Kaunokirjallisen työn esitys
Ennen aamunkoittoa
//Jos pidätät hengitystäsi, kunnes keuhkosi ovat tulessa, tiedät, miltä tuntuu kokea niin suurta surua, että sydämesi voisi repeytyä millä hetkellä hyvänsä riekaleiksi.//
Tuuli kuljetti kylmää ilmaa sulkien minut sisälle ulkomaailmaan. En saanut henkeä, sillä henkitorveni oli rutistunut kasaan, eivätkä ne pari millilitraa ilmaa, jotka pääsivät läpi, auttaneet paljoa - mustuus näkökenttäni laidoilla alkoi vahvistua, kierrellen ja kaarrellen, salakavalasti. En pystynyt vastustelemaan, miksi olisin edes yrittänyt? Kaikki oli pehmeää ja lämmintä, pimeys tuntui niin turvalliselta, niin pysyvältä, niin käsinkosketeltavan läheiseltä.
Hetken kuluttua se peitti koko näkökentän ja kaikki, mitä aistin, oli pari mutistua sanaa, sekä kylmä rantakadun asfaltti poskeani ja käsivarsiani vasten.
Mitä hyötyä niistä sanoista enää olisi? Minähän olin jo mennyttä. Eikä paikalla ollut minun lisäkseni kuin hän, hänen sielunsa varjo, se osa, joka hänestä oli vielä elossa. Ehkä sanat olivat anteeksipyyntö, ehkä ne olivat anelua, uhkailua, hullun houreita, ehkä ne olivat viimeinen rakkaudentunnustus. Tai lupaus kuolemalle.
Kokeiltuaan tytön pulssia poika irrotti otteensa, hitaasti, kuin hänen kätensä olisivat jäätyneet kiinni vielä lämpimään ihoon. Hän nousi kankeasti seisomaan ja vaalea tukka loisti auringon viimeisissä säteissä. Pojan ilmeettömät kasvot olivat suunnatut kohti asfalttia, kuin jokin olisi painanut hänen katseessaan, kuin jokin olisi repinyt hänen huomiotaan puoleensa. Pikkukivet pistelivät hänen paljaita jalanpohjiaan kovalla asfalttipinnalla ja pienet lasinsirut rikkoivat hänen ihoaan. Paikka oli täysin autio, kaikki olivat jo juhlimassa juhannusta, eikä nuhjuinen sataman kolkka ollut siihen mitenkään mieluinen ympäristö.
Teräksenharmaassa taivaassa oli jo sinistä reunoilla, horisontissa, eikä tihku enää kastellut pojan vaatteita. Aurinko laskeutui taivaanrantaa kohti, värjäten taivaan yläpuolellaan purppuranpunaiseksi, tulppaaninpunaiseksi, okrankeltaiseksi, antaen pilville uuden tehtävän. Ne toivat esille sen värit, ollen samalla yhtä välinpitämättömiä kuin kuolleen ruumiin sydän, joka oli hetki sitten hakannut vielä, pumpannut verta, kylmiä, kuin kuolleen ruumiin jokainen solu, joka nyt näivettyi hapenpuutteessa.
Yhtä välinpitämättömiä kuin poika, joka juuri nosti ruumiin käsivarsilleen. Hän käveli pari askelta eteenpäin ja heitti liikkumattoman hahmon meren syliin, kääntyen sitten kannoillaan ja sulkien silmänsä, kohottaen kasvonsa kohti taivasta.
//Jokainen unelma sortuu joskus, jokainen todellisuus murenee.. Haihtuu, kuin usva meren pinnalta, mutta todellisuus, toisin kuin se, ei ikinä palaa toisessa muodossa. Ainoat pysyvät asiat tässä maailmassa ovat kuolema ja elämä. Ja meren usva.//
Mytystä nousevat ilmakuplat rikkoivat veden pintaa yhä, vaikka ruumis oli aikaa sitten saavuttanut pohjan. Kaikki, mitä tyttö oli saavuttanut täällä, säilyi, mutta kaikki, mitä hän oli mieleensä säilönyt, muistoista koostunut yksilöllinen kokonaisuus, sielu, oli jo jossain kaukana - siirtynyt sinne, missä aika on. Hänen perheensä oli yhä juhlimassa, eikä ollut huomannut vielä mitään. Vartti sitten hän oli lähtenyt ulos, sanonut tapaavansa muutamia ystäviä. Eivät he odottaisi häntä kotiin ennen aamua, mutta silloin olisi myöhäistä, vielä myöhäisempää kuin nyt, vaikka henki oli jo paennut ruumiista, mutta ruumis saataisiin takaisin, jos sitä osattaisiin etsiä oikeasta paikasta, ennen laskuvettä. Silloin pohjavirtaukset imisivät ruumiin mukaansa, jolloin se katoaisi. Täydellisesti.
Tytön ruskeat hiukset hulmusivat vedessä, myötäillen jokaista aaltoa. Hänen silmänsä olivat jähmettyneet paikoilleen, hänen ilmeensä oli jäätynyt hänen kasvoilleen.
//Juokse pakoon, juokse niin kauan, että ajat itsesi umpikujaan. Maailma on niin rajallinen, että täällä on todellakin mahdollista käydä jokainen paikka lävitse, piiloutua jokaiseen kivenkoloon ja kellariin, jokaiseen luolaan, bordelliin tai hotelliin. Yhden ihmiselämän aikanako? Ei. Mutta se on kuitenkin mahdollista.//
Poika havahtui. Ontto katse silmissään hän lähti kulkemaan kohti kaupungin keskustaa.
Koston saatuaan hänellä ei ollut enää mitään, mitä haluta, mitään, minkä perään haikailla iltaisin.
Mitään, minkä vuoksi elää.
Enää ei ollut mitään.
Mitään.
Hän oli kostanut sen tuskan, jonka tyttö oli hänelle tuottanut vaihtamalla hänet toiseen, uskottelemalla hänelle, että hän oli tärkeä, vaikka oikeasti piti häntä niin vähäpätöisenä, ettei hänelle annettuja lupauksia tarvitsisi pitää.
Koomanomaisessa tilassa hän jatkoi matkaansa, näennäisesti kiinnostuneena maailman ongelmista, näennäisesti iloisena, vaikka hän oli sairas. Niin sairas, että oireita ei enää voinut nähdä päällisin puolin. Nyt, kun hän oli halunnut kaiken ja saanut kaiken, hän halusi enää tietää kaiken. Hän halusi tietää, miltä kuolema näyttää, miltä se maistuu, miltä se tuntuu - kannattiko sen takia kuolla.
Mitä hänellä oli enää menetettävää? Hän oli jo todistanut itsekkyytensä, hän oli mykistänyt kaikki itsevarmuudellaan, saanut ihmiset ymmälleen sulkeutuneilla ilmeillään, antanut kaiken pois, rakastanut, vihannut, ollut kateellinen, kaikkia niitä miljoonaa tunnetta ja niiden sävyä, joita ihminen voi kokea. Hän oli elänyt - nyt hänen oli koettava enää se polku, jolta ei ollut paluuta.
Tavallaan hän pakeni sillä tavalla, heittäytymällä rekan eteen ja murskaamalla kallonsa.
//Jos pidätät hengitystäsi, kunnes keuhkosi ovat tulessa, tiedät, miltä tuntuu kokea niin suurta surua, että sydämesi voisi repeytyä millä hetkellä hyvänsä riekaleiksi.//
Tuuli kuljetti kylmää ilmaa sulkien minut sisälle ulkomaailmaan. En saanut henkeä, sillä henkitorveni oli rutistunut kasaan, eivätkä ne pari millilitraa ilmaa, jotka pääsivät läpi, auttaneet paljoa - mustuus näkökenttäni laidoilla alkoi vahvistua, kierrellen ja kaarrellen, salakavalasti. En pystynyt vastustelemaan, miksi olisin edes yrittänyt? Kaikki oli pehmeää ja lämmintä, pimeys tuntui niin turvalliselta, niin pysyvältä, niin käsinkosketeltavan läheiseltä.
Hetken kuluttua se peitti koko näkökentän ja kaikki, mitä aistin, oli pari mutistua sanaa, sekä kylmä rantakadun asfaltti poskeani ja käsivarsiani vasten.
Mitä hyötyä niistä sanoista enää olisi? Minähän olin jo mennyttä. Eikä paikalla ollut minun lisäkseni kuin hän, hänen sielunsa varjo, se osa, joka hänestä oli vielä elossa. Ehkä sanat olivat anteeksipyyntö, ehkä ne olivat anelua, uhkailua, hullun houreita, ehkä ne olivat viimeinen rakkaudentunnustus. Tai lupaus kuolemalle.
Kokeiltuaan tytön pulssia poika irrotti otteensa, hitaasti, kuin hänen kätensä olisivat jäätyneet kiinni vielä lämpimään ihoon. Hän nousi kankeasti seisomaan ja vaalea tukka loisti auringon viimeisissä säteissä. Pojan ilmeettömät kasvot olivat suunnatut kohti asfalttia, kuin jokin olisi painanut hänen katseessaan, kuin jokin olisi repinyt hänen huomiotaan puoleensa. Pikkukivet pistelivät hänen paljaita jalanpohjiaan kovalla asfalttipinnalla ja pienet lasinsirut rikkoivat hänen ihoaan. Paikka oli täysin autio, kaikki olivat jo juhlimassa juhannusta, eikä nuhjuinen sataman kolkka ollut siihen mitenkään mieluinen ympäristö.
Teräksenharmaassa taivaassa oli jo sinistä reunoilla, horisontissa, eikä tihku enää kastellut pojan vaatteita. Aurinko laskeutui taivaanrantaa kohti, värjäten taivaan yläpuolellaan purppuranpunaiseksi, tulppaaninpunaiseksi, okrankeltaiseksi, antaen pilville uuden tehtävän. Ne toivat esille sen värit, ollen samalla yhtä välinpitämättömiä kuin kuolleen ruumiin sydän, joka oli hetki sitten hakannut vielä, pumpannut verta, kylmiä, kuin kuolleen ruumiin jokainen solu, joka nyt näivettyi hapenpuutteessa.
Yhtä välinpitämättömiä kuin poika, joka juuri nosti ruumiin käsivarsilleen. Hän käveli pari askelta eteenpäin ja heitti liikkumattoman hahmon meren syliin, kääntyen sitten kannoillaan ja sulkien silmänsä, kohottaen kasvonsa kohti taivasta.
//Jokainen unelma sortuu joskus, jokainen todellisuus murenee.. Haihtuu, kuin usva meren pinnalta, mutta todellisuus, toisin kuin se, ei ikinä palaa toisessa muodossa. Ainoat pysyvät asiat tässä maailmassa ovat kuolema ja elämä. Ja meren usva.//
Mytystä nousevat ilmakuplat rikkoivat veden pintaa yhä, vaikka ruumis oli aikaa sitten saavuttanut pohjan. Kaikki, mitä tyttö oli saavuttanut täällä, säilyi, mutta kaikki, mitä hän oli mieleensä säilönyt, muistoista koostunut yksilöllinen kokonaisuus, sielu, oli jo jossain kaukana - siirtynyt sinne, missä aika on. Hänen perheensä oli yhä juhlimassa, eikä ollut huomannut vielä mitään. Vartti sitten hän oli lähtenyt ulos, sanonut tapaavansa muutamia ystäviä. Eivät he odottaisi häntä kotiin ennen aamua, mutta silloin olisi myöhäistä, vielä myöhäisempää kuin nyt, vaikka henki oli jo paennut ruumiista, mutta ruumis saataisiin takaisin, jos sitä osattaisiin etsiä oikeasta paikasta, ennen laskuvettä. Silloin pohjavirtaukset imisivät ruumiin mukaansa, jolloin se katoaisi. Täydellisesti.
Tytön ruskeat hiukset hulmusivat vedessä, myötäillen jokaista aaltoa. Hänen silmänsä olivat jähmettyneet paikoilleen, hänen ilmeensä oli jäätynyt hänen kasvoilleen.
//Juokse pakoon, juokse niin kauan, että ajat itsesi umpikujaan. Maailma on niin rajallinen, että täällä on todellakin mahdollista käydä jokainen paikka lävitse, piiloutua jokaiseen kivenkoloon ja kellariin, jokaiseen luolaan, bordelliin tai hotelliin. Yhden ihmiselämän aikanako? Ei. Mutta se on kuitenkin mahdollista.//
Poika havahtui. Ontto katse silmissään hän lähti kulkemaan kohti kaupungin keskustaa.
Koston saatuaan hänellä ei ollut enää mitään, mitä haluta, mitään, minkä perään haikailla iltaisin.
Mitään, minkä vuoksi elää.
Enää ei ollut mitään.
Mitään.
Hän oli kostanut sen tuskan, jonka tyttö oli hänelle tuottanut vaihtamalla hänet toiseen, uskottelemalla hänelle, että hän oli tärkeä, vaikka oikeasti piti häntä niin vähäpätöisenä, ettei hänelle annettuja lupauksia tarvitsisi pitää.
Koomanomaisessa tilassa hän jatkoi matkaansa, näennäisesti kiinnostuneena maailman ongelmista, näennäisesti iloisena, vaikka hän oli sairas. Niin sairas, että oireita ei enää voinut nähdä päällisin puolin. Nyt, kun hän oli halunnut kaiken ja saanut kaiken, hän halusi enää tietää kaiken. Hän halusi tietää, miltä kuolema näyttää, miltä se maistuu, miltä se tuntuu - kannattiko sen takia kuolla.
Mitä hänellä oli enää menetettävää? Hän oli jo todistanut itsekkyytensä, hän oli mykistänyt kaikki itsevarmuudellaan, saanut ihmiset ymmälleen sulkeutuneilla ilmeillään, antanut kaiken pois, rakastanut, vihannut, ollut kateellinen, kaikkia niitä miljoonaa tunnetta ja niiden sävyä, joita ihminen voi kokea. Hän oli elänyt - nyt hänen oli koettava enää se polku, jolta ei ollut paluuta.
Tavallaan hän pakeni sillä tavalla, heittäytymällä rekan eteen ja murskaamalla kallonsa.
Työn tiedot
Ennen aamunkoittoa
Hopeakettu
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 679 sanaa» Työ lisätty: 20.08 - 2006» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 7 kerta(a)
Tietoa työstä:
Ensimmäinen novellini. Kaipaisin kipeästi kritiikkiä ja pienetkin parannusehdotukset ovat arvokkaita.
// ovat kursiivit.
Otsikkoa en päättänyt itse.
Kommentit
rriot
15:05 // 20.08 - 2006
aivan käsittämättömän hieno kuvaus, en löydä oikeastaan mitään parannettavaa ! kaikinpuolin onnistunut työ. ihastuin tapaasi paljastaa teon syyt vasta lopussa. :) Suosikkeihin menee.
reijo
10:55 // 21.08 - 2006
Olikos nämä kaikki ajatukset yhden tyypin, tämän joka heittäytyi rekan alle. Näin tämän ymmärsin, sillä minä en vaan millään usko, että ketään heittäisi kuolevaa mereen. Sisälsi muutamia hyviä kohtia, kuten tuo alun kursivoitu teksti, mielestäni hyvä aloitus. Ei tule mieleen parannusehdotuksia :)
Bitten
15:50 // 25.08 - 2006
Tämä ei ole todellakaan sitä mukataiteellista, masentavaa hömppää, johon usein törmää. Todella laadukasta tekstiä, kuten "Melkein Aamu":kin oli.
Tuuli
21:11 // 21.09 - 2006
Loistava teksti. Ahdistava. Mielelläni antaisin kaipaamaasi kritiikkiä, mutta kun en nyt kritisoitavaa keksi... No jaa. Feedback ei yleensäkään ole minun alaani. ^^ Että lisäänpä vain suosikkeihin.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!