Kaunokirjallisen työn esitys
Hymy
Mä istun yksin pulpetissa. Muut istuu pareittain ja hölisee. Mä lasken.
Mun nimi on Silja ja mä oon 15 ja mä vihaan tätä päivää.
Vihaan montaa asiaa.
Vihaan tätä tunteja jauhetun purkan makua suussa.
Mä vihaan tätä ummehtuneen kemian luokan hajua.
Mä vihaan tuolla edessä mäkättävää maikkaa.
Mä vihaan tota mun edessä hirnuvaa ämmää.
Mä vihaan ihmisiä.
En ehkä ihan kaikkia. Kaikkia jotka tunnen.
Niitä en vihaa, niitä söpöjä poikia jotka tulevat kadulla laumassa vastaan ja hymyilevät mulle.
Mutta ne e tunne mua.
Mä vihaisin varmaan niitäkin jos tuntisin ne.
Silti toivon joskus että tuntisin, ja että ne tuntisi mut. Moikkaisi mulle, pysähtyisi juttelemaan ja kyselemään kuulumisia.
Mulla ei ole poikia kavereina. Eikä mulla ikinä ole ollut edes poikakaveria. Olen täysin kokematon.
Mä istun yksin bussissa. Muut istuu pareittain ja hölisee. Mä katselen ikkunasta peltoa. Rumaa, ruskeaa peltoa. Aivan kuten mä. Me ollaan siskoja. Lähes huomaamattomia, merkityksettömiä. Turhia.
Mä odotan jo kesälomaa. Tylsää, yksinäistä kesälomaa. Että pääsee kököttämään yksin huoneessaan poistumatta sieltä päiviin. Vain hakemaan ruokaa ja joskus vessaan. Välttämättömät tarpeet.
Joskus äiti huikkaa oven raosta että pitäisi joskus käydä ulkona. Kun näytän niin kalpealta ja sääkin on niin kaunis. Mutta sitten se lähtee, ei se välitä. Käsken sen pois.
Mä istun yksin käytävällä. Muut istuu ryhmissä ja kuiskii. Mä en itke. En itke. Räpsyttelen kyyneleet pois mun silmistä ja tarkastan meikit taskussani olevasta peilistä.
Mä inhoan noita niin paljon!
Ennen olin yksi niistä, ne oli mun parhaat kaverit. Kuuluin suosittujen porukkaan. Sitten kaikki muuttui. Mä en ole muuttunut. Kuljen massan mukana, en ole outo. Vain hiljainen.
Mä istun yksin vessassa. Muut on pihalla ja pitää hauskaa. En kestä enää istua siellä niiden keskellä yksin. Mä lähden kotiin ja juoksen koko matkan vaikka reppu hölskyy selässä.
Mä istun yksin ruokalassa. Muut istuu täyteen ahdetuissa pöydissä mun ympärillä ja hotkii. Mä en koske ruokaan. Mahaan sattuu. Juon kolme lasia vettä. Kun haen lisää vettä, koko pöytä katsoo mua ja kuiskii.
”Se leikkii kovista olemalla syömättä” kaiken pahan alku, mun entinen bestis, kuiskaa sen uudelle bestikselle.
”Mitä se oikeen esittää, luuleeks se että meitä kiinnostaa!”
Tuntuu kiinnostavan.
Ne ei ymmärrä. Ne ei välitä.
Mä istun yksin käytävällä koulun jälkeen. Muut on juuri päässeet tunneilta ja ryntää ulos ovista. Sieltä sä tuut. Sä laitat kengät jalkaan ja kävelet hitaasti muhun päin.
Mä osaan sun kasvojen piirteet jo niin hyvin...
”Kato muhun. Pliis ees kato.” rukoilen hiljaa mielessäni ja tuijotan sua niinkuin aina, toivoen että sä nostat katseesi ja katsot muhun päin. Edes nopea vilkaisu.
Mun kohdalla sä nostaa päätäsi.
Sun siniset silmät pitkine ripsineen katsoo mun silmiin.
Mä katson sua nolona ja hämmentyneenä.
Sun täydelliset vaaleanpunaiset huulet kääntyy ylöspäin.
Sä hymyilet mulle!
Sun silmät on lämpimät ja nekin hymyilee. Mulle. Vain ja ainoastaan mulle.
Mä väännän äkkiä suuni korviin. Mun huulet on rohtuneet mutten välitä.
Kuljen niin kotiin asti, typerästi hymyillen.
Sä katsoit muhun.
Sä hymyilti mulle.
Sä tiedät ihan varmasti kuka mä oon!
Vain yksi hymy. Ja viikko on pelastettu.
Mä istun yksin pulpetissa. Muut istuu pareittain ja hölisee. Mä lasken.
Mun nimi on Silja ja mä oon 15 ja mä vihaan tätä päivää.
Vihaan montaa asiaa.
Vihaan tätä tunteja jauhetun purkan makua suussa.
Mä vihaan tätä ummehtuneen kemian luokan hajua.
Mä vihaan tuolla edessä mäkättävää maikkaa.
Mä vihaan tota mun edessä hirnuvaa ämmää.
Mä vihaan ihmisiä.
En ehkä ihan kaikkia. Kaikkia jotka tunnen.
Niitä en vihaa, niitä söpöjä poikia jotka tulevat kadulla laumassa vastaan ja hymyilevät mulle.
Mutta ne e tunne mua.
Mä vihaisin varmaan niitäkin jos tuntisin ne.
Silti toivon joskus että tuntisin, ja että ne tuntisi mut. Moikkaisi mulle, pysähtyisi juttelemaan ja kyselemään kuulumisia.
Mulla ei ole poikia kavereina. Eikä mulla ikinä ole ollut edes poikakaveria. Olen täysin kokematon.
Mä istun yksin bussissa. Muut istuu pareittain ja hölisee. Mä katselen ikkunasta peltoa. Rumaa, ruskeaa peltoa. Aivan kuten mä. Me ollaan siskoja. Lähes huomaamattomia, merkityksettömiä. Turhia.
Mä odotan jo kesälomaa. Tylsää, yksinäistä kesälomaa. Että pääsee kököttämään yksin huoneessaan poistumatta sieltä päiviin. Vain hakemaan ruokaa ja joskus vessaan. Välttämättömät tarpeet.
Joskus äiti huikkaa oven raosta että pitäisi joskus käydä ulkona. Kun näytän niin kalpealta ja sääkin on niin kaunis. Mutta sitten se lähtee, ei se välitä. Käsken sen pois.
Mä istun yksin käytävällä. Muut istuu ryhmissä ja kuiskii. Mä en itke. En itke. Räpsyttelen kyyneleet pois mun silmistä ja tarkastan meikit taskussani olevasta peilistä.
Mä inhoan noita niin paljon!
Ennen olin yksi niistä, ne oli mun parhaat kaverit. Kuuluin suosittujen porukkaan. Sitten kaikki muuttui. Mä en ole muuttunut. Kuljen massan mukana, en ole outo. Vain hiljainen.
Mä istun yksin vessassa. Muut on pihalla ja pitää hauskaa. En kestä enää istua siellä niiden keskellä yksin. Mä lähden kotiin ja juoksen koko matkan vaikka reppu hölskyy selässä.
Mä istun yksin ruokalassa. Muut istuu täyteen ahdetuissa pöydissä mun ympärillä ja hotkii. Mä en koske ruokaan. Mahaan sattuu. Juon kolme lasia vettä. Kun haen lisää vettä, koko pöytä katsoo mua ja kuiskii.
”Se leikkii kovista olemalla syömättä” kaiken pahan alku, mun entinen bestis, kuiskaa sen uudelle bestikselle.
”Mitä se oikeen esittää, luuleeks se että meitä kiinnostaa!”
Tuntuu kiinnostavan.
Ne ei ymmärrä. Ne ei välitä.
Mä istun yksin käytävällä koulun jälkeen. Muut on juuri päässeet tunneilta ja ryntää ulos ovista. Sieltä sä tuut. Sä laitat kengät jalkaan ja kävelet hitaasti muhun päin.
Mä osaan sun kasvojen piirteet jo niin hyvin...
”Kato muhun. Pliis ees kato.” rukoilen hiljaa mielessäni ja tuijotan sua niinkuin aina, toivoen että sä nostat katseesi ja katsot muhun päin. Edes nopea vilkaisu.
Mun kohdalla sä nostaa päätäsi.
Sun siniset silmät pitkine ripsineen katsoo mun silmiin.
Mä katson sua nolona ja hämmentyneenä.
Sun täydelliset vaaleanpunaiset huulet kääntyy ylöspäin.
Sä hymyilet mulle!
Sun silmät on lämpimät ja nekin hymyilee. Mulle. Vain ja ainoastaan mulle.
Mä väännän äkkiä suuni korviin. Mun huulet on rohtuneet mutten välitä.
Kuljen niin kotiin asti, typerästi hymyillen.
Sä katsoit muhun.
Sä hymyilti mulle.
Sä tiedät ihan varmasti kuka mä oon!
Vain yksi hymy. Ja viikko on pelastettu.
Työn tiedot
Hymy
Unique
» Kategoria: Kirjallisuus » Novellit» Työn pituus: 454 sanaa» Työ lisätty: 09.09 - 2006» Kommentoitu: 3 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Novellini
Kommentit
LostFairy
16:50 // 09.09 - 2006
ihana!samastuin tähän henkilöön heti..oon itekki ollu jos en ihan samanlainen niin samankaltainen yläasteella ollessani.
lievä toisto toimii täs mun mielestäni hyvin.tunnelma on hyvin luotu,tästä huomaa heti millä mielellä päähenkilö on milläkin hetkellä.
kosketti mua kyl niin et täytyy heti suosia..
Bitten
19:42 // 09.09 - 2006
Tämä novellin toi jostain syystä Hymyn minunkin kasvoilleni.. Pidin kovasti, selkeää, soljuvaa tekstiä, mukavaa luettavaa. Hiukan samastuin minäkin tuohon hahmoon.
eniale
22:55 // 26.09 - 2006
Ohh... Angsti on taivaan lahja. Tämä toi mieleen niin kovin monta päivää sekä yläasteella että lukiossa :] Pidin. Ei edes kirjoitusvirheitä tai typoja :P
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!