Kaunokirjallisen työn esitys
Minulla on kylmä.
Astelen kohti olohuonetta. Joka askel sattuu. En saisi liikkua.
Kävelen peilin ohi, mutta en katso siihen. Tiedän mikä vastaisi. Laihat, kalpeat kasvot. Kuolemankalpeat. Ja mustat silmät, yötäkin mustemmat.
Kävelen hitaasti olohuoneeseen. Tiedän että hän on siellä. On kamalan pimeää, mutta television valot välkkyvät seinillä.
- Äiti.
Katson äitiäni. Hän ei edes käännä päätään. Hän vain tuijottaa Kauniiden ja Rohkeiden uusintoja. Olohuone ympärillämme on pieni ja likainen ja… köyhä. Niin kuin minä. Niin kuin kaikki.
- Äiti, sanon kovempaa.
Äiti kääntää päänsä minuun päin, mutta hän ei katso suoraan silmiin. Kukaan ei enää katso minuun, ei nyt, kun olen tällainen.
- Kulta, sinun pitäisi olla sängyssä.
Istun äidin viereen sohvalle. Tunnen kuinka sen jouset painavat reisiäni. Sohva on rikki. Kaikki on rikki.
- Äiti, mennään Afrikkaan.
Äiti huokaisee.
Jo pienenä olin halunnut Afrikkaan. Savannille. ’Isä, haluan nähdä jellonan!’ olin kinunnut. Isä oli nauranut. ’Oma safarityttöni. Ehkä joskus.’ Niin oli isä sanonut.
Isä.
Nyt hän ei ole täällä.
- Tiedät että meillä ei ole rahaa…
- Äiti, äiti minulla on kylmä… minä kuolen kohta… Sanon hiljaa ja laitan käteni äidin kädelle.
Hän värähtää ja vetää kätensä pois.
- Älä puhu tuollaisia, rakas…
- Rakas? Puhuuko näin ihminen, joka välttää katsettani, kosketuksiani… Äiti, ei leukemia tartu.
Äiti ei vastaa. Hän kääntää katseensa taas televisioon.
Nousen sohvalta ja kävelen hitaasti huoneeni ovelle. Astun sisään ja tunnustelen valokatkaisijaa. Valo syttyy, poksahtaa ja sammuu.
Täytyy pyytää äidiltä uusi lamppu, ajattelen.
Kävelen pienen huoneeni poikki. On pimeää. Niin kylmää.
Otan taskustani pienen tulitikkurasian. Puristan sitä rintaani vasten, otan viimeisen tikun ja sytytän pöydälläni olevan kynttilän.
Lanka syttyy ja luo pienen valopiirin. Valopiirin, jonne minulla ei ole menemistä. Pilkkopimeässä huoneessani se näyttää valaisevan kuin auringonpaiste aamuvarhaisella.
Katson seeprakuvioisia tapettejani, joiden kuviot ovat haalenneet. Katson julisteitani, erityisen pitkään hontelojalkaista kirahvinpoikasta. Jotenkin näen siinä itseni.
Tiedän, että sairaus nävertää minua. Kuolema kärkkyy ovellani, se on haistanut hajun, hajun joka lähtee kuolevasta ihmisestä. Leukemia. Siitä ei voi parantua, ja Hän tietää sen.
Minä pelkään. Pelkään kamalasti... Mutta samalla olen helpottunut. Pääsen pois täältä. Onko kuoleman jälkeen elämää?
Onko minulla sielua?
Minulla on kylmä.
Käperryn sängylleni. Puristan sylissäni vanhaa, kauhtunutta leijonaa. Sain sen joskus isältä.
Silloin joskus.
Katson sen kasvoja, joista toinen ruskea nappisilmä on irronnut.
Sekin odottaa kuolemaa.
Nyt ovi narahtaa. Tiedän että Se tulee. En näe sitä, mutta se istuu sänkyni vieressä. Tunnen kuinka sen kylmä sormi sipaisee poskeani, kuulen kun se kuiskailee korvaani. Rutistan Leijonaa. En aio kuolla nyt.
- Ei nyt. Ei nyt.
Se astelee ympäri huonetta, Se odottaa. Katson vielä ympärilleni.
Tunnen käden tarttuvan käteni ja nousen.
Minulla on niin kylmä.
- Oma, pieni Afrikkani.
Kynttilä palaa loppuun ja sammuu.
Työn tiedot
Oma, pieni Afrikkani
sankaripoika
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 407 sanaa» Työ lisätty: 26.07 - 2006» Kommentoitu: 8 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 4 kerta(a)
Tietoa työstä:
Päätin nyt pistää ihan ensimmäisenä ihan ensimmäisen, siis vanhimman, jotenkuten julkaisukelpoisen työni. Taisin kirjoittaa tämän kuudennella luokalla.
Enpä nyt oikein tiedä mitä tästä sanoa. Melankolinen, ihan niin kuin suurin osa teksteistäni. Ei mikään suuri taidonnäyte, kun tämän nyt lukaisin pitkän ajan jälkeen, mutta laitan silti, sillä olen kuitenkin tyytyväinen jollain tasolla.
Otan vastaan kommenttia :>
Kommentit
Carany
21:04 // 26.07 - 2006
Mm, rakastan tätä. Ihan kadehdin, jos tyttö saa ensimmäisellä novellillaan tuollaista aikaa. Näkisit mun vuoden vanhoja teoksia. Anyway, luin tämän siis jo toiseen kertaan. Ja tykkään edelleen hirveästi. Joissain kohti kappalejaot aika lyhyitä, mikä on tosin ainoastaan makuasia. Ja pilkkuvirheitä ei pompannut silmille, tai sitten en vain katsonut tarpeeksi tarkkaan. Tai sitten olet vaan niin hyvä, tyttöseni. Olet sinä vaan niin lahjakas :B
Tapuli
11:55 // 27.07 - 2006
Tuo loppu oli jotenkin käsinkosketeltavan koskettava.
Tuo leijona ja kaikki. Niin suloinen.
Oli teksti muutenkin kaunis, ja surullinen.
Lapsiparka.
reijo
10:50 // 28.07 - 2006
Tuli ärsyttävä mielikuva: Vanha nainen istuu jo täydellisesti muotoutuneessa nojatuolissaan katsoen pakenemistienään käyttämää kauniiden ja rohkeiden uusintamaratoonia, kun hänen nuutuneen näköinen lapsensa tulee viereen kuuma maito lasi mieleessään, mutta nainen on kuin suolapatsas, yhtä kirpeä ja liikkumaton. Eheä lyhyt novelli tämäkin.
surkk
16:17 // 28.07 - 2006
Minä pidän tästä! Koskettava, muttei semmoinen ällökoskettava ja sääliä kerjäävä, jota inhoan. Jotenkin niin aito.
Ikhtus
19:37 // 25.09 - 2006
kynttilä palaa loppuun ja sammuu. herranjestas kun oli hyvin sanottu. täytynee keksiä itse jotain samantapaista joskus :)
henkseli
22:46 // 30.10 - 2006
ää, pidän teksteistäsi liikaa. "oma, pieni afrikkani" lause saa jo kylmät väreet. Kai se johtuu omista unelmista ja omista muistoista, mutta tämä on jotain sellaista jonka muistaa vielä kuukausien jälkeen ja jota tekee mieli tulla lukemaan yhä uudelleen ja uudelleen.
maliia
21:48 // 06.11 - 2008
Pidin tosi paljon, oikein hienoa tekstiä ja sellaista sopivan koskettavaa :) suosikkeihin menee :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!