Kaunokirjallisen työn esitys
Virus
I.
Kun tulee kylmä, normaalisti sitä laittaa paksumman paidan päälleen tai kömpii peiton alle. Kylmyys on tila, jonka haluaa loppuvan. Vähän sama kuin olisi nälkä ja tyydyttäisi alkukantaisen tarpeensa. Toisinaan kylmyyttä ei ajattele, varsinkaan jos ei muista viimeisiltä vuosiltaan muuta kuin sen, että on hyytävän kylmä. Flegmaattisuus on ennenkin saanut ihmeitä aikaan.
Huoneessa on pöytä, jonka jalat ovat kuluneet ja naarmuilla. Pöytä sijaitsee huoneen takaseinällä, ei kiinni seinässä eikä irti siitä. Pöydällä on taskulamppu, joka on suunnattu viistosti likaiseen ikkunaan, josta näkyvä näkymä ei ole enää pitkään aikaan ollut kaunis. Vasemmalla seinustalla on valkoinen nahkasohva, jonka ennen niin kauniit istuintyynyt ovat tummanruskeiden täplien peitossa. Sohvan lähellä, ikkunaa vastapäätä, on suuri neliskulmainen nojatuoli, joka on ainut puhdas asia huoneessa. Pöydän oikealla puolella, noin metrin päässä, on oviaukko, josta ovi on väännetty irti. Kynnyksen toisella puolella on likainen lattia, jota kansoittaa silloin tällöin eteenpäin ryömivät mustat hyönteiset. Aivan toisen huoneen perällä on kaapisto, jonka ovet ovat likaiset ja kellertävät. Huoneessa ei ole tavaroita, vain yksinäinen lapsen villamyssy.
Ovi on auki pieneen yksiöön ja rappukäytävästä käyvä kylmä viima puhaltaa huoneeseen. Laiskasti kuin muistaen olemassa olonsa, ovi paukahtelee auki ja kiinni. Paukaus kaikuu rappukäytävässä hiipuen, kunnes tuuli riepottaa ovea uudestaan. Nojatuolilla istuu poika jalat koukussa, poikittain tuolinsa syleilyssä. Kädet roikkuvat sivuilla ja pää nojaa tuolin selkänojaan. Poika tuijottaa mitään näkemättömin silmin ulos ikkunasta, apaattisena omasta olemassaolostaan. Pojalla on päällään kevyt syystakki ja kuluneet farkut, sekä jalassa kärjestä puhki kuluneet tennarit. Hän hytisee huomaamattaan, kouristaa välillä pakonomaisesti sormiaan kuin saadakseen niihin eloa. Hänen mahaansakin kouristaa; nälkä vaanii hänen mieltään melkein parin päivän syömättömyyden jälkeen.
Poika ei ole noussut tuolistaan pitkään aikaan, ei ole vaihtanut edes asentoa. Hän on välillä nukahtanut silmissään vain harmaata utua, eivätkä hänen unensakaan ole enää värillisiä. Joskus hän näkee unissaan lintuja, mutta ne ovat usein kuolleita, eivätkä ne herää, vaikka hän kutsuu niitä. Silloin hän herää unestaan, säpsähtää, mutta unohtaa pian mitä unta oli nähnyt. Vielä viikko sitten hän jaksoi kävellä ulkona pihamaalla ja katsella pilvien peittämää taivasta. Hänen lempiharrastuksena oli laskea pilviä, mutta kylmän tullessa hän oli aina siirtynyt sisälle. Hän ei pitänyt ulkona olemisesta. Ulkona oli ahdistavaa, varsinkin kun ihmisten ääniä ei kuulunut mistään. Ei ollut kuulunut enää hetkeen, osasiko poika edes puhua enää? Ulkona oleva ahdistus kuristi häntä sisälläkin, koska rappukäytävä oli yhtä hiljainen kuin kerrostalon piha. Kukaan ei käynyt enää hänen luonaan, olivat joko unohtaneet tai kuolleet.
Epidemia oli pyyhkäissyt ensimmäisen kerran yli maan 18 vuotta sitten. Epidemiaan oli osattu varautua, eivätkä sairaalat täyttyneet karanteeniin joutuneista ihmisistä. Toista oli ollut köyhemmissä maissa, joissa lääkkeiden saanti oli joko mahdotonta tai liian kallista. Lääkkeiden halpakopiointi oli edelleenkin kiellettyä, ja mustat pörssit kukoistivat. Epidemia tappoi muutamia satoja ihmisiä, jota pidettiin loistavana saavutuksena. Kuolema ei koskettanut heidän maataan, kuolema oli kaukana. Saman vuoden sisään, vuonna 2107, uusi epidemia oli puhjennut. Ennen lääkkeen keksimistä, marraskuun loppuun mennessä, uusi tauti oli tappanut satoja tuhansia ihmisiä ja uusia sairastui joka päivä tuhansia. Tauti tuhosi sairastuneen keuhkot tuberkuloosin tavoin, mutta nopeammin. Sairastuneella oli yleensä neljä päivää aikaa sanoa hyvästit, jos vielä kykeni puhumaan.
Lääke keksittiin verrattain nopeasti, eikä sitä tutkittu kunnolla. Muutama rotta oli kuollut, mutta sehän saattoi olla vain luonnollista. Lääkettä päästettiin markkinoille sen suurempia tutkimatta kansan vaatimuksesta. Kansa alkoi olla levotonta ja pelkäsi kotoa poistumista, vaikka ei sairaus katsonut paikkaa. Lääke tappoi kyllä viruksen, mutta lamaannutti keskushermoston ja lopulta pysäytti sydämen. Varsinkin vanhemmat ihmiset kuolivat helposti. Lääke vedettiin pois markkinoilta kuukauden jälkeen katastrofina. Lääke oli kerinnyt tappamaan puolet siitä, minkä silloinen epidemia. Ihmiskunta tunsi itsensä pitkästä aikaa uhatuksi. Kuolleita oli kertynyt muutamassa kuukaudessa eri puolilla maailmaa jo yli miljoonan.
Yhteiskunta yritti parhaansa mukaan valistaa kansaansa. Pelko oli saanut valtaansa kaikki, jotka tajusivat jostakin jotain. Tauti ei ottanut laantuakseen, vaan niitti ihmisiä nopeammin kuin mikään ennen. Jotkut puhuivat jo johdatuksesta, jonka Jumala oli heille lähettänyt. Moni kääntyikin uskontojen puoleen pyytämään pelastusta tai edes rohkeutta kuoleman kohtaamiseen. Oli luonnotonta nähdä ihmiskunta niin syvällä itsessään, että se oli lannistunut. Osa väestöstä ei piitannut. Tämä ryhmä, jota kutsuttiin kalsealla nimellä rutto, ei tehnyt mitään. Sen kannattajat jupisivat itsekseen ja keskenään luonnollisesta kulusta ja alistuivat tautien runtelemiksi.
Paniikki levisi ja tauti sen mukana. Aina vanhan taudin tilalle syntyi uusi, johon kenelläkään ei ollut immuniteettia. Ei voinut luottaa enää onneen eikä lähimmäiseen. Jokaisen oli oltava yksin tulevaisuutensa kanssa. Se pelotti ja hermostutti ihmisiä. Oli raskasta nähdä rakkaiden heikentyvän ja kuihtuvan pois, oli kamalaa huomata sairastavansa itse. Mitä tehdä päivänä, kun tietää kuolevansa? Sitä on vaikea hengittää ja alistua ja monet yrittivätkin kaikkensa. Kun mikään ei riitä, täytyy yrittää enemmän.
Vuonna 2113 kaikki loppui. Viimeiset kituliaat ihmiset menehtyivät ja jäljelle jäi muutaman miljoonan ihmisen kanta, joka asui hajanaisesti ympäri maailmaa. Parhaiten olivat säilyneet eristyksissä olleet kansat, kuten Siperiassa asuneet heimot. Poika ei muistanut mitään tuosta ajasta, vain äitinsä kädet pienen vartalonsa ympärillä. Hän muisti saaneensa jotain viime hetken lääkettä ja äidin itkun, isästä hän ei muistanut mitään. Hän oli ollut neljän vanha, nyt hän ei tarkalleen muistanut. Vuodet olivat olleet kylmiä ja mustia. Hänet oli pelastanut kiertelevä pappi, jonka musta kauhtana oli toiminut hänen peittonaan. Hän oli asunut papin kanssa jonkin aikaa, kunnes tämä oli yhtenä päivänä vain kadonnut. Poika oli ollut jo tarpeeksi vanha tajutakseen, että ruokaa piti saada. Hän oli kävellyt ulos rikotusta autotallista, joka oli toiminut heidän yösijanaan sillä kertaa, ja löytänyt ulkoa papin kauhtanan. Hän oli poiminut sen ylös ja säilönyt itsellään muistona ihmisestä, jonka kohtalo oli hänelle avoin. Salaa hän toivoi, että pappi olisi elossa. Hän oli silloin pelännyt kuolemaa, nyt hän vain unohti sen. Pappi oli kuitenkin ainut ihminen, jonka hän muisti kunnolla.
Mihin hän oli mennyt autotallista lähdettyään, sitä hän ei muistanut, mutta tiesi olleensa marketissa pari viikkoa. Sen hänelle oli kertonut nainen, joka eli marketissa hänen kanssaan. Marketissa oli vielä silloin ruokatarvikkeita ja vaatteita, joita ei ollut varastettu. Poika oli kuitenkin lähtenyt marketista nopeasti. Hän muistaisi olleensa noin 7-vuotias. Ajalla ei silti enää ollut merkitystä, eikä hän pitänyt siitä lukua. Mitä tehdä päivämäärillä ja viikonpäivillä, kun ei ollut mitään tekemistä? Hänen päivänsä olivat kaikki samanlaisia, ilman päämäärää. Hän tuijotti ulos ikkunasta asunnossa, jonka hän oli vallannut pari vuotta sitten. Kukaan ei vaatinut enää mitään, varsinkaan kun kansat eivät olleet ryhmittyneet kunnon kansoiksi. Oli vain ryhmiä. Oli palattu takaisin alkukantaisuuteen.
Ovi paukahti. Poika tuijotti ulos ikkunasta ajatellen menneitä vuosia. Hän ajatteli epidemioita, hän ajatteli ihmisiä, joita ei ikinä tulisi tuntemaan. Joskus häntä suretti, mutta kyyneleet eivät olleet ikinä virranneet alas hänen poskiaan. Hän ei tuntenut kyyneleiden merkitystä. Hän ei tietänyt mitään vihasta tai rakkaudesta, hänen päällimmäinen tunteensa oli ahdistuksesta ammentava tyhjyys. Pappi oli onneksi opettanut hänet lukemaan, tosin kankeasti. Poika ei osannut vielä kirjoittaa, mutta ei nähnyt asialla mitään merkitystä. Mille hän olisi kirjoittanut, kun tyhjää paperia ei ollut? Nälkä kuristi taas hänen vatsaansa, mutta hän ei liikahtanut. Hän ei jaksanut. Hän ei nähnyt enää kunnolla. Hänellä oli hyviä ja huonoja päiviä, mutta pääosin hän ei enää nähnyt mitään. Hän näki valoja ja harmaata, mutta muodot jäivät vaille kontaktia. Jos hän oli syönyt hyvin ja nukkunut pitkään, hän näki hyvin kunnes väsyi. Hän ei tiennyt miltä näytti, koska peilit välttelivät häntä. Hän oli kosketellut omia kasvojaan silloin tällöin ja tiesi, että hänellä oli pieni suora nenä. Hän oli melko varma, että hänen huulensa olivat täyteläiset. Hänellä ei ollut kokemuspohjaa muista huulista, joten hän tyytyi toteamaan ne vain huuliksi.
Ovi paukahti jälleen, jonka jälkeen se pamahti. Lattiaa, jota peitti muovimatto, raapi askeleita muistuttavat äänet. Poika kohotti päätään katsoakseen ovelle tulijaa, mutta tapasi vain mustan möykyn keskellä harmautta. Hän piti päätään koholla kuin tarkkaileva eläin ja hänen likaiset hiuksensa valuivat alas hänen selkäänsä. Hän jännittyi hieman kuullessaan tulijan pysähtyvän muutaman metrin päähän tuolista, sanomatta sanaakaan. Poika räpäytti näkemättömiä silmiään huolestuneena mahdollisesta tunkeutujasta, joka ei haluaisi hyvää. Poika ei huomannut, että tulija heilutti kättä hänen edessään kokeilevasti.
” Hei, näin sinut ovenraosta. En tiennyt, että näissä taloissa asuu ketään”, tulija sanoi. Poika kuuli nuoren miehen äänen, hieman normaalia kovemman. Ääni ei ollut uhkaava, joten poika painoi päänsä takaisin tuolin selkänojaa vasten ja jatkoi tuijottamistaan ikkunasta ulos. Tulija seisoi mykistyneenä nojatuolin takana, katsellen poikaa, jolla oli hieman hopean harmaat vaaleat hiukset. Poika oli näyttänyt villiltä eläimeltä, suuret tummat silmät tuijottaen mitään näkemättä muukalaista, joka oli kehdannut tulla hänen reviirilleen. Tulijasta poika näytti sairaalta kelmeine ihoineen. Tulija astui lähemmäs tuolia, sen eteen nähdäkseen pojan paremmin. Tulija ei ollut pitkään aikaan jutellut kenenkään kanssa ja hän oli lähes epätoivoinen. Pojan kiinnittäessä huomionsa edelleen ikkunaan tulija vilkaisi asunnon nopeasti läpi katseellaan. Asunnossa oleva tunkkainen mädän haju kuvotti häntä, ja hän löysi nopeasti syyn kuolleista rotista. Hän käänsi katseensa takaisin poikaan ja kumartui lähemmäs tämän kasvoja. Pojan huulet olivat siniset kylmästä ja tämä tärisi.
” Haluatko ruokaa? Minulla olisi”, tulija kysyi veitikkamaisesti, huomaten pojan hätkähtävän. Poika liikautti huuliaan, mutta ei sanonut mitään. Tulija halusi epätoivoisesti kuulla muunkin äänen kuin omansa, jotain ystävällistä välillä.
” Entä vettä, olisi sitäkin. Ovat kaupungilla löytäneet puhdasta vettä jostain lähimaastosta. Mitäs sanot, otatko?” tulija ehdotti luottavaisena. Poika havahtui, siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi kuullut ystävällisen äänen. Hän väänsi heikentyneen vartalonsa pystyyn ja ojensi laihat kätensä kohti tunkeilijaa. Tulija otti askeleen lähemmäs ja tunsi pian kylmät kädet kasvoillaan. Sormenpäät juoksivat pitkin hänen kasvojaan välttäen silmiä ja pysähtyivät pitkäksi aikaa hänen huulilleen. Kädet katosivat nopeasti ja kosketuksen muisto viipyi tulijan kasvoilla. Tulija ojentautui suoraksi kaivellen reppuaan ja ottaen metallisen astian esiin.
” Olen nimeltäni Sorry”, tulija sanoi ja aukaisi metalliastiansa. Hän kaapaisi pienellä kipolla vettä astiasta ja asetti sen pojan huulille. Poika joi minkä pystyi, mutta kuivunut kitalaki oli turvonnut umpeen ja esti liian veden juonnin. Vettä valui pitkin hänen leukaansa hänen vaatteilleen ja tuolille. Poika tunsi hellän käden kuivaavan hänen leukansa.
” Kenya”, poika vastasi Sorrylle, joka katseli ympäri huonetta etsien peitettä. Sorry hätkähti kuullessaan raakkuvan äänen tulevan pojasta ja pinnisteli saadakseen selvää. Kenyaksi ilmoittautunut poika istui tuolillaan kädet sylissä ja jalkapohjat maassa, jalkaterät sisäänpäin käännettyinä. Kenya yritti selkeästi hakea tulijaa katseellaan. Sorry astui lähemmäs ja kosketti pojan olkapäätä. Poika oli laihempi kuin näytti, tämän kasvot olivat vielä hieman pyöreät.
” Haluaisitko ystävän?” Sorry kysyi hymyillessään pojalle. Häntä alkoi hieman huolestuttaa pojan tilanne, tämän kelmeys ja laihuus, tärinä ja siniset huulet. Kenya nyökytti päätään useasti, imaisten alahuulensa hampaiden väliin. Suussa oli oksennuksen maku. Kenya mietti milloin hänellä viimeksi oli ollut ystävä. Ystävät olivat verrattavissa rakastettuihin, mutta ystäviin ei kyllästytty. Hän tunsi nousevansa ylös ja painettavan lämmintä vartaloa vasten. Sorry tuoksui kahvilta ja havulta, jota Kenya ei tunnistanut. Kenya ei muutenkaan tunnistanut Sorrya, joka oli hänelle tuntematon ulottuvuus. Kenyalle kaikki olivat kuolleet tai kadonneet, hänen elämänsä koostui väreistä, joita hän näki jos piti itsestään huolen. Hän ei ollut nähnyt pilviä pitkään aikaan, ja jostain syystä häntä suretti. Ihmiset eivät kuuluneet hänen ympäristöönsä ja todellisuuteensa. Siksi hänen tietonsa ihmisistä olivat rajoittuneet heiveröiseen pappiin, joka oli kadonnut sanaakaan sanomatta. Hänen ihmiskontaktinsa olivat olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia yrityksiä olla yhtä jonkin ryhmän kanssa, kuulua johonkin niin kuin hän oli kuulunut silloin kun hänen vanhempansa vielä elivät. Hänen muistikuvansa olivat yhtä hataria kuin hänen näköaistinsakin, eikä hän luottanut niihin enää. Hänen unensa ja todellisuutensa olivat sekoittuneet liian monta kertaa, että hän uskalsi enää luottaa mihinkään.
Sorry kantoi heiveröisen pojan ulos kerrostalosta ja jäi harmaan lähiön pihaan seisomaan tietämättä mitä piti tehdä. Kenya varmasti haluaisi takaisin tuohon asuntoonsa, eikä vanhempi poika halunnut kidnapata ketään. Hän muisti nähneensä sellaista joskus uutisista, silloin kun niitä vielä tuli. Hän näki kidutettuja ihmisiä likaisine kasvoineen ja puistatus piinasi hetken hänen vartaloaan. Epäröivin askelin hän kuljetti uutta tuttavuuttaan toiseen kerrostaloon, jossa muisti nähneensä jäänteitä hetki sitten pidetyistä leireistä.
Kenya laskettiin puolilämpimään veteen hellästi. Poika säpsähti hereille aistiessaan pitkäksi aikaa unohtuneen tunteen ihollaan. Hän etsi katseellaan ihmistä, jonka lämpimät kädet hankasivat heikosti saippualta tuoksuvaa ainetta hänen luiseviin olkapäihinsä.
” Älä huoli Ken-poika, vettä se vain on”, Kenya kuuli äänen takaansa läheltä oikeata korvaa. Hän nosti hämmentyneenä käsiään ja tunsi veden tippuvan sormiensa välistä takaisin ammeeseen, jonka reunat olivat kovat ja liukkaat. Sorry hankasi hänen selkäänsä ja niskaansa kangaspalalla, jonka oli ottanut mukaansa edellisestä talosta. Sorry painoi poikaa kevyesti etukenoon kaataessaan kupilla vettä tämän päälle. Sorrysta oli lohduttavaa pitää huolta edes jostain, oli objekti sitten näinkin heiveröinen kuin Kenya oli. Nuorukainen tunsi olonsa aina paremmaksi, jos hän sai edes kuvitella jonkun olevan hänestä riippuvainen. Hän katsoi edessään olevaa laihaa hahmoa, jonka märät hiukset olivat takertuneet kiinni olkapäihin. Sorry tunsi syyttävän pistoksen sydämessään.
” Laita silmät kiinni, ettei mene saippuaa. Se kirveltää”, Sorry sanoi alkaessaan hieroa saippuaa pojan rasvaisiin ja takkuisiin hiuksiin. Kuiva ja vanha saippuanpala liukeni huonosti veteen ja vesi alkoi jäähtyä ennen kuin Kenya oli pesty kokonaan. Kenyan vaalealle ja kelmeälle iholle ilmestyi kylmyydestä kieliviä näppylöitä ja Sorry nosti pojan nopeasti ammeesta ylös. Sorryn pörröttäessä pojan tukkaa kuivaksi Kenya painoi kämmenensä Sorryn rintakehää vasten tunnustellen tämän pulssia. Kylmyydestä vaaleanpunaisiksi muuttuneet sormet vaelsivat Sorryn vartalolla etsien todisteita nuorukaisen olemassaolosta, siitä että tämä oikeasti seisoi siinä kuivaamassa hänen kuihtunutta vartaloaan. Pulssi jäi kadoksiin, mutta tilalle huokui lämpö vieraasta vartalosta, joka sai Kenyan painautumaan sitä vasten. Sorry pakotti hänelle huolenpitoaan, jonka Kenya epäröimättä hyväksyi. Yhteinen sopimus itsekkyydestä.
I.
Kun tulee kylmä, normaalisti sitä laittaa paksumman paidan päälleen tai kömpii peiton alle. Kylmyys on tila, jonka haluaa loppuvan. Vähän sama kuin olisi nälkä ja tyydyttäisi alkukantaisen tarpeensa. Toisinaan kylmyyttä ei ajattele, varsinkaan jos ei muista viimeisiltä vuosiltaan muuta kuin sen, että on hyytävän kylmä. Flegmaattisuus on ennenkin saanut ihmeitä aikaan.
Huoneessa on pöytä, jonka jalat ovat kuluneet ja naarmuilla. Pöytä sijaitsee huoneen takaseinällä, ei kiinni seinässä eikä irti siitä. Pöydällä on taskulamppu, joka on suunnattu viistosti likaiseen ikkunaan, josta näkyvä näkymä ei ole enää pitkään aikaan ollut kaunis. Vasemmalla seinustalla on valkoinen nahkasohva, jonka ennen niin kauniit istuintyynyt ovat tummanruskeiden täplien peitossa. Sohvan lähellä, ikkunaa vastapäätä, on suuri neliskulmainen nojatuoli, joka on ainut puhdas asia huoneessa. Pöydän oikealla puolella, noin metrin päässä, on oviaukko, josta ovi on väännetty irti. Kynnyksen toisella puolella on likainen lattia, jota kansoittaa silloin tällöin eteenpäin ryömivät mustat hyönteiset. Aivan toisen huoneen perällä on kaapisto, jonka ovet ovat likaiset ja kellertävät. Huoneessa ei ole tavaroita, vain yksinäinen lapsen villamyssy.
Ovi on auki pieneen yksiöön ja rappukäytävästä käyvä kylmä viima puhaltaa huoneeseen. Laiskasti kuin muistaen olemassa olonsa, ovi paukahtelee auki ja kiinni. Paukaus kaikuu rappukäytävässä hiipuen, kunnes tuuli riepottaa ovea uudestaan. Nojatuolilla istuu poika jalat koukussa, poikittain tuolinsa syleilyssä. Kädet roikkuvat sivuilla ja pää nojaa tuolin selkänojaan. Poika tuijottaa mitään näkemättömin silmin ulos ikkunasta, apaattisena omasta olemassaolostaan. Pojalla on päällään kevyt syystakki ja kuluneet farkut, sekä jalassa kärjestä puhki kuluneet tennarit. Hän hytisee huomaamattaan, kouristaa välillä pakonomaisesti sormiaan kuin saadakseen niihin eloa. Hänen mahaansakin kouristaa; nälkä vaanii hänen mieltään melkein parin päivän syömättömyyden jälkeen.
Poika ei ole noussut tuolistaan pitkään aikaan, ei ole vaihtanut edes asentoa. Hän on välillä nukahtanut silmissään vain harmaata utua, eivätkä hänen unensakaan ole enää värillisiä. Joskus hän näkee unissaan lintuja, mutta ne ovat usein kuolleita, eivätkä ne herää, vaikka hän kutsuu niitä. Silloin hän herää unestaan, säpsähtää, mutta unohtaa pian mitä unta oli nähnyt. Vielä viikko sitten hän jaksoi kävellä ulkona pihamaalla ja katsella pilvien peittämää taivasta. Hänen lempiharrastuksena oli laskea pilviä, mutta kylmän tullessa hän oli aina siirtynyt sisälle. Hän ei pitänyt ulkona olemisesta. Ulkona oli ahdistavaa, varsinkin kun ihmisten ääniä ei kuulunut mistään. Ei ollut kuulunut enää hetkeen, osasiko poika edes puhua enää? Ulkona oleva ahdistus kuristi häntä sisälläkin, koska rappukäytävä oli yhtä hiljainen kuin kerrostalon piha. Kukaan ei käynyt enää hänen luonaan, olivat joko unohtaneet tai kuolleet.
Epidemia oli pyyhkäissyt ensimmäisen kerran yli maan 18 vuotta sitten. Epidemiaan oli osattu varautua, eivätkä sairaalat täyttyneet karanteeniin joutuneista ihmisistä. Toista oli ollut köyhemmissä maissa, joissa lääkkeiden saanti oli joko mahdotonta tai liian kallista. Lääkkeiden halpakopiointi oli edelleenkin kiellettyä, ja mustat pörssit kukoistivat. Epidemia tappoi muutamia satoja ihmisiä, jota pidettiin loistavana saavutuksena. Kuolema ei koskettanut heidän maataan, kuolema oli kaukana. Saman vuoden sisään, vuonna 2107, uusi epidemia oli puhjennut. Ennen lääkkeen keksimistä, marraskuun loppuun mennessä, uusi tauti oli tappanut satoja tuhansia ihmisiä ja uusia sairastui joka päivä tuhansia. Tauti tuhosi sairastuneen keuhkot tuberkuloosin tavoin, mutta nopeammin. Sairastuneella oli yleensä neljä päivää aikaa sanoa hyvästit, jos vielä kykeni puhumaan.
Lääke keksittiin verrattain nopeasti, eikä sitä tutkittu kunnolla. Muutama rotta oli kuollut, mutta sehän saattoi olla vain luonnollista. Lääkettä päästettiin markkinoille sen suurempia tutkimatta kansan vaatimuksesta. Kansa alkoi olla levotonta ja pelkäsi kotoa poistumista, vaikka ei sairaus katsonut paikkaa. Lääke tappoi kyllä viruksen, mutta lamaannutti keskushermoston ja lopulta pysäytti sydämen. Varsinkin vanhemmat ihmiset kuolivat helposti. Lääke vedettiin pois markkinoilta kuukauden jälkeen katastrofina. Lääke oli kerinnyt tappamaan puolet siitä, minkä silloinen epidemia. Ihmiskunta tunsi itsensä pitkästä aikaa uhatuksi. Kuolleita oli kertynyt muutamassa kuukaudessa eri puolilla maailmaa jo yli miljoonan.
Yhteiskunta yritti parhaansa mukaan valistaa kansaansa. Pelko oli saanut valtaansa kaikki, jotka tajusivat jostakin jotain. Tauti ei ottanut laantuakseen, vaan niitti ihmisiä nopeammin kuin mikään ennen. Jotkut puhuivat jo johdatuksesta, jonka Jumala oli heille lähettänyt. Moni kääntyikin uskontojen puoleen pyytämään pelastusta tai edes rohkeutta kuoleman kohtaamiseen. Oli luonnotonta nähdä ihmiskunta niin syvällä itsessään, että se oli lannistunut. Osa väestöstä ei piitannut. Tämä ryhmä, jota kutsuttiin kalsealla nimellä rutto, ei tehnyt mitään. Sen kannattajat jupisivat itsekseen ja keskenään luonnollisesta kulusta ja alistuivat tautien runtelemiksi.
Paniikki levisi ja tauti sen mukana. Aina vanhan taudin tilalle syntyi uusi, johon kenelläkään ei ollut immuniteettia. Ei voinut luottaa enää onneen eikä lähimmäiseen. Jokaisen oli oltava yksin tulevaisuutensa kanssa. Se pelotti ja hermostutti ihmisiä. Oli raskasta nähdä rakkaiden heikentyvän ja kuihtuvan pois, oli kamalaa huomata sairastavansa itse. Mitä tehdä päivänä, kun tietää kuolevansa? Sitä on vaikea hengittää ja alistua ja monet yrittivätkin kaikkensa. Kun mikään ei riitä, täytyy yrittää enemmän.
Vuonna 2113 kaikki loppui. Viimeiset kituliaat ihmiset menehtyivät ja jäljelle jäi muutaman miljoonan ihmisen kanta, joka asui hajanaisesti ympäri maailmaa. Parhaiten olivat säilyneet eristyksissä olleet kansat, kuten Siperiassa asuneet heimot. Poika ei muistanut mitään tuosta ajasta, vain äitinsä kädet pienen vartalonsa ympärillä. Hän muisti saaneensa jotain viime hetken lääkettä ja äidin itkun, isästä hän ei muistanut mitään. Hän oli ollut neljän vanha, nyt hän ei tarkalleen muistanut. Vuodet olivat olleet kylmiä ja mustia. Hänet oli pelastanut kiertelevä pappi, jonka musta kauhtana oli toiminut hänen peittonaan. Hän oli asunut papin kanssa jonkin aikaa, kunnes tämä oli yhtenä päivänä vain kadonnut. Poika oli ollut jo tarpeeksi vanha tajutakseen, että ruokaa piti saada. Hän oli kävellyt ulos rikotusta autotallista, joka oli toiminut heidän yösijanaan sillä kertaa, ja löytänyt ulkoa papin kauhtanan. Hän oli poiminut sen ylös ja säilönyt itsellään muistona ihmisestä, jonka kohtalo oli hänelle avoin. Salaa hän toivoi, että pappi olisi elossa. Hän oli silloin pelännyt kuolemaa, nyt hän vain unohti sen. Pappi oli kuitenkin ainut ihminen, jonka hän muisti kunnolla.
Mihin hän oli mennyt autotallista lähdettyään, sitä hän ei muistanut, mutta tiesi olleensa marketissa pari viikkoa. Sen hänelle oli kertonut nainen, joka eli marketissa hänen kanssaan. Marketissa oli vielä silloin ruokatarvikkeita ja vaatteita, joita ei ollut varastettu. Poika oli kuitenkin lähtenyt marketista nopeasti. Hän muistaisi olleensa noin 7-vuotias. Ajalla ei silti enää ollut merkitystä, eikä hän pitänyt siitä lukua. Mitä tehdä päivämäärillä ja viikonpäivillä, kun ei ollut mitään tekemistä? Hänen päivänsä olivat kaikki samanlaisia, ilman päämäärää. Hän tuijotti ulos ikkunasta asunnossa, jonka hän oli vallannut pari vuotta sitten. Kukaan ei vaatinut enää mitään, varsinkaan kun kansat eivät olleet ryhmittyneet kunnon kansoiksi. Oli vain ryhmiä. Oli palattu takaisin alkukantaisuuteen.
Ovi paukahti. Poika tuijotti ulos ikkunasta ajatellen menneitä vuosia. Hän ajatteli epidemioita, hän ajatteli ihmisiä, joita ei ikinä tulisi tuntemaan. Joskus häntä suretti, mutta kyyneleet eivät olleet ikinä virranneet alas hänen poskiaan. Hän ei tuntenut kyyneleiden merkitystä. Hän ei tietänyt mitään vihasta tai rakkaudesta, hänen päällimmäinen tunteensa oli ahdistuksesta ammentava tyhjyys. Pappi oli onneksi opettanut hänet lukemaan, tosin kankeasti. Poika ei osannut vielä kirjoittaa, mutta ei nähnyt asialla mitään merkitystä. Mille hän olisi kirjoittanut, kun tyhjää paperia ei ollut? Nälkä kuristi taas hänen vatsaansa, mutta hän ei liikahtanut. Hän ei jaksanut. Hän ei nähnyt enää kunnolla. Hänellä oli hyviä ja huonoja päiviä, mutta pääosin hän ei enää nähnyt mitään. Hän näki valoja ja harmaata, mutta muodot jäivät vaille kontaktia. Jos hän oli syönyt hyvin ja nukkunut pitkään, hän näki hyvin kunnes väsyi. Hän ei tiennyt miltä näytti, koska peilit välttelivät häntä. Hän oli kosketellut omia kasvojaan silloin tällöin ja tiesi, että hänellä oli pieni suora nenä. Hän oli melko varma, että hänen huulensa olivat täyteläiset. Hänellä ei ollut kokemuspohjaa muista huulista, joten hän tyytyi toteamaan ne vain huuliksi.
Ovi paukahti jälleen, jonka jälkeen se pamahti. Lattiaa, jota peitti muovimatto, raapi askeleita muistuttavat äänet. Poika kohotti päätään katsoakseen ovelle tulijaa, mutta tapasi vain mustan möykyn keskellä harmautta. Hän piti päätään koholla kuin tarkkaileva eläin ja hänen likaiset hiuksensa valuivat alas hänen selkäänsä. Hän jännittyi hieman kuullessaan tulijan pysähtyvän muutaman metrin päähän tuolista, sanomatta sanaakaan. Poika räpäytti näkemättömiä silmiään huolestuneena mahdollisesta tunkeutujasta, joka ei haluaisi hyvää. Poika ei huomannut, että tulija heilutti kättä hänen edessään kokeilevasti.
” Hei, näin sinut ovenraosta. En tiennyt, että näissä taloissa asuu ketään”, tulija sanoi. Poika kuuli nuoren miehen äänen, hieman normaalia kovemman. Ääni ei ollut uhkaava, joten poika painoi päänsä takaisin tuolin selkänojaa vasten ja jatkoi tuijottamistaan ikkunasta ulos. Tulija seisoi mykistyneenä nojatuolin takana, katsellen poikaa, jolla oli hieman hopean harmaat vaaleat hiukset. Poika oli näyttänyt villiltä eläimeltä, suuret tummat silmät tuijottaen mitään näkemättä muukalaista, joka oli kehdannut tulla hänen reviirilleen. Tulijasta poika näytti sairaalta kelmeine ihoineen. Tulija astui lähemmäs tuolia, sen eteen nähdäkseen pojan paremmin. Tulija ei ollut pitkään aikaan jutellut kenenkään kanssa ja hän oli lähes epätoivoinen. Pojan kiinnittäessä huomionsa edelleen ikkunaan tulija vilkaisi asunnon nopeasti läpi katseellaan. Asunnossa oleva tunkkainen mädän haju kuvotti häntä, ja hän löysi nopeasti syyn kuolleista rotista. Hän käänsi katseensa takaisin poikaan ja kumartui lähemmäs tämän kasvoja. Pojan huulet olivat siniset kylmästä ja tämä tärisi.
” Haluatko ruokaa? Minulla olisi”, tulija kysyi veitikkamaisesti, huomaten pojan hätkähtävän. Poika liikautti huuliaan, mutta ei sanonut mitään. Tulija halusi epätoivoisesti kuulla muunkin äänen kuin omansa, jotain ystävällistä välillä.
” Entä vettä, olisi sitäkin. Ovat kaupungilla löytäneet puhdasta vettä jostain lähimaastosta. Mitäs sanot, otatko?” tulija ehdotti luottavaisena. Poika havahtui, siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi kuullut ystävällisen äänen. Hän väänsi heikentyneen vartalonsa pystyyn ja ojensi laihat kätensä kohti tunkeilijaa. Tulija otti askeleen lähemmäs ja tunsi pian kylmät kädet kasvoillaan. Sormenpäät juoksivat pitkin hänen kasvojaan välttäen silmiä ja pysähtyivät pitkäksi aikaa hänen huulilleen. Kädet katosivat nopeasti ja kosketuksen muisto viipyi tulijan kasvoilla. Tulija ojentautui suoraksi kaivellen reppuaan ja ottaen metallisen astian esiin.
” Olen nimeltäni Sorry”, tulija sanoi ja aukaisi metalliastiansa. Hän kaapaisi pienellä kipolla vettä astiasta ja asetti sen pojan huulille. Poika joi minkä pystyi, mutta kuivunut kitalaki oli turvonnut umpeen ja esti liian veden juonnin. Vettä valui pitkin hänen leukaansa hänen vaatteilleen ja tuolille. Poika tunsi hellän käden kuivaavan hänen leukansa.
” Kenya”, poika vastasi Sorrylle, joka katseli ympäri huonetta etsien peitettä. Sorry hätkähti kuullessaan raakkuvan äänen tulevan pojasta ja pinnisteli saadakseen selvää. Kenyaksi ilmoittautunut poika istui tuolillaan kädet sylissä ja jalkapohjat maassa, jalkaterät sisäänpäin käännettyinä. Kenya yritti selkeästi hakea tulijaa katseellaan. Sorry astui lähemmäs ja kosketti pojan olkapäätä. Poika oli laihempi kuin näytti, tämän kasvot olivat vielä hieman pyöreät.
” Haluaisitko ystävän?” Sorry kysyi hymyillessään pojalle. Häntä alkoi hieman huolestuttaa pojan tilanne, tämän kelmeys ja laihuus, tärinä ja siniset huulet. Kenya nyökytti päätään useasti, imaisten alahuulensa hampaiden väliin. Suussa oli oksennuksen maku. Kenya mietti milloin hänellä viimeksi oli ollut ystävä. Ystävät olivat verrattavissa rakastettuihin, mutta ystäviin ei kyllästytty. Hän tunsi nousevansa ylös ja painettavan lämmintä vartaloa vasten. Sorry tuoksui kahvilta ja havulta, jota Kenya ei tunnistanut. Kenya ei muutenkaan tunnistanut Sorrya, joka oli hänelle tuntematon ulottuvuus. Kenyalle kaikki olivat kuolleet tai kadonneet, hänen elämänsä koostui väreistä, joita hän näki jos piti itsestään huolen. Hän ei ollut nähnyt pilviä pitkään aikaan, ja jostain syystä häntä suretti. Ihmiset eivät kuuluneet hänen ympäristöönsä ja todellisuuteensa. Siksi hänen tietonsa ihmisistä olivat rajoittuneet heiveröiseen pappiin, joka oli kadonnut sanaakaan sanomatta. Hänen ihmiskontaktinsa olivat olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia yrityksiä olla yhtä jonkin ryhmän kanssa, kuulua johonkin niin kuin hän oli kuulunut silloin kun hänen vanhempansa vielä elivät. Hänen muistikuvansa olivat yhtä hataria kuin hänen näköaistinsakin, eikä hän luottanut niihin enää. Hänen unensa ja todellisuutensa olivat sekoittuneet liian monta kertaa, että hän uskalsi enää luottaa mihinkään.
Sorry kantoi heiveröisen pojan ulos kerrostalosta ja jäi harmaan lähiön pihaan seisomaan tietämättä mitä piti tehdä. Kenya varmasti haluaisi takaisin tuohon asuntoonsa, eikä vanhempi poika halunnut kidnapata ketään. Hän muisti nähneensä sellaista joskus uutisista, silloin kun niitä vielä tuli. Hän näki kidutettuja ihmisiä likaisine kasvoineen ja puistatus piinasi hetken hänen vartaloaan. Epäröivin askelin hän kuljetti uutta tuttavuuttaan toiseen kerrostaloon, jossa muisti nähneensä jäänteitä hetki sitten pidetyistä leireistä.
Kenya laskettiin puolilämpimään veteen hellästi. Poika säpsähti hereille aistiessaan pitkäksi aikaa unohtuneen tunteen ihollaan. Hän etsi katseellaan ihmistä, jonka lämpimät kädet hankasivat heikosti saippualta tuoksuvaa ainetta hänen luiseviin olkapäihinsä.
” Älä huoli Ken-poika, vettä se vain on”, Kenya kuuli äänen takaansa läheltä oikeata korvaa. Hän nosti hämmentyneenä käsiään ja tunsi veden tippuvan sormiensa välistä takaisin ammeeseen, jonka reunat olivat kovat ja liukkaat. Sorry hankasi hänen selkäänsä ja niskaansa kangaspalalla, jonka oli ottanut mukaansa edellisestä talosta. Sorry painoi poikaa kevyesti etukenoon kaataessaan kupilla vettä tämän päälle. Sorrysta oli lohduttavaa pitää huolta edes jostain, oli objekti sitten näinkin heiveröinen kuin Kenya oli. Nuorukainen tunsi olonsa aina paremmaksi, jos hän sai edes kuvitella jonkun olevan hänestä riippuvainen. Hän katsoi edessään olevaa laihaa hahmoa, jonka märät hiukset olivat takertuneet kiinni olkapäihin. Sorry tunsi syyttävän pistoksen sydämessään.
” Laita silmät kiinni, ettei mene saippuaa. Se kirveltää”, Sorry sanoi alkaessaan hieroa saippuaa pojan rasvaisiin ja takkuisiin hiuksiin. Kuiva ja vanha saippuanpala liukeni huonosti veteen ja vesi alkoi jäähtyä ennen kuin Kenya oli pesty kokonaan. Kenyan vaalealle ja kelmeälle iholle ilmestyi kylmyydestä kieliviä näppylöitä ja Sorry nosti pojan nopeasti ammeesta ylös. Sorryn pörröttäessä pojan tukkaa kuivaksi Kenya painoi kämmenensä Sorryn rintakehää vasten tunnustellen tämän pulssia. Kylmyydestä vaaleanpunaisiksi muuttuneet sormet vaelsivat Sorryn vartalolla etsien todisteita nuorukaisen olemassaolosta, siitä että tämä oikeasti seisoi siinä kuivaamassa hänen kuihtunutta vartaloaan. Pulssi jäi kadoksiin, mutta tilalle huokui lämpö vieraasta vartalosta, joka sai Kenyan painautumaan sitä vasten. Sorry pakotti hänelle huolenpitoaan, jonka Kenya epäröimättä hyväksyi. Yhteinen sopimus itsekkyydestä.
Työn tiedot
Virus
Sasha
» Kategoria: Kirjallisuus » Pidemmät proosatekstit» Työn pituus: 2147 sanaa» Työ lisätty: 22.09 - 2006» Kommentoitu: 2 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 0 kerta(a)
Tietoa työstä:
Okei, ensinnäkään en usko kenenkään oikeasti lukevan näin pitkää tekstiä. Jos joku sen nyt sitten lukaisee, niin voisi sanoa mielipiteensä ihan kattavastikin, että onko tuollainen sci-fi juttu nyt edes kovin hyvä idea :S Kun olen kauhea sci-fi friikki, mutta ei kaikista aina tiedä. Enkä ole vielä niin paljon tehnyt taustatutkimusta, että en ole ihan varma kaikista asiakohdista, joita tekstissä väitän.
Kiitos kumarrus.
Kommentit
eniale
11:56 // 23.09 - 2006
minä pidin tästä :) tulee mieleen Maarit Verronen, sillä voisi olla samantapainen ajatus. nättiä kieltä!
Anrietta
18:27 // 23.09 - 2006
musta tää oli tosi koskettava juttu. :) kaunista kieltä käytät. pidin tästä :)
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!