta kovin yksipuolisina. Silmissä mustaa, suussa pilaantuneen ruoan mätä maku, iholla vain kipeää pistelyä ja korvissa tuo pelottava humina. Nenäni aisti grilliruoan sijaan vain jotain pahaenteistä hajua – sitä, mitä runoilija voisi kutsua kalman tuoksuksi.
Kyllähän heitä oli muitakin – noita muutoksen huomanneita. Kaikkihan sen tiesivät. Heitähän oli enemmän kuin kuusi miljardia, maapallon väestöä suurempi joukko. Olihan tässä ollut aikaa. Jokainen oli huomannut muutoksen jossain vaiheessa elämäänsä, täytyypä sanoa, että suhteellisen yleisesti loppupuolella. Nuokin kuusi miljardia tulisivat sen vielä huomaamaan. Osa huomenna, osa sadan vuoden päästä. Muutoksen tahto tulla nähdyksi oli joka tapauksessa väistämätön.
Oli ilmeisesti yleinen harhaluulo, että maailmantilan paremmin tietävät ihmiset kokoontuisivat yhteen. Sitähän ne aina saarnasivat. ”Kyllä sinä vielä tapaat isäsi.” Eipä näkynyt isää. Ei isää, eikä ketään muuta. Kukaan ei myöskään tuntunut välittävän minusta. Se oli kovin kummallista, kun otti huomioon vähäisen, lähes olemattoman vaatetukseni. Turhaanpa sitä pukemaan, enhän olisi kuitenkaan tuntenut kylmää tuon pistelyn läpi. Tuskin pukeminen olisi edes onnistunut. Käsivarteni asento oli luonnoton.
Koska isää ei näkynyt, päätin lähteä tapaamaan äitiäni vanhainkodille. Hän oli ollut jo pitkään huonossa kunnossa. Sokeus oli hiipinyt pikkuhiljaa ja reuma oli sitonut hänet vuoteeseen. Vanhainkodillakaan henkilökunta ei näyttänyt välittävän läsnäolostani. Seisoskelin aulassa pitkään odottaen jonkun kysyvän, ketä haluaisin päästä tapaamaan. Kukaan ei kuitenkaan tullut luokseni, vaan kaikki kävelivät tyynesti ohi. Puhuminen ei tuntunut luontevalta, joten olin hiljaa. Lopulta päätin vain livahtaa avoinaisesta ovesta äitini huoneeseen.
Jäin ovensuuhun seisomaan. En taaskaan jaksanut avata suutani. Ennen olin kyllä ollut hyvinkin puhelias, minua oli aina kehuttu sosiaaliseksi ja iloiseksi. Tässä nykyisessä maailmassa se ei näyttänyt olevan mahdollista.
”Sini, sinäkö siinä?” Äiti hapuili kädellä minua kohti. En vastannut, hymyilin vain. Joku sentään tuntui välittävän minusta vielä. Äiti toisteli kysyvänä nimeäni vielä muutaman kerran, kunnes hoitaja saapui huoneeseen ja syytti äitiä hourailusta. Ajattelin, että minun oli parempi lähteä.
Kotia kohti kävellessä minulle tuli surullinen olo. Tunsin oloni yksinäiseksi ja mitättömäksi, kun kukaan ei katsahtanutkaan verisiin hiuksiini. Olin aina kuvitellut, että loukkaantuneen näköinen ihminen herättäisi lähes kenessä tahansa sääliä ja tarvetta auttaa. Tämä maailma oli erilainen. Tässä maailmassa kukaan ei ollut kiinnostunut minusta, vaikka äidit hoivasivatkin edelleen lapsiaan ja mummot huolehtivat kissojensa turkit kiiltäviksi.
Kerrostalossa, jossa asuin ei ollut koskaan ollut hissiä. Ainaisesta portaiden kapuamisesta jalkalihakseni olivat hyvässä kunnossa, mutta nyt minua väsytti. Tunsin itseni suorastaan kuolemanväsyneeksi. Päätin, että kotiin päästessäni menisin heti nukkumaan. Painaisin pääni samalle tyynylle, josta sen aamulla nostin, täsmälleen samaan kohtaan, enkä nousisi pitkään aikaan.
Noustessani viimeisiä portaita omaan rappuuni, kuulin asunnostani huutoa, joka muuttui hysteeriseksi itkuksi. Jari oli tullut käymään. Olin antanut hänelle asuntoni avaimet jo kauan sitten. Meidän suhteemme oli vakava, mutta emme vielä asuneet yhdessä. Olihan sitä suunniteltu. Olimmehan seurustelleetkin jo neljä vuotta.
Astuin avonaisesta ovesta eteiseen ja kuulin Jarin soittavan ambulanssin. En jaksanut välittää, olin niin hirveän väsynyt. Katsoin hetken Jarin kyynelistä märkiä silmiä, vaikka hänkään ei tuntunut välittävän läsnäolostani, ja menin nukkumaan.
Työn tiedot
Loppunäytös
chagrin
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 593 sanaa» Työ lisätty: 23.05 - 2006» Kommentoitu: 8 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 11 kerta(a)
Tietoa työstä:
Mielestäni paras novelli, jonka olen kirjoittanut. Tykkään tähän kehittämästäni ideasta. Tässä on jotain salaperäistä. :) Vaatii hieman ajatusta mukaan.
Kommentit
reijo
09:37 // 24.05 - 2006
Tuli jotenkin mieleen, että tämä typy olisi lähtenyt ruumiistaansa tarkastelemaan maailmaa vielä hetkeksi. En oikein ymmärtänyt miksi linnut muuttaisivat itään etelän sijaan. Jos tässä oli jotain länsimaalaiseen kulttuurriin kohdistuvaa kritiikkiä, niin oukei :) Kyllä minä tällöin suuntaisin nokkani edelleen etelään, linnuthan ovat vapaita meidän puuteriyhteiskunnan kahleista. Vanhainkodit ovat mielestäni melko pelottaviakin paikkoja (olen ollut töissä). Mitäs muuta, tämä oli pakko lukea, kun tietoa työstä ylisti tätä niin :) tästä tuli myös hyvin paljon runoni mieleen: "Läheinen ei ole tuntematon" :)
N0ir
18:44 // 28.05 - 2006
Ai että, kun tällaisia saisi lukea useammin.
Pidän tekstin karusta ja kylmästä tunnelmasta. Samalla siihen kuitenkin sekoittuu lämpöä (äiti ja Jari).
Jos olisin yksin ja kuuntelisin tarpeeksi herkkää musiikkia, olisin varmaankin alkanut itkeä luettuani novellisi. On niin kaunis.
Idea on hyvä.
Oikeastaan en edes halua alkaa mitenkään analysoimaan tätä. Se vain pilaisi tekstin tuoman tunteen. Haluan vain sanoa, että upea.
Suosikkeihini ponkaisi myäs :)
Tuuli
23:13 // 30.05 - 2006
Ei nyt väsyneet aivot saa aikaan mitään järjellistä palautetta, niin sanotaan nyt vain että oli loistava teksti. Aivan mahtava. Ja niin ees päin... :)
-Lily-
17:33 // 01.06 - 2006
Olen tyhmä, mutta oliko novellin tyttö kuollut? "”Sini, sinäkö siinä?” Äiti hapuili kädellä minua kohti. En vastannut, hymyilin vain. Joku sentään tuntui välittävän minusta vielä. Äiti toisteli kysyvänä nimeäni vielä muutaman kerran, kunnes hoitaja saapui huoneeseen ja syytti äitiä hourailusta. Ajattelin, että minun oli parempi lähteä." Tuo lause sai epäilemään, että kyllä oli.
Upeaa kirjoitusta ja juoni tosiaan oli loistava. Salaperäisyyttä oli sopivasti.
henkseli
23:01 // 20.10 - 2006
Siis upea. Pari kohtaa oli jotka sillä hetkellä jolloin silmäni niiden ylitse menivät yritin painaa mieleeni, että voisin niistä negatiivisesti huomauttaa unohtuivat. Tajuttoman upea idea jumalauta. anteeksi.
emila
21:44 // 05.05 - 2007
Tämän luettua iski sanattomuus, miten löytää oikeat sanat kuvaamaan juuri lukemaani. Tässä novellissa oli jotain pysäyttävää, sitä joka sai jatkamaan lukemista ja kylmät väreet kulkemaan selkäpiihin. Päähenkilön tunnetilat iskivät tajuntaan elävinä. Salaperäisyyttäkin löytyi, lopussa täytyi koota palaset yhteen ja mielessä pyörineet kysymysmerkit saivat vastauksensa.
Lisään novellisi ehdottomasti suosikkeihin.
FeO
20:13 // 19.05 - 2007
Ensimmäinen epäilyksen herättävä lause on lyhyydessään kaikkea muuta kuin huomaamaton. "Käsivarteni asento oli luonnoton." Tämä ja moni muukin lause tässä nostaa aste asteelta pienen tietämättömyyden.. hädän? Olisiko se oikea sana? Kenties, mutta hätäni kertomuksen tyttöä kohtaan muuttui tyhjyydeksi viimeisen kappaleen myötä. Pelkäksi tyhjyydeksi. "Se oli kovin kummallista, kun otti huomioon vähäisen, lähes olemattoman vaatetukseni."
Lopulta, viimeisen pisteen jälkeen tyhjyyden perukoilta nousee kriitikon pieni pää kuin jostain pilven takaa ja kysyy onko reitti jo selvä. Kylmä, karu, synkkä, koruton ja harmaanhopeisen kaunis. Jarin itkun ja hädän tuottaman sekamelskan seasta nousee mitä syvin sympatia, ja ennenkaikkea sokeutta kohti vaeltava äiti, joka näkee sokeudessaan tyttärensä ainakin tämän kenties viimeisen kerran. Koskettava. Pysähdyttävä. Ne ovat oikeat sanat. Muulla en osaa tätä kertomusta nyt kuvailla. Todellakin kiitän mitä syvimmin tästä lukunautinnosta.
kissakala
12:37 // 01.09 - 2007
upea ja salaperäinen, hieno toteutus. olisin toivunut ehkä hieman jatkoa.
Ehdottomasti suosikkeihin menee !
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!