Kaunokirjallisen työn esitys
Peilikuvatuhkimo
Kun mä olin vielä aika pieni, sellanen yheksän-kymmen kesänen, mä tykkäsin käydä faijan kanssa teatterissa. Me asuttiin maalla isohkossa kartanossa, ja isä omisti sen teatterin, jossa me istuttiin monet illat. Ne oli sellasia näytelmiä, mitä mä en ihan tajunnut, filosofisia tradegioita ja aikusten juttuja, mut se ei mua haitannut. Mä rakastin sitä tunnelmaa, joka säkenöi ilmassa, varsinkin ensi-illoissa. Mä rakastin sitä kun mä sain taputtaa muiden mukana, ja tuntea itteni jotenkin tärkeeks. Vaikka mä olinkin varmaan ainoo alle 18 vee koko rakennuksessa. Paitsi olihan siellä Tim, mun mielikuvituskaveri, mutta ei sitä lasketa. Vaikka sillä oli aina oma penkki mun vieressä, ensi-illoissakin. Vanhat kyylät katto paheksuvasti ja kysy faijalta, että eikö näytöksen pitänyt olla loppuunmyyty. Se vaan hymyili, pörrötti mun tukkaa (jonka mutsi oli karmeella vaivalla kammannut, mä kun en nääs tykänny kampaamisesta yhtään sen enempää kun nytkään) ja sano asiallisesti, että siinähän Tim istuu. Muumiot katto faijaa nenänvarttaan pitkin kuin jotain hullua, ihan kuin se ois muka ollu huonompi ihminen ku ne.
Perkele, ne akat oli oikeessa.
Mä yritän laittaa korvanappejani mahdollisimman kovalle, mutta alhaalta kuuluva räminä ja huuto ylittää riman reilusti. Faija varmaan rikkoo parhaillaan viimesiä astioita. Tai ainoota jäljellä olevaa perheenjäsentäni, jos sitä itteä ei lasketa. Voiks tää olla se sama jätkä kun vaan muutama vuos sitten?
Kun mulle oli juuri kolahtanut kakstoista lasiin, faijan teatterilla alko meneen huonosti. Mä en oikeestaan tiedä mikä tapahtu, mulle lopetettiin perheen yhteisten asioiden kertominen niihin aikoihin. Kai isäukko oli sotkeutunu johonkin laittomaan, sillä puolen vuoden kuluttua me pakattiin kimpsut, myytiin teatteri ja kartano, ja karistettiin maaseudun pölyt jaloistamme. Lopputulos: mutsi ja faija riiteli, isobroidi Nathan häippäs enkä sen koommin ole siitä kuullut, toinen, Billy, rupes dokaamaan suunnilleen 24/7 ja mua muutaman vuoden vanhempi Bree rupes hoitaan huushollia, kun mutsi ei enää jaksanut.
Mä pysyin poissa kotoa tai stailasin vaatteita lukkojen takana. Mikään mun vaate ei näytä päälläni samalta kun miltä kaupasta tullessaan. Mä rakastan hakaneuloja, pinssejä, kirjoituksia ynnä muuta tilpehööriä. Ja farkut mä revin aina rikki.
Anyway, elämä ei kulkenut enää entisissä urissaan. Mä en tykänny kaupungista. Faija duunas hanttihommia ja me asuttiin köyhälistöalueella. Talo oli – ja on – varmaan kolme kertaa pienempi kuin kartano, ja mulla on tasan yks frendi, Charlie, tai Fairytale niin kuin mä sitä sillon tällön kutsun.
Charlie oli mun tärkein ihminen maailmassa heti siitä hetkestä, kun se istu mun viereen penkille ja tarjos röökiä. Se on mua puol vuotta vanhempi, punapää kundi – ja ihan helvetin hyvännäkönen, oikeesti. Sen silmät on tummanharmaat ja niissä on sellanen ilkikurinen pilke. Ja se vois vaikka tatuoida otsaansa ”MIELENKIINTOINEN IHMINEN”. Aina kun mä nään sen leiskuvan tulitukan, mä näprään vaivaantuneena hiilenmustaa, sekasta pehkoani.
Silmät on mun paras puoli. Ne on (kuulemma) hätkähdyttävän kirkkaat, jäänsiniset, ja mun pikimustat ripset kehystää ne naamatauluuni. Eihän se kovin miehekästä ole, mut nuori kundi saa vielä olla nätti, aye?
Seuraava räsähdys saa koko talon tärisemään. Nyt varmaan lähti hiiretkin talosta, niistähän Bree on viime aikoina valitellut.
Päätän noudattaa siimahäntien esimerkkiä ja jättää siskon selviämään omin nokkineen. Ei faija mitään liian pahaa tekisi, kunhan pelotteli. Mä ainakin toivon niin.
Nousen ikkunalaudalle ja pudottaudun roikkumaan käsieni varaan. Rosonen puu raapii sormet verille ja jättää pieniä tikkumatkamuistoja nahkaan, kun irrotan otteeni ja tömähdän kovaan maahan. Aluksi pääsen jaloilleni, mutta mulla ei ole koskaan ollu trapetsitaiteilijan tasapaino ja tömähdän kaaressa perseelleni. ”Saatana”, sihahdan ja nousen pyrstöä hieroen takaisin jaloilleni. Mun huone on tokassa kerroksessa, eli pudotus ei oo turhan korkee. Vilkasen olkkarin ikkunasta sisään, jossa on selvästi partyt päättyneet. Breetä ei näy, faija nukkuu sohvalla pullo räpylässä ja toinen käsi kaljamahaa raapien. Mua oksettaa koko ukko. Vitun alkoholisti paska.
Tungen nyrkit hupparintaskuun ja lähen harppomaan kujaa eteenpäin. On pilvinen ilta, kolea ja tuulinen. Viima kaappaa puolilakastuneita lehtiä mukaansa ja tanssittaa niitä villisti. Joskus mä toivon, että olisin lehti. Vois vaan lentää pois.
Nostan kaulukset pystyyn ja kiihdytän tahtia. On oikeestaan pirun kylmä. Huulet on jo ihan kohmeessa, mut hymy piirtyy silti kasvoilleni, kun kuulen koripallon pomppujen kaiun jo kaukaa. ”Charlie, senkin sekopää! Et säkään voi treenata kakskytneljä seittemän”, huudan ääni vähän käheänä hämärään. Pomput loppuvat, ja alkaa kuulua askeleita. Usvasta harppoo tuttu hahmo.
”Dean, paraskin puhuja.” Punapää kaappaa mut tiukkaan syleilyyn naurua äänessään. Mä naurahdan kanssa.
”Miks sä et ole kotona?” se sanoo ja pyyhkäisee hiussuortuvan sivuun mun silmien edestä. Lasken katseeni.
”Faija vaan vähän räjähti taas.”
Sillon kolme vuotta sitten, kun me moikattiin tän kaupungin auringonnousua ekaa kertaa, mutsi alko olla yhä väsyneempi. Ne vähät voimat mitä sillä vielä oli, se tuhlas huutamiseen. Pienet kutsumattomat vieraat oli hiipinyt sen sisään vaivihkaa, levinneet yhä laajemmalle. Turhan myöhään se suostu myöntään, ettei kaikki ollut ihan okei.
Se kuoli syöpään ennen kun aurinko oli ehtinyt laskea kolmannensadannenkuudennenkymmenennenviidennen kerran.
Mä olin sillon vasta kolmentoista, mutta en edes itkenyt. En kertaakaan, edes hautajaisissa.
Billy murtui, mä en.
En ainakaan näyttänyt sitä, edes Charlielle.
”Dean?”
Räpäytän silmiäni ja hieron käsivarsiani hyytävän viiman puhaltaessa luihin ja ytimiin asti. Charlie kietoo kätensä mun ympärille ja painaa pään olalleni.
Melkein vuos ehti kulua siitä kun mutsi veti vikan hengenvetonsa, kun Billylle tuli sitä liian ikävä. Tai ehkä sillä oli muita ongelmia, en tiedä, koska me ei oltu puhuttu oikeasti kahteen vuoteen. Yks aamu se oli taas töissä ylimmässä kerroksessa. (Se oli ikkunanpesijä. Mä en tajua, miten se pystyi siihen, mä olisin kuollut korkeanpaikankammoon.) Sen päivän talo oli ihan sika korkee, mä tiedän, koska mä kävelen sen ohi joka päivä. Tai kävelin, ennen kun tajusin, ettei koulu kaivannut mua enkä mä sitä.
Anyway, se oli ihan yhtäkkiä irrottanut sen turvaköyden. Klik vaan. Tai no, en mä tiedä kuuluuko siitä klik, mutta niin mä olen aina jälkeenpäin kuvitellut kun mietin sen kuolemaa. Eli siis klik, se avaa turvaköyden. Sitten se sanoo viimeset sanansa työkaverilleen, Darrylille, jonka mäkin tunnen; ”Lähetän kortin, jos merkkejä myydään”, ja tekee sen. kakskytkaheksan yli neljäntoista mun veljeni hyppäs alas sieltä ylhäältä. Pumpam alas vaan.
Mutta mä tiedän, että se oli kuollut jo ennen kun se osu maahan, jo kauan ennen kun se edes heräs sinä aamuna. Se oli ostanut lippunsa jo sillon, kun mutsi kuoli, mutta nyt se vasta lunasti sen. En ole varma, lähtikö se sillä ylös vai alas, enkä välitä.
Mutta mä tiedän, koska kun se iskeyty kovaan maankamaraan, sen huulilla oli hymy.
Charlie ravistaa mua kevyesti ja herättää mut raakaan todellisuuteen. Tai no, mun ajatuksethan on paljon raaempia kuin totuus, tai pikemminkin nykyisyys.
”Hei, poika, onko kaikki…”
Sen lause jää kesken, kun meidän katseet kohtaa.
Charlie on yhtäkkiä kamalan lähellä. Mä tunnen sen hengityksen mun kasvoilla, ja sen harmaa katse näyttää ihan erilaiselta kun ennen. Jotenkin…
Sitten mä tunnen vain sen toisen käden mun ympärillä, lantiolla – toinen tarttuu mua leukaan, hellästi, mutta hermostuneisuus hyökyy sen olemuksesta kuin viinanhaju faijasta. Tuntuu kun jokin leikkaisi meidät ulos maailmasta, hetken kaikki muu on vain kaukaista huomista, ja se hetki tuntu yhtä pitkältä kun mun koko kulunut elämä ja tulevakin.
Sitten mä tönäsen Charlien kauemmas, katson kauhuissani sen yhtä säikähtäneisiin silmiin ja lähden juoksemaan poispäin. Huusiko se mun perään, en tiedä, mutta mä olin kotona varmaan nopeammin kun Billy tippu pilvenpiirtäjän nokasta.
Meidän ovi on sepposen selällään, enkä jaksa miettiä syytä. Pysähdyn eteiseen ja kaadun polvilleni, nojaan otsaani lattiaan ja haukon henkeäni. Mitä vittua mä oikein tunsin? Mitä vittua toi äskönen oli?
Ryömin kontallani keittiöön. Huimaa. Toivottavasti faija vetää sikeitä, en halua että se näkee mut just nyt. Mä paruin viimeks varmaan sillon, kun me muutettiin landelta tänne.
Missä helvetissä on kaikki särkylääkkeet? Mä voisin niellä koko purkillisen.
Nousen huterasti seisomaan, tuntuu kuin joku heittelisi kookospähkinöitä mun nuppiin. ”Bree?” raakun. ”Faija?”
Pöydällä on lappu. Mä kumarrun lukemaan sitä, yritän unohtaa ne harmaat silmät hetkeksi. Rustaus on selvästi Breen käsialaa.
Dean, jos sinä luet tämän lapun ja olet siis kotona, lähde äkkiä. Isä on tullut hulluksi. Se melkein –
Samassa mun selkään osuu voimalla jotain kovaa, paiskaa mut päin pöytää, ja mä vajoan mytyksi lattialle tähdet silmissä. Hengitän katkonaisesti, isku löi multa ilmat pihalle. Sitten tunnen, kuinka joku tarttuu mua paidanrinnuksista ja nostaa ylös. Ehdin vaan hetken nähdä faijan ruman naaman, kun se lataa mua täysillä kasvoihin ja lennän päin jääkaappia. Näkökenttä hämärtyy, haluaisin vain huutaa kivusta, sattuu niin perkeleesti...
”Missä sinä saatanan poika olet ollut?” Faija kuulostaa siltä kun olisin juuri vähintään kaatanut sen viimeset viinat viemäriin. Yritän sanoo jotain, mutta onnistun vaan päästämään kurkustani käheän vinkasun. Mielipuolisesti virnuillen faija tarttuu pyöränketjuun, heittää mut mahalleni lattialle ja alkaa ruoskia mua selkään.
Eka isku tuntuu siltä kun ketjun tilalla olisi ollut veitsi. Huudan kivusta ja kauhusta, kun viiltävät osumat repii ihon rikki. Mä en kestä. Musta tuntuu että pyörryn kohta. Ja samalla toivon, että olisin jo kuollut.
Kun mun tuskanhuudot alkaa jo vaimeta, faija lopettaa. Vedän terävästi henkeä, kun se harppoo pois, tiputtaen ketjun loiskahtaen lattialle. Loiskahtaen?
Puristan silmiäni yhä tiukasti kiinni, mut siirrän tärisevän käteni sivulle. Lämmin neste nuolee kämmenen ihoa, eikä mun tartte kattoo hoksatakseni, mitä se on.
Tähänkö mä sitten delaisin, omaan verilammikkooni? Aamen ja hallelujah. Pian nähdään, mutsi.
Hitaasti mulla kuitenkin leikkaa, etten mä ole vielä potkaissut tyhjää. Faija varmaan palaa kohta, mukanaan ties mikä kidutusväline. Suunnitelma muotoutuu mun ruskeissa aivosoluissa. Vai oliko ne harmaita? Toisaalta, mua ei vois vittuakaan kiinnostaa just nyt.
Joka liike tuntuu siltä kun joku repis mun nahkahaalareita riekaleiksi, mutta mä en enää välitä. Tartun veriseen ketjuun ja nousen ylös. Ja se sama hymy, joka mun oman isän kasvoilla välähteli, piirtyy väkisin munkin naamatauluun.
Kosto on suloinen, tai jotain sinne päin.
Raahaudun kivusta irvistellen olohuoneeseen ja kyykistyn raskaasti hengittäen sohvan taakse. Toivottavasti faija ei huomaa verivanaa, ennen kun on liian myöhästä – sille.
On varmaan aamuyö, koska ulkona pimeys on muuttunut hieman valoisampaan päin. Ovelta kuuluu kolahdus, ja mä alan täristä puristaen ketjua molemmin käsin rystyset valkosina. Näen kaiken kuin hidastetulta filmiltä.
Askel, askel, askel. Faija astuu olkkariin. Se on selvästi kännissä, se horjuu, ja haistaisin halvan viskin kilometrien päähän.
Toisaalta, ainahan se on kännissä. Aina. Joka ikinen päivä mutsin kuoleman jälkeen.
Äiti.
Olenko mä varma, että mä haluan tehdä tän?
Mutta kun se huojuva torni lähenee keittiön ovea, kun huomaan sen kädessä välkähtävän veitsen, kaikki muu unohtuu. On vain viha, ja valtava halveksunta tuota lehmänpaskaa kohtaan.
Hyppään ylös, suoraan faijan taakse, ja ennen kun se ehtii silmää räpäyttää, olen jo pudottanut ketjun hirttoköydeksi.
En tunne enää mitään, en ajattele mitään. Mies edessäni kähisee, se ei saa kunnon ääntä kuuluviin. Se yrittää riuhtoa itseään irti, ja veitsi sen kädessä tipahtaa kolahtaen lattialle. Vedän ketjua tiukemmalle, hampaat irvessä, ja tuntuu kuin olisimme hypänneet olohuoneeseen suoraan jonkun surkean tusinadekkarin sivuilta.
Paitsi että tämä on totisinta totta, ei vain sairasta näytelmää.
Kun faijan eloton ruumis kaatuu velttona lattialle, kaikki tunteet ja ajatukset palaa yhtenä ryöppynä mun sisään, vetää mun sisälmykset solmuun, ja mä kaadun polvilleni maahan ja oksennan.
Mun valkonen paita on veren tahrima, naama helmeilee hikipisaroita. Paiskaan oven perässäni kiinni, tiedän etten koskaan enää nää tota taloa, enkä välitä. Pakko päästä vaan pois, pois täältä, kauas pois. Pakko löytää se.
Pää on kuin sumun täyttämä, kun mä lähden juoksemaan hengitys vinkuen eteenpäin. On aamunhämärää, aurinko nousee pian. Tuuli on hellittänyt. Tunteen pyörivät mun päässä, elämä juoksee silmissä filmirullana. Mä en tiedä enää mistään mitään. Mä en tiedä missä mä haluan olla.
Näen punatukkaisen pojan jo kaukaa, ja kiidän suoraan kentälle. Charlie kääntyy. Sen kasvoille ehtii nousta epävarma hymy ja sitten silmissä välähtää pelko, kun mä heittäydyn suoraan sen kaulaan paiskaten meidät molemmat täysiä päin verkkoaitaa, joka säestää tulitukan säikähtänyttä äännähdystä kärsivänä. Charlie ei ehdi sanoa mitään, ennen kun mä isken huuleni sen huulille, kovaa, epävarmasti, ja samalla tiedän et just tää mun pitää tehdä.
Charlie älähtää, mut ei työnnä mua pois. Mä puren sen huulen rikki ja tunnen veren rautaisen maun suussani. Tunnen paljon muutakin, mutta en osaa erottaa tunteita toisistaan, ne huumaavat pään, sulkevat jälleen kaiken muun maailman ulkopuolelle. Irrotan huuleni hengästyneenä, päässä pyörii. Nojaan otsaani Charlien olkaa, en suostu katsomaan sitä silmiin.
”Dean, miksi sä itket?” kuuluu hiljainen, käheä kuiskaus.
Vasta nyt mä huomaan poskilleni vuolaana valuvat kyyneleet. En yritä estää niitä, vaan tartun Charlieen kuin hukkuva, painaudun sitä vasten ja annan itkulle vallan. Mä itkin mutsia, Nathania, Billya, Breetä, vähän faijaakin – mä itkin elämää ja tulevaisuuttani, ja mä itkin kauan.
”Shh, poika, kerro mikä on…” Charlie sanoo viimein. Se silittelee mun selkää rauhoittavasti ja on haudannut kasvonsa mun hiuksiin.
”Mun pitää lähteä, Fairytale… Mun pitää mennä, karata… Mä tapoin faijan, mä vaan tein sen, kuristin, tapoin… Ja mä rakastan sua, Charlie Morgan.”
Poika on hetken hiljaa, sen harmaat katsoo mua täysin tutkimattomina, ja sitten se laskeutuu istumaan aitaan nojaten. Se ottaa mun tärisevistä käsistä kiinni ja vetää mutkin alas, pyyhkien kyyneleet mun poskilta.
”Rauhoitu, Dean, rauhoitu…”
Mä tärisen. Mulla ei ole kylmä, mutta mua pelottaa, pelottaa enemmän kuin ikinä.
”Mitä se ukko teki sulle?”
Charlien äänessä on vähän hätää, kun se riisuu mun verisen paidan ja katsoo silmät suurina ketjun jättämiä jälkiä. (Ei mun naamataulussakaan ole kehumista, se on ihan mustelmilla ja veressä sen nyrkiniskun jälkeen.)
Kundi painaa päänsä ja sen poskille karkaa muutama kyynel.
”Tän ei olisi tarvinnut mennä näin pitkälle.”
Hellästi se suutelee haavoja ja sen jälkeen mun huulia, pitkään, lämpimästi. Kun se irrottautuu musta ja painaa otsansa mun otsaa vasten, mä kuulen sen äänestä, että se itkee.
”Mäkin rakastan sua, Dean Carawell.”
Ja kun aurinko nousi kullaten meidät hohtaviin kehyksiin, mä painauduin Charlien syliin. Ehkä mä voisin nukahtaa, unohtaa hetkeksi koko elämän. Siirtää kaiken hetkeksi huomiseen, nukkua pahan pois.
Mutta mä en halunnut enää lentää lehtenä tuulessa, koska mä tiesin, että juuri tässä mä haluan olla.
Juuri nyt.
Kun mä olin vielä aika pieni, sellanen yheksän-kymmen kesänen, mä tykkäsin käydä faijan kanssa teatterissa. Me asuttiin maalla isohkossa kartanossa, ja isä omisti sen teatterin, jossa me istuttiin monet illat. Ne oli sellasia näytelmiä, mitä mä en ihan tajunnut, filosofisia tradegioita ja aikusten juttuja, mut se ei mua haitannut. Mä rakastin sitä tunnelmaa, joka säkenöi ilmassa, varsinkin ensi-illoissa. Mä rakastin sitä kun mä sain taputtaa muiden mukana, ja tuntea itteni jotenkin tärkeeks. Vaikka mä olinkin varmaan ainoo alle 18 vee koko rakennuksessa. Paitsi olihan siellä Tim, mun mielikuvituskaveri, mutta ei sitä lasketa. Vaikka sillä oli aina oma penkki mun vieressä, ensi-illoissakin. Vanhat kyylät katto paheksuvasti ja kysy faijalta, että eikö näytöksen pitänyt olla loppuunmyyty. Se vaan hymyili, pörrötti mun tukkaa (jonka mutsi oli karmeella vaivalla kammannut, mä kun en nääs tykänny kampaamisesta yhtään sen enempää kun nytkään) ja sano asiallisesti, että siinähän Tim istuu. Muumiot katto faijaa nenänvarttaan pitkin kuin jotain hullua, ihan kuin se ois muka ollu huonompi ihminen ku ne.
Perkele, ne akat oli oikeessa.
Mä yritän laittaa korvanappejani mahdollisimman kovalle, mutta alhaalta kuuluva räminä ja huuto ylittää riman reilusti. Faija varmaan rikkoo parhaillaan viimesiä astioita. Tai ainoota jäljellä olevaa perheenjäsentäni, jos sitä itteä ei lasketa. Voiks tää olla se sama jätkä kun vaan muutama vuos sitten?
Kun mulle oli juuri kolahtanut kakstoista lasiin, faijan teatterilla alko meneen huonosti. Mä en oikeestaan tiedä mikä tapahtu, mulle lopetettiin perheen yhteisten asioiden kertominen niihin aikoihin. Kai isäukko oli sotkeutunu johonkin laittomaan, sillä puolen vuoden kuluttua me pakattiin kimpsut, myytiin teatteri ja kartano, ja karistettiin maaseudun pölyt jaloistamme. Lopputulos: mutsi ja faija riiteli, isobroidi Nathan häippäs enkä sen koommin ole siitä kuullut, toinen, Billy, rupes dokaamaan suunnilleen 24/7 ja mua muutaman vuoden vanhempi Bree rupes hoitaan huushollia, kun mutsi ei enää jaksanut.
Mä pysyin poissa kotoa tai stailasin vaatteita lukkojen takana. Mikään mun vaate ei näytä päälläni samalta kun miltä kaupasta tullessaan. Mä rakastan hakaneuloja, pinssejä, kirjoituksia ynnä muuta tilpehööriä. Ja farkut mä revin aina rikki.
Anyway, elämä ei kulkenut enää entisissä urissaan. Mä en tykänny kaupungista. Faija duunas hanttihommia ja me asuttiin köyhälistöalueella. Talo oli – ja on – varmaan kolme kertaa pienempi kuin kartano, ja mulla on tasan yks frendi, Charlie, tai Fairytale niin kuin mä sitä sillon tällön kutsun.
Charlie oli mun tärkein ihminen maailmassa heti siitä hetkestä, kun se istu mun viereen penkille ja tarjos röökiä. Se on mua puol vuotta vanhempi, punapää kundi – ja ihan helvetin hyvännäkönen, oikeesti. Sen silmät on tummanharmaat ja niissä on sellanen ilkikurinen pilke. Ja se vois vaikka tatuoida otsaansa ”MIELENKIINTOINEN IHMINEN”. Aina kun mä nään sen leiskuvan tulitukan, mä näprään vaivaantuneena hiilenmustaa, sekasta pehkoani.
Silmät on mun paras puoli. Ne on (kuulemma) hätkähdyttävän kirkkaat, jäänsiniset, ja mun pikimustat ripset kehystää ne naamatauluuni. Eihän se kovin miehekästä ole, mut nuori kundi saa vielä olla nätti, aye?
Seuraava räsähdys saa koko talon tärisemään. Nyt varmaan lähti hiiretkin talosta, niistähän Bree on viime aikoina valitellut.
Päätän noudattaa siimahäntien esimerkkiä ja jättää siskon selviämään omin nokkineen. Ei faija mitään liian pahaa tekisi, kunhan pelotteli. Mä ainakin toivon niin.
Nousen ikkunalaudalle ja pudottaudun roikkumaan käsieni varaan. Rosonen puu raapii sormet verille ja jättää pieniä tikkumatkamuistoja nahkaan, kun irrotan otteeni ja tömähdän kovaan maahan. Aluksi pääsen jaloilleni, mutta mulla ei ole koskaan ollu trapetsitaiteilijan tasapaino ja tömähdän kaaressa perseelleni. ”Saatana”, sihahdan ja nousen pyrstöä hieroen takaisin jaloilleni. Mun huone on tokassa kerroksessa, eli pudotus ei oo turhan korkee. Vilkasen olkkarin ikkunasta sisään, jossa on selvästi partyt päättyneet. Breetä ei näy, faija nukkuu sohvalla pullo räpylässä ja toinen käsi kaljamahaa raapien. Mua oksettaa koko ukko. Vitun alkoholisti paska.
Tungen nyrkit hupparintaskuun ja lähen harppomaan kujaa eteenpäin. On pilvinen ilta, kolea ja tuulinen. Viima kaappaa puolilakastuneita lehtiä mukaansa ja tanssittaa niitä villisti. Joskus mä toivon, että olisin lehti. Vois vaan lentää pois.
Nostan kaulukset pystyyn ja kiihdytän tahtia. On oikeestaan pirun kylmä. Huulet on jo ihan kohmeessa, mut hymy piirtyy silti kasvoilleni, kun kuulen koripallon pomppujen kaiun jo kaukaa. ”Charlie, senkin sekopää! Et säkään voi treenata kakskytneljä seittemän”, huudan ääni vähän käheänä hämärään. Pomput loppuvat, ja alkaa kuulua askeleita. Usvasta harppoo tuttu hahmo.
”Dean, paraskin puhuja.” Punapää kaappaa mut tiukkaan syleilyyn naurua äänessään. Mä naurahdan kanssa.
”Miks sä et ole kotona?” se sanoo ja pyyhkäisee hiussuortuvan sivuun mun silmien edestä. Lasken katseeni.
”Faija vaan vähän räjähti taas.”
Sillon kolme vuotta sitten, kun me moikattiin tän kaupungin auringonnousua ekaa kertaa, mutsi alko olla yhä väsyneempi. Ne vähät voimat mitä sillä vielä oli, se tuhlas huutamiseen. Pienet kutsumattomat vieraat oli hiipinyt sen sisään vaivihkaa, levinneet yhä laajemmalle. Turhan myöhään se suostu myöntään, ettei kaikki ollut ihan okei.
Se kuoli syöpään ennen kun aurinko oli ehtinyt laskea kolmannensadannenkuudennenkymmenennenviidennen kerran.
Mä olin sillon vasta kolmentoista, mutta en edes itkenyt. En kertaakaan, edes hautajaisissa.
Billy murtui, mä en.
En ainakaan näyttänyt sitä, edes Charlielle.
”Dean?”
Räpäytän silmiäni ja hieron käsivarsiani hyytävän viiman puhaltaessa luihin ja ytimiin asti. Charlie kietoo kätensä mun ympärille ja painaa pään olalleni.
Melkein vuos ehti kulua siitä kun mutsi veti vikan hengenvetonsa, kun Billylle tuli sitä liian ikävä. Tai ehkä sillä oli muita ongelmia, en tiedä, koska me ei oltu puhuttu oikeasti kahteen vuoteen. Yks aamu se oli taas töissä ylimmässä kerroksessa. (Se oli ikkunanpesijä. Mä en tajua, miten se pystyi siihen, mä olisin kuollut korkeanpaikankammoon.) Sen päivän talo oli ihan sika korkee, mä tiedän, koska mä kävelen sen ohi joka päivä. Tai kävelin, ennen kun tajusin, ettei koulu kaivannut mua enkä mä sitä.
Anyway, se oli ihan yhtäkkiä irrottanut sen turvaköyden. Klik vaan. Tai no, en mä tiedä kuuluuko siitä klik, mutta niin mä olen aina jälkeenpäin kuvitellut kun mietin sen kuolemaa. Eli siis klik, se avaa turvaköyden. Sitten se sanoo viimeset sanansa työkaverilleen, Darrylille, jonka mäkin tunnen; ”Lähetän kortin, jos merkkejä myydään”, ja tekee sen. kakskytkaheksan yli neljäntoista mun veljeni hyppäs alas sieltä ylhäältä. Pumpam alas vaan.
Mutta mä tiedän, että se oli kuollut jo ennen kun se osu maahan, jo kauan ennen kun se edes heräs sinä aamuna. Se oli ostanut lippunsa jo sillon, kun mutsi kuoli, mutta nyt se vasta lunasti sen. En ole varma, lähtikö se sillä ylös vai alas, enkä välitä.
Mutta mä tiedän, koska kun se iskeyty kovaan maankamaraan, sen huulilla oli hymy.
Charlie ravistaa mua kevyesti ja herättää mut raakaan todellisuuteen. Tai no, mun ajatuksethan on paljon raaempia kuin totuus, tai pikemminkin nykyisyys.
”Hei, poika, onko kaikki…”
Sen lause jää kesken, kun meidän katseet kohtaa.
Charlie on yhtäkkiä kamalan lähellä. Mä tunnen sen hengityksen mun kasvoilla, ja sen harmaa katse näyttää ihan erilaiselta kun ennen. Jotenkin…
Sitten mä tunnen vain sen toisen käden mun ympärillä, lantiolla – toinen tarttuu mua leukaan, hellästi, mutta hermostuneisuus hyökyy sen olemuksesta kuin viinanhaju faijasta. Tuntuu kun jokin leikkaisi meidät ulos maailmasta, hetken kaikki muu on vain kaukaista huomista, ja se hetki tuntu yhtä pitkältä kun mun koko kulunut elämä ja tulevakin.
Sitten mä tönäsen Charlien kauemmas, katson kauhuissani sen yhtä säikähtäneisiin silmiin ja lähden juoksemaan poispäin. Huusiko se mun perään, en tiedä, mutta mä olin kotona varmaan nopeammin kun Billy tippu pilvenpiirtäjän nokasta.
Meidän ovi on sepposen selällään, enkä jaksa miettiä syytä. Pysähdyn eteiseen ja kaadun polvilleni, nojaan otsaani lattiaan ja haukon henkeäni. Mitä vittua mä oikein tunsin? Mitä vittua toi äskönen oli?
Ryömin kontallani keittiöön. Huimaa. Toivottavasti faija vetää sikeitä, en halua että se näkee mut just nyt. Mä paruin viimeks varmaan sillon, kun me muutettiin landelta tänne.
Missä helvetissä on kaikki särkylääkkeet? Mä voisin niellä koko purkillisen.
Nousen huterasti seisomaan, tuntuu kuin joku heittelisi kookospähkinöitä mun nuppiin. ”Bree?” raakun. ”Faija?”
Pöydällä on lappu. Mä kumarrun lukemaan sitä, yritän unohtaa ne harmaat silmät hetkeksi. Rustaus on selvästi Breen käsialaa.
Dean, jos sinä luet tämän lapun ja olet siis kotona, lähde äkkiä. Isä on tullut hulluksi. Se melkein –
Samassa mun selkään osuu voimalla jotain kovaa, paiskaa mut päin pöytää, ja mä vajoan mytyksi lattialle tähdet silmissä. Hengitän katkonaisesti, isku löi multa ilmat pihalle. Sitten tunnen, kuinka joku tarttuu mua paidanrinnuksista ja nostaa ylös. Ehdin vaan hetken nähdä faijan ruman naaman, kun se lataa mua täysillä kasvoihin ja lennän päin jääkaappia. Näkökenttä hämärtyy, haluaisin vain huutaa kivusta, sattuu niin perkeleesti...
”Missä sinä saatanan poika olet ollut?” Faija kuulostaa siltä kun olisin juuri vähintään kaatanut sen viimeset viinat viemäriin. Yritän sanoo jotain, mutta onnistun vaan päästämään kurkustani käheän vinkasun. Mielipuolisesti virnuillen faija tarttuu pyöränketjuun, heittää mut mahalleni lattialle ja alkaa ruoskia mua selkään.
Eka isku tuntuu siltä kun ketjun tilalla olisi ollut veitsi. Huudan kivusta ja kauhusta, kun viiltävät osumat repii ihon rikki. Mä en kestä. Musta tuntuu että pyörryn kohta. Ja samalla toivon, että olisin jo kuollut.
Kun mun tuskanhuudot alkaa jo vaimeta, faija lopettaa. Vedän terävästi henkeä, kun se harppoo pois, tiputtaen ketjun loiskahtaen lattialle. Loiskahtaen?
Puristan silmiäni yhä tiukasti kiinni, mut siirrän tärisevän käteni sivulle. Lämmin neste nuolee kämmenen ihoa, eikä mun tartte kattoo hoksatakseni, mitä se on.
Tähänkö mä sitten delaisin, omaan verilammikkooni? Aamen ja hallelujah. Pian nähdään, mutsi.
Hitaasti mulla kuitenkin leikkaa, etten mä ole vielä potkaissut tyhjää. Faija varmaan palaa kohta, mukanaan ties mikä kidutusväline. Suunnitelma muotoutuu mun ruskeissa aivosoluissa. Vai oliko ne harmaita? Toisaalta, mua ei vois vittuakaan kiinnostaa just nyt.
Joka liike tuntuu siltä kun joku repis mun nahkahaalareita riekaleiksi, mutta mä en enää välitä. Tartun veriseen ketjuun ja nousen ylös. Ja se sama hymy, joka mun oman isän kasvoilla välähteli, piirtyy väkisin munkin naamatauluun.
Kosto on suloinen, tai jotain sinne päin.
Raahaudun kivusta irvistellen olohuoneeseen ja kyykistyn raskaasti hengittäen sohvan taakse. Toivottavasti faija ei huomaa verivanaa, ennen kun on liian myöhästä – sille.
On varmaan aamuyö, koska ulkona pimeys on muuttunut hieman valoisampaan päin. Ovelta kuuluu kolahdus, ja mä alan täristä puristaen ketjua molemmin käsin rystyset valkosina. Näen kaiken kuin hidastetulta filmiltä.
Askel, askel, askel. Faija astuu olkkariin. Se on selvästi kännissä, se horjuu, ja haistaisin halvan viskin kilometrien päähän.
Toisaalta, ainahan se on kännissä. Aina. Joka ikinen päivä mutsin kuoleman jälkeen.
Äiti.
Olenko mä varma, että mä haluan tehdä tän?
Mutta kun se huojuva torni lähenee keittiön ovea, kun huomaan sen kädessä välkähtävän veitsen, kaikki muu unohtuu. On vain viha, ja valtava halveksunta tuota lehmänpaskaa kohtaan.
Hyppään ylös, suoraan faijan taakse, ja ennen kun se ehtii silmää räpäyttää, olen jo pudottanut ketjun hirttoköydeksi.
En tunne enää mitään, en ajattele mitään. Mies edessäni kähisee, se ei saa kunnon ääntä kuuluviin. Se yrittää riuhtoa itseään irti, ja veitsi sen kädessä tipahtaa kolahtaen lattialle. Vedän ketjua tiukemmalle, hampaat irvessä, ja tuntuu kuin olisimme hypänneet olohuoneeseen suoraan jonkun surkean tusinadekkarin sivuilta.
Paitsi että tämä on totisinta totta, ei vain sairasta näytelmää.
Kun faijan eloton ruumis kaatuu velttona lattialle, kaikki tunteet ja ajatukset palaa yhtenä ryöppynä mun sisään, vetää mun sisälmykset solmuun, ja mä kaadun polvilleni maahan ja oksennan.
Mun valkonen paita on veren tahrima, naama helmeilee hikipisaroita. Paiskaan oven perässäni kiinni, tiedän etten koskaan enää nää tota taloa, enkä välitä. Pakko päästä vaan pois, pois täältä, kauas pois. Pakko löytää se.
Pää on kuin sumun täyttämä, kun mä lähden juoksemaan hengitys vinkuen eteenpäin. On aamunhämärää, aurinko nousee pian. Tuuli on hellittänyt. Tunteen pyörivät mun päässä, elämä juoksee silmissä filmirullana. Mä en tiedä enää mistään mitään. Mä en tiedä missä mä haluan olla.
Näen punatukkaisen pojan jo kaukaa, ja kiidän suoraan kentälle. Charlie kääntyy. Sen kasvoille ehtii nousta epävarma hymy ja sitten silmissä välähtää pelko, kun mä heittäydyn suoraan sen kaulaan paiskaten meidät molemmat täysiä päin verkkoaitaa, joka säestää tulitukan säikähtänyttä äännähdystä kärsivänä. Charlie ei ehdi sanoa mitään, ennen kun mä isken huuleni sen huulille, kovaa, epävarmasti, ja samalla tiedän et just tää mun pitää tehdä.
Charlie älähtää, mut ei työnnä mua pois. Mä puren sen huulen rikki ja tunnen veren rautaisen maun suussani. Tunnen paljon muutakin, mutta en osaa erottaa tunteita toisistaan, ne huumaavat pään, sulkevat jälleen kaiken muun maailman ulkopuolelle. Irrotan huuleni hengästyneenä, päässä pyörii. Nojaan otsaani Charlien olkaa, en suostu katsomaan sitä silmiin.
”Dean, miksi sä itket?” kuuluu hiljainen, käheä kuiskaus.
Vasta nyt mä huomaan poskilleni vuolaana valuvat kyyneleet. En yritä estää niitä, vaan tartun Charlieen kuin hukkuva, painaudun sitä vasten ja annan itkulle vallan. Mä itkin mutsia, Nathania, Billya, Breetä, vähän faijaakin – mä itkin elämää ja tulevaisuuttani, ja mä itkin kauan.
”Shh, poika, kerro mikä on…” Charlie sanoo viimein. Se silittelee mun selkää rauhoittavasti ja on haudannut kasvonsa mun hiuksiin.
”Mun pitää lähteä, Fairytale… Mun pitää mennä, karata… Mä tapoin faijan, mä vaan tein sen, kuristin, tapoin… Ja mä rakastan sua, Charlie Morgan.”
Poika on hetken hiljaa, sen harmaat katsoo mua täysin tutkimattomina, ja sitten se laskeutuu istumaan aitaan nojaten. Se ottaa mun tärisevistä käsistä kiinni ja vetää mutkin alas, pyyhkien kyyneleet mun poskilta.
”Rauhoitu, Dean, rauhoitu…”
Mä tärisen. Mulla ei ole kylmä, mutta mua pelottaa, pelottaa enemmän kuin ikinä.
”Mitä se ukko teki sulle?”
Charlien äänessä on vähän hätää, kun se riisuu mun verisen paidan ja katsoo silmät suurina ketjun jättämiä jälkiä. (Ei mun naamataulussakaan ole kehumista, se on ihan mustelmilla ja veressä sen nyrkiniskun jälkeen.)
Kundi painaa päänsä ja sen poskille karkaa muutama kyynel.
”Tän ei olisi tarvinnut mennä näin pitkälle.”
Hellästi se suutelee haavoja ja sen jälkeen mun huulia, pitkään, lämpimästi. Kun se irrottautuu musta ja painaa otsansa mun otsaa vasten, mä kuulen sen äänestä, että se itkee.
”Mäkin rakastan sua, Dean Carawell.”
Ja kun aurinko nousi kullaten meidät hohtaviin kehyksiin, mä painauduin Charlien syliin. Ehkä mä voisin nukahtaa, unohtaa hetkeksi koko elämän. Siirtää kaiken hetkeksi huomiseen, nukkua pahan pois.
Mutta mä en halunnut enää lentää lehtenä tuulessa, koska mä tiesin, että juuri tässä mä haluan olla.
Juuri nyt.
Työn tiedot
Peilikuvatuhkimo
sankaripoika
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 2141 sanaa» Työ lisätty: 26.07 - 2006» Kommentoitu: 17 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 15 kerta(a)
Tietoa työstä:
Pari vuotta uudempi teos kuin Afrikka. Ensimmäinen puhekielellä kirjoitettu tekstini.
Inspiraatio kirjasta "Me kolme ja jengi".
Palaute on aina hienoa.
Kommentit
reijo
10:43 // 28.07 - 2006
Olipas luettavaa, mutta mielestäni tämä aika tuli käytettyä hyvin. Pidin tarinastasi. Muutamista kohdista voisin huomautella, mutta ovat makuasioita, joten jätän rakenteeseen puuttumisen osaaville. Puhekieli sopi kuin nyrkki nokkaan ja "ääni" pysyi koko matkan uskottavasti 12-13 vuotiaan äänenä. Suosittelen kirjoittamaan enemmän :)
tytt
16:01 // 28.07 - 2006
WOW.
Ajantaju lähti ihan kokonaan. Kun lopetin lukemisen, tuntui kuin olisin herännyt unesta. Aivan älyttömän upeaa tekstiä.
Suosikkeihin.
-nna
19:31 // 28.08 - 2006
Todella.
Ääni (tai kirjoitustaito, mikälie) lähti. Jossain vaiheessa kävi mielessä, että tapahtuuko liian monelle ihmiselle jotain, että voiko oikeesti käydä noin ? Mutta teksti oli niin uskottava, että kyllä varmasti voi. Ja kyllähän sitä oikeestikkin kaikkea tapahtuu. Muuta en sitten oikeastaan kyennytkään ajattelemaan, teksti piti niin lujaa, ja helvetin kovaa, otteessaan. Jo alku sai lukemaan ja oli sellanen fiilis et "wow, pakkolukeepakkolukee" Sitten tuli kyllä mieleen ihan lopussa kun muistin kyseisen herran iän. Itseltä ei kyllä tosin edes paljoa enempää löydy ikää, mutta hmmm, aika rohkea poika valinnassaan, tai tunteethan siinä tottakai ohjaa. Mutta kuitenkin. Toisaalta miksi ei, paljon nähny tuo poika jo elämää. Nyt alkaa mennä kohta kommentti epäolennaisuuksiin, taas kerran, joten ehkä parasta on sanoa enää tämä; loistavaa. Hienoa, upeaa tekstiä.
Ja luen muuten kyseistä toista kertaa juuri tällä hetkellä. Oletko lukenut "Olimme kuin veljet" ?
-nna
19:32 // 28.08 - 2006
Ja muuten, otsikko iski silmään ja sai lukemaan. Mainitsinko jo sanan "hienoa" ? : D
sukkajalka
18:46 // 25.10 - 2006
Luin tämän uudestaan. Pidän edelleen paljon, nyt vielä enemmän kuin ennen. Johtuisiko siitä, että itsekin sain luettua tuon Me kolme ja jengi -kirjan? :>
Osaat homman, olen sen sanonut ehkä viisi kertaa, tai enemmän?
henkseli
18:49 // 12.11 - 2006
Hmm. Olihan t'm' mahtavaa luettavaa, ainoa mikä jäi vaivaamaan oli tämä punatukkainen Charlie josta en pitänyt laisinkaan, samoin tästä homoudesta. IMO ne eivät sopineet tarinaan, mutta sehän on vain minun mielipiteeni. FINT!
pontukka
16:41 // 15.02 - 2007
tosi hyvä, siis aivan mahtavan hyvä! oon aivan samaa mieltä mitä tässä on jo pari kertaa mainittu että ihan kun tää poika ois oikeesti koko ajan kertonu sitä ja loppuun asti se ei niinku jämähä paikoilleen niinku monissa novelleissa jää kun ei oo jaksettu kirjotaa loppuun asti ja jotain on pitäny kuitenkin keksiä :)
Muakin jäi vähän vaivaamaan että kuka tää Charlie oikeestaan on mutta sinänsä ilman sitä ois ehkä jääny puuttumaan jotain... En oo koskaan ennen lukenu tääl näin pitkää tekstiä ja tykkäsin erittäin paljon pituudesta... mukaansa tempaavaa ja ehdottomasti mennee suosikkeihi!
lauratar
22:01 // 13.05 - 2007
Ihan mahtava tunnelma tässä. Aluks puhekieli häiritsi, mutta siihen tottu, kun pääs paremmin sisälle tekstiin. Koskettava ja '"nerokas" juoni, kaikki tapahtu niin oikeella tavalle että huh.
hyvähyvä :>>.
sairas-seta
01:06 // 30.05 - 2007
Hitsi...aloin itkeen tässä...aivan ihana..siis ihan ihana........ TT__TT
rrroosa
00:51 // 25.06 - 2007
Mahtava! Ei tässä nyt enää muutakaan voi sanoo.
Ajantaju lähti tätä lukiessa. Sä todellakin osaat kirjottaa!
Oijoi. Kyllä tää menee ehdottomasti suosikkeihin!
Taidanpa lukea uudestaan. :D
mikuko
13:45 // 14.09 - 2007
Ah ihana. En ole mikään homojen tai emopoikien suurin ystävä, mutta tämä tarina iski ja kovaa. Tykkään niin tämän tyylisistä kirjoituksista. Sä osaat kirjottaa :3 Suosikoin tämän(kin).
someFeeling
23:22 // 18.10 - 2007
Tätä vois lukee vaikka vuoden jos vaan olis pidempi. tulee yks ala-asteella luettu kirja mieleen (joka oli aivan ihana), mahtokohan sitten olla toi me kolme ja jengi. siitä en tiedä mutta tää oli täydellinen.
someFeeling
22:48 // 13.12 - 2007
Luen tän vieläkin monena päivänä viikossa. Miten voikaan olla niin täydellinen<3
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!