Kaunokirjallisen työn esitys
Tähtien lapset
Leikimme piilosta, Julia on taas löytänyt hyvän piilon, eikä ole ensimmäinen kerta kun en häntä löydä. Nyt on kuitenkin jokin muuttunut. Julia ei tule kutsustani. Hän on ollut piilossa jo melkein tunnin. Huudan häntä, pieni hätä ja närkästys äänestäni kuuluen. Juliaa ei näy, vaikka houkuttelen häntä äidin leipomilla pullilla ja maukkaalla maidolla. Alan todella huolestua, ja juoksen kotiin kertomaan äidille, että Julia on kadonnut.
”No, tyttöseni. Kyllä Julia sieltä tulee. Hän haluaa vain härnätä sinua. Älä hätäile”, äiti sanoo omaan rauhoittavaan tapaansa, vaikka minuun sillä ei tällä kertaa olekaan toivottua vaikutusta. Minä päätän lähteä etsimään Juliaa, mitä siitä vaikka itsekin eksyisin, haluan löytää rakkaan pikkusiskoni. Kymmenvuotiaan päättäväisyydellä lähden takaisin ulos vakaasti päättäneenä löytää pikkusisko ja tuoda hänet takaisin kotiin.
Kierrän pihan monta kertaa kokoajan Juliaa huhuillen saamatta kertaakaan vastausta. Lähden talomme takana olevaan metsään tarkistaakseni olisiko Julia piiloutunut metsän keskellä olevaan vanhaan latoon. Ladon luokse päästyäni huomaan, että ajatus oli mahdoton, ovet on suljettu niin, ettei niitä saa edes auki, ja ikkunat ovat vuorattu kokonaan kiinni. Olen varma, ettei edes Julia olisi onnistunut saamaan itseään sisään latoon.
Ilta alkaa jo hämärtyä ja kyyneleet valuvat vuolaina virtoina alas poskiltani. Metsissä kaikuu epätoivoinen nyyhkytyksiin sekoittunut huutoni. En jaksa enää edes kävellä kunnolla, vaan käperryn tienviereen ja nukahdan itkuuni.
”Niina, Niina herää. Isä tässä, mitä on tapahtunut”, herään isän hellään ravisteluun. Hetkeen en muista mitä on tapahtunut vaan katselen ihmeissäni ympärilleni. Missä ihmeessä olen? Sitten mieleeni palautuu Julia ja alan hillittömästi itkeä. Isä nostaa minut syliinsä. ”No, no tyttöseni. Ei mitään hätää. Isä vie sinut kotiin”. Isä nostaa minut autonsa etupenkille ja vilkuilee minua aina silloin tällöin hämillään. Koko matkan minä istun paikallani itkien.
Kotona isä kysyy äidiltä, mikä tuota tyttöä vaivaa, kun nukkuu tienposkessa ja itkee koko ajan. Äidinkin silmiin nousee kyyneleet. ”Julia on kadonnut”, hän kuiskaa hennolla äänellä. Isän silmistä näkyy kauhu. ”Mikset sinä soittanut minulle töihin, olisin heti lähtenyt etsimään?” Äiti itkee nyt jo kunnolla ja yrittää itkunsa lomasta selittää, ettei hän tiennyt niin tapahtuneen ennen kuin näki isän tuovan minua vain kotiin, eikä Julia ollut mukana. Isä halaa äitiä ja lohduttaa, unohtaen minut oven eteen itkemään yksin suruani.
Äiti peittelee minut nukkumaan isän lähtiessä etsimään Juliaa. Yritän vastustella ja sanoa, että haluan lähteä mukaan, mutta sitä minun ei anneta tehdä. Minun täytyy nukkua. Koko yön valvon odottaen, että isä palaa Julian kanssa kotiin, mutta kun isä vihdoin palaa aamuyöllä, en kuule äidin riemunkiljaisuja, ja tiedän, Juliaa ei löydetty.
Seuraavana aamuna äiti tulee luokseni. Makaan edelleen hereillä, silmät itkusta turvonneina. Äiti sanoo, ettei Juliaa löydetty, mutta pidetään todennäköisenä, että hän on hukkunut suohon. Kyyneltäkään en enää vuodata, katson vain suoraan eteeni jähmettyneenä. Äiti jättää minut rauhaan, yksin makaamaan sänkyyni. Koko päivänä en sängystäni nouse, en edes syömään. Monta päivää kuluu niin. Liikkumatta pysyn sängylläni, itkemättä, mutta kuitenkin valtavasti surren ja kärsien.
Kun samaa on jatkunut viikon, äiti soittaa lääkärin luokseni katsomaan. Lääkäri kysyy minulta kysymyksiä, joihin en jaksa vastata, ja poistuessaan, hän kertoo äidilleni, että siskoni kuolema on ollut minulle liikaa. Hän sanoo minulta puuttuvan elämänilo. Lääkärin mentyä äiti tulee luokseni, istuu sänkyni laidalle ja kertoo kuinka hän minua rakastaa ja haluaa, että minä alan taas leikkiä niin kuin ennen. En vastaa mitään, makaan vain paikoillani. Ilman Juliaa en leikkisi, en koskaan. Ilman Juliaa en söisikään, en tekisi yhtään mitään. Halusin oman rakkaan Juliani takaisin.
Seuraavana yönä minä lähden. Lähden Julian luokse. Olin odottanut sitä siitä saakka, kun Julia katosi. Tiesin, että hän meni tähtiin odottamaan minua. Ja minä aioin seurata. Sanaakaan kenellekään sanomatta, kuitenkin niin, että kaikki sen jo tiesivät, minä lähden Julian luokse. Meistä tulee tähtien lapsia, yhdessä.
Seuraavana aamuna äiti tulee tarkistamaan, miten voin, aavistaen lähtöni. Makaan edelleen sängylläni silmät auki, liikkumatta. Äiti silittää elottomia poskiani kyynelten vieriessä kasvoillaan. Hän suukottaa minua otsaan ja sulkee silmäni. ”Nuku rauhassa rakas lapseni. Kerro Julialle äidiltä terveisiä”. Sitten hän poistuu.
Minä ja Julia vilkutamme hänelle yhdessä, käsi kädessä, tähdissä.
Leikimme piilosta, Julia on taas löytänyt hyvän piilon, eikä ole ensimmäinen kerta kun en häntä löydä. Nyt on kuitenkin jokin muuttunut. Julia ei tule kutsustani. Hän on ollut piilossa jo melkein tunnin. Huudan häntä, pieni hätä ja närkästys äänestäni kuuluen. Juliaa ei näy, vaikka houkuttelen häntä äidin leipomilla pullilla ja maukkaalla maidolla. Alan todella huolestua, ja juoksen kotiin kertomaan äidille, että Julia on kadonnut.
”No, tyttöseni. Kyllä Julia sieltä tulee. Hän haluaa vain härnätä sinua. Älä hätäile”, äiti sanoo omaan rauhoittavaan tapaansa, vaikka minuun sillä ei tällä kertaa olekaan toivottua vaikutusta. Minä päätän lähteä etsimään Juliaa, mitä siitä vaikka itsekin eksyisin, haluan löytää rakkaan pikkusiskoni. Kymmenvuotiaan päättäväisyydellä lähden takaisin ulos vakaasti päättäneenä löytää pikkusisko ja tuoda hänet takaisin kotiin.
Kierrän pihan monta kertaa kokoajan Juliaa huhuillen saamatta kertaakaan vastausta. Lähden talomme takana olevaan metsään tarkistaakseni olisiko Julia piiloutunut metsän keskellä olevaan vanhaan latoon. Ladon luokse päästyäni huomaan, että ajatus oli mahdoton, ovet on suljettu niin, ettei niitä saa edes auki, ja ikkunat ovat vuorattu kokonaan kiinni. Olen varma, ettei edes Julia olisi onnistunut saamaan itseään sisään latoon.
Ilta alkaa jo hämärtyä ja kyyneleet valuvat vuolaina virtoina alas poskiltani. Metsissä kaikuu epätoivoinen nyyhkytyksiin sekoittunut huutoni. En jaksa enää edes kävellä kunnolla, vaan käperryn tienviereen ja nukahdan itkuuni.
”Niina, Niina herää. Isä tässä, mitä on tapahtunut”, herään isän hellään ravisteluun. Hetkeen en muista mitä on tapahtunut vaan katselen ihmeissäni ympärilleni. Missä ihmeessä olen? Sitten mieleeni palautuu Julia ja alan hillittömästi itkeä. Isä nostaa minut syliinsä. ”No, no tyttöseni. Ei mitään hätää. Isä vie sinut kotiin”. Isä nostaa minut autonsa etupenkille ja vilkuilee minua aina silloin tällöin hämillään. Koko matkan minä istun paikallani itkien.
Kotona isä kysyy äidiltä, mikä tuota tyttöä vaivaa, kun nukkuu tienposkessa ja itkee koko ajan. Äidinkin silmiin nousee kyyneleet. ”Julia on kadonnut”, hän kuiskaa hennolla äänellä. Isän silmistä näkyy kauhu. ”Mikset sinä soittanut minulle töihin, olisin heti lähtenyt etsimään?” Äiti itkee nyt jo kunnolla ja yrittää itkunsa lomasta selittää, ettei hän tiennyt niin tapahtuneen ennen kuin näki isän tuovan minua vain kotiin, eikä Julia ollut mukana. Isä halaa äitiä ja lohduttaa, unohtaen minut oven eteen itkemään yksin suruani.
Äiti peittelee minut nukkumaan isän lähtiessä etsimään Juliaa. Yritän vastustella ja sanoa, että haluan lähteä mukaan, mutta sitä minun ei anneta tehdä. Minun täytyy nukkua. Koko yön valvon odottaen, että isä palaa Julian kanssa kotiin, mutta kun isä vihdoin palaa aamuyöllä, en kuule äidin riemunkiljaisuja, ja tiedän, Juliaa ei löydetty.
Seuraavana aamuna äiti tulee luokseni. Makaan edelleen hereillä, silmät itkusta turvonneina. Äiti sanoo, ettei Juliaa löydetty, mutta pidetään todennäköisenä, että hän on hukkunut suohon. Kyyneltäkään en enää vuodata, katson vain suoraan eteeni jähmettyneenä. Äiti jättää minut rauhaan, yksin makaamaan sänkyyni. Koko päivänä en sängystäni nouse, en edes syömään. Monta päivää kuluu niin. Liikkumatta pysyn sängylläni, itkemättä, mutta kuitenkin valtavasti surren ja kärsien.
Kun samaa on jatkunut viikon, äiti soittaa lääkärin luokseni katsomaan. Lääkäri kysyy minulta kysymyksiä, joihin en jaksa vastata, ja poistuessaan, hän kertoo äidilleni, että siskoni kuolema on ollut minulle liikaa. Hän sanoo minulta puuttuvan elämänilo. Lääkärin mentyä äiti tulee luokseni, istuu sänkyni laidalle ja kertoo kuinka hän minua rakastaa ja haluaa, että minä alan taas leikkiä niin kuin ennen. En vastaa mitään, makaan vain paikoillani. Ilman Juliaa en leikkisi, en koskaan. Ilman Juliaa en söisikään, en tekisi yhtään mitään. Halusin oman rakkaan Juliani takaisin.
Seuraavana yönä minä lähden. Lähden Julian luokse. Olin odottanut sitä siitä saakka, kun Julia katosi. Tiesin, että hän meni tähtiin odottamaan minua. Ja minä aioin seurata. Sanaakaan kenellekään sanomatta, kuitenkin niin, että kaikki sen jo tiesivät, minä lähden Julian luokse. Meistä tulee tähtien lapsia, yhdessä.
Seuraavana aamuna äiti tulee tarkistamaan, miten voin, aavistaen lähtöni. Makaan edelleen sängylläni silmät auki, liikkumatta. Äiti silittää elottomia poskiani kyynelten vieriessä kasvoillaan. Hän suukottaa minua otsaan ja sulkee silmäni. ”Nuku rauhassa rakas lapseni. Kerro Julialle äidiltä terveisiä”. Sitten hän poistuu.
Minä ja Julia vilkutamme hänelle yhdessä, käsi kädessä, tähdissä.
Työn tiedot
Tähtien lapset
Christabel-
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 636 sanaa» Työ lisätty: 19.08 - 2006» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Itse en eläisi päivääkään ilman rakasta siskoani.
Kommentit
siili
13:59 // 19.08 - 2006
Tosi koskettava<3 Itse tekstin sujuvuutta (nyt en puhu sisällöstä) voisi vähän ehkä parannella, muutella sanakäänteitä ja sellaista. Semmoisia pikkuasioita niinkuin tuossa "Nyt on kuitenkin jokin muuttunut. Julia ei tule kutsustani."-kohdassa voisi muuttaa esim sanajärjestystä niin olisi sujuvampi. Välillä teksti lähentelee mielestäni myös liikaa puhelkieltä, kun tarkoitus selvästi on ollut tehdä kirjakielistä tekstiä. Muuten erittäin hyvä ja koskettava tarina :)
tytt
14:38 // 29.08 - 2006
Kaunis tarina. Minustakin jotain pikkujuttuja voisi muuttaa että tekstistä tulisi helpommin luettavaa, mutta sisältö on aivan älyttömän koskettavaa. Tykkään. :>
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!