Kaunokirjallisen työn esitys
Älä jätä
Muistan vielä kun näin sinut ensi kerran, kymmenen vuotta sitten olin itsekin aivan pieni.
Olit niin kaunis ja eloisa, että sinuun ei voinut olla ihastumatta.
Kehosi kieli vahvasti uhmakkuudesta, leikkimielisyydestä ja voimakkuudesta, en saanut silmiäni irti sinusta. Olit kauneinta mitä olin nähnyt.
Muistan kun sanoin, että sinut minä haluan, en ketään muuta.
Enkä minä koskaan katunut päätöstä, en edes sillon kun oli vaikeaa. Aina minä yritin parhaani, välillä odotin sinultakin liikaa. Mutta ei sinua haitannut, muistan kuinka olit yhtä kunnianhimoinen kuin minäkin.
Avaan silmäni. Katseeni osuu katulamppuun, joka loistaa himmeän keltaisena yllämme. [Ei. Ei, ei ei. Älä sano että se on totta. En halua uskoa. Tyttö rakas, olethan siinä?]
Makaat vieressä, tunnen kuinka kärsit. Korvani humisevat, mutta silti kuulen kuinka hirnut hiljaa peloissasi. Koko kehosi vapisee, tahtoisit jo mennä. [Ota minut mukaasi jos menet. Älä jätä tähän yksin.]
Makaan selälläni kylmässä maassa, en tunne mitään. On pimeää, maa ja taivas hohkaavat surullista mustaa väriään.
Kyynel valuu poskelle ja vierii alas. Silmäni sumenevat niin etten näe.
Yritän nousta istumaan ja selvittää ajatuksiani, mutta sitten kehoni tuntuu palavan sisältä. Lysähdän murtuneena takaisin maahan ja pyyhin kädellä kyyneleitä poskiltani. Pelkään niin puolestasi.
[Älä mene. Kulta pieni, älä mene. Tulee niin ikävä. Jaksathan vielä olla, en pärjää ilman.]
En kestä nähdä sinua näin. Niin kaunis, vahva ja iloinen. Pirstaleina tässä mustassa maassa.
Auton ääni lähestyy, valot alkavat tanssia sinisinä ja punaisina yllämme.
Kuulen tutun äänen, mutten osaa erottaa sitä, ajatukseni ovat liian hajallaan. Joku juoksee viereeni, huutaa ja itkee samaan aikaan. Hän kumartuu ylleni ja jää halaamaan.
Monta vaaleaa hahmoa. Kaikki säntäilevät ympärilläni. Hän pysyy siinä vielä itkien.
Ruumiini nousee ylös [Olenko kuollut?]
ja minut lasketaan johonkin. Nyt ne vievät minua jonnekkin. [Ei, en ole.]
Kaikki on niin sekavaa.
Havahdun kun tajuan, että ne vievät minua autoon.
[Ei! Odota!]
"Pysähdy!" Ääneni on vielä matala ja karhea, mutta voimakas. Ihmiset ympärilläni kummastuvat, ne eivät tienneet minun olevan tajuissani.
Ajatukseni on yhtäkkiä niin terävä ja kirkas. Nousen istumaan ja laskeudun alas telineeltä, jolla minua kannettiin. Kipu lyö lujaa, toinen jalkani pettää alta.
Makaan hetken maassa liikkumatta, kuin voimia kohtaamistasi varten keräten.
Ihminen vieressäni huolestuu, hänen silmänsä ovat vieläkin itkuiset.
Nostan päätäni, katson eteen. [Pakko jaksaa.]
Lähden konttaamaan luoksesi, olet niin kaukana vaikka tuntuu että pystyisin miltei koskemaan sinua.
[Olethan vielä siellä? Pieni, minä yritän..]
Nousen ja juoksen viimeiset metrit kompuroiden, toinen jalkani ei suostu toimimaan.
Kaadun kehosi viereen ja itken.
Painan pääni kaulallesi, hamuilen toisella kädellä turpaasi. Olet niin lämmin.. [Kai vielä on mahdollisuus?]
Et tärise enää. Hengität niin heikosti, että minun on paha olla, pahempi kuin ikinä ennen.
Kyyneleeni valuvat hiestä ja vaahdosta märälle kaulallesi.
Hän avaa puristavaa vyötä ympäriltäsi ja vetää satulan pois altasi. Nostan pääni ja siirryn omasi viereen. Katsot minua suurilla kauniilla silmilläsi katseella, joka vie minulta melkein tajun, niin paha minun on olla. Pelkäät, kärsit ja olet ihmeissäsi. [Ei, ei, ei! Selviät vielä, jaksat kyllä!]
Pelokas hirnuntasi viiltää raskasta yöilmaa. Se on niin kimeä ja vahva. Nyt tiedän että aikasi on tullut, enkä osaa tehdä muuta kuin itkeä päätäsi vasten.
Hän tulee taas viereeni, halaa minua lujasti ja itkee kanssani. [Ei näin pitänyt käydä!]
Hengität yhä vaikeammin ja heikommin. Elämä pakenee sinusta jokaisella hengenvedolla.
Tämä voimattomuus kanssasi nyt ei lähde minusta milloinkaan.
Muistan tämän illan, tervehdit minua karsinastasi, äänesi oli niin heleä ja muistin taas kuinka sinua rakastan.
Lähdimme ulos illan hiipiessä kannoillamme, ensimmäiset tähdet alkoivat jo syttyä taivaalle. Päivä kavereiden kanssa venyi myöhempään kuin piti.
Ilta oli kovin kaunis, puut kilpailivat koreimmasta väriloistosta ja horisontti hohti punaisen oranssina.
Tuttu metsäpolku oli varmaan muuttanut muotoaan illan pimeydessä, sillä olimme yhtäkkiä tiellä, jota en muistanut ennen nähneeni. Olimme jo kääntymässä takaisin, kun kumea torvi puhalsi ja kirkkaat valot valaisivat öisen tien.
Aika pysähtyi hetkeksi, törmäyksen ääni karkoitti linnut puista.
[Kiitos kaikesta, rakkain. Anna anteeksi.]
Muistan vielä kun näin sinut ensi kerran, kymmenen vuotta sitten olin itsekin aivan pieni.
Olit niin kaunis ja eloisa, että sinuun ei voinut olla ihastumatta.
Kehosi kieli vahvasti uhmakkuudesta, leikkimielisyydestä ja voimakkuudesta, en saanut silmiäni irti sinusta. Olit kauneinta mitä olin nähnyt.
Muistan kun sanoin, että sinut minä haluan, en ketään muuta.
Enkä minä koskaan katunut päätöstä, en edes sillon kun oli vaikeaa. Aina minä yritin parhaani, välillä odotin sinultakin liikaa. Mutta ei sinua haitannut, muistan kuinka olit yhtä kunnianhimoinen kuin minäkin.
Avaan silmäni. Katseeni osuu katulamppuun, joka loistaa himmeän keltaisena yllämme. [Ei. Ei, ei ei. Älä sano että se on totta. En halua uskoa. Tyttö rakas, olethan siinä?]
Makaat vieressä, tunnen kuinka kärsit. Korvani humisevat, mutta silti kuulen kuinka hirnut hiljaa peloissasi. Koko kehosi vapisee, tahtoisit jo mennä. [Ota minut mukaasi jos menet. Älä jätä tähän yksin.]
Makaan selälläni kylmässä maassa, en tunne mitään. On pimeää, maa ja taivas hohkaavat surullista mustaa väriään.
Kyynel valuu poskelle ja vierii alas. Silmäni sumenevat niin etten näe.
Yritän nousta istumaan ja selvittää ajatuksiani, mutta sitten kehoni tuntuu palavan sisältä. Lysähdän murtuneena takaisin maahan ja pyyhin kädellä kyyneleitä poskiltani. Pelkään niin puolestasi.
[Älä mene. Kulta pieni, älä mene. Tulee niin ikävä. Jaksathan vielä olla, en pärjää ilman.]
En kestä nähdä sinua näin. Niin kaunis, vahva ja iloinen. Pirstaleina tässä mustassa maassa.
Auton ääni lähestyy, valot alkavat tanssia sinisinä ja punaisina yllämme.
Kuulen tutun äänen, mutten osaa erottaa sitä, ajatukseni ovat liian hajallaan. Joku juoksee viereeni, huutaa ja itkee samaan aikaan. Hän kumartuu ylleni ja jää halaamaan.
Monta vaaleaa hahmoa. Kaikki säntäilevät ympärilläni. Hän pysyy siinä vielä itkien.
Ruumiini nousee ylös [Olenko kuollut?]
ja minut lasketaan johonkin. Nyt ne vievät minua jonnekkin. [Ei, en ole.]
Kaikki on niin sekavaa.
Havahdun kun tajuan, että ne vievät minua autoon.
[Ei! Odota!]
"Pysähdy!" Ääneni on vielä matala ja karhea, mutta voimakas. Ihmiset ympärilläni kummastuvat, ne eivät tienneet minun olevan tajuissani.
Ajatukseni on yhtäkkiä niin terävä ja kirkas. Nousen istumaan ja laskeudun alas telineeltä, jolla minua kannettiin. Kipu lyö lujaa, toinen jalkani pettää alta.
Makaan hetken maassa liikkumatta, kuin voimia kohtaamistasi varten keräten.
Ihminen vieressäni huolestuu, hänen silmänsä ovat vieläkin itkuiset.
Nostan päätäni, katson eteen. [Pakko jaksaa.]
Lähden konttaamaan luoksesi, olet niin kaukana vaikka tuntuu että pystyisin miltei koskemaan sinua.
[Olethan vielä siellä? Pieni, minä yritän..]
Nousen ja juoksen viimeiset metrit kompuroiden, toinen jalkani ei suostu toimimaan.
Kaadun kehosi viereen ja itken.
Painan pääni kaulallesi, hamuilen toisella kädellä turpaasi. Olet niin lämmin.. [Kai vielä on mahdollisuus?]
Et tärise enää. Hengität niin heikosti, että minun on paha olla, pahempi kuin ikinä ennen.
Kyyneleeni valuvat hiestä ja vaahdosta märälle kaulallesi.
Hän avaa puristavaa vyötä ympäriltäsi ja vetää satulan pois altasi. Nostan pääni ja siirryn omasi viereen. Katsot minua suurilla kauniilla silmilläsi katseella, joka vie minulta melkein tajun, niin paha minun on olla. Pelkäät, kärsit ja olet ihmeissäsi. [Ei, ei, ei! Selviät vielä, jaksat kyllä!]
Pelokas hirnuntasi viiltää raskasta yöilmaa. Se on niin kimeä ja vahva. Nyt tiedän että aikasi on tullut, enkä osaa tehdä muuta kuin itkeä päätäsi vasten.
Hän tulee taas viereeni, halaa minua lujasti ja itkee kanssani. [Ei näin pitänyt käydä!]
Hengität yhä vaikeammin ja heikommin. Elämä pakenee sinusta jokaisella hengenvedolla.
Tämä voimattomuus kanssasi nyt ei lähde minusta milloinkaan.
Muistan tämän illan, tervehdit minua karsinastasi, äänesi oli niin heleä ja muistin taas kuinka sinua rakastan.
Lähdimme ulos illan hiipiessä kannoillamme, ensimmäiset tähdet alkoivat jo syttyä taivaalle. Päivä kavereiden kanssa venyi myöhempään kuin piti.
Ilta oli kovin kaunis, puut kilpailivat koreimmasta väriloistosta ja horisontti hohti punaisen oranssina.
Tuttu metsäpolku oli varmaan muuttanut muotoaan illan pimeydessä, sillä olimme yhtäkkiä tiellä, jota en muistanut ennen nähneeni. Olimme jo kääntymässä takaisin, kun kumea torvi puhalsi ja kirkkaat valot valaisivat öisen tien.
Aika pysähtyi hetkeksi, törmäyksen ääni karkoitti linnut puista.
[Kiitos kaikesta, rakkain. Anna anteeksi.]
Työn tiedot
Älä jätä
chi-chi
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 580 sanaa» Työ lisätty: 13.07 - 2006» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Mainitaan nyt alkuun että se on hevostarina, mutta olisi silti kiva saada palautetta.
.. Muokkasin vähän
.. Muokkasin vähän uudestaan
Kommentit
Torkku
20:18 // 13.07 - 2006
Hevoshulluna ihmisenä pidin tästä valtavasti.
Muuta en osaa sanoa kuin että kaunista ja luontevaa. Itkin/itken.
Kommentit / ajatukset mukava lisä jotka antavat tunnelmaa.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!