Kaunokirjallisen työn esitys
Eräitä muita mahdollisuuksia (Susilapset)
/Lyra. Geenit/
Maailma on vielä kovin epäselvä, harmaa, vailla selkeitä muotoja tai päämääriä, kuin jokin tuntematon läpinäkyvän kalvon takana, joka hajottaa sen suuren valonlähteen säteet, jota suuret olennot kutsuvat auringoksi, kuin entistä enemmän herkkiä silmiäni häiritseviksi pölyhaituviksi, joita on kuitenkin vielä vaikeampi napata ja saada kiinni kuin todellisia sellaisia. Sitäkin olen pienin, hennoin sormini yrittänyt monesti tekemisen puutteessa.
Minä en tiedä mikä olen, mutta aavistan olevani pienennös niistä kahdesta suuresta olennosta, jotka minua toisinaan käyvät katsomassa täällä kummallisen, puureunaisen hökötyksen pohjalta. Kirkkaampi ääni sanoo karheammalle, että on heidän velvollisuutensa kasvattaa joku Leia siihen saakka, kun tämä ”täyttäisi 18” ja että jos toinen ei kerran ollutkaan valmis ”liittoon”, niin mitäs oli mennyt antamaan hänelle lapsen.
Sitten he yleensä huutavat sellaisia sanoja, joista en saa selvää alkuunkaan, niin kovaan ääneen, etteivät pienet korvani kestä ja alan huutaa itsekin. Hetkeen he eivät piittaa lainkaan, ovat kovin keskittyneitä huutamaan toisilleen, toisinaan myös satuttamaan toisiaan, että koko aavistuksieni mukaan suuri tila heidän ympärillään on heille vain tyhjyyttä, jossa he leijuvat yrittäen loukata toista parhaansa mukaan. Useimmiten se korkeaäänisempi, josta pidän paljon enemmän kuin karheaäänisemmästä, kuitenkin huomaa minutkin ja koettaa hiljaa rauhoitella niin minua kuin sitä toistakin. Jollekin pitäisi ”vaihtaa vaippa” joku pitäisi syöttää. Karheaäänisen mielestä jotakin ei pitäisi olla olemassakaan, jonkun olemassaolo ei ollut tarkoitettua, minkä johdosta se joku pitäisi antaa ruuaksi vaikkapa ”Kalkutan katukoirille” mieluummin kuin pitää ”terrorisoimassa” perherauhaa.
Joku oli oikea kiusankappale.
Ja niin kovin monesti sitä kuunneltuani alan olla yhä vakuuttuneempi, että se joku olen minä, vaikken tiedäkään tarkalleen, mikä olen.
/Duncan. Tämäkö on eläintä inhimillisempää?/
Brianna on kuin vähäjärkinen laama, sylkee ulos suustaan niin suuria älyttömyyksiä, että minun kaltaiseni mies sekoaa vähemmästäkin. Mikä luonnon voima onkaan antanut miehelle, jolla olisi kaikki edellytykset olla koko Amerikan presidentti, niin tyhmän vaimon, ettei tämä ymmärrä, miten lapsi tulee vielä haittaamaan hänen elämäänsä ja etenemistä urallaan! Olisin mielelläni elänyt muutama vuosisata aiemmin, silloin kun vielä ymmärrettiin, mikä nainen on ja miten se hänen asemaansa sanelee.
Minun elämäni tehdään niin kovin vaikeaksi. Jumalauta, tekisi mieli joskus toteuttaa hurjimmatkin suunnitelmani ja ajatukseni hänen leipomisestaan turpaan, saattaisi ehkä käsittää hieman paremmin edes tiettyjä asioita tämän maailman menosta.
Mutta minä en ole tyhmä, vaikka Brianna olisi. Jos toteuttaisin tuon, hän ei varmaankaan missään kohtaa suostuisi vaatimuksiini, ei lapsen suhteen eikä minkään muunkaan asian suhteen… Joten toisinaan päästän valloilleen saman Duncanin, joka olin seurusteluaikanamme neljä vuotta sitten. Kaunopuheisuuteni, lahjani ja ”kyyneleeni” saavat hänet aina sulamaan, vaikka hetken hän yrittääkin näytellä kovaa. Tunnen hänet sen verran hyvin kaikesta huolimatta- tai no, itsehän hänet olen tehnyt sellaiseksi kuin hän on, heh heh- että tiedän, että lopulta hän ei voi vastustaa niin helposti lausuttavia kahta sanaa: ”Anna anteeksi” tai vaihtoehtoisesti kolmea: ”Minä rakastan sinua”. Tietäisipä vain- heh heh- miksi ne on niin helppo lausua. En tarkoita niillä mitään. Teen sanoillani samaa työtä kuin teatterin lavalla. Olen muuten mielettömän hyvä näyttelijä.
/Brianna. Heikkous. Ketä pitäisi syyttää?/
Millaisessa perheessä me oikein elämme? Niin kuin en itsekin jo tietäisi vastausta. Helvetissä. Perhehelvetissä, jossa olen lukittuna monen lukon taakse niin mieleltäni kuin ruumiiltanikin. Ei Duncan tietenkään ole minua minnekään latoon tai vastaavaan lukinnut, hän on lukinnut minut mieleeni. Lukinnut minut teeskentelemillään rakkaudentunnustuksillaan ja teatterillaan, joka on niin mielettömän aitoa, ettei sitä niin kovin heikoksi antautunut ihminen pysty vastustamaan.
Ja sitten on Leia. Suloisin pieni tyttö, jota maa päällään kantaa, minun kyltymättömän, läpäisemättömän rakkauteni ja hänen kaunopuheittensa hedelmä. Rakkain hahmoni tässä kummassa teatterissa, johon itsekin olen joutunut ottamaan osaa heikoilla näyttelijän- mutta liiankin vahvoilla eläytyjänlahjoillani.
/Duncan, en minä pysty näyttelemään kyyneleitäni!
Sinä se esität pääosaa että ohjaat./
Duncan on oikeassa. Olen heikko, hän on tehnyt minusta heikon. Olen yksinkertainen ja typerä, olen nainen…
On ollut niin kovin vaikeaa päättää, kumpaa rakastan enemmän, häntä vai Leiaa. Leia on oma lapseni- mutta niin myös hänen. Rakastaisikohan hän minua edes hitusen, jos tekisin kuten hän tahtoo? Jos veisin Leian pois? Mutta minne?
Leia. Duncan. Duncan, Leia. Isä ja tytär. Ja äiti… seitsemäntoistavuotias pikkutyttö, joka luuli olevansa tarpeeksi aikuinen seurustellakseen ja elääkseen itseään kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa, joka oli aikuinen jo alkuaikoina.
Mutta kyllä minä vielä pystynkin. Hän oppii vielä rakastamaan minua.
/Duncan. Pitäisikö murhalla ja henkisellä väkivallalla olla tuomioistuimessa mitään eroa?/
Tiesin sen. Eikä siihen mennyt kuin puolitoista vuotta.
Brianna alkaakin vaikuttaa oikein käyttökelpoiselta vaimolta, heh heh…
/Lyra. Retkemme sysimustasta hämärän valon kautta sysimustaan./
Ai, tällainen maailma. Kiehtovaa! Kaikki on niin kovin uutta! Suuria, vihreitä, pistäviä, kauniita kynttilännäköisiä kummia juttuja tiheässä, siellä täällä pienemmän näköisiä, ohuempia samankaltaisia, joiden lehtiä on hauska ottaa nyrkkiin kiinni ja laittaa suuhun, vaikka nieleminen ei onnistukaan. Ja voi, ympärilläni kovasti minua rakastavat kädet, joiden aavistan kuuluvan sille heleä- ääniselle olennolle, jonka olen aina aavistanut pitävän minusta hyvää huolta missä tahansa tilanteessa.
Eikä sitä kummaa, karheaäänistä olentoa missään! Ei sen uhkaavaa hahmoa muiden, kauniiden värien leikissä. Kalvo auringon edessä tuntuu sitä paitsi hälvenevän hiukan.
Olemme liikkuneet jo kauas paikasta, jossa olen elänyt aiemmin. Jokin rahisee allamme ja heleä- ääninen horjahtaa hiukan ja minä alan itkeä pelosta.
Askel askeleelta kalvo auringon edessä paksunee eikä se kohta ole edes läpinäkyvä.
Se on sysimusta.
/Brianna. Toivoa jäljellä? Ei kaikilla. Aina/
Leia, anteeksi.
Sammal patjanasi, saniaisviidakko peitteenäsi teen tälle päätöksen. Pikku metsänpeikkoni.
En uskalla toivoa, että joskus vielä ymmärtäisit, en ymmärrä itsekään. Toivottavasti Duncan ymmärtää.
Mutta lapsethan pääsevät taivaaseen, eikö niin?
Ehkä sinä sittenkin ymmärrät.
/Lyra. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…/
Miksi noista kirkkaista, kauniista silmistä valuu veden näköistä ainetta? Miksi tuo puhuu noin kummallisia?
Selkäni alla on jotain kylmää ja kosteaa, pääni päällä kummia vihreitä kasveja varjostamassa aurinkoa hiukan muttei kuitenkaan tarpeeksi, ettei minua häikäisisi näin. Miksi? Mikä paikka tämä on? Onko tämä ”maailma”? Miksen sitten tapaa täällä muita kuin itseni ja tuon, jonka juuri ennen hänen nousemistaan ja pakenemistaan hillittömästi nyyhkyttäen ymmärrän olleen minun äitini?
/Sudet saapuvat. Nytkö vasta? Emmekö juuri päässeet eroon niistä?/
Susi on laumaeläin. Se tarkoittaa, että selviytymisensä kannalta niiden on järkevintä liikkua toisten lajitoveriensa seurassa peläten ulkopuolisia ja metsästäen riistan yhdessä, sillä joukossa ne ovat vahvempia niitä eläimiä vastaan, joiden riistaa ne itse ovat. Jotenkin vaistonvaraisesti ne ymmärtävät luonnon kiertokulun ja ravintoketjun periaatteen yhtä hyvin kuin ihmiset ainoana erona se, ettei niillä ole kyseiselle ilmiölle, meidän tietämyksemme mukaan, mitään sanaa. Niillä ei ole puhekieltä, mutta silti ne ymmärtävät toisiaan sen tasoisesti kuin tarvis on.
Taitaapa eräs naaraspuolinen raskaana oleva susi ymmärtää hädänkin löytäessään sammalmättäältä pienen, kankaisiin kerityn nyytin. Se ei ajattele sitä saaliina, ei, vaikka se tuoksuu samalta kuin jänis, samalta kuin suuremmat kaltaisensa, jotka usein käyvät pyssyin hänen ja hänen laumansa sekä toisten laumojen kimppuun.
Tämä ei pyssyyn tarttuisi. Tämä ei loiki karkuun kuten pienet jänöt, joita yksikään susista ei arkaile napsaista leukojensa väliin pureskeltavaksi.
Se ei ajattele olentoa edes pahan päivän varalle säilöttävänä saaliina. Se ajattelee sitä pentunaan.
Ja katsahtaessaan tähtien valaisemalle taivaalle, jota kuu pian nousisi koristamaan omalla loistollaan se ajattelee asiaa, joka ei koskaan aikaisemmin ole tullut sen tai yhdenkään muunkaan lauman suden mieleen.
Se haluaa nimetä niin yksilöllisen olennon kuin tuo kapalossaan nukkuva kumma pentu on.
Hän haluaa antaa sille nimeksi Lyra.
/Johtajaa tarvitaan. Inhimillistä? Siitä voidaan keskustella./
Naarassusi vie Lyran laumansa luo. Sen tarkoituksena on ollut hankkia koko laumalle illallista, joten nämä vallan riehaantuvat nähdessään sen palaavan. Niin herkullinen tuoksu- useimmat ovat haistaneet lähestyvän lihan jo pitkältä, monen kymmenen metrin päästä. Naaraalla onkin kova työ saada lauma käsittämään tilanne- hänellä on uusi pentu, ensimmäinen oma pentu! Hän on nuori susinaaras, juuri erääseen urossuteen liitetty, eikä hänellä ole vielä omaa pentua.
Lauman alfauros saapuu piilostaan kuusten katveesta, jossa se on ollut tarkkailemassa laumaansa kuten sen velvollisuuksiin kuuluu. Sitä ihmetyttää kovasti naaraan saalis- niin, mikä saalis? Tuohan on vain valkoisten tuhoajien pentu, jälkeläinen, ei se ole susi vaikka samaan tapaan uliseekin! Ja sellaisen takia naaras ei ole muistanut hankkia illallista koko laumalle. Lieneeköhän herkutellut yksikseen tuolla jossain.
Naaraat.
Pitänee täst edes laittaa urokset asialle.
Nälkäisinä, nälkä vatsassaan (ja mielessään, mikä tekee tunteesta vielä sietämättömämmän) sudet menevät nukkumaan, nuori naaras onnellisena pennustaan, johtaja tarkoituksenaan viestittää tälle aamulla, ettei lapsi voisi mitenkään jäädä lauman kiusaksi.
Lyra. Ja miten tärkeää onkaan tulla hyväksytyksi! Ja voi, miten vaikeaa se onkaan. Muuttua yhteisönsä kaltaiseksi.
Taisin nukahtaa sille pehmeälle, kostealle alustalle, jolle äitini minut asetti. Nukuinkin syvää, keskeytymätöntä unta hämärään saakka, mutta nyt uudet, kummat äänet herättivät minut. Mikä tämä paikka sitten on? Liian paljon, liian varhain ja liian nopeasti! Käsityskykyni ei vaan riitä näkemään tätä kaikkea- ainoana mielessäni on ihmetys maailman monimuotoisuudesta… jos tämäkään nyt on se ”maailma”.
Ja mitä ovat nuo olennot tummissa peitteissään? Ei äidillä tai sillä karheaäänisellä olennolla ollut tuollaista karvaisen näköistä ihoa- he olivat vaaleita ja kauniita, mutta he peittivät itsensä värikkäillä kangaspaloilla, samanlaisilla kuin minutkin, samanlaisilla kuin mistä nyt heräsin niihin kummiin, uusiin ääniin.
Ympäriltäni kuuluu kummaa ulinaa, minun itkuani muistuttavaa. Nyt olen entistä epävarmempi siitä, mikä olen- olenko oikeasti samanlainen kuin nuo, jotka ympärilläni ulisevat? Eivätkö karvani ole vain vielä kasvaneet? Täytyykö olla tarpeeksi suuri saadakseen sellaiset? Ja… tulisiko minusta suurena samanlainen kuin nuo olennot? Minähän ulisinkin samalla tavalla!
Alan matkia muita. Jos olen samanlainen kuin ne, tahdon, että minut hyväksytään yhdeksi heistä.
Olikohan se sittenkään hyvä ajatus? Nuo silmät edessäni muistuttavat minua väkisinkin siitä karheaäänisestä olennosta, jota niin pelkään, syytä en ymmärrä, sillä en ole koskaan nähnyt hänen silmiään. Muuten olento ei muistuta karheaäänistä lainkaan. Sillä on pitkä nenä, pystyt korvat ja kasvoissaankin sitä kummaa karvaa, mitä muualla ruumiissa. Lisäksi se kulkee tassut maassa, samaan tapaan kuin minäkin ennen kuljin. Olenko kehittyneempi kuin se? Vai olenko vähemmän sen kaltainen, jos jatkan kävelyä pystyssä…
Päätän kokeilla. Nousen makuulta konttausasentoon ja alan konttaamaan ympyrää suuremman olennon edessä.
Sen kasvot näyttävät ehkä hitusen hyväksyvämmiltä, mutten luota siihen edelleenkään täysin. Pelkään. Uskon sen huomaavan sen. Pelkään sen huomaavan sen.
Aivan samoin kuin pelkäsin karheaäänisen huomaavan pelkoni.
Suurempi olento laskeutuu eteeni ja katsoo minua silmiin kuin viestittäen, että ihmettelee, mikä mahdan olla ja että olisi parempi, etten olisi paikalla. Pelästyn entistä enemmän, jos mahdollista. Tahdon sen ymmärtävän, että olen samanlainen kuin se- jos joskus saisin tietää, mikä kumma se sitten on.
/Susi./
Jotenkin se saa minut ymmärtämään, että se on susi.
/Susi. SUSI!! SUSI!!!/
Yritän itsekin viestittää. Minäkin olen susi jos sinä olet! Tahdon, että hyväksyt minut, minusta tulee samanlainen kuin sinä, kaikkein suurin ja parhain susi!
Sudet metsästävät elääkseen. Ihminen metsästää myös koreillakseen, mutta oikeasti nahat ja turkit kuuluvat eläimille. Meillä ei ole oikeutta olla yhtä kauniita kuin sudet.
Suurin osa hyökkäyksistä päättyy epäonnistumiseen.
Tämä ei kuitenkaan saa päättyä, vaikka lauma saattaakin olla viikkoja syömättä yhtikäs mitään.
Mehevä, nuori hirvi- paras saalis aikoihin! Oikeastaan ainoa. Ja nyt on vielä uusikin suu ruokittavana. Tuo uusi tulokas, joka niin kovin kiivaasti väittää olevansa susi.
Mutta nyt ei saa ajatella muuta, nyt täytyy keskittää kaikki energia hirveen ja hyökkäykseen sitä vastaan sekä yhteistyöhön. Siitä jos mistä saisi voimaa, yksi susi ei voisi kaataa kuin ehkä jäniksen tai majavan. Ja sillähän ei pitkään elettäisi.
Eräs lauman uroksista, vahva ja nuori, hyväkuntoinen, pitää mahdollisen saaliin löytymistä tavallaan omana ansionaan. Se oli äkännyt sen ja heti sen tehtyään hyökännyt ilmoittamaan muulle laumalle, hipihiljaa tietenkin, sillä hirvi oli juuri ruokailemassa, popsimassa maistuvia haavanlehtiä, kesäaikaan niitä löysi helposti. Joten olisi pitänyt saada hirviäkin.
Nyt ainakin.
Nuori susi antaa muille merkin, vain ryhmän tiedostaman, jonka nähtyään joka susi tuee mahdollisimman hiljaa piilostaan ja piirittää ryhmänä herkullisen saaliin, jota toivoo omakseen. Hirvi ei heti huomaa niitä- taitaa olla kovin keskittynyt herkulliseen haavanlehtipäivälliseensä, mikä on ihanteellinen aloitus pyydystykselle ja sudet alkaivat hiljaa mielessään uskoa höppänän hirven saalistamisen onnistuvan.
Ensimmäinen loikka. Puraisu.
Hyökkäys on alkanut.
Hirvi hyppii ja sätkii, oletettua kyllä, kuolemanpelossaan. Kenties silläkin on perhe jossain. Mutta niin on susillakin.
Äkkiä se on saanut kaikki yhdeksän sutta kimppuunsa, mistä se ei enää voi selviytyä. Moni susista haavoittuu itsekin, mutta jokainen tahtoo antaa kaikkensa lauman eteen, sankarit.
Metsästys on veristä työtä, mutta siihenkin om totuttava.
Ei aikaakaan kun ryhmä on saanut kaadettua ensimmäisen hirven aikoihin ja raahaa sitä laumansa syötäväksi. Mutta ensin ne tietenkin ottavat parhaat palat itselleen ja syövät ne, lukuun ottamatta maksaa, joka kuuluu alfaurokselle. Sen ne ovat ansainneet.
/Lyra. Perhe/
Nälkä täyttää mieleni eikä vatsassani taida juuri muuta ollakaan kuin näläntunne. Makaan nurmella suden kanssa, joka väittää olevansa äitini- taisinkin olla väärässä luullessani sitä heleä- äänistä äidikseni. Jos kerran olen susi, niin kai minulla on susiäitikin- ehkä olin vain lemmikkinä sillä karheaäänisellä ja kaunisäänisellä ja he päättivät palauttaa minut äidilleni! Voi, miten mukavia olentoja!
Ehkä tosiaan olin lemmikki. Olen nähnyt sellaisia heleä- ja karheaäänisten kaltaisilla olennoilla ja jotkut niistä ovat muistuttaneet susia.
Siispä olen susi ja syön siis susien ruokaa. Nyt eräät sudet tulevat ja tuovat mukanaan jonkun suuren olennon- hirven, äiti kertoo- joka on ilmeisesti tarkoitettu syötäväksi.
Sudet ympärilläni villiintyvät, siispä seuraan niiden esimerkkiä ja ryntään hirven luo. Ehdin jo tarttua sen lihaan hampaillani kun äiti nostaa minut hampaillaan pois- hän ottaisi minulle palasen.
Olen tympääntynyt. Minähän olen susi!
No, susilapsi. Ehkä susilapset syövät näin.
/Neljä vuotta kuluu…/
/Vuosien vaikutus sopeutumiseen ja identiteetin kehittymiseen= kaikki. Osittain./
Susilauma paistattelee päivää taas samankaltaisessa lämpimässä auringonpaisteessa kuin neljä vuotta sitten, kun se sai vahvistuksekseen sudenpentujen lisäksi myös erään ihmislapsen, ainoan laumassa nimetyn ”suden”. Lyran.
Rasahdus.
Lyra on ollut hereillä, vaikka kaikki muut sudet ovat torkkuneet maittavan aterian jälkeen jo jonkin aikaa. Hän nostaa päänsä nopeasti pystyyn, hänen kuulonsa on kehittynyt huomattavasti viimeisten vuosien aikana.
Toinenkin susi herää unestaan. Pian onkin koko lauma hereillä.
Sudet ovat arkoja eläimiä, jos ne saavat elää rauhassa käytössään riittävästi riistaa jota metsästää. Pelkonsa ne tosin saattavat osoittaa hyökkäyksenä tai vihana pelon kohdetta kohtaan. Ne nousevat nelinkontin ja kuuntelevat, kuuntelevat… Niiden mieliin nousee kauhukuvia vaarallisista valkoisista tuhoajista, jotka tulevat pyssyineen ja tuhoavat lauman pilkkoen sen todella pieneksi, muutaman yksilön kokoiseksi, joka ei tietenkään selviä erillään kaikista muista susista.
Toinen rasahdus. Jotkut sudet alkavat jo liikkua eteenpäin muristen hurjan kuuloisina.
Jokainen susista tietää lihan liikkuvan lähemmäs. Se on toki hyvä merkki, mutta tuo liha saattaa olla mitä vain. On paljon turvallisempaa löytää saalis itse kuin että se kävelisi vastaan. Saaliskin saattaa toisinaan olla saalistaja susille, ne saattavat olla yhtä vahvoilla toisiinsa nähden. Paitsi että sudet eivät ole lainkaan valmistautuneet hyökkäykseen, vaikka vastustaja todennäköisesti on. Voimiltaan samansuuruisten välisissä taisteluissa paremmin strategioitu ja valmistautuneempi puolisko voittaa lähes poikkeuksetta.
Niiden pelon kohteen astuessa esiin kuusikosta koko pelko tuntuu typerältä- tulokashan on aivan samanlainen kuin heidän Lyransa, josta on tullut koko lauman suosikki, paitsi, että se on puettu samanlaisiin värikkäisiin kankaisiin kuin Lyra löytöhetkellään!
Lyra rientää sen luokse. Tulokas ei kavahda kauemmas. Sen silmistä kuvastuu samankaltainen tunne kuin susien silmistä vielä hetki sitten- ne ovat täynnä pelkoa, suurenneina, lamaantuneina- yhtä lamaantuneina kuin sen ruumis tuntuu olevan. Sellaisessa pelkotilassa saattaa ainoastaan joko juosta karkuun nopeammin kuin koskaan ennen tai jähmettyä paikoilleen kuin erittäin tehokkaan puudutuslääkkeen jäljiltä. Sille kävi jälkimmäisellä tavalla.
Lyra huomaa olentoa tutkiessaan, ettei se kenties olekaan aivan samanlainen kuin hän. Tämän voisi kuvitella päästävän suustaan karheampia ääniä- mikä toi hänen mieleensä muiston ajoista, joina oli kerran ollut lemmikkinä valkoisilla tuhoajilla, joina sudet niitä olentoja kutsuivat. Tuolloin hän oli vielä luullut, että hänellekin kasvaisi vielä joskus karvapeite kuten susille, mutta kun näin ei ollut käynyt, hänelle oli paljastunut karvas totuus: hän taisi sittenkin kuulua valkoisten tuhoajien heimoon. Mutta sudeksi hän on kasvanut ja susi hän on! Mieleltään ja sydämeltään. Fyysisellä olemuksella ei ole minkäänlaista merkitystä.
Olikohan valkoisilla tuhoajillakin sukupuolet? Olisiko tämä urospuolinen tuhoaja jos hän kerran oli naaras? Voitaisiinko hänet liittää tähän tulokkaaseen vielä jonain päivänä?
Lyra huomaa uroksen katselevan häntä ihmeissään. He olivat molemmat vielä pentuja, vaikka Lyra oli ollut pentu liiankin pitkään- useimmat sudet olivat pentuja vain hetkisen minkä jälkeen ne liitettiin pareiksi, jotta suku voisi jatkua.
”Kuka sinä olet?” uros sanoo. Lyra ei ymmärrä lausetta kysymykseksi, itse asiassa hän ei ymmärrä peräkkäisiä äänteitä edes sanoiksi saati peräkkäisiä sanoja lauseeksi. Miten hän saattaisi koskaan ymmärtää urospuolisia heimolaisiaan jos ne puhuivat niin kummallisesti?
Hän vastaa päästämällä suustaan samankaltaisen ulinan kuin ulvoessaan kuuta talviöisin laumansa kanssa.
Siinä vaiheessa uros karkaa. Hän näyttää juoksevan kahden jalan päällä, mitä Lyra pitää hyvin kummallisena- tosin hän muistaa itsekin tehneensä sellaista joskus, aikoja sitten.
/Katriona ja skeptismin vaaroja/
Tarkoituksenani oli ainoastaan viettää mukava viikonloppu mieheni Joshawan ja poikamme Thanen kanssa metsän siimeksessä, kaukana sivistyksestä. Viimeinen kohta ainakin on toteutunut paremmin kuin hyvin, mutta mukavasta viikonlopusta en sitten tiedäkään.
Thanella on vilkas mielikuvitus, sen olen aina tiennyt. Olen aina ollut hiukan epäileväinen hänen tarinoidensa suhteen- hän on kertonut totena niin loistavia tarinoita, että olen ajatellut hänen sopivan eläytymiskykynsä ansoista erinomaisesti näyttelijän ammattiin mutta toisaalta mielikuvituksensa vuoksi hänestä tulisi mahtava kirjailija.
Kerrankin hän, tällä reissulla itse asiassa, kertoili tavanneensa susitytön laumoineen kauempana metsässä. En tietenkään olisi päästänyt häntä leikkimään sinne päinkään, mutta, tiedättehän, lapset ovat lapsia. Ja pojat varsinkin poikia.
Eikä susia asu mailla halmeilla! Tuskin niitä päästettäisiin kaupungin retkeilyalueelle ihan tuosta vain… elleivät ne sitten olisi tulleet pidemmältä metsistä.
Ja vielä susitytön! Tytön, joka olisi käyttäytynyt kuin susi, ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja olisi vain ulvonut vastaukseksi nimensä utelusta.
Hetkinen, mikäs tuo rasahdus oli? Ei kai sittenkin..
Nojaa, parasta kai käydä nukkumaan. Muuten alan itsekin uskoa Thanen tyhjänpäiväisiin satuihin.
/Lyra. Suuria ajatuksia/
Kummaa, miten tapaamiseni toisen kaltaiseni kanssa jäikään mieleen tällä tavoin. Sain todisteen elämästä metsämme ja laumamme ulkopuolella- hetken jo luulin uneksineeni koko menneisyyteni toisten valkoisten kanssa! Tosin en edes haluaisi kuulua sellaiseen väkeen mitä he ovat. En tahtoisi olla samanlainen kuin he- olen kuullut heidän ampuvan susia ja tuhoavan kokonaisia laumoja.
Mutta tahtoisin kovasti tutustua edes yhteen heistä! Vaikkapa siihen urokseen, joka kävi täällä valoisana aikana. Mutta hän ei koskaan saisi kertoa minusta muille. Ei koskaan. En tahtoisi milloinkaan jättää laumaani tai saattaa sitä vaaraan. Jos valkoiset tuhoajat todella ovat sellaisia kuin puhutaan, taidan pelätä heitä. En itseni puolesta, koska en taida ollakaan susi samoin kuin muut laumassani, mutta he taitavat haluta tappaa kaikki sudet! Ja joskus myös niiden saaliseläimet!
/Jos täällä kävi yksi, täällä on myös muita./
Lauma liikehtii levottomana. Kaikki tunnelma leppoisasta kesäpäivästä kaikkosi kokonaan valkoisen pennun ilmaantuessa. Sitä ei oltu voitu ottaa saaliiksi, sillä se oli lapsi ja Lyran kaltainen, eikä kukaan heistä pelännyt lapsia tai ainakaan Lyraa, mutta jokainen heistä tietää liiankin hyvin, millaisia sellaisista viattoman näköisistä lapsista kasvaisi. Lyra saattaisi olla poikkeus, olihan hän kasvanut susien seurassa, hän olisi parempi…
Lauman velvollisuus on kuitenkin etsiä valkoiset tuhoajat, joita tunkeutuu heidän seuduilleen selvästikin aikeenaan tappaa jokikinen, vaikka mieli tekisikin perääntyä, väistää- karata ja piiloutua. Niin ei kuitenkaan voittoa ole mahdollista saavuttaa.
Yhdeksän sutta lähtee liikkeelle. Maasto on niillä main metsää kivistä, mutta jotkut niistä tietävät pian tulevan eteen soinen maa, jonka reunustaa olisi helpompi kulkea. Ne tiesivät kulkevansa oikeaan suuntaan, sillä jokainen niistä tunsi lihan tuoksun nenässään. Ne olivat siis myös kovin lähellä, joten oli ollut viisasta lähteä matkaan jo tässä vaiheessa.
/Thane. Lapset todella näkevät enemmän, uskokaa tai älkää.../
Tiedän, mitä näin. Näin sen tytön ja hän oli ihmeellisintä ja pelottavinta, mitä olen koskaan nähnyt!
Näin myös sudet, kymmenet pelottavat sudet ja ihmettelin, mikseivät ne käyneet kimppuuni vaikka olin ihan lähellä, ihan siinä, saalis, lihaa ja verta…
Mutta eiväthän ne olleet käyneet sen tytönkään kimppuun.
Eivätkö sudet tahdokaan tappaa jokaista ihmistä maan päällä?
Äiti nukkuu ja isi nukkuu. Minä en nuku enää, näen vain painajaisia. Enkä uskaltaisikaan nukkua kohdattuani susilauman, en varsinkaan kun kumpikaan vanhemmistani ei ottanut uskoakseen minua… he luulevat taas minun valehtelevan. No, huijaanhan minä toisinaan, ihan pieniä juttuja vain! Mutta en mitään tällaista. Minua pelottaa kovasti.
Metsä näyttää niin kovin pimeältä asuntoautomme ikkunasta katseltuna. Voisin hyvinkin kuvitella sinne leijailemaan yökeijuja, keijuja, jotka kokoontuvat öisin tanssimaan ja kutsumaan koolle yhä suurempaa joukkoa kaltaisiaan tarkoituksenaan noitua paikalle eksyneitä ihmisiä suonsilmään tai jotain muuta yhtä mukavaa.
Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse kuvitella yhtikäs mitään. Näen sen aivan selvästi. Se on todellinen, aito…
Monen monta silmäparia hehkumassa pimeässä metsässä aivan automme lähellä.
/Sudet ja valkoinen tuhoaja./
Kummallisia nuo valkoiset tuhoajat. asuvat kovin kummissa paikoissa, tuokin hökötys näyttäisi olevan pyörillä kulkeva talo.
Yhdeksän sutta sekä eräs pieni, utelias tyttölapsi ovat saapuneet päämääräänsä. Tyylilleen uskollisesti, hiljaa, ne hiipivät uskoen, ettei kukaan ole hereillä. Sitten se alkaa.
/Aikamme ahneus on päässyt huimiin mittasuhteisiin- keksikääpä tähän lääke, viisaat tohtorit./
Jokainen susista on takuulla valmistautunut mahdolliseen kuolemaansa, jokainen, joka tällaiseen ajatukseen on kykeneväinen. Ei olisi niin tavatonta, ettei monikaan olisi, sillä harvoinpa me ihmisetkään olemme. Olemme kuolemattomia, mutta vain mielissämme.
Odotus on sietämätöntä: milloin jokin, mikä tahansa tuossa kummassa talossa sisällä oleva osoittaisi jonkinlaisia elonmerkkejä, millaisia tahansa?
Susien mielissä kihelmöi.
Niin kihelmöi takuulla myös sisällä olevien ihmisten mielissä. Kiehuu kuin painekattilassa, joka purkautuu, kun ihmismies, Joshawa viimein rysäyttää oven auki ja alkaa ampua.
Yhdessäkään taistelussa ei aiemmin olla nähty niin paljon susien verta. Yhdessäkään taistelussa aloitus ei ole ennen tullut niin täytenä yllätyksenä.
Jokaisen hyökkäysyrityksen Joshawa torjuu muutamalla luodilla hyökkääjän rintaan. Lopulta maassa makaa seitsemän kuollutta sutta- jokainen eloonjäänyt pinkoo pakoon sellaista vauhtia, ettei sitä uskoisi edes mahdolliseksi. Ja gepardia luultiin maailman nopeimmaksi maaeläimeksi.
Lyra ei kestä enää. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänelle tapahtuu, mutta yhtäkkiä hän alkaa vuodattaa silmistään veden kaltaista ainetta, mikä tuo hänen mieleensä muiston jostain hyvin kauan sitten tapahtuneesta, ehkä entisestä elämästä. Hän ei osaa sanoin selittää, miltä hänestä tuntu, sillä hänellä ei ole sanoja… mutta se tuntuu siltä, kuin sydän tahtoisi puristua ulos rinnasta, koko mielen ja ruumiin täyttää tyhjyys, joka täytyy täyttää jollain tunteella- tällä kertaa suunnattomalla epätoivolla.
Hän makaa maassa äitinsä ruumiin vieressä. Nyt hänellä ei ole enää ketään, hän ei osaisi enää lauman luo, kaikki olivat paenneet… hän puolittain toivoo, että mies ampuisi hänetkin. Mieluummin omien kanssa kuolemassa kuin yksin elämässä, varjojen elämässä.
Sama tunne hänellä on myös sen johdosta, että hän tuntee kummaa yhteenkuuluvuutta noihin olentoihin, joita on ilmestynyt ovenrakoon jo kaksi lisää. Hän tuntee pettäneensä jokaisen, jota kohtaan on milloinkaan tuntenut mitään.
/Epilogi, Katriona/
Muistan yhä kirkkaasti sen tunteen, mikä otti minut valtaansa sillä hetkellä, jona ensimmäistä kertaa ymmärsin tuhonneeni jotain jollekin toiselle hyvin arvokasta. Muistan pitäneeni itseäni hyvin arvottomana, vaikka tekomme hetkellä uskoinkin kaiken olevan vain itsepuolustusta. Kuka nyt ei ampuisi sutta kun sellainen aikoo käydä päälle? Mieheni ainakin ampui, minun kehotuksestani. Tiedän hänen kuitenkin tehneen sen myös omasta tahdostaan suojella minua, Thanea ja itseäänkin.
Tiedän myös, että mikään ei ole koskaan, ei milloinkaan vaikuttanut minuun kuten se itku, jota se rähjäinen, ilmeisesti susien kanssa elänyt tyttö itki. Edes susien kanssa eläminen ei ollut onnistunut kitkemään hänestä inhimillistä kiintymyksen- ja suruntunnetta, joista ensimmäistä hän oli todennäköisesti emonaan pitämäänsä naarassutta kohtaan tuntenut tämän eläessä ja joista jälkimmäistä hän tunsi tämän kuollessa.
Tyttö oli suunnilleen poikamme Thanen ikäinen, kuusivuotias. Hänellä oli hyvin pitkiksi kasvaneet mutta takkuiset ja kiillottomat hiukset, likainen iho vartalolla ja kasvoissa sekä terävät kynnet. Hänen hajuaistinsa olen havainnut erittäin kehittyneeksi kuten myös hänen pimeänäkönsä sekä kuulonsa. Vaatteita hänellä ei ollut, ei minkäänlaisia.
Päätimme ottaa tytön mukaamme- mitä muutakaan olisimme voineet, muuten olisimme syyllistyneet heitteillejättöön ja tapaus olisi kummitellut mielissämme lopun ikäämme. Hän on ollut meillä noin vuoden, olemme käyneet säännöllisesti keskustelemassa erilaisten kuntouttajien kanssa ja yrittäneet päästä yhteisymmärrykseen tytön kyvyistä ja ajasta, jonka hän on susien kanssa viettänyt. Vielä emme ole päässeet kovinkaan pitkälle, muutoin kuin hänen ulkoisen olemuksensa suhteen, mutta terapeutit eivät näe tilannetta täysin toivottomana. Hänet löydettiin kuitenkin sen verran nuorena.
Henkilökohtaisesti uskon tytön tapauksen vastaavan moniin kysymyksiin filosofiasta psykologiaan ja luonnontieteisiinkin sekä vaikuttavan ihmisten moraalikäsityksiin sekä käsityksiin ihmisen kehityshistoriasta. Tiedän sen aiheuttavan vielä paljon kysymyksiä ja vielä paljon jälkeen tämän kaiken.
Niin, ja meistä tyttö oli sen verran yksilöllinen, että päätimme antaa hänelle oikein kauniin nimenkin: Lyra. Sen hän tuntuu itsekin hyväksyvän, itse asiassa sen antamisen jälkeen hän ei ole käyttäytynyt ketään perheestämme kohtaan vihamielisesti.
/Katriona Henderson, 14.5.1998/
/Lyra. Geenit/
Maailma on vielä kovin epäselvä, harmaa, vailla selkeitä muotoja tai päämääriä, kuin jokin tuntematon läpinäkyvän kalvon takana, joka hajottaa sen suuren valonlähteen säteet, jota suuret olennot kutsuvat auringoksi, kuin entistä enemmän herkkiä silmiäni häiritseviksi pölyhaituviksi, joita on kuitenkin vielä vaikeampi napata ja saada kiinni kuin todellisia sellaisia. Sitäkin olen pienin, hennoin sormini yrittänyt monesti tekemisen puutteessa.
Minä en tiedä mikä olen, mutta aavistan olevani pienennös niistä kahdesta suuresta olennosta, jotka minua toisinaan käyvät katsomassa täällä kummallisen, puureunaisen hökötyksen pohjalta. Kirkkaampi ääni sanoo karheammalle, että on heidän velvollisuutensa kasvattaa joku Leia siihen saakka, kun tämä ”täyttäisi 18” ja että jos toinen ei kerran ollutkaan valmis ”liittoon”, niin mitäs oli mennyt antamaan hänelle lapsen.
Sitten he yleensä huutavat sellaisia sanoja, joista en saa selvää alkuunkaan, niin kovaan ääneen, etteivät pienet korvani kestä ja alan huutaa itsekin. Hetkeen he eivät piittaa lainkaan, ovat kovin keskittyneitä huutamaan toisilleen, toisinaan myös satuttamaan toisiaan, että koko aavistuksieni mukaan suuri tila heidän ympärillään on heille vain tyhjyyttä, jossa he leijuvat yrittäen loukata toista parhaansa mukaan. Useimmiten se korkeaäänisempi, josta pidän paljon enemmän kuin karheaäänisemmästä, kuitenkin huomaa minutkin ja koettaa hiljaa rauhoitella niin minua kuin sitä toistakin. Jollekin pitäisi ”vaihtaa vaippa” joku pitäisi syöttää. Karheaäänisen mielestä jotakin ei pitäisi olla olemassakaan, jonkun olemassaolo ei ollut tarkoitettua, minkä johdosta se joku pitäisi antaa ruuaksi vaikkapa ”Kalkutan katukoirille” mieluummin kuin pitää ”terrorisoimassa” perherauhaa.
Joku oli oikea kiusankappale.
Ja niin kovin monesti sitä kuunneltuani alan olla yhä vakuuttuneempi, että se joku olen minä, vaikken tiedäkään tarkalleen, mikä olen.
/Duncan. Tämäkö on eläintä inhimillisempää?/
Brianna on kuin vähäjärkinen laama, sylkee ulos suustaan niin suuria älyttömyyksiä, että minun kaltaiseni mies sekoaa vähemmästäkin. Mikä luonnon voima onkaan antanut miehelle, jolla olisi kaikki edellytykset olla koko Amerikan presidentti, niin tyhmän vaimon, ettei tämä ymmärrä, miten lapsi tulee vielä haittaamaan hänen elämäänsä ja etenemistä urallaan! Olisin mielelläni elänyt muutama vuosisata aiemmin, silloin kun vielä ymmärrettiin, mikä nainen on ja miten se hänen asemaansa sanelee.
Minun elämäni tehdään niin kovin vaikeaksi. Jumalauta, tekisi mieli joskus toteuttaa hurjimmatkin suunnitelmani ja ajatukseni hänen leipomisestaan turpaan, saattaisi ehkä käsittää hieman paremmin edes tiettyjä asioita tämän maailman menosta.
Mutta minä en ole tyhmä, vaikka Brianna olisi. Jos toteuttaisin tuon, hän ei varmaankaan missään kohtaa suostuisi vaatimuksiini, ei lapsen suhteen eikä minkään muunkaan asian suhteen… Joten toisinaan päästän valloilleen saman Duncanin, joka olin seurusteluaikanamme neljä vuotta sitten. Kaunopuheisuuteni, lahjani ja ”kyyneleeni” saavat hänet aina sulamaan, vaikka hetken hän yrittääkin näytellä kovaa. Tunnen hänet sen verran hyvin kaikesta huolimatta- tai no, itsehän hänet olen tehnyt sellaiseksi kuin hän on, heh heh- että tiedän, että lopulta hän ei voi vastustaa niin helposti lausuttavia kahta sanaa: ”Anna anteeksi” tai vaihtoehtoisesti kolmea: ”Minä rakastan sinua”. Tietäisipä vain- heh heh- miksi ne on niin helppo lausua. En tarkoita niillä mitään. Teen sanoillani samaa työtä kuin teatterin lavalla. Olen muuten mielettömän hyvä näyttelijä.
/Brianna. Heikkous. Ketä pitäisi syyttää?/
Millaisessa perheessä me oikein elämme? Niin kuin en itsekin jo tietäisi vastausta. Helvetissä. Perhehelvetissä, jossa olen lukittuna monen lukon taakse niin mieleltäni kuin ruumiiltanikin. Ei Duncan tietenkään ole minua minnekään latoon tai vastaavaan lukinnut, hän on lukinnut minut mieleeni. Lukinnut minut teeskentelemillään rakkaudentunnustuksillaan ja teatterillaan, joka on niin mielettömän aitoa, ettei sitä niin kovin heikoksi antautunut ihminen pysty vastustamaan.
Ja sitten on Leia. Suloisin pieni tyttö, jota maa päällään kantaa, minun kyltymättömän, läpäisemättömän rakkauteni ja hänen kaunopuheittensa hedelmä. Rakkain hahmoni tässä kummassa teatterissa, johon itsekin olen joutunut ottamaan osaa heikoilla näyttelijän- mutta liiankin vahvoilla eläytyjänlahjoillani.
/Duncan, en minä pysty näyttelemään kyyneleitäni!
Sinä se esität pääosaa että ohjaat./
Duncan on oikeassa. Olen heikko, hän on tehnyt minusta heikon. Olen yksinkertainen ja typerä, olen nainen…
On ollut niin kovin vaikeaa päättää, kumpaa rakastan enemmän, häntä vai Leiaa. Leia on oma lapseni- mutta niin myös hänen. Rakastaisikohan hän minua edes hitusen, jos tekisin kuten hän tahtoo? Jos veisin Leian pois? Mutta minne?
Leia. Duncan. Duncan, Leia. Isä ja tytär. Ja äiti… seitsemäntoistavuotias pikkutyttö, joka luuli olevansa tarpeeksi aikuinen seurustellakseen ja elääkseen itseään kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa, joka oli aikuinen jo alkuaikoina.
Mutta kyllä minä vielä pystynkin. Hän oppii vielä rakastamaan minua.
/Duncan. Pitäisikö murhalla ja henkisellä väkivallalla olla tuomioistuimessa mitään eroa?/
Tiesin sen. Eikä siihen mennyt kuin puolitoista vuotta.
Brianna alkaakin vaikuttaa oikein käyttökelpoiselta vaimolta, heh heh…
/Lyra. Retkemme sysimustasta hämärän valon kautta sysimustaan./
Ai, tällainen maailma. Kiehtovaa! Kaikki on niin kovin uutta! Suuria, vihreitä, pistäviä, kauniita kynttilännäköisiä kummia juttuja tiheässä, siellä täällä pienemmän näköisiä, ohuempia samankaltaisia, joiden lehtiä on hauska ottaa nyrkkiin kiinni ja laittaa suuhun, vaikka nieleminen ei onnistukaan. Ja voi, ympärilläni kovasti minua rakastavat kädet, joiden aavistan kuuluvan sille heleä- ääniselle olennolle, jonka olen aina aavistanut pitävän minusta hyvää huolta missä tahansa tilanteessa.
Eikä sitä kummaa, karheaäänistä olentoa missään! Ei sen uhkaavaa hahmoa muiden, kauniiden värien leikissä. Kalvo auringon edessä tuntuu sitä paitsi hälvenevän hiukan.
Olemme liikkuneet jo kauas paikasta, jossa olen elänyt aiemmin. Jokin rahisee allamme ja heleä- ääninen horjahtaa hiukan ja minä alan itkeä pelosta.
Askel askeleelta kalvo auringon edessä paksunee eikä se kohta ole edes läpinäkyvä.
Se on sysimusta.
/Brianna. Toivoa jäljellä? Ei kaikilla. Aina/
Leia, anteeksi.
Sammal patjanasi, saniaisviidakko peitteenäsi teen tälle päätöksen. Pikku metsänpeikkoni.
En uskalla toivoa, että joskus vielä ymmärtäisit, en ymmärrä itsekään. Toivottavasti Duncan ymmärtää.
Mutta lapsethan pääsevät taivaaseen, eikö niin?
Ehkä sinä sittenkin ymmärrät.
/Lyra. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…/
Miksi noista kirkkaista, kauniista silmistä valuu veden näköistä ainetta? Miksi tuo puhuu noin kummallisia?
Selkäni alla on jotain kylmää ja kosteaa, pääni päällä kummia vihreitä kasveja varjostamassa aurinkoa hiukan muttei kuitenkaan tarpeeksi, ettei minua häikäisisi näin. Miksi? Mikä paikka tämä on? Onko tämä ”maailma”? Miksen sitten tapaa täällä muita kuin itseni ja tuon, jonka juuri ennen hänen nousemistaan ja pakenemistaan hillittömästi nyyhkyttäen ymmärrän olleen minun äitini?
/Sudet saapuvat. Nytkö vasta? Emmekö juuri päässeet eroon niistä?/
Susi on laumaeläin. Se tarkoittaa, että selviytymisensä kannalta niiden on järkevintä liikkua toisten lajitoveriensa seurassa peläten ulkopuolisia ja metsästäen riistan yhdessä, sillä joukossa ne ovat vahvempia niitä eläimiä vastaan, joiden riistaa ne itse ovat. Jotenkin vaistonvaraisesti ne ymmärtävät luonnon kiertokulun ja ravintoketjun periaatteen yhtä hyvin kuin ihmiset ainoana erona se, ettei niillä ole kyseiselle ilmiölle, meidän tietämyksemme mukaan, mitään sanaa. Niillä ei ole puhekieltä, mutta silti ne ymmärtävät toisiaan sen tasoisesti kuin tarvis on.
Taitaapa eräs naaraspuolinen raskaana oleva susi ymmärtää hädänkin löytäessään sammalmättäältä pienen, kankaisiin kerityn nyytin. Se ei ajattele sitä saaliina, ei, vaikka se tuoksuu samalta kuin jänis, samalta kuin suuremmat kaltaisensa, jotka usein käyvät pyssyin hänen ja hänen laumansa sekä toisten laumojen kimppuun.
Tämä ei pyssyyn tarttuisi. Tämä ei loiki karkuun kuten pienet jänöt, joita yksikään susista ei arkaile napsaista leukojensa väliin pureskeltavaksi.
Se ei ajattele olentoa edes pahan päivän varalle säilöttävänä saaliina. Se ajattelee sitä pentunaan.
Ja katsahtaessaan tähtien valaisemalle taivaalle, jota kuu pian nousisi koristamaan omalla loistollaan se ajattelee asiaa, joka ei koskaan aikaisemmin ole tullut sen tai yhdenkään muunkaan lauman suden mieleen.
Se haluaa nimetä niin yksilöllisen olennon kuin tuo kapalossaan nukkuva kumma pentu on.
Hän haluaa antaa sille nimeksi Lyra.
/Johtajaa tarvitaan. Inhimillistä? Siitä voidaan keskustella./
Naarassusi vie Lyran laumansa luo. Sen tarkoituksena on ollut hankkia koko laumalle illallista, joten nämä vallan riehaantuvat nähdessään sen palaavan. Niin herkullinen tuoksu- useimmat ovat haistaneet lähestyvän lihan jo pitkältä, monen kymmenen metrin päästä. Naaraalla onkin kova työ saada lauma käsittämään tilanne- hänellä on uusi pentu, ensimmäinen oma pentu! Hän on nuori susinaaras, juuri erääseen urossuteen liitetty, eikä hänellä ole vielä omaa pentua.
Lauman alfauros saapuu piilostaan kuusten katveesta, jossa se on ollut tarkkailemassa laumaansa kuten sen velvollisuuksiin kuuluu. Sitä ihmetyttää kovasti naaraan saalis- niin, mikä saalis? Tuohan on vain valkoisten tuhoajien pentu, jälkeläinen, ei se ole susi vaikka samaan tapaan uliseekin! Ja sellaisen takia naaras ei ole muistanut hankkia illallista koko laumalle. Lieneeköhän herkutellut yksikseen tuolla jossain.
Naaraat.
Pitänee täst edes laittaa urokset asialle.
Nälkäisinä, nälkä vatsassaan (ja mielessään, mikä tekee tunteesta vielä sietämättömämmän) sudet menevät nukkumaan, nuori naaras onnellisena pennustaan, johtaja tarkoituksenaan viestittää tälle aamulla, ettei lapsi voisi mitenkään jäädä lauman kiusaksi.
Lyra. Ja miten tärkeää onkaan tulla hyväksytyksi! Ja voi, miten vaikeaa se onkaan. Muuttua yhteisönsä kaltaiseksi.
Taisin nukahtaa sille pehmeälle, kostealle alustalle, jolle äitini minut asetti. Nukuinkin syvää, keskeytymätöntä unta hämärään saakka, mutta nyt uudet, kummat äänet herättivät minut. Mikä tämä paikka sitten on? Liian paljon, liian varhain ja liian nopeasti! Käsityskykyni ei vaan riitä näkemään tätä kaikkea- ainoana mielessäni on ihmetys maailman monimuotoisuudesta… jos tämäkään nyt on se ”maailma”.
Ja mitä ovat nuo olennot tummissa peitteissään? Ei äidillä tai sillä karheaäänisellä olennolla ollut tuollaista karvaisen näköistä ihoa- he olivat vaaleita ja kauniita, mutta he peittivät itsensä värikkäillä kangaspaloilla, samanlaisilla kuin minutkin, samanlaisilla kuin mistä nyt heräsin niihin kummiin, uusiin ääniin.
Ympäriltäni kuuluu kummaa ulinaa, minun itkuani muistuttavaa. Nyt olen entistä epävarmempi siitä, mikä olen- olenko oikeasti samanlainen kuin nuo, jotka ympärilläni ulisevat? Eivätkö karvani ole vain vielä kasvaneet? Täytyykö olla tarpeeksi suuri saadakseen sellaiset? Ja… tulisiko minusta suurena samanlainen kuin nuo olennot? Minähän ulisinkin samalla tavalla!
Alan matkia muita. Jos olen samanlainen kuin ne, tahdon, että minut hyväksytään yhdeksi heistä.
Olikohan se sittenkään hyvä ajatus? Nuo silmät edessäni muistuttavat minua väkisinkin siitä karheaäänisestä olennosta, jota niin pelkään, syytä en ymmärrä, sillä en ole koskaan nähnyt hänen silmiään. Muuten olento ei muistuta karheaäänistä lainkaan. Sillä on pitkä nenä, pystyt korvat ja kasvoissaankin sitä kummaa karvaa, mitä muualla ruumiissa. Lisäksi se kulkee tassut maassa, samaan tapaan kuin minäkin ennen kuljin. Olenko kehittyneempi kuin se? Vai olenko vähemmän sen kaltainen, jos jatkan kävelyä pystyssä…
Päätän kokeilla. Nousen makuulta konttausasentoon ja alan konttaamaan ympyrää suuremman olennon edessä.
Sen kasvot näyttävät ehkä hitusen hyväksyvämmiltä, mutten luota siihen edelleenkään täysin. Pelkään. Uskon sen huomaavan sen. Pelkään sen huomaavan sen.
Aivan samoin kuin pelkäsin karheaäänisen huomaavan pelkoni.
Suurempi olento laskeutuu eteeni ja katsoo minua silmiin kuin viestittäen, että ihmettelee, mikä mahdan olla ja että olisi parempi, etten olisi paikalla. Pelästyn entistä enemmän, jos mahdollista. Tahdon sen ymmärtävän, että olen samanlainen kuin se- jos joskus saisin tietää, mikä kumma se sitten on.
/Susi./
Jotenkin se saa minut ymmärtämään, että se on susi.
/Susi. SUSI!! SUSI!!!/
Yritän itsekin viestittää. Minäkin olen susi jos sinä olet! Tahdon, että hyväksyt minut, minusta tulee samanlainen kuin sinä, kaikkein suurin ja parhain susi!
Sudet metsästävät elääkseen. Ihminen metsästää myös koreillakseen, mutta oikeasti nahat ja turkit kuuluvat eläimille. Meillä ei ole oikeutta olla yhtä kauniita kuin sudet.
Suurin osa hyökkäyksistä päättyy epäonnistumiseen.
Tämä ei kuitenkaan saa päättyä, vaikka lauma saattaakin olla viikkoja syömättä yhtikäs mitään.
Mehevä, nuori hirvi- paras saalis aikoihin! Oikeastaan ainoa. Ja nyt on vielä uusikin suu ruokittavana. Tuo uusi tulokas, joka niin kovin kiivaasti väittää olevansa susi.
Mutta nyt ei saa ajatella muuta, nyt täytyy keskittää kaikki energia hirveen ja hyökkäykseen sitä vastaan sekä yhteistyöhön. Siitä jos mistä saisi voimaa, yksi susi ei voisi kaataa kuin ehkä jäniksen tai majavan. Ja sillähän ei pitkään elettäisi.
Eräs lauman uroksista, vahva ja nuori, hyväkuntoinen, pitää mahdollisen saaliin löytymistä tavallaan omana ansionaan. Se oli äkännyt sen ja heti sen tehtyään hyökännyt ilmoittamaan muulle laumalle, hipihiljaa tietenkin, sillä hirvi oli juuri ruokailemassa, popsimassa maistuvia haavanlehtiä, kesäaikaan niitä löysi helposti. Joten olisi pitänyt saada hirviäkin.
Nyt ainakin.
Nuori susi antaa muille merkin, vain ryhmän tiedostaman, jonka nähtyään joka susi tuee mahdollisimman hiljaa piilostaan ja piirittää ryhmänä herkullisen saaliin, jota toivoo omakseen. Hirvi ei heti huomaa niitä- taitaa olla kovin keskittynyt herkulliseen haavanlehtipäivälliseensä, mikä on ihanteellinen aloitus pyydystykselle ja sudet alkaivat hiljaa mielessään uskoa höppänän hirven saalistamisen onnistuvan.
Ensimmäinen loikka. Puraisu.
Hyökkäys on alkanut.
Hirvi hyppii ja sätkii, oletettua kyllä, kuolemanpelossaan. Kenties silläkin on perhe jossain. Mutta niin on susillakin.
Äkkiä se on saanut kaikki yhdeksän sutta kimppuunsa, mistä se ei enää voi selviytyä. Moni susista haavoittuu itsekin, mutta jokainen tahtoo antaa kaikkensa lauman eteen, sankarit.
Metsästys on veristä työtä, mutta siihenkin om totuttava.
Ei aikaakaan kun ryhmä on saanut kaadettua ensimmäisen hirven aikoihin ja raahaa sitä laumansa syötäväksi. Mutta ensin ne tietenkin ottavat parhaat palat itselleen ja syövät ne, lukuun ottamatta maksaa, joka kuuluu alfaurokselle. Sen ne ovat ansainneet.
/Lyra. Perhe/
Nälkä täyttää mieleni eikä vatsassani taida juuri muuta ollakaan kuin näläntunne. Makaan nurmella suden kanssa, joka väittää olevansa äitini- taisinkin olla väärässä luullessani sitä heleä- äänistä äidikseni. Jos kerran olen susi, niin kai minulla on susiäitikin- ehkä olin vain lemmikkinä sillä karheaäänisellä ja kaunisäänisellä ja he päättivät palauttaa minut äidilleni! Voi, miten mukavia olentoja!
Ehkä tosiaan olin lemmikki. Olen nähnyt sellaisia heleä- ja karheaäänisten kaltaisilla olennoilla ja jotkut niistä ovat muistuttaneet susia.
Siispä olen susi ja syön siis susien ruokaa. Nyt eräät sudet tulevat ja tuovat mukanaan jonkun suuren olennon- hirven, äiti kertoo- joka on ilmeisesti tarkoitettu syötäväksi.
Sudet ympärilläni villiintyvät, siispä seuraan niiden esimerkkiä ja ryntään hirven luo. Ehdin jo tarttua sen lihaan hampaillani kun äiti nostaa minut hampaillaan pois- hän ottaisi minulle palasen.
Olen tympääntynyt. Minähän olen susi!
No, susilapsi. Ehkä susilapset syövät näin.
/Neljä vuotta kuluu…/
/Vuosien vaikutus sopeutumiseen ja identiteetin kehittymiseen= kaikki. Osittain./
Susilauma paistattelee päivää taas samankaltaisessa lämpimässä auringonpaisteessa kuin neljä vuotta sitten, kun se sai vahvistuksekseen sudenpentujen lisäksi myös erään ihmislapsen, ainoan laumassa nimetyn ”suden”. Lyran.
Rasahdus.
Lyra on ollut hereillä, vaikka kaikki muut sudet ovat torkkuneet maittavan aterian jälkeen jo jonkin aikaa. Hän nostaa päänsä nopeasti pystyyn, hänen kuulonsa on kehittynyt huomattavasti viimeisten vuosien aikana.
Toinenkin susi herää unestaan. Pian onkin koko lauma hereillä.
Sudet ovat arkoja eläimiä, jos ne saavat elää rauhassa käytössään riittävästi riistaa jota metsästää. Pelkonsa ne tosin saattavat osoittaa hyökkäyksenä tai vihana pelon kohdetta kohtaan. Ne nousevat nelinkontin ja kuuntelevat, kuuntelevat… Niiden mieliin nousee kauhukuvia vaarallisista valkoisista tuhoajista, jotka tulevat pyssyineen ja tuhoavat lauman pilkkoen sen todella pieneksi, muutaman yksilön kokoiseksi, joka ei tietenkään selviä erillään kaikista muista susista.
Toinen rasahdus. Jotkut sudet alkavat jo liikkua eteenpäin muristen hurjan kuuloisina.
Jokainen susista tietää lihan liikkuvan lähemmäs. Se on toki hyvä merkki, mutta tuo liha saattaa olla mitä vain. On paljon turvallisempaa löytää saalis itse kuin että se kävelisi vastaan. Saaliskin saattaa toisinaan olla saalistaja susille, ne saattavat olla yhtä vahvoilla toisiinsa nähden. Paitsi että sudet eivät ole lainkaan valmistautuneet hyökkäykseen, vaikka vastustaja todennäköisesti on. Voimiltaan samansuuruisten välisissä taisteluissa paremmin strategioitu ja valmistautuneempi puolisko voittaa lähes poikkeuksetta.
Niiden pelon kohteen astuessa esiin kuusikosta koko pelko tuntuu typerältä- tulokashan on aivan samanlainen kuin heidän Lyransa, josta on tullut koko lauman suosikki, paitsi, että se on puettu samanlaisiin värikkäisiin kankaisiin kuin Lyra löytöhetkellään!
Lyra rientää sen luokse. Tulokas ei kavahda kauemmas. Sen silmistä kuvastuu samankaltainen tunne kuin susien silmistä vielä hetki sitten- ne ovat täynnä pelkoa, suurenneina, lamaantuneina- yhtä lamaantuneina kuin sen ruumis tuntuu olevan. Sellaisessa pelkotilassa saattaa ainoastaan joko juosta karkuun nopeammin kuin koskaan ennen tai jähmettyä paikoilleen kuin erittäin tehokkaan puudutuslääkkeen jäljiltä. Sille kävi jälkimmäisellä tavalla.
Lyra huomaa olentoa tutkiessaan, ettei se kenties olekaan aivan samanlainen kuin hän. Tämän voisi kuvitella päästävän suustaan karheampia ääniä- mikä toi hänen mieleensä muiston ajoista, joina oli kerran ollut lemmikkinä valkoisilla tuhoajilla, joina sudet niitä olentoja kutsuivat. Tuolloin hän oli vielä luullut, että hänellekin kasvaisi vielä joskus karvapeite kuten susille, mutta kun näin ei ollut käynyt, hänelle oli paljastunut karvas totuus: hän taisi sittenkin kuulua valkoisten tuhoajien heimoon. Mutta sudeksi hän on kasvanut ja susi hän on! Mieleltään ja sydämeltään. Fyysisellä olemuksella ei ole minkäänlaista merkitystä.
Olikohan valkoisilla tuhoajillakin sukupuolet? Olisiko tämä urospuolinen tuhoaja jos hän kerran oli naaras? Voitaisiinko hänet liittää tähän tulokkaaseen vielä jonain päivänä?
Lyra huomaa uroksen katselevan häntä ihmeissään. He olivat molemmat vielä pentuja, vaikka Lyra oli ollut pentu liiankin pitkään- useimmat sudet olivat pentuja vain hetkisen minkä jälkeen ne liitettiin pareiksi, jotta suku voisi jatkua.
”Kuka sinä olet?” uros sanoo. Lyra ei ymmärrä lausetta kysymykseksi, itse asiassa hän ei ymmärrä peräkkäisiä äänteitä edes sanoiksi saati peräkkäisiä sanoja lauseeksi. Miten hän saattaisi koskaan ymmärtää urospuolisia heimolaisiaan jos ne puhuivat niin kummallisesti?
Hän vastaa päästämällä suustaan samankaltaisen ulinan kuin ulvoessaan kuuta talviöisin laumansa kanssa.
Siinä vaiheessa uros karkaa. Hän näyttää juoksevan kahden jalan päällä, mitä Lyra pitää hyvin kummallisena- tosin hän muistaa itsekin tehneensä sellaista joskus, aikoja sitten.
/Katriona ja skeptismin vaaroja/
Tarkoituksenani oli ainoastaan viettää mukava viikonloppu mieheni Joshawan ja poikamme Thanen kanssa metsän siimeksessä, kaukana sivistyksestä. Viimeinen kohta ainakin on toteutunut paremmin kuin hyvin, mutta mukavasta viikonlopusta en sitten tiedäkään.
Thanella on vilkas mielikuvitus, sen olen aina tiennyt. Olen aina ollut hiukan epäileväinen hänen tarinoidensa suhteen- hän on kertonut totena niin loistavia tarinoita, että olen ajatellut hänen sopivan eläytymiskykynsä ansoista erinomaisesti näyttelijän ammattiin mutta toisaalta mielikuvituksensa vuoksi hänestä tulisi mahtava kirjailija.
Kerrankin hän, tällä reissulla itse asiassa, kertoili tavanneensa susitytön laumoineen kauempana metsässä. En tietenkään olisi päästänyt häntä leikkimään sinne päinkään, mutta, tiedättehän, lapset ovat lapsia. Ja pojat varsinkin poikia.
Eikä susia asu mailla halmeilla! Tuskin niitä päästettäisiin kaupungin retkeilyalueelle ihan tuosta vain… elleivät ne sitten olisi tulleet pidemmältä metsistä.
Ja vielä susitytön! Tytön, joka olisi käyttäytynyt kuin susi, ei olisi ymmärtänyt hänen puhettaan ja olisi vain ulvonut vastaukseksi nimensä utelusta.
Hetkinen, mikäs tuo rasahdus oli? Ei kai sittenkin..
Nojaa, parasta kai käydä nukkumaan. Muuten alan itsekin uskoa Thanen tyhjänpäiväisiin satuihin.
/Lyra. Suuria ajatuksia/
Kummaa, miten tapaamiseni toisen kaltaiseni kanssa jäikään mieleen tällä tavoin. Sain todisteen elämästä metsämme ja laumamme ulkopuolella- hetken jo luulin uneksineeni koko menneisyyteni toisten valkoisten kanssa! Tosin en edes haluaisi kuulua sellaiseen väkeen mitä he ovat. En tahtoisi olla samanlainen kuin he- olen kuullut heidän ampuvan susia ja tuhoavan kokonaisia laumoja.
Mutta tahtoisin kovasti tutustua edes yhteen heistä! Vaikkapa siihen urokseen, joka kävi täällä valoisana aikana. Mutta hän ei koskaan saisi kertoa minusta muille. Ei koskaan. En tahtoisi milloinkaan jättää laumaani tai saattaa sitä vaaraan. Jos valkoiset tuhoajat todella ovat sellaisia kuin puhutaan, taidan pelätä heitä. En itseni puolesta, koska en taida ollakaan susi samoin kuin muut laumassani, mutta he taitavat haluta tappaa kaikki sudet! Ja joskus myös niiden saaliseläimet!
/Jos täällä kävi yksi, täällä on myös muita./
Lauma liikehtii levottomana. Kaikki tunnelma leppoisasta kesäpäivästä kaikkosi kokonaan valkoisen pennun ilmaantuessa. Sitä ei oltu voitu ottaa saaliiksi, sillä se oli lapsi ja Lyran kaltainen, eikä kukaan heistä pelännyt lapsia tai ainakaan Lyraa, mutta jokainen heistä tietää liiankin hyvin, millaisia sellaisista viattoman näköisistä lapsista kasvaisi. Lyra saattaisi olla poikkeus, olihan hän kasvanut susien seurassa, hän olisi parempi…
Lauman velvollisuus on kuitenkin etsiä valkoiset tuhoajat, joita tunkeutuu heidän seuduilleen selvästikin aikeenaan tappaa jokikinen, vaikka mieli tekisikin perääntyä, väistää- karata ja piiloutua. Niin ei kuitenkaan voittoa ole mahdollista saavuttaa.
Yhdeksän sutta lähtee liikkeelle. Maasto on niillä main metsää kivistä, mutta jotkut niistä tietävät pian tulevan eteen soinen maa, jonka reunustaa olisi helpompi kulkea. Ne tiesivät kulkevansa oikeaan suuntaan, sillä jokainen niistä tunsi lihan tuoksun nenässään. Ne olivat siis myös kovin lähellä, joten oli ollut viisasta lähteä matkaan jo tässä vaiheessa.
/Thane. Lapset todella näkevät enemmän, uskokaa tai älkää.../
Tiedän, mitä näin. Näin sen tytön ja hän oli ihmeellisintä ja pelottavinta, mitä olen koskaan nähnyt!
Näin myös sudet, kymmenet pelottavat sudet ja ihmettelin, mikseivät ne käyneet kimppuuni vaikka olin ihan lähellä, ihan siinä, saalis, lihaa ja verta…
Mutta eiväthän ne olleet käyneet sen tytönkään kimppuun.
Eivätkö sudet tahdokaan tappaa jokaista ihmistä maan päällä?
Äiti nukkuu ja isi nukkuu. Minä en nuku enää, näen vain painajaisia. Enkä uskaltaisikaan nukkua kohdattuani susilauman, en varsinkaan kun kumpikaan vanhemmistani ei ottanut uskoakseen minua… he luulevat taas minun valehtelevan. No, huijaanhan minä toisinaan, ihan pieniä juttuja vain! Mutta en mitään tällaista. Minua pelottaa kovasti.
Metsä näyttää niin kovin pimeältä asuntoautomme ikkunasta katseltuna. Voisin hyvinkin kuvitella sinne leijailemaan yökeijuja, keijuja, jotka kokoontuvat öisin tanssimaan ja kutsumaan koolle yhä suurempaa joukkoa kaltaisiaan tarkoituksenaan noitua paikalle eksyneitä ihmisiä suonsilmään tai jotain muuta yhtä mukavaa.
Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse kuvitella yhtikäs mitään. Näen sen aivan selvästi. Se on todellinen, aito…
Monen monta silmäparia hehkumassa pimeässä metsässä aivan automme lähellä.
/Sudet ja valkoinen tuhoaja./
Kummallisia nuo valkoiset tuhoajat. asuvat kovin kummissa paikoissa, tuokin hökötys näyttäisi olevan pyörillä kulkeva talo.
Yhdeksän sutta sekä eräs pieni, utelias tyttölapsi ovat saapuneet päämääräänsä. Tyylilleen uskollisesti, hiljaa, ne hiipivät uskoen, ettei kukaan ole hereillä. Sitten se alkaa.
/Aikamme ahneus on päässyt huimiin mittasuhteisiin- keksikääpä tähän lääke, viisaat tohtorit./
Jokainen susista on takuulla valmistautunut mahdolliseen kuolemaansa, jokainen, joka tällaiseen ajatukseen on kykeneväinen. Ei olisi niin tavatonta, ettei monikaan olisi, sillä harvoinpa me ihmisetkään olemme. Olemme kuolemattomia, mutta vain mielissämme.
Odotus on sietämätöntä: milloin jokin, mikä tahansa tuossa kummassa talossa sisällä oleva osoittaisi jonkinlaisia elonmerkkejä, millaisia tahansa?
Susien mielissä kihelmöi.
Niin kihelmöi takuulla myös sisällä olevien ihmisten mielissä. Kiehuu kuin painekattilassa, joka purkautuu, kun ihmismies, Joshawa viimein rysäyttää oven auki ja alkaa ampua.
Yhdessäkään taistelussa ei aiemmin olla nähty niin paljon susien verta. Yhdessäkään taistelussa aloitus ei ole ennen tullut niin täytenä yllätyksenä.
Jokaisen hyökkäysyrityksen Joshawa torjuu muutamalla luodilla hyökkääjän rintaan. Lopulta maassa makaa seitsemän kuollutta sutta- jokainen eloonjäänyt pinkoo pakoon sellaista vauhtia, ettei sitä uskoisi edes mahdolliseksi. Ja gepardia luultiin maailman nopeimmaksi maaeläimeksi.
Lyra ei kestä enää. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänelle tapahtuu, mutta yhtäkkiä hän alkaa vuodattaa silmistään veden kaltaista ainetta, mikä tuo hänen mieleensä muiston jostain hyvin kauan sitten tapahtuneesta, ehkä entisestä elämästä. Hän ei osaa sanoin selittää, miltä hänestä tuntu, sillä hänellä ei ole sanoja… mutta se tuntuu siltä, kuin sydän tahtoisi puristua ulos rinnasta, koko mielen ja ruumiin täyttää tyhjyys, joka täytyy täyttää jollain tunteella- tällä kertaa suunnattomalla epätoivolla.
Hän makaa maassa äitinsä ruumiin vieressä. Nyt hänellä ei ole enää ketään, hän ei osaisi enää lauman luo, kaikki olivat paenneet… hän puolittain toivoo, että mies ampuisi hänetkin. Mieluummin omien kanssa kuolemassa kuin yksin elämässä, varjojen elämässä.
Sama tunne hänellä on myös sen johdosta, että hän tuntee kummaa yhteenkuuluvuutta noihin olentoihin, joita on ilmestynyt ovenrakoon jo kaksi lisää. Hän tuntee pettäneensä jokaisen, jota kohtaan on milloinkaan tuntenut mitään.
/Epilogi, Katriona/
Muistan yhä kirkkaasti sen tunteen, mikä otti minut valtaansa sillä hetkellä, jona ensimmäistä kertaa ymmärsin tuhonneeni jotain jollekin toiselle hyvin arvokasta. Muistan pitäneeni itseäni hyvin arvottomana, vaikka tekomme hetkellä uskoinkin kaiken olevan vain itsepuolustusta. Kuka nyt ei ampuisi sutta kun sellainen aikoo käydä päälle? Mieheni ainakin ampui, minun kehotuksestani. Tiedän hänen kuitenkin tehneen sen myös omasta tahdostaan suojella minua, Thanea ja itseäänkin.
Tiedän myös, että mikään ei ole koskaan, ei milloinkaan vaikuttanut minuun kuten se itku, jota se rähjäinen, ilmeisesti susien kanssa elänyt tyttö itki. Edes susien kanssa eläminen ei ollut onnistunut kitkemään hänestä inhimillistä kiintymyksen- ja suruntunnetta, joista ensimmäistä hän oli todennäköisesti emonaan pitämäänsä naarassutta kohtaan tuntenut tämän eläessä ja joista jälkimmäistä hän tunsi tämän kuollessa.
Tyttö oli suunnilleen poikamme Thanen ikäinen, kuusivuotias. Hänellä oli hyvin pitkiksi kasvaneet mutta takkuiset ja kiillottomat hiukset, likainen iho vartalolla ja kasvoissa sekä terävät kynnet. Hänen hajuaistinsa olen havainnut erittäin kehittyneeksi kuten myös hänen pimeänäkönsä sekä kuulonsa. Vaatteita hänellä ei ollut, ei minkäänlaisia.
Päätimme ottaa tytön mukaamme- mitä muutakaan olisimme voineet, muuten olisimme syyllistyneet heitteillejättöön ja tapaus olisi kummitellut mielissämme lopun ikäämme. Hän on ollut meillä noin vuoden, olemme käyneet säännöllisesti keskustelemassa erilaisten kuntouttajien kanssa ja yrittäneet päästä yhteisymmärrykseen tytön kyvyistä ja ajasta, jonka hän on susien kanssa viettänyt. Vielä emme ole päässeet kovinkaan pitkälle, muutoin kuin hänen ulkoisen olemuksensa suhteen, mutta terapeutit eivät näe tilannetta täysin toivottomana. Hänet löydettiin kuitenkin sen verran nuorena.
Henkilökohtaisesti uskon tytön tapauksen vastaavan moniin kysymyksiin filosofiasta psykologiaan ja luonnontieteisiinkin sekä vaikuttavan ihmisten moraalikäsityksiin sekä käsityksiin ihmisen kehityshistoriasta. Tiedän sen aiheuttavan vielä paljon kysymyksiä ja vielä paljon jälkeen tämän kaiken.
Niin, ja meistä tyttö oli sen verran yksilöllinen, että päätimme antaa hänelle oikein kauniin nimenkin: Lyra. Sen hän tuntuu itsekin hyväksyvän, itse asiassa sen antamisen jälkeen hän ei ole käyttäytynyt ketään perheestämme kohtaan vihamielisesti.
/Katriona Henderson, 14.5.1998/
Työn tiedot
Eräitä muita mahdollisuuksia (Susilapset)
Ceridwen
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 3786 sanaa» Työ lisätty: 23.08 - 2006» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
Elikkäs, tämä kertoo susilapsista ja on äidinkielen "lyhyt tuntiharjoitus" jota tein kahteen saakka yöllä :)
Kannattaa lukea ajatuksella, että pääsee jyvälle. Ja kannattaa ilmoittaa tästä näin tekstin lopussa :D
Kommentit
Bitten
20:11 // 02.09 - 2006
Pidin kovasti kerronnasta. Tämän tapaista tekstiä en olekaan ennen lukenut, se oikein imi mukaansa. Tähän tosiaan piti keskittyä, mutta se ei tehnyt juurikaan vaikeuksia. Novelli oli todella kiinnostavaa luettavaa.
Chandrie
19:14 // 06.11 - 2006
Vau. Mielenkiintoinen aihe, jäin sanattomaksi. Keskittymisvaikeuksia hiukan, mutta selvää sai hyvin.
On kyllä pakko pistää suosikkeihin, sen verran hyvin kirjoitettu.
Chandrie
19:14 // 06.11 - 2006
Vau. Mielenkiintoinen aihe, jäin sanattomaksi. Keskittymisvaikeuksia hiukan, mutta selvää sai hyvin.
On kyllä pakko pistää suosikkeihin, sen verran hyvin kirjoitettu.
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!