Kaunokirjallisen työn esitys
Santun muistolle
Henkeni salpautuu usein vieläkin, kun ajattelen häntä. Muistelen häntä. Ja itken usein. Kadun, etten mennyt hänen hautajaisiinsa. Vaikken tuntenutkaan häntä niin hirveän hyvin, hän oli silti omalla tavallaan tärkeä. Hän oli iloinen ihminen, josta kaikki pitivät. En muista yhtään ainutta kertaa, että hän olisi haukkunut tai pilkannut minua, niin kuin muut pojat entisellä luokallani. Joinakin aikoina hän oli parempikin ystävä, ja häneen liittyy paljon iloisia muistoja. Ihan varmasti kaikki, jotka hänet tunsivat, muistavat hänet ensimmäisenä hänen naurustaan, iloisuudestaan.
Muistan sen päivän liiankin hyvin, kun koulussa pidettiin muistotilaisuus. Olimme koulun liikuntasalissa, pappi puhui, opettajat, ja oppilaat puhuivat. Monet ihmiset, jotka eivät edes tunteneet häntä, itkivät. Itse yritin pidätellä itkua, ainakin siihen asti, kun hänen paras ystävänsä meni eteen puhumaan. Joidenkin meidän luokkalaisten oli tarkoitus lukea runoja, omia ajatuksia hänestä. Mutta hänen paras ystävänsä, yksinkertaisesti romahti. Ensin hänen äänensä värisi. Tuntui, että olisin voinut huutaa. ”Päästäkää hänet pois sieltä”, ajattelin. Sitten hän vain alkoi itkeä, eikä voinut lopettaa. Minunkin itkun pidättelemiseni loppui siihen. Pääsimme suoraan muistotilaisuuden jälkeen, ja minun täytyi soittaa isäni hakemaan minut koulusta. En vain jaksanut pidätellä itseäni pystyssä, ja silmäni olivat sumeat. Hoipertelin itkien autoon, ja itkin vielä kotonakin kauan. Isä pidätteli minua sylissään ja yritti rauhoitella minua. Itkin putkeen kauan, kunnes lopetin. Koko päivänä en jaksanut tehdä mitään, ja mieli oli haikea. Vielä illallakin itkin. Itkin itseni uneen.
Olin alun perin menossa hautajaisiin. Hautajaisaamuna vaatteetkin olivat valmiina. Olin jo lähdössä, kun yhtäkkiä vain sanoin, etten halua lähteä. En kestänyt sitä, en vain voinut mennä hautajaisiin. Nyt myöhemmin kadun, etten mennyt. Etten jättänyt hyvästejä hänelle, ja tunnen pientä vihaa itseäni kohtaan, sen takia, etten mennyt. Tavallaan myös häpeän heikkouttani. Jos olisin ollut vahvempi, olisin voinut mennä sinne.
Vielä nykyäänkin, kun hänen äitinsä, isänsä tai siskonsa tulee minua vastaan, yritän vältellä katsomista silmiin. Pelkään, että alan itkeä. En ole ennen menettänyt kokonaan ihmistä, muuta, kuin ihan pienenä mummon. Mutta en edes oikeastaan muista häntä. Kun jonkun kanssa on samassa esikoulussa, koulussa, monta vuotta, ihminen tulee välttämättäkin osaksi elämää. Joka päivä näkee samat kasvot, kuulee saman äänen. Nyt olen jo alkanut unohtaa, miltä hän näytti, kun hän nauroi, miltä hän kuulosti. Se on mielestäni surullista. Vaikka tiedän, etten koskaan unohda häntä, silti pelkään. Pelkään, että joku päivä en enää muistakaan miltä hän näytti ja kuulosti. Minulla ei edes ole mitään varsinaista, aineellista muistoa hänestä. Muilla on valokuvia, papereita, ihan mitä tahansa, mutta minulla ei ole mitään. Vanhat koulu- ja esikoulukuvat vain. Mutta kuitenkin, minulla on mielessäni, sydämessäni paljon ihania muistoja hänestä, ja se on tärkeintä.
Henkeni salpautuu usein vieläkin, kun ajattelen häntä. Muistelen häntä. Ja itken usein. Kadun, etten mennyt hänen hautajaisiinsa. Vaikken tuntenutkaan häntä niin hirveän hyvin, hän oli silti omalla tavallaan tärkeä. Hän oli iloinen ihminen, josta kaikki pitivät. En muista yhtään ainutta kertaa, että hän olisi haukkunut tai pilkannut minua, niin kuin muut pojat entisellä luokallani. Joinakin aikoina hän oli parempikin ystävä, ja häneen liittyy paljon iloisia muistoja. Ihan varmasti kaikki, jotka hänet tunsivat, muistavat hänet ensimmäisenä hänen naurustaan, iloisuudestaan.
Muistan sen päivän liiankin hyvin, kun koulussa pidettiin muistotilaisuus. Olimme koulun liikuntasalissa, pappi puhui, opettajat, ja oppilaat puhuivat. Monet ihmiset, jotka eivät edes tunteneet häntä, itkivät. Itse yritin pidätellä itkua, ainakin siihen asti, kun hänen paras ystävänsä meni eteen puhumaan. Joidenkin meidän luokkalaisten oli tarkoitus lukea runoja, omia ajatuksia hänestä. Mutta hänen paras ystävänsä, yksinkertaisesti romahti. Ensin hänen äänensä värisi. Tuntui, että olisin voinut huutaa. ”Päästäkää hänet pois sieltä”, ajattelin. Sitten hän vain alkoi itkeä, eikä voinut lopettaa. Minunkin itkun pidättelemiseni loppui siihen. Pääsimme suoraan muistotilaisuuden jälkeen, ja minun täytyi soittaa isäni hakemaan minut koulusta. En vain jaksanut pidätellä itseäni pystyssä, ja silmäni olivat sumeat. Hoipertelin itkien autoon, ja itkin vielä kotonakin kauan. Isä pidätteli minua sylissään ja yritti rauhoitella minua. Itkin putkeen kauan, kunnes lopetin. Koko päivänä en jaksanut tehdä mitään, ja mieli oli haikea. Vielä illallakin itkin. Itkin itseni uneen.
Olin alun perin menossa hautajaisiin. Hautajaisaamuna vaatteetkin olivat valmiina. Olin jo lähdössä, kun yhtäkkiä vain sanoin, etten halua lähteä. En kestänyt sitä, en vain voinut mennä hautajaisiin. Nyt myöhemmin kadun, etten mennyt. Etten jättänyt hyvästejä hänelle, ja tunnen pientä vihaa itseäni kohtaan, sen takia, etten mennyt. Tavallaan myös häpeän heikkouttani. Jos olisin ollut vahvempi, olisin voinut mennä sinne.
Vielä nykyäänkin, kun hänen äitinsä, isänsä tai siskonsa tulee minua vastaan, yritän vältellä katsomista silmiin. Pelkään, että alan itkeä. En ole ennen menettänyt kokonaan ihmistä, muuta, kuin ihan pienenä mummon. Mutta en edes oikeastaan muista häntä. Kun jonkun kanssa on samassa esikoulussa, koulussa, monta vuotta, ihminen tulee välttämättäkin osaksi elämää. Joka päivä näkee samat kasvot, kuulee saman äänen. Nyt olen jo alkanut unohtaa, miltä hän näytti, kun hän nauroi, miltä hän kuulosti. Se on mielestäni surullista. Vaikka tiedän, etten koskaan unohda häntä, silti pelkään. Pelkään, että joku päivä en enää muistakaan miltä hän näytti ja kuulosti. Minulla ei edes ole mitään varsinaista, aineellista muistoa hänestä. Muilla on valokuvia, papereita, ihan mitä tahansa, mutta minulla ei ole mitään. Vanhat koulu- ja esikoulukuvat vain. Mutta kuitenkin, minulla on mielessäni, sydämessäni paljon ihania muistoja hänestä, ja se on tärkeintä.
Työn tiedot
Santun muistolle
illusion
» Kategoria: Kirjallisuus » Kaikki muu sanallinen taide» Työn pituus: 414 sanaa» Työ lisätty: 01.10 - 2006» Kommentoitu: 1 kerta(a)» Lisätty suosikkeihin: 1 kerta(a)
Tietoa työstä:
Teksti on siis tositarina. Se kertoo pojasta, luokkatoveristani, joka on kuollut 19.12.2004. Siis viisi päivää ennen joulua. En osaa edes kuvitella, kuinka hankala se joulu on ollut hänen perheelleen, koska se oli minullekin hankalaa iloita, kun joku läheinen on vasta kuollut. Tämä teksti on omistettu hänen muistolleen.
(en muuten tiennyt että mihin kategoriaan tämä olisi pitänyt laittaa..)
Kommentit
taskunorsu
00:59 // 16.12 - 2006
tää on tosi koskettava. melkeen pääsi itku.
otan osaa todella suuresti. en voi tietenkää täysin ymmärtää, miten se ottaa voimille, kun joku läheinen kuolee, mutta yritän ainakin ymmärtää. voimia sulle, vaikka onkin aikaa. <3
Lähetä kommentti
Sinun pitää kirjautua sisään lähettääksesi kommentteja!