Kaunokirjallisen työn esitys
Omenapuu ja Miten Kaikki alkoikaan
Istuimme puussa sinä päivänä, jolloin hänen elämänsä päättyi ja lyhyt mutta tapahtumarikas kuolemansa alkoi. Me olimme istuneet tuossa puussa vuosi toisensa jälkeen. Olimme nähneet kuinka kevät teki puihin silmut, kesä lämmitti ne kukkaan, ja syksyisin punaiset hedelmät notkuivat ympärillämme, kunnes tuuli pudotti ne maahan, kirjomaan talvenruskea nurmikkoa.
Mutta sinä tiettynä, huolimattomasti kuvailtuna ’eräänä’ päivänä, hän ikään kuin heräsi. Ja katsoi minuun ensimmäisen kerran. Hän kohotti pitkäsormisen kätensä, nappasi yhden hehkuvista omenista ja söi sen yhdellä haukkauksella.
Minä en tehnyt niin ja kerroin, että ehkä hänenkään ei olisi pitänyt.
Frankie katsoi minuun ylimielisesti ja napautti omenaveren tahrimalla sormellaan knallihattunsa lieriä niin kuin oli nähnyt suurten miesten tekevän. Sitten hän nauroi ja hänen naurunsa sai puumme lehvillä istuneet mustat korpit lentämään. Laskin katseeni alas ja loukkaannuin taas kerran.
- Älä viitsi, oli Frankie huokaissut turhautuneesti. Älä aina viitsi.
Hän sylkäisi juuri murhaamansa omenan siemenen minua kohti ja sai suupieleni nykimään inhosta. Nostin pääni ylös, aivan taivasta kohden ja seurasin kumpupilvien matkaa ylitsemme.
- Olen kyllästynyt sinuun, hän sanoi.
Kieltäydyin katsomasta häneen, vaikka ihmettelinkin, miksi hän satutti minua.
- Olen kyllästynyt istumiseen ja eniten olen kyllästynyt tähän puuhun!
Frankien äänessä oli inhoa ja raivoa, sellaista mitä en ollut kuullut koskaan. Silloin kun päätin katsoa häneen tyhjin silmin, näin enää hänen mustan frakkinsa liehuvat hännät, kun hän putosi.
Alas ja alas, eikä koskaan maahan. Ja kuitenkin.
- Minä lähden nyt.
Kuinka kaukainen hänen äänensä olikaan.
- Tuletko mukaan, vai jäätkö sinne? Näin hänen auringon valaisemat kasvonsa, ne näyttivät niin vierailta. Hän oli kovin kaunis, en ollut nähnyt sitä ennen. Ja hänen mustan ruumiinsa takia, yhteisen sielumme takia, minä kurottauduin alas.
- Otatko minut kiinni?, kysyin jo pudotessani.
Istuimme puussa sinä päivänä, jolloin hänen elämänsä päättyi ja lyhyt mutta tapahtumarikas kuolemansa alkoi. Me olimme istuneet tuossa puussa vuosi toisensa jälkeen. Olimme nähneet kuinka kevät teki puihin silmut, kesä lämmitti ne kukkaan, ja syksyisin punaiset hedelmät notkuivat ympärillämme, kunnes tuuli pudotti ne maahan, kirjomaan talvenruskea nurmikkoa.
Mutta sinä tiettynä, huolimattomasti kuvailtuna ’eräänä’ päivänä, hän ikään kuin heräsi. Ja katsoi minuun ensimmäisen kerran. Hän kohotti pitkäsormisen kätensä, nappasi yhden hehkuvista omenista ja söi sen yhdellä haukkauksella.
Minä en tehnyt niin ja kerroin, että ehkä hänenkään ei olisi pitänyt.
Frankie katsoi minuun ylimielisesti ja napautti omenaveren tahrimalla sormellaan knallihattunsa lieriä niin kuin oli nähnyt suurten miesten tekevän. Sitten hän nauroi ja hänen naurunsa sai puumme lehvillä istuneet mustat korpit lentämään. Laskin katseeni alas ja loukkaannuin taas kerran.
- Älä viitsi, oli Frankie huokaissut turhautuneesti. Älä aina viitsi.
Hän sylkäisi juuri murhaamansa omenan siemenen minua kohti ja sai suupieleni nykimään inhosta. Nostin pääni ylös, aivan taivasta kohden ja seurasin kumpupilvien matkaa ylitsemme.
- Olen kyllästynyt sinuun, hän sanoi.
Kieltäydyin katsomasta häneen, vaikka ihmettelinkin, miksi hän satutti minua.
- Olen kyllästynyt istumiseen ja eniten olen kyllästynyt tähän puuhun!
Frankien äänessä oli inhoa ja raivoa, sellaista mitä en ollut kuullut koskaan. Silloin kun päätin katsoa häneen tyhjin silmin, näin enää hänen mustan frakkinsa liehuvat hännät, kun hän putosi.
Alas ja alas, eikä koskaan maahan. Ja kuitenkin.
- Minä lähden nyt.
Kuinka kaukainen hänen äänensä olikaan.
- Tuletko mukaan, vai jäätkö sinne? Näin hänen auringon valaisemat kasvonsa, ne näyttivät niin vierailta. Hän oli kovin kaunis, en ollut nähnyt sitä ennen. Ja hänen mustan ruumiinsa takia, yhteisen sielumme takia, minä kurottauduin alas.
- Otatko minut kiinni?, kysyin jo pudotessani.
Työn tiedot
Omenapuu ja Miten Kaikki alkoikaan
NtiRoisto
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 273 sanaa» Työ lisätty: 24.11 - 2005» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Itseään kirjoittava tarinanpätkä, jonka henkilöhahmot ja tapahtumapaikat ovat kerrassaan epämääräisiä. Ensimmäisen kerran esiintynyt virhe.org:issa.
Herra Harmaa on sukua.
Kommentit
Mra
18:47 // 24.11 - 2005
Jotenki kun tätä aloittaa lukemaan, tarina ikäänkuin pakottaa lukemaan loppuun asti.
Tässä on jotenkin kaunis.. mutta surullinen tunnelma. Pidän tästä kovasti, erittäin taidokkaasti kirjoitettu.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!