Kaunokirjallisen työn esitys
Intohimona
Mikaelin intohimona oli aina ollut mustuus, ja mustuuteen hän oli aina pyrkinytkin. Mustat pilvet ajatusten ympärillä hämähäkinseitein pakattuna oli ollut jotain, mistä hän oli aina haaveillut. Joskus vain valonsäteiden lailla mustuuden läpi pistävät hyvät ajatukset ja kauniit katseet saivat hänen silmänsä kärventymään ja mielensä kirkastumaan. Ja silloin mustien ajatusten kokoaminen oli aloitettava aina alusta.
Heidin intohimona taas oli aina ollut baletti. Tai no ei nyt aina, mutta aina 5-vuotiaasta, ensimmäisestä balettitunnista asti. Hänen päivänsä oli lähinnä balettia, jonka perään koulua, jonka perään balettia ja lisää balettia, kunnes vuorossa oli yö ja nukkuminen ja seuraava päivä. Hänen intohimonsa tielle silloin tällöin tulevat mustat pilvet olivat vain piristäviä, mutta liika valo sai hänetkin voimaan pahoin. Lähinnä, koska se vahingoitti hänen lavan takana saavuttamaansa täydellisen puuterinsävyistä ihonväriä.
Mikael ja Heidi olivat ystäviä. He olivat myös jotain enemmän, aina kun vain intohimoiltansa ehtivät, mikä oli kovin harvoin. Mikael kävi koulua ja Heidi kävi koulua aina kun baletilta ehti, ja Mikaelkin tosin aina kun mustuudelta ehti. Mutta koska mustuus ei kelpaa poissaolosyyksi, tunnettiin hänet opettajien keskuudessa ”lintsaavana koululaisena”. Tänään Mikael saapui kouluun viimeiselle tunnille. Ja katui saapumistaan heti astuttuaan luokkaan.
”No näkeehän suakin.” Lämpimät, kauniit, kirkkaat ajatukset valaisivat mielen ja Mikaelista tuntui, kuin hän repeäisi vähintään kahtia, mutta kolmeen, neljäänkin osaan. Olkapäästä tarttunut käsi tuntui korventavan ihon ja muuttavan sen kullanhohtoiseksi.
”Menetit kuule taas mielenkiintoisen päivän! Hirvi tuli vähintään hulluksi, alkoi vaan riehua kuviksentunnilla ja heitellä niitä ruskeita kipposiaan kaapin päältä alas. Oli ihan paras! Kaikki vaan katseltiin, et mitä hittoo, ja revettiin lopulta nauramaan kun se lähti luokassa sen naurettavan kaavun helmat liehuen!” Hyväntuuliset sanat tunkeutuivat Mikaelin tajuntaan samalla, kun hän koetti kurkottaa kiinni hämähäkinseiteistä ja vetää pilviä takaisin päälleen.
”Ja Hirvellä oli muuten uusia sulkakyniäkin.”
Tunnin opettaja saapui luokkaan, ja mulkaisi Mikaeliin päin ilkkuvasti. Hän taisi olla Mikaelin luokanvalvoja.
”On kertynyt sinulle muutamia poissaoloja viime aikoina, Mikael Kusti Kuusiranta”, hän tokaisi kylmällä äänensävyllä naputtaen karttakepin vartta tiukanoloisena.
”...”
”Tahtoisin sinulta selityksen, kiitos.”
”Piti koota vähän hämähäkinseittejä”, Mikael tokaisi hiljaisella äänellä. Hyväntuulinen Ajatus takapenkissä hymähti hyväntuulisesti. Ajatus veti hupusta ja ihan kuin olisi kutittanutkin, jostain korvan takaa.
”Määräisin sinulle jälki-istuntoa, mutta et ole suorittanut edellisiäkään. Voisit vaikka tästä alkajaisiksi tehdä näitä tekemättömiä kokeita, kun ei sinulla näytä kirjojakaan olevan mukana”, opettaja totesi pisteliäästi, ja mulkaisi Ajatusta takapenkissä.
”Ron voi sitten tällä kertaa olla kuiskimatta vastauksia sieltä takaa, kiitos.”
Mikael teki kolme koetta tunnin aikana. Hän vastasi kaikkien kokeiden kaikkiin kysymyksiin täydellisen oikein, mutta koska hän kirjoitti vain kultakeijujen salatulla kielellä, ei kukaan ymmärtänyt hänen vastauksiaan, ja hän ei läpäissyt kokeita, paitsi sen yhden jossa piti kertoa tarina.
”Mentäisiinkö vaikka kahville?” ajatus, jonka nimi on Roni, kysyi koulun loputtua.
”En tiedä, eikö siellä ole aika valoisaa?” Mikael kyseli epävarman tähyillen ikkunasta.
”Eiköhän sun olisi aika hankkiutua eroon tuosta kalmankalpeudestasi?”
Mikael oli itse asiassa hyvin ylpeä rusketuksestaan, jonka hän oli hankkinut lähinnä samasta paikasta Heidin kanssa, niin, ja kirjaston musiikkiosastolta myös. Ja vähän divareista, ja oli väriä toki kirpputoreiltakin tarttunut. Mutta kahviloista ei ikinä.
”Mentäisiin nyt vaan...” Korventava leikkimielinen tönäisy olkapäällä olkapäähän.
”Tänään ei käy. Katsotaan jos huomenna”, Mikael parahti ja lähti nopeasti kävelemään (hän ei juossut, pilvet olisivat saattaneet hajota) kohti kotiaan. Pitäisi käyttää tämä ilta mustien paikkojen synnyttämiseen mustaan pilveen.
Ronin intohimoa ei ollut koskaan ollutkaan, tähänastisen elämänsä hän oli pyhittänyt lähinnä intohimonsa etsimiselle ja tuloksettoman etsinnän tulosten korvaamiselle.
Mikael pääsi kotiinsa ja huoneeseensa jossa kaikki oli harmaata. Hän asettui vuoteensa nurkkaan, sulki silmänsä ja haki yhteyttä ystäväänsä jonka nimi oli Heidi. Heidi oli tällä hetkellä balettitunnilla tangon luona kyyneleet silmissä kuuntelemassa vaativan opettajansa huutoa siitä, kuinka hän oli kyvytön ja laiska ja huono tanssija ja epäonnistunut ja saamaton.
”Sinun täytyisi joskus vain antautua ja päästää irti”, hän kuitenkin neuvoi ystäväänsä kyyneleidensä läpi.
”En osaa en halua en uskalla”, Mikael valitti ja haroi tummia hiuksiaan.
Heidi huokaisi syvään, opettaja hermostui ja kertoi, kuinka piittaamaton ja ajattelematon tyttö hän oikein oli.
”Jos yrittäisit?”
”Mitä jos en koskaan pääsekään enää takaisin?”
”Haluatko päästäkään?”
”Tottakai, kyllä sinä tiedät, kuinka paljon rakastan pilviäni.”
”Mutta rakastatko pilviä vain rakastamisen halusta, vai rakastatko minua, vai rakastatko sitä, mitä haluat rakastaa?”
”Rakastan sinua, rakastan pilviäni. Valoa minä vihaan, valoa en kestä, se minua vahingoittaa.”
Heidi tunsi, kuinka hänen opettajansa viha sai aivan uusia ulottuvuuksia juuri silloin, ja hän katkaisi yhteyden jättäen Mikael-paran hautautumaan yksin ikävään rakkauteensa.
Roni laahusti kotiinsa lumipallojen sataessa niskaan. Luokan pojat olivat alentaneet hänet jossain vaiheessa arvoasteikossa, suosituimmasta oudoksi, ja ennen kaikkea säälittäväksi oudoksi, sillä mikaelmaista outoa he eivät olisi koskaan heittäneet lumipallolla. Roni huokaisi kovin syvään, ja mietti, miten pääsisi eroon ongelmastaan, tai miten edes löytäisi viimein jonkin oikean ongelman ratkottavakseen.
Puhelimen pirinässä oli jotain perin iloista ja onnellista sen alkaessa kaikua Mikaelin huoneessa. Hän vastasi puhelimeen:
”...”
”Heidi.”
”Ai, moi, sinä.”
”Kyllä. Tiedätkö?”
”Niin?”
”Pääsin sinne Lontooseen. Balettikouluun.”
”Ai.”
”Niin, ajattelin vain kertoa.”
”No, onnea.”
”Kiitos.”
”Ei kai nähdä enää?”
”Epäilen.”
Ja Mikael sai viimeinkin oikein todella suuren pilven ylleen. Sillä jostain syystä hän tiesi, että välimatka Suomesta Englantiin olisi liian pitkä hänen ja Heidin yhteydelle.
Mikael käveli kouluun seuraavanakin päivänä, nyt kun hänellä oli tarpeeksi suuri suojakilpi, eikä kotonakaan mitään tekemistä nyt, kun Heidi olisi jo poissa. Heti kun koulu tuli näkyviin hän näki Ronin joka poltti tupakkaa portin pieleen nojaten. Kellot olivat jo soittaneet oppilaat sisälle, ja siksi Mikael olikin hämmentynyt. Lumi pojan ympärillä näytti hohtavan, ja kun Roni heitti tupakantumpin jonnekin sen sekaan, näytti hetken, kuin hänen kädestään olisi lennähtänyt punainen tulenliekki kohti Mikaelia. Tulinen kuin pirun pistin, kolmipiikki hiilihanko, vastataottu miekka.
”Hei, säkin myöhässä, moi, mitä kuuluu?” Roni puhui ja työnsi paljaat kätensä ruskean takin taskuihin.
”...”
”Ei huvittaisi mennä tuonne tänään”, Roni mutisi ja vilkaisi olkansa yli. Kyllä hän tiesi, että etsi vain pakotietä kurjuudesta, vaikka olikin umpikujassa. Mikael veti syvään henkeä. Sitten uudestaan, ja aivan pienimmällä äänellä kuin mahdollista:
”Miten, jos me mentäisiin sinne kahville nyt?”
Roni tuijotti äimistyneenä. Hänen avonaiset vihreät silmänsä lähettivät räjähdyksenomaisia valonpurkauksia Mikaelin mieleen. Silmiä särki niin että mieleen sattui, mutta hän ei silti halunnut sulkea silmiään.
”Ihan oikeasti? Joo, se olis hei tosi upeeta, lähetäänkö heti?” Ja Roni lähti kävelemään nopeasti katua alaspäin muistamassa edes varmistaa, että toinen varmasti seuraisi.
Ronin valitsema kahvila oli suuri ja kahvilta tuoksuva. Hän tilasi, unohtaen kysyä toiselta, kaksi tavallista kahvia maidolla ja sokerilla, ja kapusi sitten parvelle nojatuoliin istumaan. Mikael oli hämmentynyt istuessaan häntä vastapäätä.
Rehevä tarjoilijatar toi kahvit pöytään, hymyili arvoituksellisesti ja perääntyi sitten alakertaan lukemaan deitti-ilmoituksia lehdistä.
”Et oo vielä kertaakaan vastannut, jos kysyn, että mitä kuuluu”, Roni sanoi hetken pohdittuaan hiljaa.
”Anteeks, ehkä. Mitä sellaiseen vastataan yleensä?” Roni tuijotti hetken.
”Kuule... Etkö sä oikein puhu ihmisille?”
”Kyllä mä ennen Heidille puhuin, mutta siitä on jo kauan. Se lähti Kiinaan kiipeämään vuorille.”
”Ai. Aika outoa. Eikö se ole meidän luokalla?”
”En mä tiedä. En mä käy koulua.”
Roni oli hieman hämmentynyt. Hän katseli, kuinka toinen poika sai kahvinsa juotua ja alkoi selvästi lähteä.
”Mihin sä nyt?” hän kysyi.
”Nokun, join ton kahvin jo”, Mikael tokaisi ääni syvää hämmästystä täynnä.
”Sä olet kyllä vähän astetta oudompi”, Roni sanoi ja ihmetteli toista. Mikael taisi olla viattomin kaikista, mutta sentään se istui pöytään uudestaan.
”Kuule... Mitä sinä haluat minusta oikein?” Mikael kysyi. Ei sittenkään niin viaton, iski Ronin tajuntaan, ja hän otti takkinsa ja lähti itse pois. Mikael jäi pöytään posket punoittaen, sillä lähtiessään Roni oli tiputtanut lusikkansa hänen kahvikuppiinsa, hänen lusikkansa päälle. Mikael päätti lähteä toisen pojan perään, vaikka pari hämähäkinseittiä sitten tippuisikin matkan varrelle.
Roni ehti kotiinsa asti. Hän juoksi keittiöön ja alkoi repiä talouspaperin paloja pienen pieniksi paloiksi. Hän kokosi paloista kasoja, joista huomaamattaan, posket punaisina, muotoili lauseita protège moi ja will wear the hat ja the question is: do you. Hänen äitinsä ei pitäisi siitä, kuinka kolme talouspaperirullaa olisi tyhjentynyt hänen päästessään kotiin.
Mikael tiesi täsmälleen missä Roni asui, asuihan tämä ihan jopa samassa talossa, kerrostalossa, samassa rapussa, saman käytävän varrella, aivan oman perheensä asunnon vieressä. Hän laski päässään lastenloruja ”entten tentten” ja mietti, menisikö harmaaseen huoneeseensa, vai painaisiko naapurinsa ovikelloa sillä tavalla, kuin oli aina halunnut kuulla oman kotinsa ovikellon soivan. Epävarmasti mutta päättäväisesti, kaipaavasti, kysyvästi, odottavasti ja ennen kaikkea, haluavasti.
Ovikello soi ja Roni jähmettyi, mutta meni kuitenkin avaamaan oven. Meni, koska ei ollut koskaan tiennyt, että ovikello saattoi soida yhtaikaa niin monella eri sävelellä. Ovella seisoi Mikael, Mikael Kuusiranta, naapuri kautta aikojen, se poika, joka ei koskaan leikkinyt lapsena hiekkalaatikolla. Ja siinä eteiskäytävän hämärässä Ronin intohimo seisoi ruumiillistuneena, aivan siinä niin, siinä missä se oli aina seisonutkin.
”Mä haluaisin tulla sisään”, Mikael sanoi kuiskaten ja katsoen silmiin toista.
”Mä haluaisin, että sä tulet sisään”, Roni sanoi, eikä rikkonut katsekontaktia. Hän ojensi kätensä, ja Mikael tarttui siihen.
”Odota”, Mikael sitten kuiskasi. Hän sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Ronille. Puhalsi ilmaan muutaman kerran, ja heilautti kädellään, yksi, kaksi, kolme kertaa. Roni katseli kummastuneena, mutta Mikaelin kuitenkin kääntyessä oikeinpäin sulki tämän syliinsä.
Mikael oli vain puhaltanut loput mustat pilvet lentoon ja rikkonut hämähäkinseittinsä. Nyt hänellä olisi sama intohimo, kuin sillä, jonka intohimo hän itse olisi. Hän pitäisi hatun päässään loppuelämänsä ja saisi suojelusenkelinsä suojellessaan uutta ystäväänsä, joka oli enemmänkin.
Mikaelin intohimona oli aina ollut mustuus, ja mustuuteen hän oli aina pyrkinytkin. Mustat pilvet ajatusten ympärillä hämähäkinseitein pakattuna oli ollut jotain, mistä hän oli aina haaveillut. Joskus vain valonsäteiden lailla mustuuden läpi pistävät hyvät ajatukset ja kauniit katseet saivat hänen silmänsä kärventymään ja mielensä kirkastumaan. Ja silloin mustien ajatusten kokoaminen oli aloitettava aina alusta.
Heidin intohimona taas oli aina ollut baletti. Tai no ei nyt aina, mutta aina 5-vuotiaasta, ensimmäisestä balettitunnista asti. Hänen päivänsä oli lähinnä balettia, jonka perään koulua, jonka perään balettia ja lisää balettia, kunnes vuorossa oli yö ja nukkuminen ja seuraava päivä. Hänen intohimonsa tielle silloin tällöin tulevat mustat pilvet olivat vain piristäviä, mutta liika valo sai hänetkin voimaan pahoin. Lähinnä, koska se vahingoitti hänen lavan takana saavuttamaansa täydellisen puuterinsävyistä ihonväriä.
Mikael ja Heidi olivat ystäviä. He olivat myös jotain enemmän, aina kun vain intohimoiltansa ehtivät, mikä oli kovin harvoin. Mikael kävi koulua ja Heidi kävi koulua aina kun baletilta ehti, ja Mikaelkin tosin aina kun mustuudelta ehti. Mutta koska mustuus ei kelpaa poissaolosyyksi, tunnettiin hänet opettajien keskuudessa ”lintsaavana koululaisena”. Tänään Mikael saapui kouluun viimeiselle tunnille. Ja katui saapumistaan heti astuttuaan luokkaan.
”No näkeehän suakin.” Lämpimät, kauniit, kirkkaat ajatukset valaisivat mielen ja Mikaelista tuntui, kuin hän repeäisi vähintään kahtia, mutta kolmeen, neljäänkin osaan. Olkapäästä tarttunut käsi tuntui korventavan ihon ja muuttavan sen kullanhohtoiseksi.
”Menetit kuule taas mielenkiintoisen päivän! Hirvi tuli vähintään hulluksi, alkoi vaan riehua kuviksentunnilla ja heitellä niitä ruskeita kipposiaan kaapin päältä alas. Oli ihan paras! Kaikki vaan katseltiin, et mitä hittoo, ja revettiin lopulta nauramaan kun se lähti luokassa sen naurettavan kaavun helmat liehuen!” Hyväntuuliset sanat tunkeutuivat Mikaelin tajuntaan samalla, kun hän koetti kurkottaa kiinni hämähäkinseiteistä ja vetää pilviä takaisin päälleen.
”Ja Hirvellä oli muuten uusia sulkakyniäkin.”
Tunnin opettaja saapui luokkaan, ja mulkaisi Mikaeliin päin ilkkuvasti. Hän taisi olla Mikaelin luokanvalvoja.
”On kertynyt sinulle muutamia poissaoloja viime aikoina, Mikael Kusti Kuusiranta”, hän tokaisi kylmällä äänensävyllä naputtaen karttakepin vartta tiukanoloisena.
”...”
”Tahtoisin sinulta selityksen, kiitos.”
”Piti koota vähän hämähäkinseittejä”, Mikael tokaisi hiljaisella äänellä. Hyväntuulinen Ajatus takapenkissä hymähti hyväntuulisesti. Ajatus veti hupusta ja ihan kuin olisi kutittanutkin, jostain korvan takaa.
”Määräisin sinulle jälki-istuntoa, mutta et ole suorittanut edellisiäkään. Voisit vaikka tästä alkajaisiksi tehdä näitä tekemättömiä kokeita, kun ei sinulla näytä kirjojakaan olevan mukana”, opettaja totesi pisteliäästi, ja mulkaisi Ajatusta takapenkissä.
”Ron voi sitten tällä kertaa olla kuiskimatta vastauksia sieltä takaa, kiitos.”
Mikael teki kolme koetta tunnin aikana. Hän vastasi kaikkien kokeiden kaikkiin kysymyksiin täydellisen oikein, mutta koska hän kirjoitti vain kultakeijujen salatulla kielellä, ei kukaan ymmärtänyt hänen vastauksiaan, ja hän ei läpäissyt kokeita, paitsi sen yhden jossa piti kertoa tarina.
”Mentäisiinkö vaikka kahville?” ajatus, jonka nimi on Roni, kysyi koulun loputtua.
”En tiedä, eikö siellä ole aika valoisaa?” Mikael kyseli epävarman tähyillen ikkunasta.
”Eiköhän sun olisi aika hankkiutua eroon tuosta kalmankalpeudestasi?”
Mikael oli itse asiassa hyvin ylpeä rusketuksestaan, jonka hän oli hankkinut lähinnä samasta paikasta Heidin kanssa, niin, ja kirjaston musiikkiosastolta myös. Ja vähän divareista, ja oli väriä toki kirpputoreiltakin tarttunut. Mutta kahviloista ei ikinä.
”Mentäisiin nyt vaan...” Korventava leikkimielinen tönäisy olkapäällä olkapäähän.
”Tänään ei käy. Katsotaan jos huomenna”, Mikael parahti ja lähti nopeasti kävelemään (hän ei juossut, pilvet olisivat saattaneet hajota) kohti kotiaan. Pitäisi käyttää tämä ilta mustien paikkojen synnyttämiseen mustaan pilveen.
Ronin intohimoa ei ollut koskaan ollutkaan, tähänastisen elämänsä hän oli pyhittänyt lähinnä intohimonsa etsimiselle ja tuloksettoman etsinnän tulosten korvaamiselle.
Mikael pääsi kotiinsa ja huoneeseensa jossa kaikki oli harmaata. Hän asettui vuoteensa nurkkaan, sulki silmänsä ja haki yhteyttä ystäväänsä jonka nimi oli Heidi. Heidi oli tällä hetkellä balettitunnilla tangon luona kyyneleet silmissä kuuntelemassa vaativan opettajansa huutoa siitä, kuinka hän oli kyvytön ja laiska ja huono tanssija ja epäonnistunut ja saamaton.
”Sinun täytyisi joskus vain antautua ja päästää irti”, hän kuitenkin neuvoi ystäväänsä kyyneleidensä läpi.
”En osaa en halua en uskalla”, Mikael valitti ja haroi tummia hiuksiaan.
Heidi huokaisi syvään, opettaja hermostui ja kertoi, kuinka piittaamaton ja ajattelematon tyttö hän oikein oli.
”Jos yrittäisit?”
”Mitä jos en koskaan pääsekään enää takaisin?”
”Haluatko päästäkään?”
”Tottakai, kyllä sinä tiedät, kuinka paljon rakastan pilviäni.”
”Mutta rakastatko pilviä vain rakastamisen halusta, vai rakastatko minua, vai rakastatko sitä, mitä haluat rakastaa?”
”Rakastan sinua, rakastan pilviäni. Valoa minä vihaan, valoa en kestä, se minua vahingoittaa.”
Heidi tunsi, kuinka hänen opettajansa viha sai aivan uusia ulottuvuuksia juuri silloin, ja hän katkaisi yhteyden jättäen Mikael-paran hautautumaan yksin ikävään rakkauteensa.
Roni laahusti kotiinsa lumipallojen sataessa niskaan. Luokan pojat olivat alentaneet hänet jossain vaiheessa arvoasteikossa, suosituimmasta oudoksi, ja ennen kaikkea säälittäväksi oudoksi, sillä mikaelmaista outoa he eivät olisi koskaan heittäneet lumipallolla. Roni huokaisi kovin syvään, ja mietti, miten pääsisi eroon ongelmastaan, tai miten edes löytäisi viimein jonkin oikean ongelman ratkottavakseen.
Puhelimen pirinässä oli jotain perin iloista ja onnellista sen alkaessa kaikua Mikaelin huoneessa. Hän vastasi puhelimeen:
”...”
”Heidi.”
”Ai, moi, sinä.”
”Kyllä. Tiedätkö?”
”Niin?”
”Pääsin sinne Lontooseen. Balettikouluun.”
”Ai.”
”Niin, ajattelin vain kertoa.”
”No, onnea.”
”Kiitos.”
”Ei kai nähdä enää?”
”Epäilen.”
Ja Mikael sai viimeinkin oikein todella suuren pilven ylleen. Sillä jostain syystä hän tiesi, että välimatka Suomesta Englantiin olisi liian pitkä hänen ja Heidin yhteydelle.
Mikael käveli kouluun seuraavanakin päivänä, nyt kun hänellä oli tarpeeksi suuri suojakilpi, eikä kotonakaan mitään tekemistä nyt, kun Heidi olisi jo poissa. Heti kun koulu tuli näkyviin hän näki Ronin joka poltti tupakkaa portin pieleen nojaten. Kellot olivat jo soittaneet oppilaat sisälle, ja siksi Mikael olikin hämmentynyt. Lumi pojan ympärillä näytti hohtavan, ja kun Roni heitti tupakantumpin jonnekin sen sekaan, näytti hetken, kuin hänen kädestään olisi lennähtänyt punainen tulenliekki kohti Mikaelia. Tulinen kuin pirun pistin, kolmipiikki hiilihanko, vastataottu miekka.
”Hei, säkin myöhässä, moi, mitä kuuluu?” Roni puhui ja työnsi paljaat kätensä ruskean takin taskuihin.
”...”
”Ei huvittaisi mennä tuonne tänään”, Roni mutisi ja vilkaisi olkansa yli. Kyllä hän tiesi, että etsi vain pakotietä kurjuudesta, vaikka olikin umpikujassa. Mikael veti syvään henkeä. Sitten uudestaan, ja aivan pienimmällä äänellä kuin mahdollista:
”Miten, jos me mentäisiin sinne kahville nyt?”
Roni tuijotti äimistyneenä. Hänen avonaiset vihreät silmänsä lähettivät räjähdyksenomaisia valonpurkauksia Mikaelin mieleen. Silmiä särki niin että mieleen sattui, mutta hän ei silti halunnut sulkea silmiään.
”Ihan oikeasti? Joo, se olis hei tosi upeeta, lähetäänkö heti?” Ja Roni lähti kävelemään nopeasti katua alaspäin muistamassa edes varmistaa, että toinen varmasti seuraisi.
Ronin valitsema kahvila oli suuri ja kahvilta tuoksuva. Hän tilasi, unohtaen kysyä toiselta, kaksi tavallista kahvia maidolla ja sokerilla, ja kapusi sitten parvelle nojatuoliin istumaan. Mikael oli hämmentynyt istuessaan häntä vastapäätä.
Rehevä tarjoilijatar toi kahvit pöytään, hymyili arvoituksellisesti ja perääntyi sitten alakertaan lukemaan deitti-ilmoituksia lehdistä.
”Et oo vielä kertaakaan vastannut, jos kysyn, että mitä kuuluu”, Roni sanoi hetken pohdittuaan hiljaa.
”Anteeks, ehkä. Mitä sellaiseen vastataan yleensä?” Roni tuijotti hetken.
”Kuule... Etkö sä oikein puhu ihmisille?”
”Kyllä mä ennen Heidille puhuin, mutta siitä on jo kauan. Se lähti Kiinaan kiipeämään vuorille.”
”Ai. Aika outoa. Eikö se ole meidän luokalla?”
”En mä tiedä. En mä käy koulua.”
Roni oli hieman hämmentynyt. Hän katseli, kuinka toinen poika sai kahvinsa juotua ja alkoi selvästi lähteä.
”Mihin sä nyt?” hän kysyi.
”Nokun, join ton kahvin jo”, Mikael tokaisi ääni syvää hämmästystä täynnä.
”Sä olet kyllä vähän astetta oudompi”, Roni sanoi ja ihmetteli toista. Mikael taisi olla viattomin kaikista, mutta sentään se istui pöytään uudestaan.
”Kuule... Mitä sinä haluat minusta oikein?” Mikael kysyi. Ei sittenkään niin viaton, iski Ronin tajuntaan, ja hän otti takkinsa ja lähti itse pois. Mikael jäi pöytään posket punoittaen, sillä lähtiessään Roni oli tiputtanut lusikkansa hänen kahvikuppiinsa, hänen lusikkansa päälle. Mikael päätti lähteä toisen pojan perään, vaikka pari hämähäkinseittiä sitten tippuisikin matkan varrelle.
Roni ehti kotiinsa asti. Hän juoksi keittiöön ja alkoi repiä talouspaperin paloja pienen pieniksi paloiksi. Hän kokosi paloista kasoja, joista huomaamattaan, posket punaisina, muotoili lauseita protège moi ja will wear the hat ja the question is: do you. Hänen äitinsä ei pitäisi siitä, kuinka kolme talouspaperirullaa olisi tyhjentynyt hänen päästessään kotiin.
Mikael tiesi täsmälleen missä Roni asui, asuihan tämä ihan jopa samassa talossa, kerrostalossa, samassa rapussa, saman käytävän varrella, aivan oman perheensä asunnon vieressä. Hän laski päässään lastenloruja ”entten tentten” ja mietti, menisikö harmaaseen huoneeseensa, vai painaisiko naapurinsa ovikelloa sillä tavalla, kuin oli aina halunnut kuulla oman kotinsa ovikellon soivan. Epävarmasti mutta päättäväisesti, kaipaavasti, kysyvästi, odottavasti ja ennen kaikkea, haluavasti.
Ovikello soi ja Roni jähmettyi, mutta meni kuitenkin avaamaan oven. Meni, koska ei ollut koskaan tiennyt, että ovikello saattoi soida yhtaikaa niin monella eri sävelellä. Ovella seisoi Mikael, Mikael Kuusiranta, naapuri kautta aikojen, se poika, joka ei koskaan leikkinyt lapsena hiekkalaatikolla. Ja siinä eteiskäytävän hämärässä Ronin intohimo seisoi ruumiillistuneena, aivan siinä niin, siinä missä se oli aina seisonutkin.
”Mä haluaisin tulla sisään”, Mikael sanoi kuiskaten ja katsoen silmiin toista.
”Mä haluaisin, että sä tulet sisään”, Roni sanoi, eikä rikkonut katsekontaktia. Hän ojensi kätensä, ja Mikael tarttui siihen.
”Odota”, Mikael sitten kuiskasi. Hän sulki silmänsä ja käänsi selkänsä Ronille. Puhalsi ilmaan muutaman kerran, ja heilautti kädellään, yksi, kaksi, kolme kertaa. Roni katseli kummastuneena, mutta Mikaelin kuitenkin kääntyessä oikeinpäin sulki tämän syliinsä.
Mikael oli vain puhaltanut loput mustat pilvet lentoon ja rikkonut hämähäkinseittinsä. Nyt hänellä olisi sama intohimo, kuin sillä, jonka intohimo hän itse olisi. Hän pitäisi hatun päässään loppuelämänsä ja saisi suojelusenkelinsä suojellessaan uutta ystäväänsä, joka oli enemmänkin.
Työn tiedot
Intohimona
dirtyoldsock
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 1425 sanaa» Työ lisätty: 03.09 - 2006» Kommentoitu: 5 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 2 kerta(a)
Tietoa työstä:
En näköjään osaa keksiä muita nimiä kuin Mikael
Kommentit
LostFairy
16:10 // 03.09 - 2006
vaikken pahemmin poikaxpoika-rakkaudesta ite välitäkää..TÄÄ ON TOSI HYVÄ!menin ihan sanattomaksi.tää jotenki imasi mukaansa.en voi muuta sanoo ku et suosin..ehdottomasti =^.^=
Bitten
19:10 // 03.09 - 2006
Ei oikein napannut. Hiukan masentavaa luettavaa oli. Hyvin oli kuitenkin kirjoitettu, ei vain ollut oikein minun makuuni.
Tuuli
20:53 // 05.09 - 2006
Hyvää tekstiä, piti otteessaan alusta asti. Siinä oli jotenkin niin paljon... omalaatuisia yksityiskohtia, vai miten sen nyt sanoisi. Ihan omanlaisensa tarina. Ja hyvä semmoinen. ^^
Inke
19:38 // 10.09 - 2006
Jee mukava tarinahan tämä:)(taitaa olla vielä ensimmäinen minkä olen harhassa kirjalliselta puolelta lukenut...vaikka olen täällä jo aika kauan pyörinyt._.)
Tuo keski kohta alkoi yhtäkkiä tuntua vieraalta ja tarinaan sopimattomalta, mutta loppu taas onnistui kokoamaan...
Taisiis...kun ensin puhuttiibn kovasti intohimoista ja kolmesta(enimmäkseen kyllä kahdesta) ihmisestä joilla oli erilaiset intohimot...sitten lopulta vain tuo yksi joka ei aluksi ollut niin oleellinen lähti omaansa toteuttamaan(ottaen yhden masentuneen mukaansa toki)
tuntui vähän irtonaiselta.
Itse pidin kovin Heidistä:) jotenkin totinen tyttö...semmoinen hauras ja epävarma jolla on kuitenkin suuri unelma...kirjoituksen jälkeen tuli kyllä sellainen olo ettei itse Heidille kovin hyvin unelmiensa kanssa käynyt:(
December
16:36 // 02.10 - 2008
Pidän paljon kaikista tarinostasi, mutta tämä miellytti jotenkin erityisesti... En oikein osaa sanoa mitään erityistä, paitsi että sinulla on ihana kirjoitustyyli :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!